Senkun sanotte pervoksi jos mieli tekee. Se minä olen, ei siitä mihinkään pääse. Pukeudun naisten pikkupöksyihin ja rintsikoihin ja tuijotan äitini vanhaa värikuvaa, kun runkkaan. Äitini, tai Tessie, on siinä alasti — haarat levällään ja himokkaana. Hän tunkee pilluunsa jotain, jonka veikkaan kurkuksi, mutta en ole varma. Kuva on joskus revennyt ja värit kuplineet. Löysin sen hänen tavaroistaan. Se oli ehkä tarkoitettu isälleni tai jollekin äidin miehistä. En tiedä, äidistä ei koskaan tiennyt. En olisi uskonut hänen haluavan tulla krematoiduksikaan, mutta niin hän vain teki. Kirjoitti testamenttiinsa, että tuhkat piti levittää Keskuspuistoon.
Mokoma huora.
Perin hänen minimaalisen kämppänsä ja pesulavuoronsa. Istun siellä nytkin, Russel Streetin pesulassa. Tuijotan, miten vaatteeni pyörivät koneessa. Niitä ei nähkääs voi pestä käsin tai kotona, ovat siihen liian älykkäitä. Vain pesulat kelpaavat. Koneen kemikaaleissa hyrskyen kangas sitten hankaa toista vasten. Ne vaihtavat tietoa, kokemuksia — kummunikoivat sukat ja paidat ja housut kaikessa rauhassa keskenään, niin kuin sanotaan. Sen takia, että osaisivat sitten adaptoitua paremmin toiveisiini ja haluihini. Se on sitä älyä, myötäileminen. Minusta se hinkkaaminen näyttää kyllä panemiselta.
Ajattelen runkkaamista. Olen jo valmiiksi alasti, se kävisi helposti. Mutta en saa kunnon stondista. Johtuu siitä, ettei minulla ole violetteja stimulanttejani ja äidin kuvaa. Puhun siis naisten pikkupöksyistä. Tai äitini nekin ovat, löysin hänen pois heitettävistä kamoistaan.
Himokas äitini… Siittimeni yltää vain velttoon puoliseisokkiin. Että se siitä sitten.
Katson, miten Paul istuu penkillä vieressäni. Hän imee ruskeaa piippuaan ja lukee päivän lehteä. Sivut vain vilisevät silmälasien ulkopinnalla. Myös Paul on alasti, kaikki ovat. Se johtuu vaatteista. Ne katsokaas ovat liian fiksuja nykyään, että kellään olisi varaa useampaan kerrastoon. Jopa niin välkkyjä, että osaavat rakastaa. Tai niin sanotaan. Itse en tiedä rakkaudesta mitään. Se on minusta vain hevonpaskaa. Ja minä ajattelen taas hetken äitiäni, sitä kuvaa, joka minulla hänestä on. Hänen tuhkansa harmaata pilveä yhtymässä saastesumuun Keskuspuiston yllä…
Tulen taas siihen tulokseen, että Paulilla on isompi kuin minulla. Olen siitä vähän kateellinen. Mutta silti Paul on ystäväni. Ei vanha, uusi ystävä. Me olemme pesulakamuja. Se on kummallista, miten alastomat miehet tutustuvat toisiinsa äitivainaan pyykkivuorolla, alkavat himoita toistensa munaa, kunnon panoa perseeseen. Tai ehkä se olen vain minä. Paul näyttää muutenkin umpiheterolta: hänellä on maskuliiniset kasvot, joissa harmaa lyhyt parransänki ja hopeinen, muhkea tukka. Lyhyt karvoitus rinnassa ja vatsassa. Posliini. Siksi hän näyttää isommalta. Niin se on.
Pesukoneeni vingahtaa ohjelman olevan valmis. Nousen ja avaan rummun. Tuoksuu tunkkaiselta desinfiointiaineelta ja ties miltä hapoilta. Pengon vaatteideni myttyä ja löydän alushousut. Vedän ne jalkaani. Sitten sukat ja paidan. Suorat housut, puvun takki. Kengät odottavat penkin alla paikkani vieressä. Pukiessani vaatteeni mukautuvat kehoni muotoihin, kursivat saumansa sopiviksi, pituuden istuvaksi. Alushousuni saavat aikaan tunteen perseeni hipaisusta. Hetken ne ovat kuin varma rakastaja, mutta silti jokin on pielessä. Kuin väärä ajatus kalvaisi niitä, epäluulo ehkä. Mitä se sitten onkin, en vaivaa tällä paskalla päätäni hetkeä kauempaa. Palautan ne vittu tehtaalle, jos alkavat menettää muotonsa!
Paul sammuttaa lehtensä heijastuksen lasiensa ulkopinnalta. Hän ottaa suustaan piipun, jossa ei tietenkään ole tupakkaa. Hän yrittää näet lopettaa. Paul-parka, niin koukussa nikotiiniin että tekee huonoa.
”Lähdetkö jo?” hän kysyy, vilkaisee samalla oman koneensa ohjelmaa. Se on vasta puolessa.
