1.
Ensimmäisellä kerralla rakensin viritelmän siimasta ja parista huonekalusta. Haulikon oli määrä laueta tyttöystäväni (hän oli veroasioihin erikoistuneen juristin sihteeri) avatessa makuuhuoneen oven palatessaan töistä. Jokin meni pieleen. Valmistauduin laukaukseen, kun kuulin hänen tarttuvan ovenkahvaan. Jostain syystä ase kuitenkin vain kääntyi puoli kierrosta myötäpäivään, pyörähti ylösalaisin ja ampui häntä naamaan. Ehkä se johtui šokista, jossa olin todettuani olevani edelleen elossa, tai sitten koko kauheuden aiheuttamasta pettymyksestä, mutta en voinut tehdä muuta kuin poistua paikalta nopeasti ja vaihtaa maisemaa.
2.
Seuraavalla kerralla ostin neljän kappaleen pakkauksen kertakäyttöisiä partateriä. Ajattelin, että neljä olisi jotenkin parempi kuin yksi. Suunnittelin viiltäväni molemmat ranteeni auki keittiön pesualtaassa tyttöystäväni (lentoemäntä) palatessa töistä kotiin. Painoin terät lujasti ranteisiini, kun ovi avautui. Se teki todella kipeää, kuin paperiviilto potenssiin sata, mutta terät olivat suojateriä, joilla ei päässyt tarpeeksi syvälle. Tajusin nopeasti, miksi vanhat terät olivat parempia. Tyttöystäväni itki, parkui ja lupasi olla pettämättä minua enää koskaan – enkä edes tiennyt hänen olevan uskoton. Hän yritti tarttua ranteisiini, mutta hänen otteensa ei pitänyt, koska vuotava veri teki ihoni todella liukkaaksi. Kun sain lopulta tartuttua pesualtaassa olevaan likaiseen lihaveitseen yrittääkseni uudelleen, puuskutimme ja pyörimme lattialla kuin kaksi kilpapainijaa. Käteni olivat liian liukkaat, ja veitsi päätyi jotenkin hänen kurkkuunsa.
Ymmärrättehän, etten koskaan aikonut tappaa häntä. Ja voin selittää sen toisen haavan. Kun veitsi meni sisään, vedin sen tietysti vaistonvaraisesti ulos. Naisestani suihkuava veri kuitenkin muistutti minua siitä, että televisiossakin kehotetaan aina jättämään veitsi haavaan verenvuotoa estämään. Yritin siis laittaa sen takaisin sisään, mutten osunut kovin hyvin, koska hän ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Jouduin siis nostamaan kytkintä ja vaihtamaan maisemaa.
3.
Kolmas kerta oli aika erikoinen tapaus. Avasin suihkun hanan, hain leivänpaahtimen keittiöstä, palasin kylpyhuoneeseen ja kytkin johdon pistorasiaan. Arvelin, että uusi naiseni näkisi välähdykset ja juoksisi luokseni. Paahdin oli jo lämmin ja olin astumassa suihkuun sen kanssa, kun kuulin suihkuverhon takaa tyttöystäväni äänen: "Rakkaani, täällä olisi sinulle yllätys!" Säikähdin. Paahdin putosi käsistäni, kimposi kylpyammeen reunasta ja putosi suoraan ammeeseen.
4.
Ongelmani on nähdäkseni siinä, että haluan kuolla, mutten kuitenkaan halua tappaa itseäni yksin tyhjässä huoneessa ja haipua hiljalleen pois kenenkään tietämättä. Haluan nähdä rakastajattareni hysteerisenä edes puolen sekunnin ajan, jotta tiedän, kuinka paljon hän tulee kaipaamaan minua. Haluan saada varmuuden siitä, kuinka suuren vaikutuksen kuolemani tekee, miten se muuttaa koko hänen elämänsä. Haluan laittaa hänet maksamaan kaikista pikku naljailuista ja vittuiluista ja peleistä pakottamalla hänet katselemaan, kun kuolen jollakin todella hirveällä tavalla.
