Katselin ympärilleni. Hakijoita suuressa jumppasalissa oli parisataa. Kaikki suunnilleen minun ikäisiäni, seassa muutama jonkun vuoden vanhempikin. Alle viisitoistavuotiailla oli omat karsintansa.Tyttöjä ei joukossa ollut kuin pari kolme. Joistakin oli vaikea sanoa.
Jumppasalin seiniä reunusti joukko aseistettuja vartijoita ja turvamiehiä. Vartijoilla oli pelkät pistoolit vyöllä, turvamiehillä sen lisäksi kp. Kaikilla oli luotiliivit mutta turvamiehillä lisäksi kypärät ja muutamalla vielä kilpikin, mikä vähän nauratti meitä. Mitä ne pelkäsivät? Mellakkaa?
Ensin meidän käskettiin riisuutua alusvaatteisille ja lääkäri arvioi meitä silmämääräisesti. Siinä karsiutui jo heti tusinan verran hakijoita. Yksi vaaleatukkainen poika alkoi itkeä jo ennen kuin lääkäri ehti vilkaistakaan häntä eikä lopettanut, ei lopettanut millään, ja sairaanhoitaja joutui antamaan piikin. Sitten vartija talutti pojan ulos. Liikaa paineita eikä pää kestänyt.
Meidät laitettiin polkemaan kuntopyörää jotta sydämen ja keuhkojen tila selviäisi. Yksi hoitajista otti verikokeen. Siitä tutkittiin vaikka mitä. Taudit. Ja tietenkin se käyttikö jotain aineita. Aineiden käyttäjät hylättiin heti. Vain terveet ja hyviä elämäntapoja noudattavat kelpasivat.
Kokeiden jälkeen saimme pukea ja odotella tunnin verran. Sen päätteeksi ne ilmoittivat jatkoon pääsijät. Melkein puolet sai tässä vaiheessa lähteä kotiin. Seurasi lisää odottelua ja jossain välissä kävivät hakemassa uuden verinäytteen ja lisäksi vielä solunäytteen sisäposkesta.
Minulla oli kirja mukana joten aika ei käynyt liian pitkäksi. Nälkä kyllä tuli. Joillakin oli eväät mukana, minä en ollut tullut ajatelleeksi. Moka. Yritin pärjätä käytävän automaatin suklaapatukoilla ja energiajuomalla. Tulikohan siitä miinuspisteitä? Epäterveellisestä ravinnosta? Mutta oli pakko syödä jotain että pysyisi terävänä. Nythän se vasta alkoi.
Käytävällä joku huusi. Oli vissiin seonnut odottelusta tai sitten aineista. Vartijat iskivät sen rautoihin ja kantoivat pois. Ei mitään mahdollisuuksia, ei alunperinkään. Ei tuollaisilla hermoilla.
Kirjalliset alkoivat. Ensin monivalintatehtäviä, sitten rorschachia, sitten lauseiden täydentämisiä. Ne menivät hyvin, ainakin minusta tuntui niin. Suullisissa joutui yksityishuoneeseen ja pöydän takana istuva virkailija esitti sarjan kysymyksiä. Onko suvussa esiintynyt mielenvikaisuutta? Ei. Kuuletko joskus ääniä päässäsi? En. Mitä tekisit jos näkisit hukkuvan kissanpennun? Pelastaisin sen. Onko tyttöystävää? On. Onko sinua kiusattu koulussa? Ei. Oletko kiusannut ketään koulussa? En. Eri puolille kehoani kiinnitetyt sensorit syöttivät dataa tietokoneeseen ja monitori piirsi käyriä virkailijan kollegan tutkittavaksi. Minkälaisia kirjoja luet? Tietokirjoja, luonnontieteitä, historiaa, sotahistoriaa, joskus scifiä. Minkälaisia elokuvia katselet? Scifielokuvia, jännityselokuvia, mustavalkoisia, film noiria. Oletko mittauttanut hiilijalanjälkesi? Olen. Oletko pyrkinyt aktiivisesti pienentämään sitä? Olen. Onko sinulla paljon ystäviä? On. Tykkäätkö koulusta? Kyllä. Mistä aineesta erityisesti? Fysiikasta. Rakastatko vanhempiasi? Kyllä. Tietenkin.
