Katselin ympärilleni. Hakijoita suuressa jumppasalissa oli parisataa. Kaikki suunnilleen minun ikäisiäni, seassa muutama jonkun vuoden vanhempikin. Alle viisitoistavuotiailla oli omat karsintansa.Tyttöjä ei joukossa ollut kuin pari kolme. Joistakin oli vaikea sanoa.
Jumppasalin seiniä reunusti joukko aseistettuja vartijoita ja turvamiehiä. Vartijoilla oli pelkät pistoolit vyöllä, turvamiehillä sen lisäksi kp. Kaikilla oli luotiliivit mutta turvamiehillä lisäksi kypärät ja muutamalla vielä kilpikin, mikä vähän nauratti meitä. Mitä ne pelkäsivät? Mellakkaa?
Ensin meidän käskettiin riisuutua alusvaatteisille ja lääkäri arvioi meitä silmämääräisesti. Siinä karsiutui jo heti tusinan verran hakijoita. Yksi vaaleatukkainen poika alkoi itkeä jo ennen kuin lääkäri ehti vilkaistakaan häntä eikä lopettanut, ei lopettanut millään, ja sairaanhoitaja joutui antamaan piikin. Sitten vartija talutti pojan ulos. Liikaa paineita eikä pää kestänyt.
Meidät laitettiin polkemaan kuntopyörää jotta sydämen ja keuhkojen tila selviäisi. Yksi hoitajista otti verikokeen. Siitä tutkittiin vaikka mitä. Taudit. Ja tietenkin se käyttikö jotain aineita. Aineiden käyttäjät hylättiin heti. Vain terveet ja hyviä elämäntapoja noudattavat kelpasivat.
Kokeiden jälkeen saimme pukea ja odotella tunnin verran. Sen päätteeksi ne ilmoittivat jatkoon pääsijät. Melkein puolet sai tässä vaiheessa lähteä kotiin. Seurasi lisää odottelua ja jossain välissä kävivät hakemassa uuden verinäytteen ja lisäksi vielä solunäytteen sisäposkesta.
Minulla oli kirja mukana joten aika ei käynyt liian pitkäksi. Nälkä kyllä tuli. Joillakin oli eväät mukana, minä en ollut tullut ajatelleeksi. Moka. Yritin pärjätä käytävän automaatin suklaapatukoilla ja energiajuomalla. Tulikohan siitä miinuspisteitä? Epäterveellisestä ravinnosta? Mutta oli pakko syödä jotain että pysyisi terävänä. Nythän se vasta alkoi.
Käytävällä joku huusi. Oli vissiin seonnut odottelusta tai sitten aineista. Vartijat iskivät sen rautoihin ja kantoivat pois. Ei mitään mahdollisuuksia, ei alunperinkään. Ei tuollaisilla hermoilla.
Kirjalliset alkoivat. Ensin monivalintatehtäviä, sitten rorschachia, sitten lauseiden täydentämisiä. Ne menivät hyvin, ainakin minusta tuntui niin. Suullisissa joutui yksityishuoneeseen ja pöydän takana istuva virkailija esitti sarjan kysymyksiä. Onko suvussa esiintynyt mielenvikaisuutta? Ei. Kuuletko joskus ääniä päässäsi? En. Mitä tekisit jos näkisit hukkuvan kissanpennun? Pelastaisin sen. Onko tyttöystävää? On. Onko sinua kiusattu koulussa? Ei. Oletko kiusannut ketään koulussa? En. Eri puolille kehoani kiinnitetyt sensorit syöttivät dataa tietokoneeseen ja monitori piirsi käyriä virkailijan kollegan tutkittavaksi. Minkälaisia kirjoja luet? Tietokirjoja, luonnontieteitä, historiaa, sotahistoriaa, joskus scifiä. Minkälaisia elokuvia katselet? Scifielokuvia, jännityselokuvia, mustavalkoisia, film noiria. Oletko mittauttanut hiilijalanjälkesi? Olen. Oletko pyrkinyt aktiivisesti pienentämään sitä? Olen. Onko sinulla paljon ystäviä? On. Tykkäätkö koulusta? Kyllä. Mistä aineesta erityisesti? Fysiikasta. Rakastatko vanhempiasi? Kyllä. Tietenkin.
Kysymyksiä riitti melkein tunniksi. Sitten virkailija kokosi paperinsa, puristi kättäni ja ohjasi minut ulos. Melkein heti minut ohjattiin toiseen huoneeseen, suurempaan, jossa leveän pöydän ääressä istui kaksi virkailijaa ja valkotakkinen lääkäri.
Heti aluksi toinen virkailija onniteli minua. Fyysiset kokeet olivat menneet todella hyvin, olin terve ja hyvässä kunnossa. Mielenterveydellisissä kokeissa olin myös aivan kärjessä. Juuri sellaisia täällä etsittiin, täsmälleen sellaisia. Olin siis täysin normaali niin sielultani kuin ruumiiltanikin, esimerkillinen ja valioyksilö suorastaan. Kunpa kaikki nuorisomme edustajat olisivat kuin sinä, sanoi lääkäri, kas siinäpä olisi heille oiva esikuva. Hymyilin ja taisin vähän punastuakin. Se selvästi miellytti heitä.
Ja mitä toiveita sinulla oli, tähän asti vaiennut virkailija sanoi. Tavaratalo tai koulu, sanoin. Tavaratalo tai koulu? Niin, sanoin. He katselivat toisiaan ja pudistelivat päitään. Kiintiöt niiden osalta ovat kyllä aika lailla täynnä. Kaikki haluavat juuri sinne, toinen virkailija sanoi hieman anteeksipyytelevään sävyyn. Eikö mikään muu kelpaisi? Mietin mutta en saanut päähäni mielekkäitä vaihtoehtoja. Tyhmä. Totta kai olisi pitänyt tehdä lista vaihtoehdoista. Oli ihan selvä että kaikki halusivat juuri kouluun tai tavarataloon. Tästä tulisi miinusta, pitkä miinus. Metroasema? sanoin lopulta. Tai ehkä kirjasto? lisäsin vielä. Metroasema? Kirjasto? Erinomaisia valintoja. Osoittavat erinomaista tunneälyä. Laitetaan ne tähän varalle. Kyllä varmasti joku näistä tärppää.
Entä millainen tavoite sinulla on? virkailija kysyi. Tähän olin varautunut huomattavasti paremmin ja tunsin olevani vahvoilla. Useimmat tekivät sen virheen että ilmoittivat liian suuren tavoitteen. Tavoite kannatti aina minimoida niin pieneksi kuin mahdollista ja ilmoittaa pienin mahdollinen luku jonka kanssa kykeni elämään. Isot luvut leikattiin automaattisesti. Se tapahtui joka tapauksessa. En tiedä haittasiko se hakijan mahdollisuuksia, paljon mahdollista että haittasi, mutta ainakin se hidasti prosessia ja prosessi oli jo valmiiksikin hidas.
Kymmenen plus yksi, sanoin. Kymmenen plus yksi, virkailija toisti ja kirjoitti sen papereihinsa. Voi olla että on vähän yläkanttiin. Yläkanttiin? Niin. Kiintiöitä on kiristetty. Johtuu osittain siitä että hakijoita on tänä kalenterivuonna ollut ennätysmäärä ja samoin myönnettyjä lupia. Siksi kiintiöitä on ollut pakko kiristää kautta linjan. Ymmärrät varmaan. Harmittavaa mutta minkäs teet. Virkailija vaikutti aidosti surevan asiaa.
Haastattelun päätteeksi kaikki kolme puristivat kättäni ja toivottivat onnea ja menestystä.
Puolentoista kuukauden kuluttua kuriiri toi kirjatun kirjeen. Kuittasin sen retinaskannerissa ja avasin kirjeen. Tunnustan. Käteni tärisivät.
Hakemus hyväksytty: lupa myönnetty. Voimassaoloajaksi oli merkitty kahden viikon päässä oleva päivämäärä ja paketti tulisi edellisenä iltana. Huono uutinen oli se etten saanut koulua, en tavarataloa, en edes metroasemaa. Myönnetty mikä? Myönnetty: metrovaunu. Sai kelvata. Entä tavoite? Tavoite oli tärkein. Missä se oli? Silmäilin kirjeen nopeasti läpi kunnes löysin etsimäni: kuusi plus yksi. Se oli pettymys. Mutta se piti vain niellä. Pääasia oli että hakemukseni oli mennyt läpi.
Illalla näytin kirjeen isälle ja äidille. Voi kultaseni, äiti sanoi, miksi et sanonut mitään? Koska halusin pitää sen salaisuutena, vastasin, en tahtonut sanoa mitään ennen kuin asia varmistui. Aika kovat karsinnat on poika läpäissyt, isä sanoi lukiessaan kirjettä, tässä sanotaan että hakemuksista vain 2 % menee läpi. Voi kulta! äiti sanoi ja suuteli minua. Ei niitä ihan joka poika läpäisekään, isä sanoi, ei ainakaan kuudentoista vanhana. Äidin silmäkulmassa näkyi kyynel jonka hän pyyhkäisi nopeasti pois. En tiedä oliko se surun vai ylpeyden kyynel.
Paljonko sait? isä kysyi. Kuusi plus yksi, vastasin. Aika hyvin, isä sanoi, ei ollenkaan hassummin. Taitaa olla yli viimeisimmän keskiarvon. Niin taitaa, sanoin.
Ehkä kuusi plus yksi ei ollutkaan niin huono.
Ja mehän lähdetään tältä istumalta ravintolaan juhlistamaan tätä, isä sanoi, ei tällaista joka päivä satu. Pukekaa parhaat päälle, alta pois maailma, tänään juhlitaan!
Kahden viikon kuluttua odottelin junaa metroasemalla. Kello oli puoli kahdeksan aamulla ja olin pukeutunut maastopukuun ja maihinnousukenkiin. Olin ostanut ne varta vasten enkä vielä pitänyt niitä kertaakaan. Olin ajanut pään kaljuksi. Äiti oli ostanut minulle hopeisen ranneketjun johon oli kaiverrettu nimeni ja osoitteeni, päivän päivämäärä ja tietenkin kuusi plus yksi. Isä oli ostanut, äidin vastalauseista huolimatta, hienon taskumatin ja täyttänyt sen vodkalla. Kaadoin tukevan siivun kahvimukiini. Se sai olon tuntumaan kevyeltä.
Olin onnellinen. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin aidosti onnellinen.
Aloin katsella ympärilleni, sillä silmällä. Yksinhuoltajanainen lapsensa kanssa. Virkanainen. Koululainen. Sekopää. Maahanmuuttaja. Hörppäsin kahvia. Eläkeläinen. Opiskelija. Siivooja. Kaupan kassa. Opettaja.Teinityttö. Metro tuli. Ja meni. Annoin sen mennä. Mikä kiire minulla oli? Päässä tuntui niin mukavalta. Olisi sääli lopettaa se liian lyhyeen. Nautiskelin.
Ihmisiä tuli ja meni.
Turisti. Itsekseen puhuja. Kaksoset. (Lasketaanko ne yhdeksi vai kahdeksi?) Taiteilija. Lihava. Rillipää.
Heitin pahvimukin roskakoriin.
Lukiolainen. Jalkapalloilija. Bussikuski. Kotirouva. Kissanomistaja. Invalidi.
Mies. Nainen. Mies. Nainen. Lapsi. Lapsi.
Valitsin suunnan ja astuin seuraavaan metroon. Vaunu oli melkein täynnä. Jäin seisomaan oven viereen ja annoin muiden rynnätä istumapaikoille. Laskin kassini lattialle ja avasin sen. Päällimmäisenä oli edellisenä iltana postissa tullut 22-kaliperinen käsiase. Työnsin lippaan aseeseen. Olin ladannut aseen paketista löytyneillä patruunoilla. Seitsemän patruunaa.
Kuusi plus yksi.
Tein latausliikkeen.
Patruuna oli pesässä. Ase oli ampumavalmis.
Olin jo valinnut ensimmäisen.
Petri Salin on helsinkiläinen kirjailija, joka on julkaissut lukuisia novelleja eri scifi- ja fantasialehdissä, kuten Portissa, Usvassa ja Finnzinessä, sekä novelliantologioissa, kuten Tuhansien zombien maassa. Hänen esikoisnovellikokoelmansa, Jäätynyt Kokytos, ilmestyi 2009, samoin kuin hirtehinen pienoisromaani Toinen nainen (kummatkin Turbator). Turbator julkaisee Salinin Shakespeare-aiheisen rikosnovellikokoelman Kolmaskymmeneskolmas simpanssi vielä vuoden 2010 aikana. Salin bloggaa täällä.
perjantaina, kesäkuuta 18, 2010
torstaina, kesäkuuta 17, 2010
Matti Kid Hytönen: Viimeinen potti
Kaupunki näytti tieteiselokuvan loppukohtaukselta: ei ainoatakaan eloonjäänyttä. Kesäaamu oli lämmin, lievä tuuli sai voimaa katukuiluissa kiertäessään ja liikutteli yön jätteitä kuin ajaen niitä takaa.
Valaistus oli merkillinen, täyteläisen kellervä, ja mies ajatteli, että tästä olisi saanut hyviä fotoja.
Mutta kamerakin oli mennyt moottoriperineen, laukkuineen, teleputkineen...
Viimeinen potti...
Mies tunsi alkavan krapulan tapaisen, vaikkei ollutkaan juonut paljon yön ja pelin aikana.
Hän kääntyi Vuorimiehenkadun kulmassa ja katsoi taakseen. Ne tuulettivat, ikkuna oli auki.
Yksi niistä oli nyt hänen kuuttatuhattaan ja kameravarustustaan onnellisempi – laitteet se oli hyväksynyt neljästä tonnista.
Ne olivat antaneet taskumatinpohjat miehelle lohduksi ja Karlsson, viimeinen potin nokittaja, satasen taksiin. Mies käveli Viiskulmaan päin. Fredaa meni kaukana edessä yksi ainoa taksi, muuta liikettä ei näkynyt.
Mies ylitti hetken mielijohteesta kadun ja kiiruhti kirkon puistoon. Hän istuutui penkille, poimi taskumatin esiin ja katseli sitä varauksin. Aurinko kuulsi ruskean lasin lävitse. Miestä väsytti. Hän joi hiukan, mutta aine teki pahaa, oksetti. Hän pakotti itsensä kestämään ja kirosi hiljaa sekä hyvin katkerasti, ajatteli vaimoa ja rahoja, jotka oli menettänyt, ja säikähti kaikkea, mitä ajatus sisälsi ja pakotti sen pois heti.
Tehtaankadun kulmasta kääntyi esiin poliisiauto. Mies katseli sitä röyhkeästi, ei vaivautunut piilottelemaan pulloa, että siinähän tulette jos tulette.
Ja ne tulivat: auto kääntyi jalkakäytävälle, ajoi puistokentälle ja suoraan penkin luo. Nyt mies pani pullon poveensa. Volvosta nousi kaksi jämäkkää kukonpoikaa.
– Jaaha, sitä vain otetaan napantereita, sanoi ensimmäinen. Toinen venytteli, oikoi jäseniään pitkän istumisen jäljiltä.
– Niin tuli otettua, mies sanoi haastavasti. – Omiani otin, hän jatkoi heti.
– Paperit. Onko paperia henkilöllisyydestä tällä miehellä? kysyi ensimmäinen poliisi.
Mies kaivoi liki tyhjän lompakon ja onki ainoan satasensa vierestä poliisikortin.
Nuori kukonpoika hämmentyi täysin. Tämä ryypyn ottaja olikin Ratakadun miehiä, komisario jopa.
– Minä tuota... hän aloitti.
– Työtähän te teette ja minä vastoin Helsingin kaupungin järjestyssääntöä, sanoi mies, komisario, tunnettukin aikanaan.
Poliisimiehet pääsivät kiireesti Volvoonsa ja se starttasi nykäisten.
Rahansa hävinnyt tunsi kummallista, katkeraa ja samalla lohduttavaa oloa siitä, että elämä jatkui kaupungissa hänen tappioistaan huolimatta.
Mutta tästä tilanteesta hän ei vähällä selviäisi. Mies seurasi, kunnes partioauto katosi kulman taa ja aikoi sitten ottaa viimeisen ryypyn pullosta.
Hänellä oli aikaa kello 16.15:een asti maksaa vekseli.
Hän jättikin huikan ottamatta, nousi ja päätti pudottaa taskumatkin tummanvihreän kiiltäväksi maalattuun roskapönttöön.
Silloin hän näki roskien seassa rahaa.
Mielettömästi rahaa.
Paketti oli hajonnut ja sen repeämästä näkyi setelien sekamelska. Ex-poliisi seisoi paikallaan ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin älysi vilkaista ympärilleen.
Nämä rahat olivat nyt hänen. Tässä oli homman nimi ja henki.
Kummassakaan valtakunnallisessa päälehdessä ei ollut rahoista mitään. Mies joi neljättä kupillista kahvia. Hänen vaimonsa katsoi vaiti miestä, kysyi sitten, halusiko tämä pullon olutta.
– Juonnit on juotu, vastasi mies.
