Nelson tuijotti ulos äitinsä kolmannen kerroksen asunnon erkkeristä ja etsi katseellaan kuuta. Oranssien katuvalojen ja hämärien, valkeiden ajovalojen loiste teki muun kuin poliisihelikopterin valokiilojen havaitsemisesta liki mahdottoman tehtävän — jopa kuun havaitsemisesta. Hän muisti, kuinka hän oli 9- tai 10-vuotiaana tuijottanut ulos siitä samaisesta ikkunasta ja pystynyt näkemään tähdet ja planeetat, ja kuu oli näyttänyt silloin mahdottoman suurelta.
Mutta eikö kaikki vaikutakin yhdeksänvuotiaana paljon suuremmalta ja eläväisemmältä? Näyt, äänet… kaikki elämän suomat mahdollisuudet. Yhdeksänvuotiaana tämän ikkunan ääressä istuskelu oli ollut hänen illallista edeltävä rituaalinsa. Hänen sieraimensa olivat täyttyneet äidin keittiöstä kantautuvista höyryävistä, runsaista tuoksuista ja äidin käsi oli tuntunut niin pehmeältä hänen poskeaan vasten, kun tämä oli tullut kutsumaan poikaansa ruokapöytään.
Äidin asunto oli Nelsonille kaikki kaikessa.
Ei, ei ollut, vaan on…
Se on hänelle kaikki kaikessa.
Ja hänen pitäisi lakata kutsumasta sitä äidin asunnoksi, se oli nyt hänen omansa.
Hänen, yksin hänen.
Äiti oli lähtenyt kuukausi sitten ja makasi nyt haudassa kauan sitten kuolleen isän vierellä. Nelson ei ollut pystynyt menemään hautajaisiin. Ei tietenkään, eihän hän ollut lähtenyt talosta liki kahteenkymmeneen vuoteen. Ei sillä, etteikö hän haluaisi lähteä ulos — mikä voisikaan olla mukavampaa kuin käyskennellä puistossa tai käydä elokuvissa? — mutta hänen 320-kiloinen kroppansa ei mahtunut etuovesta ulos, ei ollut mahtunut sitten hänen 18-vuotispäivänsä, jolloin hän oli saanut ängettyä itsensä pukuun, jonka hänen äitinsä oli ostanut hänelle valmistujaisia varten. Sen koommin hän ei ollut ulos astunut, vaan tyytynyt siihen erkkeriin, jonka hänen isänsä oli kyhännyt muutamaa kuukautta ennen kuolemistaan aivoverenvuotoon.
Nelson oli istunut ikkunan äärellä sinä iltapäivänä, jolloin hänen äitinsä oli surmattu. Hän oli nähnyt kaiken. Iäkäs äiti-raasu oli työnnellyt ostoskärryjä, jotka tursusivat parin viikon ruokaostoksista. Ikkunan alla kaksi hupparipaitaista poikaa tuli äidin lähelle. Kumpikaan ei sanonut mitään, he vain vetivät hihoistaan putkenpätkät ja alkoivat mäiskiä häntä kasvoihin.
Äiti ei ollut osannut aavistaa hyökkäystä, mutta Nelson oli. Hän oli nojannut lasia vasten ja hakannut sitä nyrkeillään varoittaakseen äitiään. Häneltä kesti viisitoista minuuttia päästä omaan huoneeseensa, jonne hän oli hölmönä jättänyt puhelimensa, ja soittaa hätänumeroon. Kun hän viimein näppäili numeron, hän oli hengästynyt, hiki valui hänen vartaloaan pitkin, ja joku muu oli jo ehtinyt soittaa poliisille.
Tapahtuneen jälkeen Nelson oli viettänyt iltansa turmellun ikkunan ääressä vahtien asuintalonsa edustaa ja odottaen hyökkääjien paluuta, kännykkä tiukassa otteessa, paksut sormet valmiina näppäilemään hätänumeron, mikäli hän näkisi jotakin epäilyttävää. Pelkkiä vääriä hälytyksiä — hänen vainoharhansa kävivät ylikierroksilla — ja yli sata turhaa hätäpuhelua.
Tämä ilta ei poikennut aiemmista. Hälytyskeskuspäivystäjät pilkkasivat häntä. He tunnistivat Nelsonin nasaalin äänen ja imitoivat häntä kuin koulukiusaajat välitunnilla. Nelson oli liki kyynelissä, mutta yritti olla välittämättä.
Hänen täytyi pysyä vahvana ja valppaana.
Hän näki Cindy Monahanin kävelevän kadulla. Nelson oli tuntenut Cindyn jo taaperosta, ja hänen äitinsä oli joskus vahtinutkin tyttöä. Hän oli ollut niin kiltti, pieni tyttö, mutta hänestä oli kasvanut apea, mustiinpukeutuva teini. Nelson tiesi, että tytöstä tulisi vielä mukava nuori nainen, kunhan hän jättäisi tämän seudun ja lähtisi opiskelemaan. Tyttö asteli talon rappusille, kaivoi farkkujensa taskusta avaimiaan, ja silloin Nelson huomasi heidät.
Samat, hupparipaitaiset miehet.
He hiipivät Cindyn taa ja kävivät häneen käsiksi. He yrittivät kiskoa tyttöä mukaansa, luoja ties mitä he aikoivat hänelle tehdä. Nelson tuijotti puhelintaan. Hän tiesi, että soittaminen olisi turhaa, ja rusensi laitteen tuusannuuskaksi. Jalat täristen hän astui ikkunalaudalle, hänen keuhkonsa pauhasivat sulatusuunin lailla.
Hän tiesi, että se oli ainoa keino estää noita miehiä satuttamasta enää ketään.
Hän katsoi alas rappusille, ja jotenkin Cindyn onnistui työntää miehet kimpustaan, jolloin Nelson sysäsi koko 320-kiloisen vartalonsa lasia vasten ja putosi muuttuen hetkeksi painottomaksi.
Leijuva mies lasisateen seassa.
The Floating Man ilmestynyt alun perin Shotgun Honey -nettilehdessä 6.5.2011. Suom. Sonja Lahdenranta. Julkaistu tekijän luvalla.
Keith Rawson on yhdysvaltalainen dekkariaktivisti, kriitikko ja kirjoittaja, jonka novelleja on julkaistu useissa nettilehdissä. Suomeksi Rawsonilta on aiemmin ilmestynyt novelli "Veri, sirpaleet ja kaikki muu" (Isku # 12). Rawsonin novellikokoelma The Chaos We Know on ilmestynyt sähkökirjana 2011.