Ymmärsin asian jo kauan sitten. Riippumatta siitä, kuinka kovasti yritän tai kuinka upealta ja erilaiselta uusi nainen tuntuu – olipa hän sitten blondi, professori, tummahiuksinen, tavallinen, punapää, pieniluinen, laiha, nymfomaani, uskovainen, koulutyttö, keski-ikäinen, pettäjä, pihtaaja, psykopaatti, teräshermo, maanis-depressiivinen, paljaaksi ajeltu, karvainen, varpaansa menettänyt, raajarikkoinen, lihava, anorektikko, punkkari, gootti, pianisti, pienyrittäjä, sukupuolensa vaihtanut, vaikeaa isäsuhdetta purkava, äitiinsä tullut, eronnut, leski, yksinhuoltaja, adoptoitu tai kotoisin Skotlannista – kaikki ne pelaavat samoja pelejä ja tekevät samat asiat. Yritän tietysti löytää hyvälaatuisia tapauksia, samanlaisia kuin ne, joiden kanssa ystäväni ovat naimisissa ja joita he niin kovin kovasti rakastavat. Saan kuitenkin vain sekoboltseja, joihin puhe ei auta, joita en pysty pitämään otteessani ja joita en voi yksinkertaisesti vain jumaloida.
Haluaisin löytää naisen, joka jumaloi minua ainakin yhtä paljon kuin minä häntä.
5.
Yritin haulikkojuttua vielä toisenkin kerran. Silloin olin matkoilla Dallasissa. Minusta ei olisi tainnut tulla kummoista insinööriä. Häivyin ja vaihdoin taas maisemaa.
6.
Miten pystyin tyrimään hirttäytymisenkin? No, siinä ajoitus on paljon kriittisempi tekijä kuin muissa tavoissa. Jos rakastajattareni löytäisi minut ajoissa, hän saattaisi irrottaa minut, ja joutuisin kärsimään valheellisesta säälistä ja terapoinnista loppuelämäni. Se ei ole aitoa rakkautta, vaan pelkoa, sääliä ja syyllisyyttä. Melko mitätöntä siinä tapauksessa, etten olisikaan kuollut. Päätin siis vaikeuttaa hänen saapumistaan laittamalla esteeksi köyden. Ajattelin, että se hidastaisi hänen laskeutumistaan alas portaita keittiöstä kellariin, jotta ehtisin tukehtua paremmin. Olisi tietysti ollut parempi, jos kaularankani olisi napsahtanut poikki saman tien, mutta se ei nyt sopinut kuvioon. Seisoin toimistotuolillani ja odotin. Kutsuin häntä: “Kulta? Voisitko auttaa Timin koulutehtävien kanssa?” (Hänen poikansa Tim oli saanut juuri ajokortin. Todella synkkä kakara, uskokaa pois.) Potkaisin tuolin pois altani juuri, kun hän avasi oven. Kuolema katseli minua jo silmiin. En pystynyt hengittämään. Naiseni meni täysin sekaisin. Hetkeni oli koittanut... melkein.
Hän kuitenkin pilasi kaiken olemalla katsomatta jalkoihinsa ja kompastumalla portaissa hieman liian pahasti. Kuulin räsähdyksen, kun hänen päänsä osui sementtilattiaan. Pääkallon särkymisestä lähtee sellainen kostea mutta terävä ääni, josta kuulee, että henki lähtee heti. Joten roikuin edelleen siinä, yhä elossa vaikka melkein kuolleena. Jumala kaiketi halusi kiusata minua pilaamalla huolella laatimani suunnitelmat ja jättämällä minut kuolemaan näin nololla tavalla.