– Miten... maksatko sinä sen vekselin tänään? vaimo kysyi. Mies pani lehdet syrjään. Hän muisti aution kaupungin, poliisit, kirkon varjot puiston hiekkakentällä ja rahojen paljouden.
– Tänäänhän se on maksettava, mies sanoi.
– Sanoisit nyt missä sinä olit, nainen puhui rauhallisesti. – Käsität sinä, että minun täytyy ajoissa saada tietää, onko tämä meidän elämä lopussa. Kuka se nainen on?
– Ei ole naista, sanoi komisario, eläkkeellä tosin jo, ja katsoi vaimoaan silmiin. – Minä pelasin koko yön Korkeavuorenkadulla.
– Hävisit?
– Voitin kerrankin, mies sanoi.
Vaimo nousi ja meni petaamaan. Kello oli pian kuusi. Mies ajatteli, että kuuden jälkeen hän soittaisi ja kysyisi suoraan Pasilasta, oliko yöllä sattunut mitään erikoista, jotain, jossa oli käsitelty melkoista rahasummaa Eiran alueella.
Hän voisi aina sanoa, että oli tavannut kummallisen, sekavia puhuvan miehen, joka oli tehnyt satasista lennokkeja Sepänkadulla.
Hetken verran mies ajatteli, että hänen oli ollut vaikea erota poliisitovereista. Jotkut kuulemma nauroivatkin hänen virkaintoisille puheluilleen eläkkeelle jäännin jlkeen.
Äkkiä hän nousi ja meni makuuhuoneeseen. Hän taputti vaimoaan takamuksille ja sanoi: – Missä se olutpullo on?
Vaimon kasvoille nousi hymy – vai oliko se puna?
Hän haki miehelleen oluen.
Mies, entinen komisario maan tehokkaimmaksi mainostetussa poliisiyksikössä, istui askarteluhuoneessaan. Ovi oli luonnollisesti lukossa, sillä rahat olivat työkalupöydän laatikossa.
Hän oli tyytynyt erottamaan tuntuvan summan vihreän värisiä seteleitä lompakkoonsa. Siinä oli vekseliin tarvittavat kuusi tuhatta ja lisäksi suurin piirtein saman verran rahaa erikseen.
Miestä harmitti ankarasti kameralaukku sisältöineen.
Ja ne pelaisivat tänään. Karlsson myöskin.
Mies tunsi vähäisen unen aiheuttaman nuhjuisen olon. Silmiä karvasteli. Hän ajatteli, että jos menisi jo nyt pankkiin, silloin saisi nukkua ennen iltayötä.
Jaksaisi pelata kameran takaisin itselleen.
Äkkiä koko juttu alkoi tuntua pilalta. Tunteeseen sekoittui monta vivahdetta: kuka voisi olla niin uskomattoman idioottimainen, että pudottaisi rahapaketin Helsingin kaupungin hyväksyttyyn roskapönttöön? Paljonko rahaa kaikkiaan oli?
Ja mitä poliisimiehen (joskin entisen) piätisi tehdä tässä tilanteessa – mikä olisi ohjesäännön mukaista?
Ei ainakaan rahojen omiminen!
Miestä otti aivoon. Hän koetti ravistaa päätään. Oliko se omatunto? Oliko sellaista yleensä olemassa?
Häntä raivostutti äkkiä suunnattomasti. Oliko ollut pakko mennä pelaamaan, hävitä vekseliin aiotut rahat?
Ex-komisario ajatteli, että tämä juttu ei omistatunnoista parantunut. Nyt pankkiin ja sillä sikari!
Hän lukitsi työkalukaapin huolellisesti, sammutti valon ja meni kellarikäytävään. Hän koetteli askarteluhuoneensa ovea kahteen, kolmeen kertaan.
Sitten hän meni ylös ja sanoi vaimolleen, että kävisi pankissa nyt eikä viidestoista päivä.
Bussipysäkillä hän ajatteli, että käyttäisi rahoista vain osan, sen verran että primaarit rahapulmat katoaisivat. Loput hän toimittaisi Pasilan poliisitaloon. Legenda hänen tunnontarkkuudestaan säilyisi...
Neiti Borg katsoi pitkään. Mies katsoi takaisin ja koetti hymyillä lasiluukun lävitse. Mikä hänessä nyt muka oli vikana?
– Onko tämä jokin pila? neiti Borg kysyi hiljaa.
Mies äimistyi.
– Pila? Minulla on vekseli, joka lankeaa tänään. Ja siinä on kuusituhatta markkaa. Ei se minun rahoissani vitsiltä tunnu...
Neiti Borg kokosi rahat, nousi ja sanoi hiljaa, huomiota herättämättä: – Tulisitteko tänne konttoripäällikön puolelle?
Miehen selässä alkoi kihelmöidä. Mitä hiivattia?
Hän meni eikä käsittänyt mitään ja kuitenkin käsitti, alkoi käsittää, se tuli kuin painajaisuni, ja hänen askeleensa olivat raskaat ja hervottomat tuntuiset.
Konttoripäällikkö, ekonomi Laurikainen, sytytti savukkeen. Hän katsoi rahoja, jotka neiti Borg yksitellen käänteli hänen eteensä pöydälle. Hän nimenomaan käänsi jokaisn setelin.
Komisarion selkä oli hiestä märkä.
Jokainen satanen oli pelkkää A-puolta, julkisivua, etupuoliskoa, myös takapuoleltaan.
– Mitä ihmeen rahoja nämä ovat? Laurikainen kysyi.
– Hetkinen, sanoi mies. Neiti Borg oli viisaasti hiljaa. Toki hän tunsi komisarion ulkonäöltä ja tiesi jopa tämän hienoisista ekonomisista vaikeuksistakin. Hän oli luotto-osaston "neiti". Joskus johtajaa tietävämpi.
– Hetkinen, mies toisti. – Nehän on kummaltakin puolelta samanlaisia!
– Niin ovat, ekonomi Laurikainen sanoi.
– Herran jumala sentään, mies puuskahti. - Mitä minä nyt teen?
He olivat hiljaa kaikki kolme.
– Oletan, että tämä on jonkinlainen vahinko? pankinjohtaja sanoi varovasti.
Mies sanoi, että varmasti oli. Hän kahmi vapisevin käsin rahat takaisin itselleen. Hänen aivoissaan risteili kuin ruuhka-aikana kehä III:n liittymässä.
– Minä sain nämä yksityishenkilöltä. En vaivautunut tarkistamaan millään lailla... ja tänään on vekselin lankeamispäivä... Miten me teemme nyt?
– Jaa-a. Tehän olette aina hoitanut raha-asianne, vastasi ekonomismies. – Sanotaanko että huomenna?
– Sanotaan, helpottui komisario.
Häntä hirvitti, kun hän poistui pankista. Väärennettyjä? Jonkin väärentäjän susikappaleita, joiden kummallekin puolelle oli tullut vihreä etupuoli satasen setelistä?
Mutta jos setelit olivat väärennettyjä, ne olivat hiton hyvin tehtyjä. Ja uusi vihreä satku oli vielä "uusi" monien silmissä...
Joka tapauksessa koko paska oli arvoton.
Siitä oli lähdettävä.
Komisariolla oli Pulma. Tosi isolla peellä.
Hän väänsi numerot hikisin, lipsahtelevin sormin. Karlsson...
– Haloo, täällä puhuu minä, mies sanoi. – Ja minä tahdon kameran takaisin. Pelataanko tänään?
– Onko sulla sitten rahaa vielä? Karlsson kysyi.
– Kuule sattuu olemaan, komisario evp. vastasi äänellä, josta vaivoin siilasi suuttumuksen.
– Me on jo alettu, että koetas sitten tulla pian, Karlsson vastasi.
Mies laski kaksi erillistä nippua. Toisessa oli oikeaa rahaa, vaimolta lainattua, yhdeksänsataa kuusikymppiä. Toisessa oli kuminauhalla niputettuna vähän toistakymmentä tuhatta. Keskeltä nippu oli pari senttiä paksu, kokonaisuutena se muistutti vihreää rusettia.
– Sinulla menee taas koko yö? vaimo kysyi.
– Meni vaikka kaksi, mutta kamera on saatava, mies sanoi. Hän oli tunnustanut vaimolleen, kertonut olleensa yhdessä vaiheessa viime yötä jo reippaasti voitolla, mutta hävinneensä sitten.
Vekselistä hän ei puhunut mitään. Hän ajatteli, että vaimo pitäisi ilman muuta selvänä sitä, että vekkuli oli hoidettu.
– Voi voi sinua mies rukka, sanoi vaimo hiljaa jo sulkeutuneen ulko-oven sisäpinnalle.
Pottia isolla alkukirjaimella ei ollut vielä ilmestynyt. Peli oli ollut tasaista pikku kilinää. Muutaman satasen verran oli mies saanut kahmittua.
Hänen povessaan poltti nippu julkisivupuolisia satasia. Hän oli heti kättelyssä vilauttanut sitä, rehvastellut nippua vararahastoksi, pelannut ainoastaan oikeilla.
Hänellä oli Suunnitelma, joka saattaisi pelastaa kaiken.
Siihen tarvittiin kunnon kortit kahdelle pelaajalle, joista toinen hänen lisäkseen olisi Karlsson.
– Kenen työt? mies sanoi.
– Sinun, sinun, Karlsson vastasi.
Ja mies alkoi jakaa, jakoi kuvia perskortin päälle, kaikki neljä saivat korkeita, hän viidentenä kuninkaan.
– Ässä puhuu, sanoi joku.
– Viisi kymppiä, vastasi Karlsson.
– Aha, mies ajatteli ja katsoi hoolinsa. Se oli ristikuningas. Hänellä oli pari, ja pöydällä pinnassa oli kaksi kuningasta.
– Maksetaan, maksetaan, hän sanoi kuin olisi lohdutellut itseään tyhmyydestään.
Hän jakoi. Oma kortti oli kuutonen. Kellään muulla ei ollut paria näkyvillä. Hän oli siis saletilla. Kun joku sanoi kierrkosen hinnaksi viisikymppiä, hän päätti korottaa sataseen.
Miehet katsoivat häneen kummeksuen. Karlsson näytteli selvää selvemmin, oli olevinaan huolestunut, vilkaisi hoolikorttiaan yhtä uudelleen. Mies arvasi jo, että Karlssonilla oli suoran veto. Mies pelasi kuin olisi bluffannut, että hänellä oli kuningaspari. Mutta kaksi kuningasta pinnassa pöydällä! Kukaan ei uskonut hänen bluffiinsa. Karlsson maksoi, samoin muut.
Ja sitten mies jakoi uudet. Hän olisi armotta kärynnyt valheenpaljastuskojeessa, kun käänsi itselleen kuutosen. Kahdet parit! Karlsson sai kympin. Mies oli puhumassa, kellään muulla ei ollut hänen kuutospariaan parempaa pinnassa. Hän sanoi, että nyt alettaisiin pelata.
– Se maksaa pojat viisisataa markkaa.
Tästä oli tulossa potti. Muut jäivät pois, mutta Karlsson jatkoi, maksoi, sen silmiin oli tullut kiilto, jota voisi kutsua vaikka ilkeäksi, mies ajatteli.
– Tämä viimeinen pihi maksaa sitten kuule paljon, mies sanoi jo ikään kuin etukäteen.
– Antaa maksaa vain, Karlsson rehvasteli.
Mies sai täyden käden kuin kaikki olisi kirjoitettu aikaa sitten tähtiin. Karlsson pihisti vielä ja käänsi sitten näkösälle sotilaan. Sillä saattoi olla suora, muttei värisuoraa.
– Sökö, sanoi mies. Niin oli paras. Nyt Karlssonilla oli avaimet. Mies odotti. Karlsson kaivoi povitaskustaan shekkivihon.
– Paljonko sulla on siinä vararahastossas? hän kysyi.
Miehen pulssi oli nopea. Hän ajatteli, mitä sanoisi. Se oli sivuseikka. Mutta katetta täytyi olla, se oli heidän lakinsa näissä peli-illoissa.
– Yli kymppi, mies sanoi. – Tarviiko laskea?
– Pane raha lavaan, Karlsson sanoi. – Kate täytyy olla, sinä tiedät sen.
Mies nautti suunnattomasti. Hän otti nipun, kostutti peukalonsa ja alkoi laskea, varoi ettei kukaan päässyt näkemään setelien takapuolia.
– Tässä on yli viisitoista tuhatta.
Karlsson kirjoitti shekkiä. Mies tiesi: tämä yritti perustaa hänestä mehuja, laskea sen varaan, että eilen hävinnyt olisi vielä tänä päivänä arka. Ja Karlsson tiesi myös hänen rajalliset ekonomiset mahdollisuutensa.
Mies oli saletilla. Se oli ihana tunne. Karlsson vetkutti ja vetkutti, shekki oli summaa paitsi valmis.
– Yli viisitoista tuhatta? Karlsson kysyi. – Sopiiko, että minä panen viisitoista?
Mies nyökkäsi hiljaa. Karlsson kirjoitti nopeasti summan ja antoi shekin pudota rahojen päälle, keskelle pöytää.
– Hullu mies, sanoi komisario Karlssonille, iski setelinippunsa shekin päälle ja käänsi hoolikorttinsa.
Ja sitten hänen maailmansa pysähtyi.
Hooli oli sotilas. Jätkä. Saakeli. Hän oli katsonut väärinn.
– Minä... mies aloitti.
– Voi herran jumala sentään, Karlsson sanoi. Hän käänsi oman pimeän näkyviin. Kuningas. Hänen kuninkaansa! Ristikurko.
Karlsson lappoi pienemmät rahat, otti shekkinsä ja tarttui miehen rahanippuun.
Miehen ajatuksissa latoi tuhatta ja sataa.
Onneksi se pani nipun poveensa, ei vaivautunut katsomaan sitä.
Mies saattoi ainoastaan sanoa: – Minun täytyy lopettaa.
– Ja ostaa silmälasit, Karlsson iski kuin teloituksen.
Mies istui samalla penkillä. Puhelinkioski oli takana, sen katto-osa näkyi pensasaidan takaa. Ne olivat taas antaneet hänelle pullonlopun.
Miehellä oli rahaa ehkä parikymppiä kolikoina.
Karlssonille oli pakko soittaa nyt heti. Muuten sai yhtä hyvin vetää itsensä hirteen.
Mies otti ryypyn ja ajatteli, että näin tehtiin alkoholisteja liukuhihnalla, menetelmä oli vallan mainio. Sitten hän nousi ja meni ja väänsi numerot elämänsä suurimman nöyryytyksen hetkellä.
– Karlsson kuule. Voitko sinä tulla ulos, minulla on hengentärkeää asiaa, mies sanoi kuin olisi sylkäissyt.
– Niin on minullakin sulle, Karlsson vastasi. – Tulet kuule vähän jumalattoman äkkiä tänne!
– Sinä... tiedät... huomasit? Onko muut siellä?
lähtivät, minä panin kasinon kiinni kun kävin vessassa, vilkaisin rahoja ja huomasin, että komisario on alkanut petoslinjan mieheksi.
– Minä tulen heti, mies sanoi.
Hänen taskunsa pohjalla painoi virka-ase. Puisto oli viileä ja pimeä, kaksi juoppoa kinasteli otetaanko sinun vai minun pullosta, maailma jatkoi rataansa ja mies käveli raskain askelin takaisin Vuorimiehenkadulle.
– Merkitseekö se kamera sinulle niin paljon? Karlsson kysyi. – Ja mistä helvetistä sinä olet saanut nämä tämmöiset rahat?
– Ei kamera enää. Tässä vaiheessa. Mutta vekseli!
– Sinulla lankeaa?
– Lankesi jo eilen. Hävisin ne rahat sinulle!
Miehen käsi oli taskussa, sormet hyväilivät vanhaa Waltheria.
– Jos minä lainaan sinulle vekselirahat? Karlsson kysyi.
– Niin? mies vastasi, kysyi.
– Niin, teetkö sinä mulle yhden palveluksen?
Tätä mies oli odottanut.
– Se on pirun kova palvelus. Minä tarvitsen sinua ja sinun poliisijuttujasi. Mutta se on pirunmoinen juttu. Se on... sitä voisi sanoa rikokseksi!
– Kerro, mies ähkäisi. Hänen aivonsa olivat aivan kuumat. Hän ajatteli, että hänen kunniansa menisi, jos hän ampuisi Karlssonin. Hänestä tuntui kuin hän olisi sekoamaisillaan.
– Kuten sanoin, sitä voisi sanoa rikokseksi, Karlsson puhui miehestä välittämättä, hänen tunteistaan tietämättä.
– Tulehan tänne, Karlsson jatkoi. He menivät perimmäiseen huoneeseen. Mies oli käynyt siellä vain yhden kerran aikaisemmin. Se oli eräänlainen kirjasto- ja kokoelmahuone. Toista seinustaa kiersivät lasiset hyllystöt, joille oli asetettu ilmaisen arvokkaita veistoksia kaukaisesta muinaisuudesta. Hyllystöjen alla oli liki koko seinän mittainen, matala kaappi. Karlsson avasi keskimmäiset pariovet ja veti esiin yhden litteistä, päällekkäisistä laatikoista. Rahakokoelmat. Vanhoja kulta- ja hopealantteja, kuparisiakin, sekä mitaleja.