Kysymyksiä riitti melkein tunniksi. Sitten virkailija kokosi paperinsa, puristi kättäni ja ohjasi minut ulos. Melkein heti minut ohjattiin toiseen huoneeseen, suurempaan, jossa leveän pöydän ääressä istui kaksi virkailijaa ja valkotakkinen lääkäri.
Heti aluksi toinen virkailija onniteli minua. Fyysiset kokeet olivat menneet todella hyvin, olin terve ja hyvässä kunnossa. Mielenterveydellisissä kokeissa olin myös aivan kärjessä. Juuri sellaisia täällä etsittiin, täsmälleen sellaisia. Olin siis täysin normaali niin sielultani kuin ruumiiltanikin, esimerkillinen ja valioyksilö suorastaan. Kunpa kaikki nuorisomme edustajat olisivat kuin sinä, sanoi lääkäri, kas siinäpä olisi heille oiva esikuva. Hymyilin ja taisin vähän punastuakin. Se selvästi miellytti heitä.
Ja mitä toiveita sinulla oli, tähän asti vaiennut virkailija sanoi. Tavaratalo tai koulu, sanoin. Tavaratalo tai koulu? Niin, sanoin. He katselivat toisiaan ja pudistelivat päitään. Kiintiöt niiden osalta ovat kyllä aika lailla täynnä. Kaikki haluavat juuri sinne, toinen virkailija sanoi hieman anteeksipyytelevään sävyyn. Eikö mikään muu kelpaisi? Mietin mutta en saanut päähäni mielekkäitä vaihtoehtoja. Tyhmä. Totta kai olisi pitänyt tehdä lista vaihtoehdoista. Oli ihan selvä että kaikki halusivat juuri kouluun tai tavarataloon. Tästä tulisi miinusta, pitkä miinus. Metroasema? sanoin lopulta. Tai ehkä kirjasto? lisäsin vielä. Metroasema? Kirjasto? Erinomaisia valintoja. Osoittavat erinomaista tunneälyä. Laitetaan ne tähän varalle. Kyllä varmasti joku näistä tärppää.
Entä millainen tavoite sinulla on? virkailija kysyi. Tähän olin varautunut huomattavasti paremmin ja tunsin olevani vahvoilla. Useimmat tekivät sen virheen että ilmoittivat liian suuren tavoitteen. Tavoite kannatti aina minimoida niin pieneksi kuin mahdollista ja ilmoittaa pienin mahdollinen luku jonka kanssa kykeni elämään. Isot luvut leikattiin automaattisesti. Se tapahtui joka tapauksessa. En tiedä haittasiko se hakijan mahdollisuuksia, paljon mahdollista että haittasi, mutta ainakin se hidasti prosessia ja prosessi oli jo valmiiksikin hidas.
Kymmenen plus yksi, sanoin. Kymmenen plus yksi, virkailija toisti ja kirjoitti sen papereihinsa. Voi olla että on vähän yläkanttiin. Yläkanttiin? Niin. Kiintiöitä on kiristetty. Johtuu osittain siitä että hakijoita on tänä kalenterivuonna ollut ennätysmäärä ja samoin myönnettyjä lupia. Siksi kiintiöitä on ollut pakko kiristää kautta linjan. Ymmärrät varmaan. Harmittavaa mutta minkäs teet. Virkailija vaikutti aidosti surevan asiaa.
Haastattelun päätteeksi kaikki kolme puristivat kättäni ja toivottivat onnea ja menestystä.
Puolentoista kuukauden kuluttua kuriiri toi kirjatun kirjeen. Kuittasin sen retinaskannerissa ja avasin kirjeen. Tunnustan. Käteni tärisivät.
Hakemus hyväksytty: lupa myönnetty. Voimassaoloajaksi oli merkitty kahden viikon päässä oleva päivämäärä ja paketti tulisi edellisenä iltana. Huono uutinen oli se etten saanut koulua, en tavarataloa, en edes metroasemaa. Myönnetty mikä? Myönnetty: metrovaunu. Sai kelvata. Entä tavoite? Tavoite oli tärkein. Missä se oli? Silmäilin kirjeen nopeasti läpi kunnes löysin etsimäni: kuusi plus yksi. Se oli pettymys. Mutta se piti vain niellä. Pääasia oli että hakemukseni oli mennyt läpi.