Yhtäkkiä autotallin oven sähköinen avaaja heräsi eloon. Ovimekanismin ketju tarttui köyteen ja katkaisi sen. Yllätyin. Olisi käytettävä paksumpaa köyttä ensi kerralla. Putosin kuolleen rakastajattareni katumaasturin konepellille. Tim ajoi autotalliin, aivan liian nopeasti, eikä voinut mitenkään käsittää, mitä hän todella näki.
Tim. Niin, jouduin tietysti tappamaan hänet. En yritä mitenkään selitellä sitä. En minä halunnut tappaa heistä kumpaakaan. Mutta poika oli nyt tielläni, ja hänestä oli vain päästävä eroon. Olin onneksi harjoitellut itseni tappamista niin monesti, että sain Timin hoideltua helposti ja nopeasti. Sikäli kuin asiasta tiedän, tutkimukset lopetettiin jo ennen iltaa. Poika oli hyökännyt äitinsä kimppuun ja ampunut sitten itsensä. Niin se käy.
Häivyin ja vaihdoin maisemaa, mutta ilmeisesti naapuri oli kuitenkin nähnyt minut, ja poliisilla oli nyt piirroskuva kasvoistani.
7.
Uskokaa minua: en koskaan halunnut alkaa muodikkaasti sarjamurhaajaksi. Täytyy silti myöntää, että tv-uutisten piirrokset olivat melko makeita. Ne kutsuivat minua mustien leskien murhaajaksi ja itsensävihaajaksi, koska olivat löytäneet itsemurhaviestini. Sitä virhettä en tehnyt toista kertaa. Muutenkin pidän enemmän arvoituksellisesta lähestymistavasta, joka pakottaa jälkeeni jäävät arvailemaan vaikuttimiani. Kuulostan tietysti siltä kuin minulla olisi valmis tekosyy jokaiselle tapaukselle. Myönnetään, se on huikea sattuma, mutta niin se kuitenkin on. Olette ehkä päässeet laiskistumaan, kun ette näe totuutta. Ehkä ymmärtäisitte, jos katsoisitte hieman CSI:tä. "Seuratkaa todisteita", niin siinäkin sanotaan. Eikö?
Murha ei kerta kaikkiaan ole oikea vastaus tässä tapauksessa. Ei siinä olisi mitään järkeä. Kuunnelkaapa kun kerron.
8.
Ai että myrkkyä? No, tarkoitushan oli, että naiseni olisi tiedettävä heti. Ei, en koskaan kokeillut käyttää myrkkyä.
9.
Paitsi tietysti jos yliannostus lasketaan. Tapailin kerran narkomaania. Hän sekoitti ruiskut vahingossa. Pääsin katselemaan, kun hän kuoli yliannostukseen todella mahtavissa viboissa. Hänen sielunsa poistui näyttämöltä miltei kosmisissa tunnelmissa. Mutta se ruisku oli minua varten. Syyllistämiskeinona yliannostus vastaa ehkä suunnilleen myrkyttämistä tai uuniin tai auton pakokaasuihin tukehtumista. Onnekas kokeilu siis.
10.
Olisi upeaa, jos viimeisin tyttöystäväni voisi olla paikalla teloituksessani. Olen todella iloinen, että hän heräsi ennen minua ja pääsi ulos. Hän sai silti lopulta pahemmat palovammat kuin minä. Yritin nähkääs sytyttää itseni tuleen, mutta vaatteet eivät ottaneet syttyäkseen. Sen sijaan hänen isoäitinsä kutoma viltti olikin todella tulenarkaa tavaraa. Niin, kolmannen asteen palovammat koko alavartalossa. Jokohan hän kävelee?
Säästäisin viimeiset sanani naiselleni. Hän ymmärtäisi, miten hänen ilkeät puheensa jahkailustani ja ainaisesta varattomuudestani satuttivat sydäntäni. Hän kantaisi syyllisyyttä mukanaan vuosia, ja hänen arpensa muistuttaisivat häntä siitä, jos hän sattuisi unohtamaan. Miksei hän voinut rakastaa minua sellaisena kuin olen? Olin? Olen yhä.