Toisella seinällä olivat kirjat.
– Tiedätkö sinä, kuinka suuresta summasta nämä on vakuutettu? Karlsson kysyi.
Mies pudisti päätään. Hänen aivoissaan sykki – hän oli Karlssonin ehdoilla mukana tässä nyt.
– Kuudesta miljoonasta markasta, Karlsson sanoi kuin olisi puhunut muutamasta satasesta.
– Missä minä astun mukaan? mies tiedusteli.
– Kun tulipaloa aletaan tutkia, Karlsson sanoi.
– Tulipaloa? Oletko sinä oikein viisas? Tässä talossahan asuu kymmeniä perheitä. Sinä meinaat polttaa huoneistosi...
– Jätä ne asiat mielestäsi, Karlsson sanoi. – Eivät ne sinulle kuulu. Mutta sinä olet minun kanssani täällä, kun palo syttyy. Ja kun ne alkavat tutkia sitä, sinä todistat kaiken alkaneen täysin yllätyksellisesti, valmistelematta, viallisesta sähköjohdosta naapurin puolella – minä olen jo hoitanut asian – ja kun sinä kerrot silminnäkijänä palon alkuvaiheista ja olet entinen tunnettu KRP:n mies, niin nehän uskovat sinuun siltä istumalta.
– Sinä olet hullu mies, Karlsson.
Mies palasi takaisin pelihuoneena pidettyyn ruokasaliin, istuutui korkeaselkäiseen tuoliin ja kaatoi itselleen hiukan Karlssonin viskiä. Karlsson tuli viereen ja kysyi kehottavasti: – No, mitäs sanot? Sinä saat vekselisi, säilytät kunniasi ja sen lisäksi minä kustannan sinulle ja muijallesi luksusluokan Kanarian-matkan. Mitäs sanot?
Miestä, entistä komisariota, oli nöyryytetty enemmän kuin koskaan. Hän ei kykenisi elämään tällaisen taakan kanssa. Hän ei voisi tehdä sitä. Mieluummin hän voisi...
Hän ajatteli äkkiä, että Karlsson oli kaiken pahan ilmentymä, likaisilla keinoilla itsensä taloudellisesti riippumattomaksi saattanut rotta, joka vain halusi kartuttaa omaisuuttaan.
Mies tunsi aseen perän kädessään kaivaessaan savukerasiaa housuntaskusta.
– Minun ei tarvitse todistaa mitään kokoelmistasi, vai? mies kysyi.
– Ei. Minä olen hoitanut niistä suurimman osan turvaan ennen juttua. Jäljelle jää kopioita ja muutama helposti tunnistettava suht arvoton aito kappale. Se puoli on minun heiniäni.
Mies oli ajatellut valmiiksi merkillisen, hullun ratkaisun. Äkkiä se tuntui taivaan lahjalta, se oli uloskäynti kaikesta, ehdoton ja lopullinen.
– No, mitäs sanot? Karlsson kysyi innoissaan.
Mies katsoi Karlssonia pitkään. Kuinka halpana se häntä pitikään...
– Ja sinun vekselisi me hoidetaan heti aamusta, Karlsson intoili. – Minä ymmärrän sinua, olet aina ollut niin vastuullinen tyyppi, sinun kunniasi ei yksinkertaisesti antaisi periksi kulkea nimesi protestilistalla.
Mies ajatteli, että Karlsson osui pirun oikeaan. Ja hän ajatteli, että ellei hän tekisi omaa ratkaisuaan nyt, kesäkuun kuudentenatoista päivänä, kuudenkymmenenkahden vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä, miehenä josta oli tullut legenda, tinkimättömyyden taru jo eläessään, hän ei tekisi sitä enää koskaan.
Ja jos hän tekisi ratkaisunsa, hänen legendansa sen kuin kirkastuisi. Häntä ei koskaan unohdettaisi, hänestä puhuttaisiin vielä kymmenien vuosien kuluttua, ja hänen muistonsa eläisi oudon tarinan muodossa tulevien sukupolvien poliisimiesten keskuudessa, ja...
Ja hän pääsisi vekselistään.
– Minä olen odottanut vastaustasi pian puoli tuntia ja sinä olet juonut pian puoli pulloa minun parasta mustaleimaani, Karlsson valitti.
Silloin mies nousi ylös ja meni aivan Karlssonin luo. Hän kohotti rauhallisesti entisen virka-aseensa, suuntasi sen aivan läheltä Karlssonin oikeaan ohimoon ja ennen kuin Karlsson ehti tehdä mitään ampui tätä päähän.
Sen jälkeen mies totesi, että Karlsson oli varmasti kuollut, pani aseen taskuunsa ja meni eteiseen. Hän otti vara-avaimet kulhosat eteisen peilipöydältä, astui rappukäytävään ja sulki oven.
Hän otti taksin Erottajalta, kyllin kaukaa Vuorimiehenkadulta, ja pyysi kuljettajaa ajamaan hänen kotiosoitteeseensa.
Kotona hän meni makuuhuoneeseen, katseli pitkään nukkuvaa vaimoaan ja ajatteli hetken, että voi tätäkin naisrukkaa.
Hän meni keittiöön, otti jääkaapista pullon olutta, joi sen ja poltti savukkeen. Kaikki oli hiljaista, oli tullut kesäyö.
Mies nousi, meni kellariin, avasi askarteluhuoneensa oven ja otti susiseteleitä sisältävän paketin, nosti sen kainaloonsa, lukitsi jälleen huolellisesti kaikki ovet ja painui ulos yöhön, joka oli vaalean kuultava.
Ostarilta hän nousi yhteen yön viimeisistä busseista ja ajoi keskustaan. Hän käveli rauhallisesti Korkeavuorenkatua alas ja hengitti syvään, keuhkot täyteen, imi sitä, mikä oli vielä...
Vuorimiehenkadulla hän avasi alaoven kuulumattomasti, nousi viidenteen kerrokseen hissiä käyttämättä ja avasi Karlssonin oven.
Hän meni suoraan pelihuoneeseen, purki setelipaketin ja sirotteli väärät setelit ympäri huonetta, lattiaa, pöytiä, tuoleja ja kiinnitti erikoista huolta siihen, että muutama seteli osui verilammikkoonkin.
Sen jälkeen mies kävi Karlssonin viereen polvilleen, otti virka-aseensa ja asetti sen Karlssonin oikeaan käteen. Hän kävi lattialla jonkinlaisen sovellettuun räätälinasentoon. Hänen huulillaan oli merkillisen vapautunut, lähes hurmioitunut hymy.
Hän piti Karlssonia kädestä ja suuntasi aseen omaan otsaansa.
Hetki tuli, mies ei voinut paeta eikä halunnutkaan, sillä hän tahtoi säilyttää legendansa.
Hän painoi Karlssonin sormea, kunnes kaikki äkkiä kiertyi kuumaan väläykseen hänen päänsä ympärillä ja päättyi saman tien, loppui ja musteni, ja mikäli miehellä oli ehtinyt välähtää jonkinlaatuinen viimeinen ajatus, ei hän sitä enää tajunnut se paremmin kuin tarvinnutkaan.
Jos joku olisi ollut paikalla, hän olisi nähnyt, kuinka miehen ruumis hitaasti kaatui selälleen osaksi rahojen, osaksi Karlssonista vuotaneen veren päälle, ja kuinka miehestä itsestään valuva veri laajeni lammikoksi kallisarvoiselle tammiparketille tässä viidennen kerroksen huoneistossa.
Viimeinen potti oli hajallaan heidän ympärillään.
"Viimeinen potti" ilmestynyt alun perin RikosPalat-lehdessä 1/1988. Julkaistu kirjoittajan luvalla.
Matti Kid Hytönen on suomalainen kirjallisuuden ja muun viihteen sekatyöläinen, joka aloitti uransa levyttämällä muutamia singlejä 1970-luvun alussa. Myöhemmin Hytönen kirjoitti lukemattomia novelleja ja jatkokertomuksia Kolmiokirjan lehtiin ja muihin julkaisuihin. Hytönen julkaisi vuonna 1987 jännitysromaanin Miljoonan markan mies.
Nykyään Hytönen toimii KRIS-Suomi ry:ssä ja auttaa vankilasta vapautuvia sopeutumaan takaisin yhteiskuntaelämään.
Valaistus oli merkillinen, täyteläisen kellervä, ja mies ajatteli, että tästä olisi saanut hyviä fotoja.
Mutta kamerakin oli mennyt moottoriperineen, laukkuineen, teleputkineen...
Viimeinen potti...
Mies tunsi alkavan krapulan tapaisen, vaikkei ollutkaan juonut paljon yön ja pelin aikana.
Hän kääntyi Vuorimiehenkadun kulmassa ja katsoi taakseen. Ne tuulettivat, ikkuna oli auki.
Yksi niistä oli nyt hänen kuuttatuhattaan ja kameravarustustaan onnellisempi – laitteet se oli hyväksynyt neljästä tonnista.
Ne olivat antaneet taskumatinpohjat miehelle lohduksi ja Karlsson, viimeinen potin nokittaja, satasen taksiin. Mies käveli Viiskulmaan päin. Fredaa meni kaukana edessä yksi ainoa taksi, muuta liikettä ei näkynyt.
Mies ylitti hetken mielijohteesta kadun ja kiiruhti kirkon puistoon. Hän istuutui penkille, poimi taskumatin esiin ja katseli sitä varauksin. Aurinko kuulsi ruskean lasin lävitse. Miestä väsytti. Hän joi hiukan, mutta aine teki pahaa, oksetti. Hän pakotti itsensä kestämään ja kirosi hiljaa sekä hyvin katkerasti, ajatteli vaimoa ja rahoja, jotka oli menettänyt, ja säikähti kaikkea, mitä ajatus sisälsi ja pakotti sen pois heti.
Tehtaankadun kulmasta kääntyi esiin poliisiauto. Mies katseli sitä röyhkeästi, ei vaivautunut piilottelemaan pulloa, että siinähän tulette jos tulette.
Ja ne tulivat: auto kääntyi jalkakäytävälle, ajoi puistokentälle ja suoraan penkin luo. Nyt mies pani pullon poveensa. Volvosta nousi kaksi jämäkkää kukonpoikaa.
– Jaaha, sitä vain otetaan napantereita, sanoi ensimmäinen. Toinen venytteli, oikoi jäseniään pitkän istumisen jäljiltä.
– Niin tuli otettua, mies sanoi haastavasti. – Omiani otin, hän jatkoi heti.
– Paperit. Onko paperia henkilöllisyydestä tällä miehellä? kysyi ensimmäinen poliisi.
Mies kaivoi liki tyhjän lompakon ja onki ainoan satasensa vierestä poliisikortin.
Nuori kukonpoika hämmentyi täysin. Tämä ryypyn ottaja olikin Ratakadun miehiä, komisario jopa.
– Minä tuota... hän aloitti.
– Työtähän te teette ja minä vastoin Helsingin kaupungin järjestyssääntöä, sanoi mies, komisario, tunnettukin aikanaan.
Poliisimiehet pääsivät kiireesti Volvoonsa ja se starttasi nykäisten.
Rahansa hävinnyt tunsi kummallista, katkeraa ja samalla lohduttavaa oloa siitä, että elämä jatkui kaupungissa hänen tappioistaan huolimatta.
Mutta tästä tilanteesta hän ei vähällä selviäisi. Mies seurasi, kunnes partioauto katosi kulman taa ja aikoi sitten ottaa viimeisen ryypyn pullosta.
Hänellä oli aikaa kello 16.15:een asti maksaa vekseli.
Hän jättikin huikan ottamatta, nousi ja päätti pudottaa taskumatkin tummanvihreän kiiltäväksi maalattuun roskapönttöön.
Silloin hän näki roskien seassa rahaa.
Mielettömästi rahaa.
Paketti oli hajonnut ja sen repeämästä näkyi setelien sekamelska. Ex-poliisi seisoi paikallaan ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin älysi vilkaista ympärilleen.
Nämä rahat olivat nyt hänen. Tässä oli homman nimi ja henki.
Kummassakaan valtakunnallisessa päälehdessä ei ollut rahoista mitään. Mies joi neljättä kupillista kahvia. Hänen vaimonsa katsoi vaiti miestä, kysyi sitten, halusiko tämä pullon olutta.
– Juonnit on juotu, vastasi mies.
– Miten... maksatko sinä sen vekselin tänään? vaimo kysyi. Mies pani lehdet syrjään. Hän muisti aution kaupungin, poliisit, kirkon varjot puiston hiekkakentällä ja rahojen paljouden.
– Tänäänhän se on maksettava, mies sanoi.
– Sanoisit nyt missä sinä olit, nainen puhui rauhallisesti. – Käsität sinä, että minun täytyy ajoissa saada tietää, onko tämä meidän elämä lopussa. Kuka se nainen on?
– Ei ole naista, sanoi komisario, eläkkeellä tosin jo, ja katsoi vaimoaan silmiin. – Minä pelasin koko yön Korkeavuorenkadulla.
– Hävisit?
– Voitin kerrankin, mies sanoi.
Vaimo nousi ja meni petaamaan. Kello oli pian kuusi. Mies ajatteli, että kuuden jälkeen hän soittaisi ja kysyisi suoraan Pasilasta, oliko yöllä sattunut mitään erikoista, jotain, jossa oli käsitelty melkoista rahasummaa Eiran alueella.
Hän voisi aina sanoa, että oli tavannut kummallisen, sekavia puhuvan miehen, joka oli tehnyt satasista lennokkeja Sepänkadulla.
Hetken verran mies ajatteli, että hänen oli ollut vaikea erota poliisitovereista. Jotkut kuulemma nauroivatkin hänen virkaintoisille puheluilleen eläkkeelle jäännin jlkeen.
Äkkiä hän nousi ja meni makuuhuoneeseen. Hän taputti vaimoaan takamuksille ja sanoi: – Missä se olutpullo on?
Vaimon kasvoille nousi hymy – vai oliko se puna?
Hän haki miehelleen oluen.
Mies, entinen komisario maan tehokkaimmaksi mainostetussa poliisiyksikössä, istui askarteluhuoneessaan. Ovi oli luonnollisesti lukossa, sillä rahat olivat työkalupöydän laatikossa.
Hän oli tyytynyt erottamaan tuntuvan summan vihreän värisiä seteleitä lompakkoonsa. Siinä oli vekseliin tarvittavat kuusi tuhatta ja lisäksi suurin piirtein saman verran rahaa erikseen.
Miestä harmitti ankarasti kameralaukku sisältöineen.
Ja ne pelaisivat tänään. Karlsson myöskin.
Mies tunsi vähäisen unen aiheuttaman nuhjuisen olon. Silmiä karvasteli. Hän ajatteli, että jos menisi jo nyt pankkiin, silloin saisi nukkua ennen iltayötä.
Jaksaisi pelata kameran takaisin itselleen.
Äkkiä koko juttu alkoi tuntua pilalta. Tunteeseen sekoittui monta vivahdetta: kuka voisi olla niin uskomattoman idioottimainen, että pudottaisi rahapaketin Helsingin kaupungin hyväksyttyyn roskapönttöön? Paljonko rahaa kaikkiaan oli?
Ja mitä poliisimiehen (joskin entisen) piätisi tehdä tässä tilanteessa – mikä olisi ohjesäännön mukaista?
Ei ainakaan rahojen omiminen!
Miestä otti aivoon. Hän koetti ravistaa päätään. Oliko se omatunto? Oliko sellaista yleensä olemassa?
Häntä raivostutti äkkiä suunnattomasti. Oliko ollut pakko mennä pelaamaan, hävitä vekseliin aiotut rahat?
Ex-komisario ajatteli, että tämä juttu ei omistatunnoista parantunut. Nyt pankkiin ja sillä sikari!
Hän lukitsi työkalukaapin huolellisesti, sammutti valon ja meni kellarikäytävään. Hän koetteli askarteluhuoneensa ovea kahteen, kolmeen kertaan.
Sitten hän meni ylös ja sanoi vaimolleen, että kävisi pankissa nyt eikä viidestoista päivä.
Bussipysäkillä hän ajatteli, että käyttäisi rahoista vain osan, sen verran että primaarit rahapulmat katoaisivat. Loput hän toimittaisi Pasilan poliisitaloon. Legenda hänen tunnontarkkuudestaan säilyisi...
Neiti Borg katsoi pitkään. Mies katsoi takaisin ja koetti hymyillä lasiluukun lävitse. Mikä hänessä nyt muka oli vikana?
– Onko tämä jokin pila? neiti Borg kysyi hiljaa.
Mies äimistyi.
– Pila? Minulla on vekseli, joka lankeaa tänään. Ja siinä on kuusituhatta markkaa. Ei se minun rahoissani vitsiltä tunnu...
Neiti Borg kokosi rahat, nousi ja sanoi hiljaa, huomiota herättämättä: – Tulisitteko tänne konttoripäällikön puolelle?
