Ota Isku vastaan!

Iskun ensimmäinen nettinumero!

Isku läjähtää nyt netissä! Paperilehti on auttamatta historiaa ja vain piintyneitten keräilijöiden himoitsemaa tavaraa. Tällainen laatukama pitää saada kaikkien lukijoiden ulottuville! (Oikeasti Iskun toimitus vain väsähti pahan kerran lehtien postitteluun...)

Iskun ensimmäinen nettinumero on numero 12 eli paperilehden vanhaa numerointia jatketaan. Mikään muu lehdessä ei sitten muutukaan: novellit ovat edelleen tiukkaa uutta kovaksikeitettyä, synkkää, julmaa, mustan humoristista dekkaria, höystettynä kotimaisilla vuosikertatarinoilla. Kaikkien tarinoiden perässä on myös infopaketti kustakin kirjailijasta.

Uusi numero ei poikkea totutusta: iskuja jaellaan säännöllisesti ja suoraan kasvoihin - tai palleaan, ihan mistä tykkää. Valittavana on niin pitkiä kuin lyhyitäkin tekstejä, mutta mitään inhimillistä tunnetta ei jätetä käymättä läpi. Paitsi ehkä rakkautta. Julmassa maailmassa rakkautta kun on niin vaikea löytää...

Ensimmäiseksi voi verrytellä arizonalaisen Keith Rawsonin luonnetutkielmalla "Veri, sirpaleet ja kaikki muu". Sen jälkeen voi siirtyä joko Heikki Nevalan vielä lyhyempään iskutarinaan "Taiteen maku", joka ei välttämättä hivele herkkänahkaisen käsitetaiteen ystävän mieltä. Toinen kotimainen novelli, Petri Salinin "Tavoite kymmenen plus yksi" tarjoilee sekin järkyttävän loppuyllätyksen, joka on Suomessakin pelottavan ajankohtainen. Salinin novelli on sekin sopivan lyhyttä luettavaa - shokki tarinan lopussa ei tosin ota asettuakseen moneen tuntiin.

Pidemmän kerronnan ystäville todellinen herkkupala on englantilaisen, erinomaisesta Kuka on Conrad Hirst? -kirjasta tunnetun Kevin Wignallin "Kuolema" - se kruunaa hienosti Iskun uusimman numeron, sillä se on alun perin ilmestynyt alan lippulaivassa, Ellery Queen Mystery Magazinessa.

Kotimainen vuosikertatarina, Matti Kid Hytösen "Viimeinen potti" vuodelta 1988, on sekin pidempi tarina. Sen kuvaus menneestä Suomesta julkista viinanjuomista kyttäävine poliiseineen ja lankeavine vekseleineen on erityisen koskettava, eihän tästä ole kuin 20 vuotta aikaa! Hämmentävältä tuntuu myös, että vielä 80-luvulla kaupallinen kustantaja saattoi kokeilla dekkarilehden julkaisemista. Tarina nimittäin ilmestyi Kolmiokirjan lyhytikäisessä RikosPalat-lehdessä, jossa debytoi omalla nimellään myös Tapani Bagge.

Lukija voi lopetella mukavasti (tai miten tämän nyt ottaa...) Minnesotan lumisessa maisemassa asuvan Anthony Neil Smithin novellilla "Clive tunnustaa". Teksti on alun perin ilmestynyt absurdien tarinoiden nettilehdessä ja on erinomainen osoitus siitä, miten rikoksen maailma ja absurdismin maailma voivat yhdistyä kiinnostavin tuloksin.

Nyt ei ryppyillä! Lukemaan siitä! Isku on kovempi kuin Dan Brown ja Stieg Larsson yhdessä!

PS. Jos haluat Iskuun, ota yhteyttä lehden päätoimittajaan: juri.nummelin@pp.inet.fi.