Eikä sitten mitään nukutuspiikkiä tai muuta paskaa. Paistakaa minut kuin kananmuna, kärventäkää kuin pekoninpalaa. Haluan, että naiseni näkee vavahtelevan, viimeistä tanssiaan tanssahtelevan ruumiini, ja oppii näkemästään jotain.
Sitä päivää joudutaan kai vielä kuitenkin odottamaan jonkin aikaa. Seuraavissa oikeusasteissa ja valituksissa menee vuosikausia. Ja mikäpä siinä, eihän sitä koskaan tiedä, mitä oikeus päättää. Tuomari saattaakin olla yllättäen myötämielinen ja ymmärtää, ettei vika ollut minun. Ehkäpä hän vapauttaa minut etsimään todellista rakkauttani. Olenhan vielä nuori mies. Monethan eivät löydä elämänkumppaniaan ennen kuin viisikymppisenä tai kuusikymppisenä.
Naisellani on silloin jo uusi elämä, eikä tekemisilläni ole enää merkitystä hänelle, joten aivan hyvin voisin jatkaa elämääni itsekin. Postimies kantaa minulle viestejä naisilta, jotka sanovat pystyvänsä antamaan minulle sitä, mitä tarvitsen. Olisi sääli tuottaa heille pettymys. Siis miksipä ei: vihkiminen vankilassa, aviollisia vierailuja, ja kenties hänkin pelaisi sääntöjen mukaan?
Ja jos ei, on ryhdyttävä luovaksi. On vain niin hiton hankalaa saada itseään hengiltä vierailuaikojen puitteissa.
Ensimmäisellä kerralla rakensin viritelmän siimasta ja parista huonekalusta. Haulikon oli määrä laueta tyttöystäväni (hän oli veroasioihin erikoistuneen juristin sihteeri) avatessa makuuhuoneen oven palatessaan töistä. Jokin meni pieleen. Valmistauduin laukaukseen, kun kuulin hänen tarttuvan ovenkahvaan. Jostain syystä ase kuitenkin vain kääntyi puoli kierrosta myötäpäivään, pyörähti ylösalaisin ja ampui häntä naamaan. Ehkä se johtui šokista, jossa olin todettuani olevani edelleen elossa, tai sitten koko kauheuden aiheuttamasta pettymyksestä, mutta en voinut tehdä muuta kuin poistua paikalta nopeasti ja vaihtaa maisemaa.
2.
Seuraavalla kerralla ostin neljän kappaleen pakkauksen kertakäyttöisiä partateriä. Ajattelin, että neljä olisi jotenkin parempi kuin yksi. Suunnittelin viiltäväni molemmat ranteeni auki keittiön pesualtaassa tyttöystäväni (lentoemäntä) palatessa töistä kotiin. Painoin terät lujasti ranteisiini, kun ovi avautui. Se teki todella kipeää, kuin paperiviilto potenssiin sata, mutta terät olivat suojateriä, joilla ei päässyt tarpeeksi syvälle. Tajusin nopeasti, miksi vanhat terät olivat parempia. Tyttöystäväni itki, parkui ja lupasi olla pettämättä minua enää koskaan – enkä edes tiennyt hänen olevan uskoton. Hän yritti tarttua ranteisiini, mutta hänen otteensa ei pitänyt, koska vuotava veri teki ihoni todella liukkaaksi. Kun sain lopulta tartuttua pesualtaassa olevaan likaiseen lihaveitseen yrittääkseni uudelleen, puuskutimme ja pyörimme lattialla kuin kaksi kilpapainijaa. Käteni olivat liian liukkaat, ja veitsi päätyi jotenkin hänen kurkkuunsa.