Miehen selässä alkoi kihelmöidä. Mitä hiivattia?
Hän meni eikä käsittänyt mitään ja kuitenkin käsitti, alkoi käsittää, se tuli kuin painajaisuni, ja hänen askeleensa olivat raskaat ja hervottomat tuntuiset.
Konttoripäällikkö, ekonomi Laurikainen, sytytti savukkeen. Hän katsoi rahoja, jotka neiti Borg yksitellen käänteli hänen eteensä pöydälle. Hän nimenomaan käänsi jokaisn setelin.
Komisarion selkä oli hiestä märkä.
Jokainen satanen oli pelkkää A-puolta, julkisivua, etupuoliskoa, myös takapuoleltaan.
– Mitä ihmeen rahoja nämä ovat? Laurikainen kysyi.
– Hetkinen, sanoi mies. Neiti Borg oli viisaasti hiljaa. Toki hän tunsi komisarion ulkonäöltä ja tiesi jopa tämän hienoisista ekonomisista vaikeuksistakin. Hän oli luotto-osaston "neiti". Joskus johtajaa tietävämpi.
– Hetkinen, mies toisti. – Nehän on kummaltakin puolelta samanlaisia!
– Niin ovat, ekonomi Laurikainen sanoi.
– Herran jumala sentään, mies puuskahti. - Mitä minä nyt teen?
He olivat hiljaa kaikki kolme.
– Oletan, että tämä on jonkinlainen vahinko? pankinjohtaja sanoi varovasti.
Mies sanoi, että varmasti oli. Hän kahmi vapisevin käsin rahat takaisin itselleen. Hänen aivoissaan risteili kuin ruuhka-aikana kehä III:n liittymässä.
– Minä sain nämä yksityishenkilöltä. En vaivautunut tarkistamaan millään lailla... ja tänään on vekselin lankeamispäivä... Miten me teemme nyt?
– Jaa-a. Tehän olette aina hoitanut raha-asianne, vastasi ekonomismies. – Sanotaanko että huomenna?
– Sanotaan, helpottui komisario.
Häntä hirvitti, kun hän poistui pankista. Väärennettyjä? Jonkin väärentäjän susikappaleita, joiden kummallekin puolelle oli tullut vihreä etupuoli satasen setelistä?
Mutta jos setelit olivat väärennettyjä, ne olivat hiton hyvin tehtyjä. Ja uusi vihreä satku oli vielä "uusi" monien silmissä...
Joka tapauksessa koko paska oli arvoton.
Siitä oli lähdettävä.
Komisariolla oli Pulma. Tosi isolla peellä.
Hän väänsi numerot hikisin, lipsahtelevin sormin. Karlsson...
– Haloo, täällä puhuu minä, mies sanoi. – Ja minä tahdon kameran takaisin. Pelataanko tänään?
– Onko sulla sitten rahaa vielä? Karlsson kysyi.
– Kuule sattuu olemaan, komisario evp. vastasi äänellä, josta vaivoin siilasi suuttumuksen.
– Me on jo alettu, että koetas sitten tulla pian, Karlsson vastasi.
Mies laski kaksi erillistä nippua. Toisessa oli oikeaa rahaa, vaimolta lainattua, yhdeksänsataa kuusikymppiä. Toisessa oli kuminauhalla niputettuna vähän toistakymmentä tuhatta. Keskeltä nippu oli pari senttiä paksu, kokonaisuutena se muistutti vihreää rusettia.
– Sinulla menee taas koko yö? vaimo kysyi.
– Meni vaikka kaksi, mutta kamera on saatava, mies sanoi. Hän oli tunnustanut vaimolleen, kertonut olleensa yhdessä vaiheessa viime yötä jo reippaasti voitolla, mutta hävinneensä sitten.
Vekselistä hän ei puhunut mitään. Hän ajatteli, että vaimo pitäisi ilman muuta selvänä sitä, että vekkuli oli hoidettu.
– Voi voi sinua mies rukka, sanoi vaimo hiljaa jo sulkeutuneen ulko-oven sisäpinnalle.
Pottia isolla alkukirjaimella ei ollut vielä ilmestynyt. Peli oli ollut tasaista pikku kilinää. Muutaman satasen verran oli mies saanut kahmittua.
Hänen povessaan poltti nippu julkisivupuolisia satasia. Hän oli heti kättelyssä vilauttanut sitä, rehvastellut nippua vararahastoksi, pelannut ainoastaan oikeilla.
Hänellä oli Suunnitelma, joka saattaisi pelastaa kaiken.
Siihen tarvittiin kunnon kortit kahdelle pelaajalle, joista toinen hänen lisäkseen olisi Karlsson.
– Kenen työt? mies sanoi.
– Sinun, sinun, Karlsson vastasi.
Ja mies alkoi jakaa, jakoi kuvia perskortin päälle, kaikki neljä saivat korkeita, hän viidentenä kuninkaan.
– Ässä puhuu, sanoi joku.
– Viisi kymppiä, vastasi Karlsson.
– Aha, mies ajatteli ja katsoi hoolinsa. Se oli ristikuningas. Hänellä oli pari, ja pöydällä pinnassa oli kaksi kuningasta.
– Maksetaan, maksetaan, hän sanoi kuin olisi lohdutellut itseään tyhmyydestään.
Hän jakoi. Oma kortti oli kuutonen. Kellään muulla ei ollut paria näkyvillä. Hän oli siis saletilla. Kun joku sanoi kierrkosen hinnaksi viisikymppiä, hän päätti korottaa sataseen.
Miehet katsoivat häneen kummeksuen. Karlsson näytteli selvää selvemmin, oli olevinaan huolestunut, vilkaisi hoolikorttiaan yhtä uudelleen. Mies arvasi jo, että Karlssonilla oli suoran veto. Mies pelasi kuin olisi bluffannut, että hänellä oli kuningaspari. Mutta kaksi kuningasta pinnassa pöydällä! Kukaan ei uskonut hänen bluffiinsa. Karlsson maksoi, samoin muut.
Ja sitten mies jakoi uudet. Hän olisi armotta kärynnyt valheenpaljastuskojeessa, kun käänsi itselleen kuutosen. Kahdet parit! Karlsson sai kympin. Mies oli puhumassa, kellään muulla ei ollut hänen kuutospariaan parempaa pinnassa. Hän sanoi, että nyt alettaisiin pelata.
– Se maksaa pojat viisisataa markkaa.
Tästä oli tulossa potti. Muut jäivät pois, mutta Karlsson jatkoi, maksoi, sen silmiin oli tullut kiilto, jota voisi kutsua vaikka ilkeäksi, mies ajatteli.
– Tämä viimeinen pihi maksaa sitten kuule paljon, mies sanoi jo ikään kuin etukäteen.
– Antaa maksaa vain, Karlsson rehvasteli.
Mies sai täyden käden kuin kaikki olisi kirjoitettu aikaa sitten tähtiin. Karlsson pihisti vielä ja käänsi sitten näkösälle sotilaan. Sillä saattoi olla suora, muttei värisuoraa.
– Sökö, sanoi mies. Niin oli paras. Nyt Karlssonilla oli avaimet. Mies odotti. Karlsson kaivoi povitaskustaan shekkivihon.
– Paljonko sulla on siinä vararahastossas? hän kysyi.
Miehen pulssi oli nopea. Hän ajatteli, mitä sanoisi. Se oli sivuseikka. Mutta katetta täytyi olla, se oli heidän lakinsa näissä peli-illoissa.
– Yli kymppi, mies sanoi. – Tarviiko laskea?
– Pane raha lavaan, Karlsson sanoi. – Kate täytyy olla, sinä tiedät sen.
Mies nautti suunnattomasti. Hän otti nipun, kostutti peukalonsa ja alkoi laskea, varoi ettei kukaan päässyt näkemään setelien takapuolia.
– Tässä on yli viisitoista tuhatta.
Karlsson kirjoitti shekkiä. Mies tiesi: tämä yritti perustaa hänestä mehuja, laskea sen varaan, että eilen hävinnyt olisi vielä tänä päivänä arka. Ja Karlsson tiesi myös hänen rajalliset ekonomiset mahdollisuutensa.
Mies oli saletilla. Se oli ihana tunne. Karlsson vetkutti ja vetkutti, shekki oli summaa paitsi valmis.
– Yli viisitoista tuhatta? Karlsson kysyi. – Sopiiko, että minä panen viisitoista?
Mies nyökkäsi hiljaa. Karlsson kirjoitti nopeasti summan ja antoi shekin pudota rahojen päälle, keskelle pöytää.
– Hullu mies, sanoi komisario Karlssonille, iski setelinippunsa shekin päälle ja käänsi hoolikorttinsa.
Ja sitten hänen maailmansa pysähtyi.
Hooli oli sotilas. Jätkä. Saakeli. Hän oli katsonut väärinn.
– Minä... mies aloitti.
– Voi herran jumala sentään, Karlsson sanoi. Hän käänsi oman pimeän näkyviin. Kuningas. Hänen kuninkaansa! Ristikurko.
Karlsson lappoi pienemmät rahat, otti shekkinsä ja tarttui miehen rahanippuun.
Miehen ajatuksissa latoi tuhatta ja sataa.
Onneksi se pani nipun poveensa, ei vaivautunut katsomaan sitä.
Mies saattoi ainoastaan sanoa: – Minun täytyy lopettaa.
– Ja ostaa silmälasit, Karlsson iski kuin teloituksen.
Mies istui samalla penkillä. Puhelinkioski oli takana, sen katto-osa näkyi pensasaidan takaa. Ne olivat taas antaneet hänelle pullonlopun.
Miehellä oli rahaa ehkä parikymppiä kolikoina.
Karlssonille oli pakko soittaa nyt heti. Muuten sai yhtä hyvin vetää itsensä hirteen.
Mies otti ryypyn ja ajatteli, että näin tehtiin alkoholisteja liukuhihnalla, menetelmä oli vallan mainio. Sitten hän nousi ja meni ja väänsi numerot elämänsä suurimman nöyryytyksen hetkellä.
– Karlsson kuule. Voitko sinä tulla ulos, minulla on hengentärkeää asiaa, mies sanoi kuin olisi sylkäissyt.
– Niin on minullakin sulle, Karlsson vastasi. – Tulet kuule vähän jumalattoman äkkiä tänne!
– Sinä... tiedät... huomasit? Onko muut siellä?
lähtivät, minä panin kasinon kiinni kun kävin vessassa, vilkaisin rahoja ja huomasin, että komisario on alkanut petoslinjan mieheksi.
– Minä tulen heti, mies sanoi.
Hänen taskunsa pohjalla painoi virka-ase. Puisto oli viileä ja pimeä, kaksi juoppoa kinasteli otetaanko sinun vai minun pullosta, maailma jatkoi rataansa ja mies käveli raskain askelin takaisin Vuorimiehenkadulle.
– Merkitseekö se kamera sinulle niin paljon? Karlsson kysyi. – Ja mistä helvetistä sinä olet saanut nämä tämmöiset rahat?
– Ei kamera enää. Tässä vaiheessa. Mutta vekseli!
– Sinulla lankeaa?
– Lankesi jo eilen. Hävisin ne rahat sinulle!
Miehen käsi oli taskussa, sormet hyväilivät vanhaa Waltheria.
– Jos minä lainaan sinulle vekselirahat? Karlsson kysyi.
– Niin? mies vastasi, kysyi.
– Niin, teetkö sinä mulle yhden palveluksen?
Tätä mies oli odottanut.
– Se on pirun kova palvelus. Minä tarvitsen sinua ja sinun poliisijuttujasi. Mutta se on pirunmoinen juttu. Se on... sitä voisi sanoa rikokseksi!
– Kerro, mies ähkäisi. Hänen aivonsa olivat aivan kuumat. Hän ajatteli, että hänen kunniansa menisi, jos hän ampuisi Karlssonin. Hänestä tuntui kuin hän olisi sekoamaisillaan.
– Kuten sanoin, sitä voisi sanoa rikokseksi, Karlsson puhui miehestä välittämättä, hänen tunteistaan tietämättä.
– Tulehan tänne, Karlsson jatkoi. He menivät perimmäiseen huoneeseen. Mies oli käynyt siellä vain yhden kerran aikaisemmin. Se oli eräänlainen kirjasto- ja kokoelmahuone. Toista seinustaa kiersivät lasiset hyllystöt, joille oli asetettu ilmaisen arvokkaita veistoksia kaukaisesta muinaisuudesta. Hyllystöjen alla oli liki koko seinän mittainen, matala kaappi. Karlsson avasi keskimmäiset pariovet ja veti esiin yhden litteistä, päällekkäisistä laatikoista. Rahakokoelmat. Vanhoja kulta- ja hopealantteja, kuparisiakin, sekä mitaleja.
Toisella seinällä olivat kirjat.
– Tiedätkö sinä, kuinka suuresta summasta nämä on vakuutettu? Karlsson kysyi.
Mies pudisti päätään. Hänen aivoissaan sykki – hän oli Karlssonin ehdoilla mukana tässä nyt.
– Kuudesta miljoonasta markasta, Karlsson sanoi kuin olisi puhunut muutamasta satasesta.
– Missä minä astun mukaan? mies tiedusteli.
– Kun tulipaloa aletaan tutkia, Karlsson sanoi.
– Tulipaloa? Oletko sinä oikein viisas? Tässä talossahan asuu kymmeniä perheitä. Sinä meinaat polttaa huoneistosi...
– Jätä ne asiat mielestäsi, Karlsson sanoi. – Eivät ne sinulle kuulu. Mutta sinä olet minun kanssani täällä, kun palo syttyy. Ja kun ne alkavat tutkia sitä, sinä todistat kaiken alkaneen täysin yllätyksellisesti, valmistelematta, viallisesta sähköjohdosta naapurin puolella – minä olen jo hoitanut asian – ja kun sinä kerrot silminnäkijänä palon alkuvaiheista ja olet entinen tunnettu KRP:n mies, niin nehän uskovat sinuun siltä istumalta.
– Sinä olet hullu mies, Karlsson.
Mies palasi takaisin pelihuoneena pidettyyn ruokasaliin, istuutui korkeaselkäiseen tuoliin ja kaatoi itselleen hiukan Karlssonin viskiä. Karlsson tuli viereen ja kysyi kehottavasti: – No, mitäs sanot? Sinä saat vekselisi, säilytät kunniasi ja sen lisäksi minä kustannan sinulle ja muijallesi luksusluokan Kanarian-matkan. Mitäs sanot?
Miestä, entistä komisariota, oli nöyryytetty enemmän kuin koskaan. Hän ei kykenisi elämään tällaisen taakan kanssa. Hän ei voisi tehdä sitä. Mieluummin hän voisi...
Hän ajatteli äkkiä, että Karlsson oli kaiken pahan ilmentymä, likaisilla keinoilla itsensä taloudellisesti riippumattomaksi saattanut rotta, joka vain halusi kartuttaa omaisuuttaan.
Mies tunsi aseen perän kädessään kaivaessaan savukerasiaa housuntaskusta.
– Minun ei tarvitse todistaa mitään kokoelmistasi, vai? mies kysyi.
– Ei. Minä olen hoitanut niistä suurimman osan turvaan ennen juttua. Jäljelle jää kopioita ja muutama helposti tunnistettava suht arvoton aito kappale. Se puoli on minun heiniäni.
Mies oli ajatellut valmiiksi merkillisen, hullun ratkaisun. Äkkiä se tuntui taivaan lahjalta, se oli uloskäynti kaikesta, ehdoton ja lopullinen.
– No, mitäs sanot? Karlsson kysyi innoissaan.
Mies katsoi Karlssonia pitkään. Kuinka halpana se häntä pitikään...
– Ja sinun vekselisi me hoidetaan heti aamusta, Karlsson intoili. – Minä ymmärrän sinua, olet aina ollut niin vastuullinen tyyppi, sinun kunniasi ei yksinkertaisesti antaisi periksi kulkea nimesi protestilistalla.
Mies ajatteli, että Karlsson osui pirun oikeaan. Ja hän ajatteli, että ellei hän tekisi omaa ratkaisuaan nyt, kesäkuun kuudentenatoista päivänä, kuudenkymmenenkahden vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä, miehenä josta oli tullut legenda, tinkimättömyyden taru jo eläessään, hän ei tekisi sitä enää koskaan.
Ja jos hän tekisi ratkaisunsa, hänen legendansa sen kuin kirkastuisi. Häntä ei koskaan unohdettaisi, hänestä puhuttaisiin vielä kymmenien vuosien kuluttua, ja hänen muistonsa eläisi oudon tarinan muodossa tulevien sukupolvien poliisimiesten keskuudessa, ja...
Ja hän pääsisi vekselistään.
– Minä olen odottanut vastaustasi pian puoli tuntia ja sinä olet juonut pian puoli pulloa minun parasta mustaleimaani, Karlsson valitti.
Silloin mies nousi ylös ja meni aivan Karlssonin luo. Hän kohotti rauhallisesti entisen virka-aseensa, suuntasi sen aivan läheltä Karlssonin oikeaan ohimoon ja ennen kuin Karlsson ehti tehdä mitään ampui tätä päähän.