Illalla näytin kirjeen isälle ja äidille. Voi kultaseni, äiti sanoi, miksi et sanonut mitään? Koska halusin pitää sen salaisuutena, vastasin, en tahtonut sanoa mitään ennen kuin asia varmistui. Aika kovat karsinnat on poika läpäissyt, isä sanoi lukiessaan kirjettä, tässä sanotaan että hakemuksista vain 2 % menee läpi. Voi kulta! äiti sanoi ja suuteli minua. Ei niitä ihan joka poika läpäisekään, isä sanoi, ei ainakaan kuudentoista vanhana. Äidin silmäkulmassa näkyi kyynel jonka hän pyyhkäisi nopeasti pois. En tiedä oliko se surun vai ylpeyden kyynel.
Paljonko sait? isä kysyi. Kuusi plus yksi, vastasin. Aika hyvin, isä sanoi, ei ollenkaan hassummin. Taitaa olla yli viimeisimmän keskiarvon. Niin taitaa, sanoin.
Ehkä kuusi plus yksi ei ollutkaan niin huono.
Ja mehän lähdetään tältä istumalta ravintolaan juhlistamaan tätä, isä sanoi, ei tällaista joka päivä satu. Pukekaa parhaat päälle, alta pois maailma, tänään juhlitaan!
Kahden viikon kuluttua odottelin junaa metroasemalla. Kello oli puoli kahdeksan aamulla ja olin pukeutunut maastopukuun ja maihinnousukenkiin. Olin ostanut ne varta vasten enkä vielä pitänyt niitä kertaakaan. Olin ajanut pään kaljuksi. Äiti oli ostanut minulle hopeisen ranneketjun johon oli kaiverrettu nimeni ja osoitteeni, päivän päivämäärä ja tietenkin kuusi plus yksi. Isä oli ostanut, äidin vastalauseista huolimatta, hienon taskumatin ja täyttänyt sen vodkalla. Kaadoin tukevan siivun kahvimukiini. Se sai olon tuntumaan kevyeltä.
Olin onnellinen. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin aidosti onnellinen.
Aloin katsella ympärilleni, sillä silmällä. Yksinhuoltajanainen lapsensa kanssa. Virkanainen. Koululainen. Sekopää. Maahanmuuttaja. Hörppäsin kahvia. Eläkeläinen. Opiskelija. Siivooja. Kaupan kassa. Opettaja.Teinityttö. Metro tuli. Ja meni. Annoin sen mennä. Mikä kiire minulla oli? Päässä tuntui niin mukavalta. Olisi sääli lopettaa se liian lyhyeen. Nautiskelin.
Ihmisiä tuli ja meni.
Turisti. Itsekseen puhuja. Kaksoset. (Lasketaanko ne yhdeksi vai kahdeksi?) Taiteilija. Lihava. Rillipää.
Heitin pahvimukin roskakoriin.
Lukiolainen. Jalkapalloilija. Bussikuski. Kotirouva. Kissanomistaja. Invalidi.
Mies. Nainen. Mies. Nainen. Lapsi. Lapsi.
Valitsin suunnan ja astuin seuraavaan metroon. Vaunu oli melkein täynnä. Jäin seisomaan oven viereen ja annoin muiden rynnätä istumapaikoille. Laskin kassini lattialle ja avasin sen. Päällimmäisenä oli edellisenä iltana postissa tullut 22-kaliperinen käsiase. Työnsin lippaan aseeseen. Olin ladannut aseen paketista löytyneillä patruunoilla. Seitsemän patruunaa.
Kuusi plus yksi.
Tein latausliikkeen.
Patruuna oli pesässä. Ase oli ampumavalmis.
Olin jo valinnut ensimmäisen.
Petri Salin on helsinkiläinen kirjailija, joka on julkaissut lukuisia novelleja eri scifi- ja fantasialehdissä, kuten Portissa, Usvassa ja Finnzinessä, sekä novelliantologioissa, kuten Tuhansien zombien maassa. Hänen esikoisnovellikokoelmansa, Jäätynyt Kokytos, ilmestyi 2009, samoin kuin hirtehinen pienoisromaani Toinen nainen (kummatkin Turbator). Turbator julkaisee Salinin Shakespeare-aiheisen rikosnovellikokoelman Kolmaskymmeneskolmas simpanssi vielä vuoden 2010 aikana. Salin bloggaa täällä.