Ymmärrättehän, etten koskaan aikonut tappaa häntä. Ja voin selittää sen toisen haavan. Kun veitsi meni sisään, vedin sen tietysti vaistonvaraisesti ulos. Naisestani suihkuava veri kuitenkin muistutti minua siitä, että televisiossakin kehotetaan aina jättämään veitsi haavaan verenvuotoa estämään. Yritin siis laittaa sen takaisin sisään, mutten osunut kovin hyvin, koska hän ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Jouduin siis nostamaan kytkintä ja vaihtamaan maisemaa.
3.
Kolmas kerta oli aika erikoinen tapaus. Avasin suihkun hanan, hain leivänpaahtimen keittiöstä, palasin kylpyhuoneeseen ja kytkin johdon pistorasiaan. Arvelin, että uusi naiseni näkisi välähdykset ja juoksisi luokseni. Paahdin oli jo lämmin ja olin astumassa suihkuun sen kanssa, kun kuulin suihkuverhon takaa tyttöystäväni äänen: "Rakkaani, täällä olisi sinulle yllätys!" Säikähdin. Paahdin putosi käsistäni, kimposi kylpyammeen reunasta ja putosi suoraan ammeeseen.
4.
Ongelmani on nähdäkseni siinä, että haluan kuolla, mutten kuitenkaan halua tappaa itseäni yksin tyhjässä huoneessa ja haipua hiljalleen pois kenenkään tietämättä. Haluan nähdä rakastajattareni hysteerisenä edes puolen sekunnin ajan, jotta tiedän, kuinka paljon hän tulee kaipaamaan minua. Haluan saada varmuuden siitä, kuinka suuren vaikutuksen kuolemani tekee, miten se muuttaa koko hänen elämänsä. Haluan laittaa hänet maksamaan kaikista pikku naljailuista ja vittuiluista ja peleistä pakottamalla hänet katselemaan, kun kuolen jollakin todella hirveällä tavalla.
Ymmärsin asian jo kauan sitten. Riippumatta siitä, kuinka kovasti yritän tai kuinka upealta ja erilaiselta uusi nainen tuntuu – olipa hän sitten blondi, professori, tummahiuksinen, tavallinen, punapää, pieniluinen, laiha, nymfomaani, uskovainen, koulutyttö, keski-ikäinen, pettäjä, pihtaaja, psykopaatti, teräshermo, maanis-depressiivinen, paljaaksi ajeltu, karvainen, varpaansa menettänyt, raajarikkoinen, lihava, anorektikko, punkkari, gootti, pianisti, pienyrittäjä, sukupuolensa vaihtanut, vaikeaa isäsuhdetta purkava, äitiinsä tullut, eronnut, leski, yksinhuoltaja, adoptoitu tai kotoisin Skotlannista – kaikki ne pelaavat samoja pelejä ja tekevät samat asiat. Yritän tietysti löytää hyvälaatuisia tapauksia, samanlaisia kuin ne, joiden kanssa ystäväni ovat naimisissa ja joita he niin kovin kovasti rakastavat. Saan kuitenkin vain sekoboltseja, joihin puhe ei auta, joita en pysty pitämään otteessani ja joita en voi yksinkertaisesti vain jumaloida.
Haluaisin löytää naisen, joka jumaloi minua ainakin yhtä paljon kuin minä häntä.
5.
Yritin haulikkojuttua vielä toisenkin kerran. Silloin olin matkoilla Dallasissa. Minusta ei olisi tainnut tulla kummoista insinööriä. Häivyin ja vaihdoin taas maisemaa.
6.