Keith Rawson: Veri, sirpaleet ja kaikki muu

Nuoleskelen huuliani ja tuijotan anoppini kädessä olevaa viinilasia. Hänen kätensä on kuppimaisesti pyöreän lasin ympärillä. Lasissa oleva pinot noir lämpenee hänen ruumiinlämpönsä vaikutuksesta, kun hän hieroo ohutta lasia paksuilla makkarasormillaan.
Olen itse enemmänkin kalja- ja viskimiehiä. Kun juon viiniä, saan siitä koirankusesta vain viiltävän pääkivun, joka saa minut haastamaan riitaa koko maailman kanssa. Lisäksi se värjää oman kuseni kirkkaan keltaiseksi. Nyt on kulunut viikko siitä, kun lupasin Meganille vähentäväni juomistani.
Tyttöni on siis huolissaan alkoholinkäytöstäni.
En tiedä mistä hän sai sen päähänsä. Neljä päivää sitten tullessani kotiin työvuorosta avasin jääkaapin oven ottaakseni kylmän kaljan edellisenä iltana hakemastani korista, mutta oluet olivat kadonneet.
Mitä ihmettä?
Kävin läpi koko jääkaapin ja tarkastin kylmiönkin siltä varalta, että olisin jemmannut muutaman pullon sinne edellisiltana ja unohtanut ne. Aloin jo olla aika kiukkuinen. Heittelin muropaketteja, koiranruokapusseja ja muovikasseja ulos kylmiön ovesta. Halusin olueni. Lopulta olin tarpeeksi tympääntynyt kutsuakseni Megania, jonka tiesin olevan jossain päin taloa.
"Megan!"huusin.
"MITÄ!"hän huusi takaisin. Hän seisoi aivan takanani kädet puuskassa ja naama niin sanotusti norsunvitulla.
"Missä kaljat ovat?"kysyin. Ääneni kuulosti uikuttavalta ja epätoivoiselta. Megin ilme muuttui raivokkaasta halveksuvaksi. Seuraavat kaksi tuntia hän käytti kertomalla, miksi juomiseni huolettaa häntä.
Hän kulutti kaksi tuntia siihen, että sai sanotuksi, ettei halunnut minun kuolevan juomiseni vuoksi ennenaikaisesti ja jättävän häntä yksin.
En yrittänyt selitellä tai väittää vastaan. Istuin vain ja kuuntelin, kenties nyökkäsin välillä. Suostuin vähentämään. En lopettamaan, mutta vähentämään tuntuvasti. Ottamaan yhden kaljan koko sixpackin sijaan, siemailemaan viskiä hillitysti reilun dokaamisen sijaan. Pyyntö oli kohtuullinen. Hän kuitenkin halusi lisäksi, että pysyisin kokonaan kuivilla hetken, että viettäisin kuukauden kuivin suin. Suhtauduin ehdotukseen aluksi hieman karsaasti, mutta annoin periksi, kun hänen silmämeikkinsä alkoi valua hiljaa pitkin hänen poskiaan.
Ensimmäiset päivät olivat okei. Join kokista ja otin päivän päätteeksi pari kipulääkettä. Purkki oli ylijäämää minulle joitain aikoja sitten tehdystä pienestä olkapääleikkauksesta. Se auttoi. Pystyin nukkumaan useimpina öinä. Meg valitti kuorsauksestani (lääkkeiden sivuvaikutus) ja siitä, ettei hän pystynyt herättämään minua unesta. Sain kuitenkin nukuttua viitisen tuntia joka yö. Sillä pärjää, sillä selviää työvuorosta.
Neljäntenä päivänä helvetti kuitenkin repesi.
Pillerit eivät sinä yönä auttaneet paskaakaan. Otin neljä pilleriä kolmannen päivän iltana kello 23 ja vielä kolme lisää neljännen päivän aamuna kello kaksi. Kävelin ympäri olohuonetta todella hermona. Jos tupakoisin, olisin varmasti vetänyt helposti koko askin. Pulloon tarttuminen ei kuitenkaan käynyt kertaakaan edes mielessäni.
Kävin suihkussa ja pukeuduin univormuun tasan kuudelta. Leimasin itseni töihin kello 6:15 ja kuittasin partioauton ulos kello 6:30.
Neljäs päivä oli viimeinen työpäivä ennen kahden vuorokauden vapaata. Se alkoi tavanomaisissa merkeissä. Aamupäivä liikennevalvontaa, pari ylinopeutta; kuskit sylkivät minua kasvoihin, repivät sakkolaput, jotka heille ojensin, sitä tavallista paskaa. Päivä oli jo lopuillaan, kun keskuksesta tuli tehtävä 261. Raiskaus. Voihan vittu.
16-vuotias tyttö, lukiolainen. Ja minä onnenpekka ensimmäisenä tapahtumapaikalla.
Kirjasin uhrin lausunnon, soitin hänen äidilleen, soitin hänen isälleen, soitin kriisipalveluun, tein kaiken.
Ihoani jotenkin pisteli, kun ajoin kotiin. Tytön verille hakattu naama ja mustelmat käsivarsissa kohdissa, joista se mulkku oli painanut hänet maahan, olivat palaneet turvonneiden ja punoittavien silmieni verkkokalvoille pysyvästi. Sellainen paska ei unohdu. Ikinä.
Halusin kaljan. Halusin hukuttaa itseni alkoholiin. Ajoin auton talliin ja menin sisälle. Olin juuri päässyt sisään, kun Meg yllätti minut: menemmekin anopin luokse päivälliselle.
Ja täällä sitä sitten ollaan. Katselen, kun se läskihuora juo viiniään ja hymyilee kaikkitietävää hymyään. Ihoani pistelee yhä, eikä oikea jalkani tunnu millään asettuvan. Se nykii totellen omaa sisäistä rytmiään. Meg yrittää vaivihkaa pidätellä sitä, mutta se ei auta.
En tunne mitään, kun nousen sohvalta. En tunne mitään, kun käteni tarttuu vanhan harpun viinilasiin hänen viedessään sen huulilleen. Tunnen kuitenkin, kun lasi murskautuu hänen tekohampaitaan vasten. Se näyttää siltä kuin hän yrittäisi purra sitä. Hän ikään kuin pitää kiinni lasista hampaillaan.
Hän sai kuitenkin vain pienen haavan huuleensa; lasin rikkoutuneella reunalla näkyy pari pisaraa. Nyt anoppi on käpertyneenä valkoiselle matolle ja huutaa tyttärelleen jotain tähän tapaan: “Minähän sanoin! Minähän sanoin sinulle!"
Meg on noussut seisomaan ja katsoo minua samalla tavalla kuin kolme muuta naista elämässäni ovat minua katsoneet. Hänen katseensa sanoo: "Soitan avioerojuristille heti aamulla."
Kun katson häntä takaisin nielaistessani vuosikertaviinin hänen äitinsä lasista yhdessä veren, sirpaleiden ja kaiken muun kanssa, minun katseeni sanoo: "Mitä oikein odotit, kultaseni? Olethan jo neljäs vaimoni."