”Pitää mennä”, sanon. Panen merkille, en tosin ensimmäistä enkä viimeistä kertaa, että Paulilla on täyteläiset huulet. Kuvittelen niiden imevän mulkkuni päätä, kunnes laukean hänen suuhunsa. Paul nielee. ”Nähdään taas huomenna.”
Paul ei vastaa mitään, upottaa vain piippunsa takaisin kitaansa kuin nauttien joka sentistä. Paskiainen. On huomannut, mitä minä haluan ja tekee kaiken tahallaan.
*
Kotona taas. Se on viidentoista neliön lukaali kolmannessa kerroksessa Jackson Streetillä. Seinät ovat keltaiset, niistä tulee mieleen vahvan kusen väri. Tämä oli äidin kämppä, oma asuntoni oli vieläkin pienempi. Liikakansoitus vituttaa. Ja taudit ja saasteet ja ilman hapan maku.
Visiosta ei tule mitään hyvää. Pelkkää ostoskanavaa, ja panettaakin taas vaihteeksi. Olisi pitänyt ottaa se halpa pornopaketti siltä viime viikkoiselta hipiltä, mutta kun muka kaukonäköisenä ajattelin rahojani ja että ilmankin pärjää… Olin tainnut vain runkata ennen sen helppoheikin ilmestymistä.
Kämpässäni ei ole keittiötä. Vain ahdas vessa, vuode ja hikinen seinään upotettu kaappi. Ja tietenkin äidin vanha lipasto. Se oli sille kai rakkaampi kuin minä. Rumilus vie niin paljon tilaa, että olen harkinnut heittää sen menemään. En saa edes ylintä laatikkoa auki. On lukittu joskus ja avain hukattu. Ainakaan sitä ei löytynyt äidin tavaroista tai mistään muualtakaan. Toivon, että siihen olisi vara-avain. Joskus huvikseni mietin, että ehkä se on sisällä siellä lukitussa laatikossa.
Nousen vuoteelta retkottamasta. Kävelen lipastolle ja avaan alimman lotjan. Hieron munaani. Otan lipastosta violetit rintaliivit ja pikkupöksyt. Paine nivusissani kasvaa tasaisesti. Vaatteeni hyväilevät anustani, imevät kulliani käskemättä. Väkinäisesti? En piittaa, vaan kuorin itseni alasti. Pujotan äidin pöksyt jalkaani, asetan rintaliivit paikalleen. Ne ovat molemmat niin vanhat, ettei niissä ole vielä yhtään älyä. Vanhat, vanhat vaatteet, tuoksuvat kuivuneelta spermalta ja bakteereilta.
Katson itseäni ikkunalasin heijastuksesta. Kapeat kasvot ja laiha vartalo. Äitihän se siinä. Hiusten lyhyys ei haittaa, väri on sama asvaltti. Hänen kuvansa on lipaston päällä. Runkkaan oikealla, vasemmalla puristan kiveksiä. Ikkunan sumea heijastus vääristää kasvoni aaveeksi.
Ovikello soi. Olen juuri tulossa, mutta orgasmi vetäytyy takaisin. ”Haista vittu!” kiljaisen ovelle. En aio avata. Mutta tulija on sinnikäs eikä tahdo jättää minua rauhaan. Ei olisi pitänyt huutaa. Revin äidin alusvaatteet yltäni ja paiskaan ne takaisin laatikkoon. Kiskon valkoiset pöksyt seisokkini peitoksi. Äkkiä jokin tuntuu taas oudolta. Housut eivät sovi ylle täydellisesti. Ja mieleeni muodostuu epämukava kuva petoksesta, sen varmuudesta kuin huulipuna kauluksessa. En kuitenkaan ehdi ajatella sitä nyt sen enempää.
Oven takana on nimittäin Paul. Hän nojaa seinää vasten ruskeassa kokopuvussaan, kaulassa tumma ja ohut solmionsa. Hän on minua hiukan pidempi ja paljon vanhempi. Niin vanha, että voisi vaikka olla isukkini.
Seison siinä ovensuussa typeränä ja sanattomana. Paul tutkailee vaatetustani, vahtaa häpeilemättä siittimeni laskevaa kumpua alushousuissa. Etumukseeni on erittymässä jotain märkää. Hän virnistää typerälle ilmeelleni ja se saa minut uudestaan happameksi.
*
Tarjoan Paulille juotavaksi jotain halpaa viskiä ja jäitä. Hän inhoaa sitä. Yritämme katsoa visiota, mutta siitä tai sieltä ei tule mitään. Tiedämme molemmat, miksi Paul on täällä, vaikka minä luulinkin hänen olevan perushetero.
Kun Paul koskettaa alastonta selkääni on kuin rotat juoksisivat jäseniäni pitkin. Otan häneltä suihin samalla, kun hän juoksuttaa karheita käsiään vartalollani. Sitten Paul työntyy sisääni. Harmaa ja vanha Paul, hänellä on yhä lihaksia pidellä minua paikallani. Hänen kivettynyt kalunsa rynkyttää eturauhastani vasten ja minä tulen kahdesti ennen kuin Paul laukee sisääni. Tai ainakin hän väittää lauenneensa. En välitä totuudesta.