Miten pystyin tyrimään hirttäytymisenkin? No, siinä ajoitus on paljon kriittisempi tekijä kuin muissa tavoissa. Jos rakastajattareni löytäisi minut ajoissa, hän saattaisi irrottaa minut, ja joutuisin kärsimään valheellisesta säälistä ja terapoinnista loppuelämäni. Se ei ole aitoa rakkautta, vaan pelkoa, sääliä ja syyllisyyttä. Melko mitätöntä siinä tapauksessa, etten olisikaan kuollut. Päätin siis vaikeuttaa hänen saapumistaan laittamalla esteeksi köyden. Ajattelin, että se hidastaisi hänen laskeutumistaan alas portaita keittiöstä kellariin, jotta ehtisin tukehtua paremmin. Olisi tietysti ollut parempi, jos kaularankani olisi napsahtanut poikki saman tien, mutta se ei nyt sopinut kuvioon. Seisoin toimistotuolillani ja odotin. Kutsuin häntä: “Kulta? Voisitko auttaa Timin koulutehtävien kanssa?” (Hänen poikansa Tim oli saanut juuri ajokortin. Todella synkkä kakara, uskokaa pois.) Potkaisin tuolin pois altani juuri, kun hän avasi oven. Kuolema katseli minua jo silmiin. En pystynyt hengittämään. Naiseni meni täysin sekaisin. Hetkeni oli koittanut... melkein.
Hän kuitenkin pilasi kaiken olemalla katsomatta jalkoihinsa ja kompastumalla portaissa hieman liian pahasti. Kuulin räsähdyksen, kun hänen päänsä osui sementtilattiaan. Pääkallon särkymisestä lähtee sellainen kostea mutta terävä ääni, josta kuulee, että henki lähtee heti. Joten roikuin edelleen siinä, yhä elossa vaikka melkein kuolleena. Jumala kaiketi halusi kiusata minua pilaamalla huolella laatimani suunnitelmat ja jättämällä minut kuolemaan näin nololla tavalla.
Yhtäkkiä autotallin oven sähköinen avaaja heräsi eloon. Ovimekanismin ketju tarttui köyteen ja katkaisi sen. Yllätyin. Olisi käytettävä paksumpaa köyttä ensi kerralla. Putosin kuolleen rakastajattareni katumaasturin konepellille. Tim ajoi autotalliin, aivan liian nopeasti, eikä voinut mitenkään käsittää, mitä hän todella näki.
Tim. Niin, jouduin tietysti tappamaan hänet. En yritä mitenkään selitellä sitä. En minä halunnut tappaa heistä kumpaakaan. Mutta poika oli nyt tielläni, ja hänestä oli vain päästävä eroon. Olin onneksi harjoitellut itseni tappamista niin monesti, että sain Timin hoideltua helposti ja nopeasti. Sikäli kuin asiasta tiedän, tutkimukset lopetettiin jo ennen iltaa. Poika oli hyökännyt äitinsä kimppuun ja ampunut sitten itsensä. Niin se käy.
Häivyin ja vaihdoin maisemaa, mutta ilmeisesti naapuri oli kuitenkin nähnyt minut, ja poliisilla oli nyt piirroskuva kasvoistani.
7.
Uskokaa minua: en koskaan halunnut alkaa muodikkaasti sarjamurhaajaksi. Täytyy silti myöntää, että tv-uutisten piirrokset olivat melko makeita. Ne kutsuivat minua mustien leskien murhaajaksi ja itsensävihaajaksi, koska olivat löytäneet itsemurhaviestini. Sitä virhettä en tehnyt toista kertaa. Muutenkin pidän enemmän arvoituksellisesta lähestymistavasta, joka pakottaa jälkeeni jäävät arvailemaan vaikuttimiani. Kuulostan tietysti siltä kuin minulla olisi valmis tekosyy jokaiselle tapaukselle. Myönnetään, se on huikea sattuma, mutta niin se kuitenkin on. Olette ehkä päässeet laiskistumaan, kun ette näe totuutta. Ehkä ymmärtäisitte, jos katsoisitte hieman CSI:tä. "Seuratkaa todisteita", niin siinäkin sanotaan. Eikö?
Murha ei kerta kaikkiaan ole oikea vastaus tässä tapauksessa. Ei siinä olisi mitään järkeä. Kuunnelkaapa kun kerron.