Sen jälkeen mies totesi, että Karlsson oli varmasti kuollut, pani aseen taskuunsa ja meni eteiseen. Hän otti vara-avaimet kulhosat eteisen peilipöydältä, astui rappukäytävään ja sulki oven.
Hän otti taksin Erottajalta, kyllin kaukaa Vuorimiehenkadulta, ja pyysi kuljettajaa ajamaan hänen kotiosoitteeseensa.
Kotona hän meni makuuhuoneeseen, katseli pitkään nukkuvaa vaimoaan ja ajatteli hetken, että voi tätäkin naisrukkaa.
Hän meni keittiöön, otti jääkaapista pullon olutta, joi sen ja poltti savukkeen. Kaikki oli hiljaista, oli tullut kesäyö.
Mies nousi, meni kellariin, avasi askarteluhuoneensa oven ja otti susiseteleitä sisältävän paketin, nosti sen kainaloonsa, lukitsi jälleen huolellisesti kaikki ovet ja painui ulos yöhön, joka oli vaalean kuultava.
Ostarilta hän nousi yhteen yön viimeisistä busseista ja ajoi keskustaan. Hän käveli rauhallisesti Korkeavuorenkatua alas ja hengitti syvään, keuhkot täyteen, imi sitä, mikä oli vielä...
Vuorimiehenkadulla hän avasi alaoven kuulumattomasti, nousi viidenteen kerrokseen hissiä käyttämättä ja avasi Karlssonin oven.
Hän meni suoraan pelihuoneeseen, purki setelipaketin ja sirotteli väärät setelit ympäri huonetta, lattiaa, pöytiä, tuoleja ja kiinnitti erikoista huolta siihen, että muutama seteli osui verilammikkoonkin.
Sen jälkeen mies kävi Karlssonin viereen polvilleen, otti virka-aseensa ja asetti sen Karlssonin oikeaan käteen. Hän kävi lattialla jonkinlaisen sovellettuun räätälinasentoon. Hänen huulillaan oli merkillisen vapautunut, lähes hurmioitunut hymy.
Hän piti Karlssonia kädestä ja suuntasi aseen omaan otsaansa.
Hetki tuli, mies ei voinut paeta eikä halunnutkaan, sillä hän tahtoi säilyttää legendansa.
Hän painoi Karlssonin sormea, kunnes kaikki äkkiä kiertyi kuumaan väläykseen hänen päänsä ympärillä ja päättyi saman tien, loppui ja musteni, ja mikäli miehellä oli ehtinyt välähtää jonkinlaatuinen viimeinen ajatus, ei hän sitä enää tajunnut se paremmin kuin tarvinnutkaan.
Jos joku olisi ollut paikalla, hän olisi nähnyt, kuinka miehen ruumis hitaasti kaatui selälleen osaksi rahojen, osaksi Karlssonista vuotaneen veren päälle, ja kuinka miehestä itsestään valuva veri laajeni lammikoksi kallisarvoiselle tammiparketille tässä viidennen kerroksen huoneistossa.
Viimeinen potti oli hajallaan heidän ympärillään.
"Viimeinen potti" ilmestynyt alun perin RikosPalat-lehdessä 1/1988. Julkaistu kirjoittajan luvalla.
Matti Kid Hytönen on suomalainen kirjallisuuden ja muun viihteen sekatyöläinen, joka aloitti uransa levyttämällä muutamia singlejä 1970-luvun alussa. Myöhemmin Hytönen kirjoitti lukemattomia novelleja ja jatkokertomuksia Kolmiokirjan lehtiin ja muihin julkaisuihin. Hytönen julkaisi vuonna 1987 jännitysromaanin Miljoonan markan mies.
Nykyään Hytönen toimii KRIS-Suomi ry:ssä ja auttaa vankilasta vapautuvia sopeutumaan takaisin yhteiskuntaelämään.
keskiviikkona, kesäkuuta 16, 2010
Anthony Neil Smith: Clive tunnustaa
1.
Ensimmäisellä kerralla rakensin viritelmän siimasta ja parista huonekalusta. Haulikon oli määrä laueta tyttöystäväni (hän oli veroasioihin erikoistuneen juristin sihteeri) avatessa makuuhuoneen oven palatessaan töistä. Jokin meni pieleen. Valmistauduin laukaukseen, kun kuulin hänen tarttuvan ovenkahvaan. Jostain syystä ase kuitenkin vain kääntyi puoli kierrosta myötäpäivään, pyörähti ylösalaisin ja ampui häntä naamaan. Ehkä se johtui šokista, jossa olin todettuani olevani edelleen elossa, tai sitten koko kauheuden aiheuttamasta pettymyksestä, mutta en voinut tehdä muuta kuin poistua paikalta nopeasti ja vaihtaa maisemaa.
2.
Seuraavalla kerralla ostin neljän kappaleen pakkauksen kertakäyttöisiä partateriä. Ajattelin, että neljä olisi jotenkin parempi kuin yksi. Suunnittelin viiltäväni molemmat ranteeni auki keittiön pesualtaassa tyttöystäväni (lentoemäntä) palatessa töistä kotiin. Painoin terät lujasti ranteisiini, kun ovi avautui. Se teki todella kipeää, kuin paperiviilto potenssiin sata, mutta terät olivat suojateriä, joilla ei päässyt tarpeeksi syvälle. Tajusin nopeasti, miksi vanhat terät olivat parempia. Tyttöystäväni itki, parkui ja lupasi olla pettämättä minua enää koskaan – enkä edes tiennyt hänen olevan uskoton. Hän yritti tarttua ranteisiini, mutta hänen otteensa ei pitänyt, koska vuotava veri teki ihoni todella liukkaaksi. Kun sain lopulta tartuttua pesualtaassa olevaan likaiseen lihaveitseen yrittääkseni uudelleen, puuskutimme ja pyörimme lattialla kuin kaksi kilpapainijaa. Käteni olivat liian liukkaat, ja veitsi päätyi jotenkin hänen kurkkuunsa.
Ymmärrättehän, etten koskaan aikonut tappaa häntä. Ja voin selittää sen toisen haavan. Kun veitsi meni sisään, vedin sen tietysti vaistonvaraisesti ulos. Naisestani suihkuava veri kuitenkin muistutti minua siitä, että televisiossakin kehotetaan aina jättämään veitsi haavaan verenvuotoa estämään. Yritin siis laittaa sen takaisin sisään, mutten osunut kovin hyvin, koska hän ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Jouduin siis nostamaan kytkintä ja vaihtamaan maisemaa.
3.
Kolmas kerta oli aika erikoinen tapaus. Avasin suihkun hanan, hain leivänpaahtimen keittiöstä, palasin kylpyhuoneeseen ja kytkin johdon pistorasiaan. Arvelin, että uusi naiseni näkisi välähdykset ja juoksisi luokseni. Paahdin oli jo lämmin ja olin astumassa suihkuun sen kanssa, kun kuulin suihkuverhon takaa tyttöystäväni äänen: "Rakkaani, täällä olisi sinulle yllätys!" Säikähdin. Paahdin putosi käsistäni, kimposi kylpyammeen reunasta ja putosi suoraan ammeeseen.
4.
Ongelmani on nähdäkseni siinä, että haluan kuolla, mutten kuitenkaan halua tappaa itseäni yksin tyhjässä huoneessa ja haipua hiljalleen pois kenenkään tietämättä. Haluan nähdä rakastajattareni hysteerisenä edes puolen sekunnin ajan, jotta tiedän, kuinka paljon hän tulee kaipaamaan minua. Haluan saada varmuuden siitä, kuinka suuren vaikutuksen kuolemani tekee, miten se muuttaa koko hänen elämänsä. Haluan laittaa hänet maksamaan kaikista pikku naljailuista ja vittuiluista ja peleistä pakottamalla hänet katselemaan, kun kuolen jollakin todella hirveällä tavalla.
Ymmärsin asian jo kauan sitten. Riippumatta siitä, kuinka kovasti yritän tai kuinka upealta ja erilaiselta uusi nainen tuntuu – olipa hän sitten blondi, professori, tummahiuksinen, tavallinen, punapää, pieniluinen, laiha, nymfomaani, uskovainen, koulutyttö, keski-ikäinen, pettäjä, pihtaaja, psykopaatti, teräshermo, maanis-depressiivinen, paljaaksi ajeltu, karvainen, varpaansa menettänyt, raajarikkoinen, lihava, anorektikko, punkkari, gootti, pianisti, pienyrittäjä, sukupuolensa vaihtanut, vaikeaa isäsuhdetta purkava, äitiinsä tullut, eronnut, leski, yksinhuoltaja, adoptoitu tai kotoisin Skotlannista – kaikki ne pelaavat samoja pelejä ja tekevät samat asiat. Yritän tietysti löytää hyvälaatuisia tapauksia, samanlaisia kuin ne, joiden kanssa ystäväni ovat naimisissa ja joita he niin kovin kovasti rakastavat. Saan kuitenkin vain sekoboltseja, joihin puhe ei auta, joita en pysty pitämään otteessani ja joita en voi yksinkertaisesti vain jumaloida.
Haluaisin löytää naisen, joka jumaloi minua ainakin yhtä paljon kuin minä häntä.
5.
Yritin haulikkojuttua vielä toisenkin kerran. Silloin olin matkoilla Dallasissa. Minusta ei olisi tainnut tulla kummoista insinööriä. Häivyin ja vaihdoin taas maisemaa.
6.
Miten pystyin tyrimään hirttäytymisenkin? No, siinä ajoitus on paljon kriittisempi tekijä kuin muissa tavoissa. Jos rakastajattareni löytäisi minut ajoissa, hän saattaisi irrottaa minut, ja joutuisin kärsimään valheellisesta säälistä ja terapoinnista loppuelämäni. Se ei ole aitoa rakkautta, vaan pelkoa, sääliä ja syyllisyyttä. Melko mitätöntä siinä tapauksessa, etten olisikaan kuollut. Päätin siis vaikeuttaa hänen saapumistaan laittamalla esteeksi köyden. Ajattelin, että se hidastaisi hänen laskeutumistaan alas portaita keittiöstä kellariin, jotta ehtisin tukehtua paremmin. Olisi tietysti ollut parempi, jos kaularankani olisi napsahtanut poikki saman tien, mutta se ei nyt sopinut kuvioon. Seisoin toimistotuolillani ja odotin. Kutsuin häntä: “Kulta? Voisitko auttaa Timin koulutehtävien kanssa?” (Hänen poikansa Tim oli saanut juuri ajokortin. Todella synkkä kakara, uskokaa pois.) Potkaisin tuolin pois altani juuri, kun hän avasi oven. Kuolema katseli minua jo silmiin. En pystynyt hengittämään. Naiseni meni täysin sekaisin. Hetkeni oli koittanut... melkein.
Hän kuitenkin pilasi kaiken olemalla katsomatta jalkoihinsa ja kompastumalla portaissa hieman liian pahasti. Kuulin räsähdyksen, kun hänen päänsä osui sementtilattiaan. Pääkallon särkymisestä lähtee sellainen kostea mutta terävä ääni, josta kuulee, että henki lähtee heti. Joten roikuin edelleen siinä, yhä elossa vaikka melkein kuolleena. Jumala kaiketi halusi kiusata minua pilaamalla huolella laatimani suunnitelmat ja jättämällä minut kuolemaan näin nololla tavalla.
Yhtäkkiä autotallin oven sähköinen avaaja heräsi eloon. Ovimekanismin ketju tarttui köyteen ja katkaisi sen. Yllätyin. Olisi käytettävä paksumpaa köyttä ensi kerralla. Putosin kuolleen rakastajattareni katumaasturin konepellille. Tim ajoi autotalliin, aivan liian nopeasti, eikä voinut mitenkään käsittää, mitä hän todella näki.
Tim. Niin, jouduin tietysti tappamaan hänet. En yritä mitenkään selitellä sitä. En minä halunnut tappaa heistä kumpaakaan. Mutta poika oli nyt tielläni, ja hänestä oli vain päästävä eroon. Olin onneksi harjoitellut itseni tappamista niin monesti, että sain Timin hoideltua helposti ja nopeasti. Sikäli kuin asiasta tiedän, tutkimukset lopetettiin jo ennen iltaa. Poika oli hyökännyt äitinsä kimppuun ja ampunut sitten itsensä. Niin se käy.
Häivyin ja vaihdoin maisemaa, mutta ilmeisesti naapuri oli kuitenkin nähnyt minut, ja poliisilla oli nyt piirroskuva kasvoistani.
7.
Uskokaa minua: en koskaan halunnut alkaa muodikkaasti sarjamurhaajaksi. Täytyy silti myöntää, että tv-uutisten piirrokset olivat melko makeita. Ne kutsuivat minua mustien leskien murhaajaksi ja itsensävihaajaksi, koska olivat löytäneet itsemurhaviestini. Sitä virhettä en tehnyt toista kertaa. Muutenkin pidän enemmän arvoituksellisesta lähestymistavasta, joka pakottaa jälkeeni jäävät arvailemaan vaikuttimiani. Kuulostan tietysti siltä kuin minulla olisi valmis tekosyy jokaiselle tapaukselle. Myönnetään, se on huikea sattuma, mutta niin se kuitenkin on. Olette ehkä päässeet laiskistumaan, kun ette näe totuutta. Ehkä ymmärtäisitte, jos katsoisitte hieman CSI:tä. "Seuratkaa todisteita", niin siinäkin sanotaan. Eikö?
Murha ei kerta kaikkiaan ole oikea vastaus tässä tapauksessa. Ei siinä olisi mitään järkeä. Kuunnelkaapa kun kerron.
8.
Ai että myrkkyä? No, tarkoitushan oli, että naiseni olisi tiedettävä heti. Ei, en koskaan kokeillut käyttää myrkkyä.
9.
Paitsi tietysti jos yliannostus lasketaan. Tapailin kerran narkomaania. Hän sekoitti ruiskut vahingossa. Pääsin katselemaan, kun hän kuoli yliannostukseen todella mahtavissa viboissa. Hänen sielunsa poistui näyttämöltä miltei kosmisissa tunnelmissa. Mutta se ruisku oli minua varten. Syyllistämiskeinona yliannostus vastaa ehkä suunnilleen myrkyttämistä tai uuniin tai auton pakokaasuihin tukehtumista. Onnekas kokeilu siis.
10.
Olisi upeaa, jos viimeisin tyttöystäväni voisi olla paikalla teloituksessani. Olen todella iloinen, että hän heräsi ennen minua ja pääsi ulos. Hän sai silti lopulta pahemmat palovammat kuin minä. Yritin nähkääs sytyttää itseni tuleen, mutta vaatteet eivät ottaneet syttyäkseen. Sen sijaan hänen isoäitinsä kutoma viltti olikin todella tulenarkaa tavaraa. Niin, kolmannen asteen palovammat koko alavartalossa. Jokohan hän kävelee?
Säästäisin viimeiset sanani naiselleni. Hän ymmärtäisi, miten hänen ilkeät puheensa jahkailustani ja ainaisesta varattomuudestani satuttivat sydäntäni. Hän kantaisi syyllisyyttä mukanaan vuosia, ja hänen arpensa muistuttaisivat häntä siitä, jos hän sattuisi unohtamaan. Miksei hän voinut rakastaa minua sellaisena kuin olen? Olin? Olen yhä.
Eikä sitten mitään nukutuspiikkiä tai muuta paskaa. Paistakaa minut kuin kananmuna, kärventäkää kuin pekoninpalaa. Haluan, että naiseni näkee vavahtelevan, viimeistä tanssiaan tanssahtelevan ruumiini, ja oppii näkemästään jotain.
Sitä päivää joudutaan kai vielä kuitenkin odottamaan jonkin aikaa. Seuraavissa oikeusasteissa ja valituksissa menee vuosikausia. Ja mikäpä siinä, eihän sitä koskaan tiedä, mitä oikeus päättää. Tuomari saattaakin olla yllättäen myötämielinen ja ymmärtää, ettei vika ollut minun. Ehkäpä hän vapauttaa minut etsimään todellista rakkauttani. Olenhan vielä nuori mies. Monethan eivät löydä elämänkumppaniaan ennen kuin viisikymppisenä tai kuusikymppisenä.
Naisellani on silloin jo uusi elämä, eikä tekemisilläni ole enää merkitystä hänelle, joten aivan hyvin voisin jatkaa elämääni itsekin. Postimies kantaa minulle viestejä naisilta, jotka sanovat pystyvänsä antamaan minulle sitä, mitä tarvitsen. Olisi sääli tuottaa heille pettymys. Siis miksipä ei: vihkiminen vankilassa, aviollisia vierailuja, ja kenties hänkin pelaisi sääntöjen mukaan?
Ja jos ei, on ryhdyttävä luovaksi. On vain niin hiton hankalaa saada itseään hengiltä vierailuaikojen puitteissa.