Makaamme vuoteella. Tunnen itseni raukeaksi ja uniseksi. Paulin lämpö kietoo minut vaippaansa ja ennen kuin nukahdan ajattelen äidin violetteja alusvaatteita. Toivon, että Paul olisi vielä vieressäni, kun herään.
*
Näen unta äidistä. Ja minusta. Olen vasta pieni poika. Eikä äitikään ole vielä se lutka, jona minä hänet nyt muistan. Hän on leiponut minulle kaurakeksejä. Mutustan yhtä niistä ja juon maitoa. Vanilja maistuu kielellä.
Me olemme kotonani, tai äidin asunnossa. Keltaiset seinät ovat kuin aurinko: lämpimät ja valoisat. Äiti istuu lipastonsa edessä. Unessa sen päällä on peili. Ja lipaston ylin laatikko on auki.
Siellä on korurasia.
Äitini ottaa rasiasta helmet ja laittaa ne kaulaani. Minä nauran. Olen kuin tyttö. Hänellä on yllään sininen mekko, joka tuoksuu huuhteluaineelta. Se on täysin erilainen tuoksu kuin nykyajan kemikaalit.
Halaan äitiä, hänen rintojaan, mutta äkkiä oloni muuttuu turvattomaksi. Kotimme ovi on auki kuin musta kita täynnä teräviä hampaita. Se suu tulee nielemään elämämme, minuutemme, ja pedon nielusta saapuu isäni…
*
Herään, eikä Paul ole enää siinä. Minun on kylmä. En tiedä kauanko nukuin, ehkä vain hetken. Muistan uneni, tiedän nähneeni sen loppuun, vaikka en pystykään muistamaan loppua. En vielä. Käännän katseeni ja näen miehen ruskeassa puvussaan.
Se on harmaa ja vanha Paul, ja hän on äidin lipaston kimpussa. Ylin laatikko on auki, näen avaimen lukossa. Jotenkin tiedän, että Paulilla oli vara-avain — se, jonka kuvittelin järjettömästi olevan sisällä lukitussa laatikossa. Miksi minä sellaista kuvittelin?
Paul ryöstää äidin rasiasta koruja. Hän tunkee niitä taskuunsa vimmatusti. Hän on jopa ryöstänyt minutkin, vaatteeni, pinkannut ne kainaloonsa sopivaksi mytyksi.
Ja minä kun luulin, että me olimme pesulakamuja. Ystäviä. Äskeisen jälkeen toivoin, että olisimme jotain muutakin.
Ja paskat.
”Hei mulkku!” sanoo Paul ja hänen siniset silmänsä ovat mielipuolen silmät. ”Minä tunsin hänet, tiedätkö. Huora teki viimeisen temppunsa kuollessaan sillä tavalla yhtäkkiä. Sinun takiasi se kait kuoli, mistä sitä voi tietää.”
Niin, äidistä ei voinut tietää. Hän piti tunteensa piilossa.
”Mutta hei, minunkin on syötävä!” Paul osoittaa minua äkkiä stiletillä. ”Sinä sait panon, minä saan nämä. Selvä?” Ja eturauhastani vihlaisee ja minä kusen alleni.
Sitten hän on poissa: keltaisen asuntoni kita nielee harmaan Paulin. Vain minä jään, alastomana ja kylmissäni kusen väriseen huoneeseen, istumaan omissa ulosteissani.
Tunnen itseni petetyksi.
Ajattelen violettia, äitini rintaliivejä. Mietin tuntuiko vaatteistanikin samalta kuin minusta nyt, niistä jotka jättivät minut, lähtivät vieraan matkaan. Sillä ne ovat älykkäitä, pystyvät rakastamaan. Ja minä kuitenkin tein sitä muiden vaatteiden kanssa. Se on hullua, mitä ajattelen siinä omasta kusestani märällä sängyllä. Vai onko? Sillä lukittu lipasto on nyt avattu…
Ja äkkiä opin jotain rakkaudesta, siitä hevonpaskasta, johon en usko, sillä muistan uneni lopun, jonka luulin jo unohtaneeni ikuisesti kuin tukahdutetun muiston. Unessani Paul lyö minua, pientä minua, lasta; tunkee valtavan munansa suuhuni ja käskee imeä. Mutta hän ei ole iäkäs ja harmaa Paul, joka on kyllin vanha isäkseni — ei — se on nuori Paul, lihaksikas, jäntevä ja värikäs Paul, joka minut raiskaa. Mutta äitini kietoo kätensä ympärilleni, suojellakseen, rakastaakseen, pelastaakseen. Hän katsoo isääni anovana, sillä ei voi muuta. Isäni on näet merkittävä mies, voimakas mies — ainakin oli silloin, unessani. Ja hän vain ojentaa kätensä kuin velan merkiksi. Äiti nyökkää, näen kyyneleet hänen silmissään. Ja Paulin vierellä on lipastomme, sen päällä vanha kamera ja jokin vihreä ja suonikas ja kova, jonka veikkaan kurkuksi.
Kirjoittaja esiintyy salanimellä, mutta on julkaissut mm. novellikokoelman sekä lukuisia novelleja eri yhteyksissä.