8.
Ai että myrkkyä? No, tarkoitushan oli, että naiseni olisi tiedettävä heti. Ei, en koskaan kokeillut käyttää myrkkyä.
9.
Paitsi tietysti jos yliannostus lasketaan. Tapailin kerran narkomaania. Hän sekoitti ruiskut vahingossa. Pääsin katselemaan, kun hän kuoli yliannostukseen todella mahtavissa viboissa. Hänen sielunsa poistui näyttämöltä miltei kosmisissa tunnelmissa. Mutta se ruisku oli minua varten. Syyllistämiskeinona yliannostus vastaa ehkä suunnilleen myrkyttämistä tai uuniin tai auton pakokaasuihin tukehtumista. Onnekas kokeilu siis.
10.
Olisi upeaa, jos viimeisin tyttöystäväni voisi olla paikalla teloituksessani. Olen todella iloinen, että hän heräsi ennen minua ja pääsi ulos. Hän sai silti lopulta pahemmat palovammat kuin minä. Yritin nähkääs sytyttää itseni tuleen, mutta vaatteet eivät ottaneet syttyäkseen. Sen sijaan hänen isoäitinsä kutoma viltti olikin todella tulenarkaa tavaraa. Niin, kolmannen asteen palovammat koko alavartalossa. Jokohan hän kävelee?
Säästäisin viimeiset sanani naiselleni. Hän ymmärtäisi, miten hänen ilkeät puheensa jahkailustani ja ainaisesta varattomuudestani satuttivat sydäntäni. Hän kantaisi syyllisyyttä mukanaan vuosia, ja hänen arpensa muistuttaisivat häntä siitä, jos hän sattuisi unohtamaan. Miksei hän voinut rakastaa minua sellaisena kuin olen? Olin? Olen yhä.
Eikä sitten mitään nukutuspiikkiä tai muuta paskaa. Paistakaa minut kuin kananmuna, kärventäkää kuin pekoninpalaa. Haluan, että naiseni näkee vavahtelevan, viimeistä tanssiaan tanssahtelevan ruumiini, ja oppii näkemästään jotain.
Sitä päivää joudutaan kai vielä kuitenkin odottamaan jonkin aikaa. Seuraavissa oikeusasteissa ja valituksissa menee vuosikausia. Ja mikäpä siinä, eihän sitä koskaan tiedä, mitä oikeus päättää. Tuomari saattaakin olla yllättäen myötämielinen ja ymmärtää, ettei vika ollut minun. Ehkäpä hän vapauttaa minut etsimään todellista rakkauttani. Olenhan vielä nuori mies. Monethan eivät löydä elämänkumppaniaan ennen kuin viisikymppisenä tai kuusikymppisenä.
Naisellani on silloin jo uusi elämä, eikä tekemisilläni ole enää merkitystä hänelle, joten aivan hyvin voisin jatkaa elämääni itsekin. Postimies kantaa minulle viestejä naisilta, jotka sanovat pystyvänsä antamaan minulle sitä, mitä tarvitsen. Olisi sääli tuottaa heille pettymys. Siis miksipä ei: vihkiminen vankilassa, aviollisia vierailuja, ja kenties hänkin pelaisi sääntöjen mukaan?
Ja jos ei, on ryhdyttävä luovaksi. On vain niin hiton hankalaa saada itseään hengiltä vierailuaikojen puitteissa.
"Clive Confesses" ilmestynyt alun perin Absurdist Journal -lehdessä kesällä 2007. Suom. Antti Autio. Julkaistu kirjoittajan luvalla.
Anthony Neil Smith on amerikkalainen rikoskirjailija, joka on julkaissut yli 30 novellia sekä neljä kovaotteista ja mustan ja absurdin huumorin täyttämää rikosromaania. Smith opettaa luovaa kirjoittamista Southwest Minnesota State Universityssa. Smith pitää blogia täällä.