Ensimmäisellä kerralla rakensin viritelmän siimasta ja parista huonekalusta. Haulikon oli määrä laueta tyttöystäväni (hän oli veroasioihin erikoistuneen juristin sihteeri) avatessa makuuhuoneen oven palatessaan töistä. Jokin meni pieleen. Valmistauduin laukaukseen, kun kuulin hänen tarttuvan ovenkahvaan. Jostain syystä ase kuitenkin vain kääntyi puoli kierrosta myötäpäivään, pyörähti ylösalaisin ja ampui häntä naamaan. Ehkä se johtui šokista, jossa olin todettuani olevani edelleen elossa, tai sitten koko kauheuden aiheuttamasta pettymyksestä, mutta en voinut tehdä muuta kuin poistua paikalta nopeasti ja vaihtaa maisemaa.
2.
Seuraavalla kerralla ostin neljän kappaleen pakkauksen kertakäyttöisiä partateriä. Ajattelin, että neljä olisi jotenkin parempi kuin yksi. Suunnittelin viiltäväni molemmat ranteeni auki keittiön pesualtaassa tyttöystäväni (lentoemäntä) palatessa töistä kotiin. Painoin terät lujasti ranteisiini, kun ovi avautui. Se teki todella kipeää, kuin paperiviilto potenssiin sata, mutta terät olivat suojateriä, joilla ei päässyt tarpeeksi syvälle. Tajusin nopeasti, miksi vanhat terät olivat parempia. Tyttöystäväni itki, parkui ja lupasi olla pettämättä minua enää koskaan – enkä edes tiennyt hänen olevan uskoton. Hän yritti tarttua ranteisiini, mutta hänen otteensa ei pitänyt, koska vuotava veri teki ihoni todella liukkaaksi. Kun sain lopulta tartuttua pesualtaassa olevaan likaiseen lihaveitseen yrittääkseni uudelleen, puuskutimme ja pyörimme lattialla kuin kaksi kilpapainijaa. Käteni olivat liian liukkaat, ja veitsi päätyi jotenkin hänen kurkkuunsa.
Ymmärrättehän, etten koskaan aikonut tappaa häntä. Ja voin selittää sen toisen haavan. Kun veitsi meni sisään, vedin sen tietysti vaistonvaraisesti ulos. Naisestani suihkuava veri kuitenkin muistutti minua siitä, että televisiossakin kehotetaan aina jättämään veitsi haavaan verenvuotoa estämään. Yritin siis laittaa sen takaisin sisään, mutten osunut kovin hyvin, koska hän ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Jouduin siis nostamaan kytkintä ja vaihtamaan maisemaa.
3.
Kolmas kerta oli aika erikoinen tapaus. Avasin suihkun hanan, hain leivänpaahtimen keittiöstä, palasin kylpyhuoneeseen ja kytkin johdon pistorasiaan. Arvelin, että uusi naiseni näkisi välähdykset ja juoksisi luokseni. Paahdin oli jo lämmin ja olin astumassa suihkuun sen kanssa, kun kuulin suihkuverhon takaa tyttöystäväni äänen: "Rakkaani, täällä olisi sinulle yllätys!" Säikähdin. Paahdin putosi käsistäni, kimposi kylpyammeen reunasta ja putosi suoraan ammeeseen.
4.
Ongelmani on nähdäkseni siinä, että haluan kuolla, mutten kuitenkaan halua tappaa itseäni yksin tyhjässä huoneessa ja haipua hiljalleen pois kenenkään tietämättä. Haluan nähdä rakastajattareni hysteerisenä edes puolen sekunnin ajan, jotta tiedän, kuinka paljon hän tulee kaipaamaan minua. Haluan saada varmuuden siitä, kuinka suuren vaikutuksen kuolemani tekee, miten se muuttaa koko hänen elämänsä. Haluan laittaa hänet maksamaan kaikista pikku naljailuista ja vittuiluista ja peleistä pakottamalla hänet katselemaan, kun kuolen jollakin todella hirveällä tavalla.
Ymmärsin asian jo kauan sitten. Riippumatta siitä, kuinka kovasti yritän tai kuinka upealta ja erilaiselta uusi nainen tuntuu – olipa hän sitten blondi, professori, tummahiuksinen, tavallinen, punapää, pieniluinen, laiha, nymfomaani, uskovainen, koulutyttö, keski-ikäinen, pettäjä, pihtaaja, psykopaatti, teräshermo, maanis-depressiivinen, paljaaksi ajeltu, karvainen, varpaansa menettänyt, raajarikkoinen, lihava, anorektikko, punkkari, gootti, pianisti, pienyrittäjä, sukupuolensa vaihtanut, vaikeaa isäsuhdetta purkava, äitiinsä tullut, eronnut, leski, yksinhuoltaja, adoptoitu tai kotoisin Skotlannista – kaikki ne pelaavat samoja pelejä ja tekevät samat asiat. Yritän tietysti löytää hyvälaatuisia tapauksia, samanlaisia kuin ne, joiden kanssa ystäväni ovat naimisissa ja joita he niin kovin kovasti rakastavat. Saan kuitenkin vain sekoboltseja, joihin puhe ei auta, joita en pysty pitämään otteessani ja joita en voi yksinkertaisesti vain jumaloida.
Haluaisin löytää naisen, joka jumaloi minua ainakin yhtä paljon kuin minä häntä.
5.
Yritin haulikkojuttua vielä toisenkin kerran. Silloin olin matkoilla Dallasissa. Minusta ei olisi tainnut tulla kummoista insinööriä. Häivyin ja vaihdoin taas maisemaa.
6.
Miten pystyin tyrimään hirttäytymisenkin? No, siinä ajoitus on paljon kriittisempi tekijä kuin muissa tavoissa. Jos rakastajattareni löytäisi minut ajoissa, hän saattaisi irrottaa minut, ja joutuisin kärsimään valheellisesta säälistä ja terapoinnista loppuelämäni. Se ei ole aitoa rakkautta, vaan pelkoa, sääliä ja syyllisyyttä. Melko mitätöntä siinä tapauksessa, etten olisikaan kuollut. Päätin siis vaikeuttaa hänen saapumistaan laittamalla esteeksi köyden. Ajattelin, että se hidastaisi hänen laskeutumistaan alas portaita keittiöstä kellariin, jotta ehtisin tukehtua paremmin. Olisi tietysti ollut parempi, jos kaularankani olisi napsahtanut poikki saman tien, mutta se ei nyt sopinut kuvioon. Seisoin toimistotuolillani ja odotin. Kutsuin häntä: “Kulta? Voisitko auttaa Timin koulutehtävien kanssa?” (Hänen poikansa Tim oli saanut juuri ajokortin. Todella synkkä kakara, uskokaa pois.) Potkaisin tuolin pois altani juuri, kun hän avasi oven. Kuolema katseli minua jo silmiin. En pystynyt hengittämään. Naiseni meni täysin sekaisin. Hetkeni oli koittanut... melkein.
Hän kuitenkin pilasi kaiken olemalla katsomatta jalkoihinsa ja kompastumalla portaissa hieman liian pahasti. Kuulin räsähdyksen, kun hänen päänsä osui sementtilattiaan. Pääkallon särkymisestä lähtee sellainen kostea mutta terävä ääni, josta kuulee, että henki lähtee heti. Joten roikuin edelleen siinä, yhä elossa vaikka melkein kuolleena. Jumala kaiketi halusi kiusata minua pilaamalla huolella laatimani suunnitelmat ja jättämällä minut kuolemaan näin nololla tavalla.
Yhtäkkiä autotallin oven sähköinen avaaja heräsi eloon. Ovimekanismin ketju tarttui köyteen ja katkaisi sen. Yllätyin. Olisi käytettävä paksumpaa köyttä ensi kerralla. Putosin kuolleen rakastajattareni katumaasturin konepellille. Tim ajoi autotalliin, aivan liian nopeasti, eikä voinut mitenkään käsittää, mitä hän todella näki.
Tim. Niin, jouduin tietysti tappamaan hänet. En yritä mitenkään selitellä sitä. En minä halunnut tappaa heistä kumpaakaan. Mutta poika oli nyt tielläni, ja hänestä oli vain päästävä eroon. Olin onneksi harjoitellut itseni tappamista niin monesti, että sain Timin hoideltua helposti ja nopeasti. Sikäli kuin asiasta tiedän, tutkimukset lopetettiin jo ennen iltaa. Poika oli hyökännyt äitinsä kimppuun ja ampunut sitten itsensä. Niin se käy.
Häivyin ja vaihdoin maisemaa, mutta ilmeisesti naapuri oli kuitenkin nähnyt minut, ja poliisilla oli nyt piirroskuva kasvoistani.
7.
Uskokaa minua: en koskaan halunnut alkaa muodikkaasti sarjamurhaajaksi. Täytyy silti myöntää, että tv-uutisten piirrokset olivat melko makeita. Ne kutsuivat minua mustien leskien murhaajaksi ja itsensävihaajaksi, koska olivat löytäneet itsemurhaviestini. Sitä virhettä en tehnyt toista kertaa. Muutenkin pidän enemmän arvoituksellisesta lähestymistavasta, joka pakottaa jälkeeni jäävät arvailemaan vaikuttimiani. Kuulostan tietysti siltä kuin minulla olisi valmis tekosyy jokaiselle tapaukselle. Myönnetään, se on huikea sattuma, mutta niin se kuitenkin on. Olette ehkä päässeet laiskistumaan, kun ette näe totuutta. Ehkä ymmärtäisitte, jos katsoisitte hieman CSI:tä. "Seuratkaa todisteita", niin siinäkin sanotaan. Eikö?
Murha ei kerta kaikkiaan ole oikea vastaus tässä tapauksessa. Ei siinä olisi mitään järkeä. Kuunnelkaapa kun kerron.
8.
Ai että myrkkyä? No, tarkoitushan oli, että naiseni olisi tiedettävä heti. Ei, en koskaan kokeillut käyttää myrkkyä.
9.
Paitsi tietysti jos yliannostus lasketaan. Tapailin kerran narkomaania. Hän sekoitti ruiskut vahingossa. Pääsin katselemaan, kun hän kuoli yliannostukseen todella mahtavissa viboissa. Hänen sielunsa poistui näyttämöltä miltei kosmisissa tunnelmissa. Mutta se ruisku oli minua varten. Syyllistämiskeinona yliannostus vastaa ehkä suunnilleen myrkyttämistä tai uuniin tai auton pakokaasuihin tukehtumista. Onnekas kokeilu siis.
10.
Olisi upeaa, jos viimeisin tyttöystäväni voisi olla paikalla teloituksessani. Olen todella iloinen, että hän heräsi ennen minua ja pääsi ulos. Hän sai silti lopulta pahemmat palovammat kuin minä. Yritin nähkääs sytyttää itseni tuleen, mutta vaatteet eivät ottaneet syttyäkseen. Sen sijaan hänen isoäitinsä kutoma viltti olikin todella tulenarkaa tavaraa. Niin, kolmannen asteen palovammat koko alavartalossa. Jokohan hän kävelee?
Säästäisin viimeiset sanani naiselleni. Hän ymmärtäisi, miten hänen ilkeät puheensa jahkailustani ja ainaisesta varattomuudestani satuttivat sydäntäni. Hän kantaisi syyllisyyttä mukanaan vuosia, ja hänen arpensa muistuttaisivat häntä siitä, jos hän sattuisi unohtamaan. Miksei hän voinut rakastaa minua sellaisena kuin olen? Olin? Olen yhä.
Eikä sitten mitään nukutuspiikkiä tai muuta paskaa. Paistakaa minut kuin kananmuna, kärventäkää kuin pekoninpalaa. Haluan, että naiseni näkee vavahtelevan, viimeistä tanssiaan tanssahtelevan ruumiini, ja oppii näkemästään jotain.
Sitä päivää joudutaan kai vielä kuitenkin odottamaan jonkin aikaa. Seuraavissa oikeusasteissa ja valituksissa menee vuosikausia. Ja mikäpä siinä, eihän sitä koskaan tiedä, mitä oikeus päättää. Tuomari saattaakin olla yllättäen myötämielinen ja ymmärtää, ettei vika ollut minun. Ehkäpä hän vapauttaa minut etsimään todellista rakkauttani. Olenhan vielä nuori mies. Monethan eivät löydä elämänkumppaniaan ennen kuin viisikymppisenä tai kuusikymppisenä.
Naisellani on silloin jo uusi elämä, eikä tekemisilläni ole enää merkitystä hänelle, joten aivan hyvin voisin jatkaa elämääni itsekin. Postimies kantaa minulle viestejä naisilta, jotka sanovat pystyvänsä antamaan minulle sitä, mitä tarvitsen. Olisi sääli tuottaa heille pettymys. Siis miksipä ei: vihkiminen vankilassa, aviollisia vierailuja, ja kenties hänkin pelaisi sääntöjen mukaan?
Ja jos ei, on ryhdyttävä luovaksi. On vain niin hiton hankalaa saada itseään hengiltä vierailuaikojen puitteissa.
"Clive Confesses" ilmestynyt alun perin Absurdist Journal -lehdessä kesällä 2007. Suom. Antti Autio. Julkaistu kirjoittajan luvalla.
Anthony Neil Smith on amerikkalainen rikoskirjailija, joka on julkaissut yli 30 novellia sekä neljä kovaotteista ja mustan ja absurdin huumorin täyttämää rikosromaania. Smith opettaa luovaa kirjoittamista Southwest Minnesota State Universityssa. Smith pitää blogia täällä.
tiistaina, maaliskuuta 23, 2010
Iskun yhdestoista numero on viimeinkin ilmestynyt! Pitkään teossa ollut numero keskittyy scifiin eli tieteiskirjallisuuteen, ja siinä on kaksi käännöstekstiä ja peräti kaksi vuosikertatarinaa. Kansikuva on Timo Ronkaisen käsialaa ja liittyy omaan novelliini, joka ei varsinaisesti ole scifiä, vaan lähinnä käsittelee scifin kirjoittamista ja julkaisemista.
Lehden hinta on edelleen 3 e / irtonumero, tilaa kätevimmin kommenttiloorassa.
Tässä tarkempi sisältö:
Harri Erkki: Kellari (alun perin Vappu-Vippu -lehdessä vuodelta 1980 [!])
Gerald Page: Murhaaja (Planetary Stories -nettilehdestä parin vuoden takaa, veteraanin perinteinen aikamatkustustarina, jossa yllätysloppu)
Eino Liekki: Professori Tähtiniemen hermoklinikka (salaperäisen salanimen tarina Seikkailujen Maailmasta vuodelta 1940)
Kieran Shea: Koko lähtee lomalle (Plots With Guns -nettilehdestä parin vuoden takaa, Shea uusi novellisti; suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Juri Nummelin: Joe Novak ja scifi-kirjailijan tapaus
Harri Erkki: Kellari (alun perin Vappu-Vippu -lehdessä vuodelta 1980 [!])
Gerald Page: Murhaaja (Planetary Stories -nettilehdestä parin vuoden takaa, veteraanin perinteinen aikamatkustustarina, jossa yllätysloppu)
Eino Liekki: Professori Tähtiniemen hermoklinikka (salaperäisen salanimen tarina Seikkailujen Maailmasta vuodelta 1940)
Kieran Shea: Koko lähtee lomalle (Plots With Guns -nettilehdestä parin vuoden takaa, Shea uusi novellisti; suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Juri Nummelin: Joe Novak ja scifi-kirjailijan tapaus
maanantaina, helmikuuta 01, 2010
Hups! Aika vierähtää...
...kun ei huomaa edes mainostaa uusia lehtiään. Iskun kymmenes numero ilmestyi jossain vaiheessa vuotta 2009. Se oli juhlanumero, ja siinä julkaistiin vain yksi novelli, Peter Paigen eli Morton Wolsonin pulp-novelli vuodelta 1947. Novelli "Miljoonan dollarin apaja" julkaistiin suomeksi Seikkailujen Maailmassa vuonna 1955, ja sain luvan sen uudelleenjulkaisuun Paigen pojalta. Tarina kertoo yksityisetsivä Cash Walesta, joka saa filippiiniläiseltä raharikkaalta oudon toimeksiannon. Hyvää peruspulpia historian hämäristä! Mukana myös kirjailija Paigen esittely.
Seuraava Isku eli nro 11 tullee olemaan Iskun viimeinen painettu numero, sen jälkeen lehti siirtynee nettiin - mahdollisesti tähän osoitteeseen. Postitukset ja painatukset ovat olleet sen verran iso ruljanssi, että ne ovat vieneet ihan liikaa energiaa pieneltä (lue: yhden hengen) toimitukselta. Mutta hyvää matskua on tulossa, kuten Kevin Wignallin, Anthony Neil Smithin ja monien muiden uusien hardboiled-kirjoittajien novelleja.
Ai niin, se numero 11: se on scifi-numero eli tieteiskirjallisuutta. Tai ehkä se on scientifictionia, tieteellisyyskirjallisuutta Hugo Gernsbackin kauan sitten lanseeraaman termin mukaan. Lehdessä ovat mukana ainakin Harri Erkki vuosikertanovellilla, suomalainen pulpsteri 1930-luvulta, Eino Liekki hiukan shudder pulp -henkisellä tarinalla "Professori Tähtiniemen hermoparantola" Seikkailujen Maailmasta sekä allekirjoittanut koskettavalla Joe Novak -tarinalla. Käännöksinä nähdään Gerald Pagen tyylikäs aikamatkustustarina "Murhaaja" sekä Kieran Shean cyberpunkia, erotiikkaa ja vanhan pulpin henkeä yhdistävä novelli, jonka nimeä en kyllä nyt muistakaan. Mukana mahdollisesti myös pieniä ylläreitä.
Seuraava Isku eli nro 11 tullee olemaan Iskun viimeinen painettu numero, sen jälkeen lehti siirtynee nettiin - mahdollisesti tähän osoitteeseen. Postitukset ja painatukset ovat olleet sen verran iso ruljanssi, että ne ovat vieneet ihan liikaa energiaa pieneltä (lue: yhden hengen) toimitukselta. Mutta hyvää matskua on tulossa, kuten Kevin Wignallin, Anthony Neil Smithin ja monien muiden uusien hardboiled-kirjoittajien novelleja.
Ai niin, se numero 11: se on scifi-numero eli tieteiskirjallisuutta. Tai ehkä se on scientifictionia, tieteellisyyskirjallisuutta Hugo Gernsbackin kauan sitten lanseeraaman termin mukaan. Lehdessä ovat mukana ainakin Harri Erkki vuosikertanovellilla, suomalainen pulpsteri 1930-luvulta, Eino Liekki hiukan shudder pulp -henkisellä tarinalla "Professori Tähtiniemen hermoparantola" Seikkailujen Maailmasta sekä allekirjoittanut koskettavalla Joe Novak -tarinalla. Käännöksinä nähdään Gerald Pagen tyylikäs aikamatkustustarina "Murhaaja" sekä Kieran Shean cyberpunkia, erotiikkaa ja vanhan pulpin henkeä yhdistävä novelli, jonka nimeä en kyllä nyt muistakaan. Mukana mahdollisesti myös pieniä ylläreitä.
maanantaina, maaliskuuta 23, 2009
Isku-kirjassa painovirhe
Huomasin vasta äskettäin, että Iskun parhaita sisältävässä kirjassa on painovirhe. Helena Nummisen novellissa "Molotovin cocktail" sivujen 30 ja 31 sisältö on käytännössä sama. Mitään ei kuitenkaan puutu, joten novellin voi silti huoletta lukea - pitää vain hypätä sivun 30 yli.
keskiviikkona, maaliskuuta 11, 2009
Iskun parhaat ilmestynyt
Turkulainen Turbator-kustantamo on juuri julkaissut koosteena kirjan Parhaita Isku-jännityskertomuksia eli Iskun yhdeksän edellisen numeron parhaat novellit. Kirjaa saa ainakin Akateemisesta kirjakaupasta, myöhemmin myös joistain kirjastoista, mutta parhaiten suoraan minulta. Laittakaa sähköpostia tai kommentteja.
Tässä kirjasta hiukan enemmän englanniksi. Tässä myös kirjan sisällysluettelo ja pääkirjoitus:
Isku on ollut minulle tuttu lehti jo pitkään. Olen selannut vuosina 1937-1941 ilmestyneen lehden vuosikertoja lukuisaan otteeseen, ensiksi etsiessäni amerikkalaisia käännösnovelleja, sitten kootessani kokoelmaa Reino Helismaan varhaisista jännitys- ja seikkailunovelleista.
Iskun nimi on nakuttanut mielessäni muutenkin. Olin vuonna 2001 alkanut toimittaa Suomen Länkkäriseuran lehteä, Ruudinsavua, ja sen innoittamana alkanut tehdä myös omakustanteista Pulp-lehteä, jossa käsitellään kaikenlaista kioski- ja muuta vähempiarvoista kirjallisuutta. Mieleen pulpahti ajatus: eikö tällaista kirjallisuutta voisi kirjoittaa ja julkaista itsekin? Olin muutamia vuosia aikaisemmin kirjoittanut huvikseni novelleja yksityisetsivä Joe Novakista. Mitä niille tekisin? Julkaisisin ne tietenkin omassa lehdessä.
Pienen pähkäilyn jälkeen lehden nimeksi tuli juuri Isku, ja jotain vaatimatonta logon tyyppistä kokeiltuani päätin käyttää Kanervan kirjapainon Iskun nimiötä - ideasta kiitos Alasen Askolle!
Nopeasti sain muutaman muunkin ihmisen innostumaan asiasta. Tapani Bagge sanoi, että hänen vanhaa novelliaan saa käyttää, Sami Myllymäki ja Petri Hirvonen kirjoittivat uusia novelleja, ja lisäksi sähköpostituttava James Reasoner, jo legendaarinen pokkarikirjailija, lähetti pari vanhaa novelliaan. Taittovaiheessa piti väsätä nopeasti typerä Mack Bolan -parodia, mutta ajattelin, että mitäs väliä sillä on mitä mustavalkoisessa A5-kokoisessa lehdessä on.
Julkaisijaksi tuli yhdistys nimeltä Kioskikirjallisuusyhdistys. Isku ykkönen sai hyvän vastaanoton. Levikki jäi 80-100 pintaan eikä ole siitä juuri noussut, mikä johtuu osittain markkinointikoneiston vaatimattomuudesta.
Jo ensimmäinen numero iski lehden eetoksen paikoilleen. Joka numerossa on julkaistu sekä käännösnovelli että vanha kotimainen novelli. Vanhoista kotimaisista jutuista kannattaa mainita ainakin Seppo Jokisen ensimmäinen rikostarina (1980) sekä Reino Helismaan ja Seppo Tuiskun, FinnWestin ja Jerry Cottonin toimittajan, novellit.
Monet ulkomaiset - varsinkin amerikkalaiset - kirjailijat ovat olleet ylitsevuotavan anteliaita käännösoikeuksia jakaessaan. Voi vain haaveilla, kuinka upea kirja tulisi Iskun käännösnovellien antologiasta: Jason Starr, Vicki Hendricks, Ed Gorman, Bill Crider, James Reasoner. Kyse on rikkaasta kovaksikeitetyn dekkarin perinteestä, joka on Suomessa usein jäänyt kartanodekkarien ja teknotrillerien katveeseen ja joka suuressa maailmassa elää myös nettilehdissä sekä Iskun kaltaisissa pikkujulkaisuissa.
Lehden kannet on aina myös kuvitettu vanhaan pulp-tyyliin. Suuri kiitos Jukka Murtosaarelle, kuvittajaveteraanille, jota ilman Iskua ei ehkä olisi. Muita kuvittajia ovat olleet muun muassa Henri Joela ja Heikki Sihvonen sekä Mika Lietzen.
Iskun parhaat sisältää Iskun kymmenennen numeron kunniaksi lehden yhdeksän ensimmäisen numeron parhaita kotimaisia alkuperäistarinoita. Valinta-avusta kiitos Tapani Baggelle!
Kymmenennessä numerossa onkin sitten erikoinen namupala: Peter Paigen pulp-novelli vuodelta 1947, "Miljoonan dollarin apaja".
Älä väistä Iskua, sanoo lehden mainosteksti. Älä väistä sitä nytkään.
5 Juri Nummelin: Lukijalle
7 Teemu Paarlahti: Kolme sanaa (Isku 5)
12 Petri Hirvonen: Padren kunnian päivä (Isku 2)
22 Sami Myllymäki: Turhaa riesaa ruumiista (Isku 1)
28 Helena Numminen: Molotovin cocktail (Isku 2)
38 Timo Surkka: Viimeinen temppu (Isku 7)
46 Petri Salin: Kuollut papukaija (Isku 3; merirosvonumero)
54 Heikki-Antero Laurila: Juustohöylä (Isku 8)
68 Juri Nummelin: Joe Novak ja ikkunattoman monadin tapaus (Isku 1)
73 Tapani Bagge: Kylmä tuuli (Isku 5)
77 Tarja Sipiläinen: Keräilijä (Isku 9)
[Muutama sana kirjasta vielä: Alun perin kirjaan ei pitänyt päätyä novellini "Ikkunattoman monadin arvoitus", vaan kolmosnumeron "Merirosvoaarteen tapaus". Vaihdoin sen kuitenkin tähän pieneen tunnelmapalaan, kun totesimme yhdessä Salinin Petrin kanssa, että käyttäisimme hänen merirosvojuttuaan - häneltähän tulee vielä tämän vuoden aikana Turbatorin m-sarjan novellivalikoima, jossa ovat mukana hänen muut Iskussa julkaistut tarinansa. "Kuollut papukaija" oli jäämässä kokoelmasta pois, joten nyt se on ikuistettu kirjankansiin, vaikka ei varsinaisesti sovikaan Iskun parhaat -kirjan muuhun eetokseen. Oma novellini tuossa merirosvonumerossa on hauska ja muutenkin yksi parhaista teksteistäni, mutta kaksi piraattitarinaa samassa kirjassa tuntui liialliselta, joten vaihdoin novellini "Ikkunattomaan monadiin". Kun lueskelin kirjaa sen tultua painosta, huomasin, että tekstissäni on nolo ajallinen virhe. Niitähän ei voi täysin välttää, mutta kun jutun pituus on jossain tuhannen sanan paikkeilla, niin se tuntuu erityisen nololta. Olen joka tapauksessa jossain vaiheessa kokoamassa Novak-tarinoista kirjaa ja korjaan virheen siihen. Mutta tämä tapahtuu aikaisintaan vuonna 2010. Baggen ja Helena Nummisen novellit löytyvät myös heidän kokoelmistaan Ammattimies ja Murhaavasti. Ne ovat sen verran vahvoja tekstejä, että ajattelin käyttää ne myös tässä.]
Tässä kirjasta hiukan enemmän englanniksi. Tässä myös kirjan sisällysluettelo ja pääkirjoitus:
Isku on ollut minulle tuttu lehti jo pitkään. Olen selannut vuosina 1937-1941 ilmestyneen lehden vuosikertoja lukuisaan otteeseen, ensiksi etsiessäni amerikkalaisia käännösnovelleja, sitten kootessani kokoelmaa Reino Helismaan varhaisista jännitys- ja seikkailunovelleista.
Iskun nimi on nakuttanut mielessäni muutenkin. Olin vuonna 2001 alkanut toimittaa Suomen Länkkäriseuran lehteä, Ruudinsavua, ja sen innoittamana alkanut tehdä myös omakustanteista Pulp-lehteä, jossa käsitellään kaikenlaista kioski- ja muuta vähempiarvoista kirjallisuutta. Mieleen pulpahti ajatus: eikö tällaista kirjallisuutta voisi kirjoittaa ja julkaista itsekin? Olin muutamia vuosia aikaisemmin kirjoittanut huvikseni novelleja yksityisetsivä Joe Novakista. Mitä niille tekisin? Julkaisisin ne tietenkin omassa lehdessä.
Pienen pähkäilyn jälkeen lehden nimeksi tuli juuri Isku, ja jotain vaatimatonta logon tyyppistä kokeiltuani päätin käyttää Kanervan kirjapainon Iskun nimiötä - ideasta kiitos Alasen Askolle!
Nopeasti sain muutaman muunkin ihmisen innostumaan asiasta. Tapani Bagge sanoi, että hänen vanhaa novelliaan saa käyttää, Sami Myllymäki ja Petri Hirvonen kirjoittivat uusia novelleja, ja lisäksi sähköpostituttava James Reasoner, jo legendaarinen pokkarikirjailija, lähetti pari vanhaa novelliaan. Taittovaiheessa piti väsätä nopeasti typerä Mack Bolan -parodia, mutta ajattelin, että mitäs väliä sillä on mitä mustavalkoisessa A5-kokoisessa lehdessä on.
Julkaisijaksi tuli yhdistys nimeltä Kioskikirjallisuusyhdistys. Isku ykkönen sai hyvän vastaanoton. Levikki jäi 80-100 pintaan eikä ole siitä juuri noussut, mikä johtuu osittain markkinointikoneiston vaatimattomuudesta.
Jo ensimmäinen numero iski lehden eetoksen paikoilleen. Joka numerossa on julkaistu sekä käännösnovelli että vanha kotimainen novelli. Vanhoista kotimaisista jutuista kannattaa mainita ainakin Seppo Jokisen ensimmäinen rikostarina (1980) sekä Reino Helismaan ja Seppo Tuiskun, FinnWestin ja Jerry Cottonin toimittajan, novellit.
Monet ulkomaiset - varsinkin amerikkalaiset - kirjailijat ovat olleet ylitsevuotavan anteliaita käännösoikeuksia jakaessaan. Voi vain haaveilla, kuinka upea kirja tulisi Iskun käännösnovellien antologiasta: Jason Starr, Vicki Hendricks, Ed Gorman, Bill Crider, James Reasoner. Kyse on rikkaasta kovaksikeitetyn dekkarin perinteestä, joka on Suomessa usein jäänyt kartanodekkarien ja teknotrillerien katveeseen ja joka suuressa maailmassa elää myös nettilehdissä sekä Iskun kaltaisissa pikkujulkaisuissa.
Lehden kannet on aina myös kuvitettu vanhaan pulp-tyyliin. Suuri kiitos Jukka Murtosaarelle, kuvittajaveteraanille, jota ilman Iskua ei ehkä olisi. Muita kuvittajia ovat olleet muun muassa Henri Joela ja Heikki Sihvonen sekä Mika Lietzen.
Iskun parhaat sisältää Iskun kymmenennen numeron kunniaksi lehden yhdeksän ensimmäisen numeron parhaita kotimaisia alkuperäistarinoita. Valinta-avusta kiitos Tapani Baggelle!
Kymmenennessä numerossa onkin sitten erikoinen namupala: Peter Paigen pulp-novelli vuodelta 1947, "Miljoonan dollarin apaja".
Älä väistä Iskua, sanoo lehden mainosteksti. Älä väistä sitä nytkään.
5 Juri Nummelin: Lukijalle
7 Teemu Paarlahti: Kolme sanaa (Isku 5)
12 Petri Hirvonen: Padren kunnian päivä (Isku 2)
22 Sami Myllymäki: Turhaa riesaa ruumiista (Isku 1)
28 Helena Numminen: Molotovin cocktail (Isku 2)
38 Timo Surkka: Viimeinen temppu (Isku 7)
46 Petri Salin: Kuollut papukaija (Isku 3; merirosvonumero)
54 Heikki-Antero Laurila: Juustohöylä (Isku 8)
68 Juri Nummelin: Joe Novak ja ikkunattoman monadin tapaus (Isku 1)
73 Tapani Bagge: Kylmä tuuli (Isku 5)
77 Tarja Sipiläinen: Keräilijä (Isku 9)
[Muutama sana kirjasta vielä: Alun perin kirjaan ei pitänyt päätyä novellini "Ikkunattoman monadin arvoitus", vaan kolmosnumeron "Merirosvoaarteen tapaus". Vaihdoin sen kuitenkin tähän pieneen tunnelmapalaan, kun totesimme yhdessä Salinin Petrin kanssa, että käyttäisimme hänen merirosvojuttuaan - häneltähän tulee vielä tämän vuoden aikana Turbatorin m-sarjan novellivalikoima, jossa ovat mukana hänen muut Iskussa julkaistut tarinansa. "Kuollut papukaija" oli jäämässä kokoelmasta pois, joten nyt se on ikuistettu kirjankansiin, vaikka ei varsinaisesti sovikaan Iskun parhaat -kirjan muuhun eetokseen. Oma novellini tuossa merirosvonumerossa on hauska ja muutenkin yksi parhaista teksteistäni, mutta kaksi piraattitarinaa samassa kirjassa tuntui liialliselta, joten vaihdoin novellini "Ikkunattomaan monadiin". Kun lueskelin kirjaa sen tultua painosta, huomasin, että tekstissäni on nolo ajallinen virhe. Niitähän ei voi täysin välttää, mutta kun jutun pituus on jossain tuhannen sanan paikkeilla, niin se tuntuu erityisen nololta. Olen joka tapauksessa jossain vaiheessa kokoamassa Novak-tarinoista kirjaa ja korjaan virheen siihen. Mutta tämä tapahtuu aikaisintaan vuonna 2010. Baggen ja Helena Nummisen novellit löytyvät myös heidän kokoelmistaan Ammattimies ja Murhaavasti. Ne ovat sen verran vahvoja tekstejä, että ajattelin käyttää ne myös tässä.]
keskiviikkona, helmikuuta 18, 2009
Isku ja Seikkailukertomuksia ulkona
Iskun naisnumero eli numero 9 on ulkona, samoin kuin Seikkailukertomuksia nro 3. Sisällysluettelot löydät edellisistä viesteistä. Lehdet lähtevät tilaajille kohtapuoliin. Erikseen tilattuna Isku on 3 euroa ja Seikkailukertomuksia 5. (Plus postimaksut, Iskun kohdalla 1,10, Seikkailukertomuksista en osaa sanoa.)
maanantaina, tammikuuta 12, 2009
Viimeinkin Seikkailukertomuksia
Tässä Seikkailukertomuksia # 3:n sisältöä:
Pat Lambe: Lemurian portto (The Whore of Lemuria, 2007)
Hannu Väisänen: Temppelin kulta
Jaakko Sysimetsä: Shaira, valkohain tytär
Uno Osmio: Modes & Robes (teoksesta Huumehoureita, 1908)
Gerald W. Page: Kaupunki Syrtisissä (The City in the Syrtis, 1970)
Juri Nummelin: Kuolleen kuninkaan talo
Iskukin on kohta tuloillaan, will keep you posted...
Pat Lambe: Lemurian portto (The Whore of Lemuria, 2007)
Hannu Väisänen: Temppelin kulta
Jaakko Sysimetsä: Shaira, valkohain tytär
Uno Osmio: Modes & Robes (teoksesta Huumehoureita, 1908)
Gerald W. Page: Kaupunki Syrtisissä (The City in the Syrtis, 1970)
Juri Nummelin: Kuolleen kuninkaan talo
Iskukin on kohta tuloillaan, will keep you posted...
keskiviikkona, syyskuuta 10, 2008
Iskun ysinumero on naisnumero
Iskun ysinumeron teko on aloitettu, koetetaan saada lehti ulos vielä ennen joulua. Painokustannukset ovat nousseet, se voi vähän rajoittaa lehden paksuutta, saa nyt nähdä.
Sisältö on suurin piirtein seuraavanlainen:
Patti Abbott: Hole in the Wall -niminen novelli
Sandra Ruttan: To Die For, kohtalaisen rajua naisdekkaria
Petra Oinonen (eli SusuPetal salanimellä): Huijarit, ilmestynyt Reginassa 90-luvulla
Tarja Sipiläinen: Keräilijä
Pirkko Arhippa: Sydän sydämestä, Auranmaan Viikkolehti 72/2001
Lisäksi olen itse kirjoittanut uuden Joe Novak -tarinan, jossa näkökulma on naisella. (Miksi tekisin näitä lehtiä, jos en olisi itse mukana?)
Sisältö on suurin piirtein seuraavanlainen:
Patti Abbott: Hole in the Wall -niminen novelli
Sandra Ruttan: To Die For, kohtalaisen rajua naisdekkaria
Petra Oinonen (eli SusuPetal salanimellä): Huijarit, ilmestynyt Reginassa 90-luvulla
Tarja Sipiläinen: Keräilijä
Pirkko Arhippa: Sydän sydämestä, Auranmaan Viikkolehti 72/2001
Lisäksi olen itse kirjoittanut uuden Joe Novak -tarinan, jossa näkökulma on naisella. (Miksi tekisin näitä lehtiä, jos en olisi itse mukana?)
Isku # 8: tilaajat huom!
Olen ollut huono postittaja - jos tiedät tilanneesi lehden, mutta et ole sitä saanut, ota yhteyttä joko kommentissa tai sähköpostilla (juri.nummelin(a)pp.inet.fi).
sunnuntaina, heinäkuuta 06, 2008
Isku numero 8 ulkona: Ed Gorman ja Bagge
Isku 8 on tullut painosta ja tilattavissa 3 e naurettavaan hintaan. Sillä saa Ed Gormanin upean elämänmakuisen novellin "Tauko" ja Tapani Baggen vanhan tarinan "Aina murha kotiolot voittaa" vuodelta 1988 sekä Heikki-Antero Laurilan ja Matias Latvasalon uudet jutut. Mukana myös päätoimittajan oma Joe Novak -novelli. Kyse on jälleen kerran upeasta paketista!
torstaina, kesäkuuta 19, 2008
Ässä N:o 2 ulkona
Ässä, maailman pienin pulp-lehti, on jälleen ulkona, vuoden tauon jälkeen! Ainoastaan alle tuhannen sadan sanan novelleja sisältävä lehti tarjoilee tällä kertaa seuraavat novellit:
JT Ellison: Ruohikon Madonna
John Weagly: Breikkausta
Patricia J. Hale: Linnuille ruokaa
Pasi Karppanen: Viiskymppiä kerta, muru
Patti Abbott: Minun sankarini
Salla Simukka: Lopusta alkuun
Tapani Bagge: Ääriviivat
Todd Mason: Jälleennäkeminen
Juri Nummelin: Joe Novak ja helpon tapauksen tapaus
Pearce Hansen: Halvaantunut tappaja-apina
Hinta 2 e ja postikulut (tod. näk. 70 snt).
JT Ellison: Ruohikon Madonna
John Weagly: Breikkausta
Patricia J. Hale: Linnuille ruokaa
Pasi Karppanen: Viiskymppiä kerta, muru
Patti Abbott: Minun sankarini
Salla Simukka: Lopusta alkuun
Tapani Bagge: Ääriviivat
Todd Mason: Jälleennäkeminen
Juri Nummelin: Joe Novak ja helpon tapauksen tapaus
Pearce Hansen: Halvaantunut tappaja-apina
Hinta 2 e ja postikulut (tod. näk. 70 snt).
torstaina, kesäkuuta 05, 2008
Jännityslukemisto ulkona, Isku ja Ässä tulossa
Jännityslukemisto, josta kirjoitin edellisessä viestissä, on tullut painosta. Siinä ei ole vanhaa novellia arkistojen kätköistä, oma novellini on 13-vuotiaana kirjoitettu yksityisetsiväjuttu, jota on vuosien varrella hiottu (mutta eipä ole hääppöisesti auttanut). Muuten sisältö on kuin edellä. Jännärin hinta on 3 e.
Isku tulee, jahka saan kuvituksia ja ehdin editoida oman novellini. Ässääkin on hiottu, siitä myöhemmin. Ilmestyy viimeistään Vammalan vanhan kirjallisuuden päiville.
Edit: Jännityslukemistossa julkaistusta Jesse Karteksen novellista meni lehteen vahingossa editoimaton versio. Valitamme tapahtunutta. Novelli ilmestynee uudestaan Iskun scifi-numerossa ensi vuoden puolella - ja vielä kertaalleen editoituna!
Isku tulee, jahka saan kuvituksia ja ehdin editoida oman novellini. Ässääkin on hiottu, siitä myöhemmin. Ilmestyy viimeistään Vammalan vanhan kirjallisuuden päiville.
Edit: Jännityslukemistossa julkaistusta Jesse Karteksen novellista meni lehteen vahingossa editoimaton versio. Valitamme tapahtunutta. Novelli ilmestynee uudestaan Iskun scifi-numerossa ensi vuoden puolella - ja vielä kertaalleen editoituna!
maanantaina, toukokuuta 19, 2008
Jännityslukemisto # 2
Kuten sanoin edellisessä viestissä, teen Iskun tilapulaa helpottaakseni Jännityslukemiston, johon tulee joitain tekstejä, jotka olen hylännyt Iskusta, mutta jotka eivät ole aivan kelvottomia, sekä joitain tekstejä, jotka eivät vain mahtuneet siihen. Sisällys on suurin piirtein tällainen:
Petri Hirvonen: Häkki (vihaa ja inhoa pikkukaupungissa; Cotton-veteraanin raju juttu)
Timo Surkka: (äh, en nyt muistakaan novellin nimeä, irvokas poliisijuttu, jossa on loppukäänne; Cotton-veteraani Surkkakin)
Anssi Ketola: Debet on kredit (murhatarina tilitoimistosta, oli menossa Iskuun mutta ei sitten mahtunut)
Jesse Kartes: Liian kuumaa kuoleville (Jännityslukemiston ekassa numerossa debytoineen Karteksen hauska zombie-juttu, jossa on sopiva annos ystävyyttä ja visvaa)
Petri Laine: Aamunkajo (Ässään tarjolla ollut pikkujuttu tunnetulta scifi- ja fantasiakirjoittajalta)
Tarja Sipiläinen: Viiden aistin juhla (uuden polven kauhukirjoittajan tarina; Sipiläiseltä tulossa novelli Iskun naisnumeroon)
Mahdollisesti arkistojen löytönä Kalevi Nervaksen (lienee salanimi) rasistinen Kiina-juttu 40-luvulta sekä ehkä päätoimittajalta jokin ikivanha teiniaikojen novelli. Riippuu siitä, ehdinkö naputella niitä puhtaaksi.
Edellinen Jännityslukemisto tässä. Painos oli 30 kpl.
Petri Hirvonen: Häkki (vihaa ja inhoa pikkukaupungissa; Cotton-veteraanin raju juttu)
Timo Surkka: (äh, en nyt muistakaan novellin nimeä, irvokas poliisijuttu, jossa on loppukäänne; Cotton-veteraani Surkkakin)
Anssi Ketola: Debet on kredit (murhatarina tilitoimistosta, oli menossa Iskuun mutta ei sitten mahtunut)
Jesse Kartes: Liian kuumaa kuoleville (Jännityslukemiston ekassa numerossa debytoineen Karteksen hauska zombie-juttu, jossa on sopiva annos ystävyyttä ja visvaa)
Petri Laine: Aamunkajo (Ässään tarjolla ollut pikkujuttu tunnetulta scifi- ja fantasiakirjoittajalta)
Tarja Sipiläinen: Viiden aistin juhla (uuden polven kauhukirjoittajan tarina; Sipiläiseltä tulossa novelli Iskun naisnumeroon)
Mahdollisesti arkistojen löytönä Kalevi Nervaksen (lienee salanimi) rasistinen Kiina-juttu 40-luvulta sekä ehkä päätoimittajalta jokin ikivanha teiniaikojen novelli. Riippuu siitä, ehdinkö naputella niitä puhtaaksi.
Edellinen Jännityslukemisto tässä. Painos oli 30 kpl.
keskiviikkona, toukokuuta 14, 2008
Isku numero 8
Ollut pieniä vaikeuksia Iskun kanssa - tähän numeroon on ollut tulossa liikaa tai liian pitkiä novelleja ja niiden kanssa on pitänyt säätää. Päätin irrottaa tästä novelleja ja käyttää niitä erikseen Jännityslukemistossa, joka "ilmestyy tarvittaessa". Tästä myöhemmin lisää.
Iskun sisältö on nyt todennäköisesti tämä:
Ed Gorman: Tauko (amerikkalaisen veteraanin upea tarina)
Tapani Bagge: Aina murha kotiolot voittaa (arkistojen löytö, Baggea 1980-luvun lopulta RikosPalat-lehdestä)
Heikki-Antero Laurila: Luusua (Oolin dekkarikilpailun voittajan mustaa huumoria)
Matias Latvasalo: Atari (uuden kirjoittajan kovaotteinen poliisijuttu)
Juri Nummelin: Joe Novak ja ärsyttävän opiskelijan tapaus
Iskun sisältö on nyt todennäköisesti tämä:
Ed Gorman: Tauko (amerikkalaisen veteraanin upea tarina)
Tapani Bagge: Aina murha kotiolot voittaa (arkistojen löytö, Baggea 1980-luvun lopulta RikosPalat-lehdestä)
Heikki-Antero Laurila: Luusua (Oolin dekkarikilpailun voittajan mustaa huumoria)
Matias Latvasalo: Atari (uuden kirjoittajan kovaotteinen poliisijuttu)
Juri Nummelin: Joe Novak ja ärsyttävän opiskelijan tapaus
tiistaina, helmikuuta 26, 2008
Arhippa mukana
Pirkko Arhippa antoi luvan julkaista vuonna 2001 Auranmaan Viikkolehdessä julkaistun novellinsa "Sydämestä sydämeen", joka nimestään on huolimatta on rikosnovelli.
keskiviikkona, helmikuuta 06, 2008
Tulevia numeroita
Pientä ennakkomainostusta Iskun tulevista numeroista:
numero 8/kevät 2008: veteraani Ed Gormanin novelli, vuosikertatarinana Tapani Baggen "Aina murha kotiolot voittaa" vuodelta 1988, muita kirjoittajia mm. Seikkailukertomuksia nro 2:ssa debytoinut Matias Latvasalo ja Heikki Laurila
numero 9/syksy 2008: naisnumero, käännöksiä ainakin Patti Abbottilta ja Sandra Ruttanilta, vuosikertatarina Reginasta (!), tekijänä salanimellä Petra Oinonen esiintynyt kirjoittaja, joka nykyään tunnetaan paremmin nimellä Susu Petal, lisäksi mukana on uusi kirjoittaja Tarja Sipiläinen sarjamurhaajatarinallaan; koetan saada mukaan myös Pirkko Arhipan, jolta houkuttaisi käyttää Auranmaan Viikkolehdessä vuonna 2000 ilmestynyttä ovelaa pikkunovellia
numero 10/kevät 2009: koska kyse on ilmiselvästi juhlanumerosta, lehdessä on poikkeuksellinen pitkä vanha käännöstarina, amerikkalaisen Peter Paigen eli Morton Wolsonin ihan oikea pulp-lehdessä ilmestynyt novelli "Miljoonan dollarin apaja/When a Man Murders", joka ilmestyi Dime Detective -lehdessä vuonna 1947
numero 11/syksy 2009: scifi-numero: Gerald Pagen novelli "The Assassin" Planetary Stories -nettilehdestä, mahdollisesti joku muukin käännös; kotimaiseksi tarinaksi toivon saavani Harri Erkiltä luvan käyttää hänen 80-luvulla vappulehdessä ilmestynyttä aikamatkailunovelliaan, jossa on murha ja ovela lopetus; lisäksi julkaisen uudestaan Miina Supisen Usvazinessa pari vuotta sitten ilmestyneen novellin
Edit: minullahan on tapana julkaista, ehkä vähän nolostikin, joka numerossa oma Joe Novak -novellini, nais- ja scifi-numeroiden kohdalla se voi olla vähän hankalaa, mutta ehkä ainakin naisnumeroon tulee juttu "Yksityisetsivä, joka rakasti minua"... scifi-novellia Novakin melko banaaleista pikkutapauksista ei oikein saa aikaiseksi, mutta mietitään mietitään...
numero 8/kevät 2008: veteraani Ed Gormanin novelli, vuosikertatarinana Tapani Baggen "Aina murha kotiolot voittaa" vuodelta 1988, muita kirjoittajia mm. Seikkailukertomuksia nro 2:ssa debytoinut Matias Latvasalo ja Heikki Laurila
numero 9/syksy 2008: naisnumero, käännöksiä ainakin Patti Abbottilta ja Sandra Ruttanilta, vuosikertatarina Reginasta (!), tekijänä salanimellä Petra Oinonen esiintynyt kirjoittaja, joka nykyään tunnetaan paremmin nimellä Susu Petal, lisäksi mukana on uusi kirjoittaja Tarja Sipiläinen sarjamurhaajatarinallaan; koetan saada mukaan myös Pirkko Arhipan, jolta houkuttaisi käyttää Auranmaan Viikkolehdessä vuonna 2000 ilmestynyttä ovelaa pikkunovellia
numero 10/kevät 2009: koska kyse on ilmiselvästi juhlanumerosta, lehdessä on poikkeuksellinen pitkä vanha käännöstarina, amerikkalaisen Peter Paigen eli Morton Wolsonin ihan oikea pulp-lehdessä ilmestynyt novelli "Miljoonan dollarin apaja/When a Man Murders", joka ilmestyi Dime Detective -lehdessä vuonna 1947
numero 11/syksy 2009: scifi-numero: Gerald Pagen novelli "The Assassin" Planetary Stories -nettilehdestä, mahdollisesti joku muukin käännös; kotimaiseksi tarinaksi toivon saavani Harri Erkiltä luvan käyttää hänen 80-luvulla vappulehdessä ilmestynyttä aikamatkailunovelliaan, jossa on murha ja ovela lopetus; lisäksi julkaisen uudestaan Miina Supisen Usvazinessa pari vuotta sitten ilmestyneen novellin
Edit: minullahan on tapana julkaista, ehkä vähän nolostikin, joka numerossa oma Joe Novak -novellini, nais- ja scifi-numeroiden kohdalla se voi olla vähän hankalaa, mutta ehkä ainakin naisnumeroon tulee juttu "Yksityisetsivä, joka rakasti minua"... scifi-novellia Novakin melko banaaleista pikkutapauksista ei oikein saa aikaiseksi, mutta mietitään mietitään...
torstaina, tammikuuta 17, 2008
Seikkailukertomuksia ulkona
Painotuore Seikkailukertomuksia nro 2 valmiina ja odottaa tilauksiaan: viisi euroa ja postikulut.
tiistaina, tammikuuta 08, 2008
Pari uutta kaappausta
Sain scifi-veteraani Gerald W. Pagelta pari novellia, yhden vanhan ja yhden uuden, jotka käytän jossain vaiheessa - vanhan Seikkailukertomuksissa, uuden ymppään joko Iskun scifi-numeroon, jota aloin suunnitella, tai sitten teen jonkin scifi-lehden erikseen. Page lupasi lähettää myös yhden tarinan, joka ilmestyi 80-luvulla hänen toimittamassaan Heroic Fantasy -antologiassa.
Seikkailukertomuksia # 2 ei ole vieläkään painossa, odottelen yhtä kuvaa. Valitan viivästystä. Tilauksia on kuitenkin jo tullut.
Seikkailukertomuksia # 2 ei ole vieläkään painossa, odottelen yhtä kuvaa. Valitan viivästystä. Tilauksia on kuitenkin jo tullut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)