"The Blood, the Shattered Glass and All the Rest" ilmestynyt alun perin Flash Fiction Offensive -nettilehdessä 6.11.2009. Suom. Antti Autio. Julkaistu tekijän luvalla.
Keith Rawson on arizonalainen kirjoittaja, joka on julkaissut novelleja eri nettilehdissä, tekee rikosaiheisia artikkeleita ja arvioita mm. Spinetingler Magazineen sekä toimittaa ja julkaisee Crimefactory Zineä. Rawsonin blogi on täällä.

Heikki Nevala: Taiteen maku

Tulku irvisti suun täydeltä teräviä hampaita. Myöhässä, hän levitti ympärilleen pahaa hajua, kerrassaan myöhässä omasta näyttelystäni! Hän yritti kiiruhtaa, mutta se oli vaikeaa. Uusi iho oli vielä liian arka nopeisiin liikkeisiin. Sattui. Miksi maa oli äkkiä näin rosoinen? Miksi minun piti vaihtaa nahkani nyt, juuri tänään?
Tulku kirosi mielessään jokaisen tuntemansa jumalan nimen, heitti ne kaikki yksi kerrallaan loputtomaan tulimereen paistumaan.
Terävä kivi pisti taas kipeästi. Typerä, typerä uusi iho! Ego — minäkuvan merkitys juolahti Tulkun mieleen kuin varkain. Ehkä se johtui jotenkin siitä, hänen egostaan, vanhan ihon pieneneminen. Tai ei pieneneminen, vaan sisuksen paisuminen, Tulku järkeili. Hän oli luonut teoksensa viime päivinä, kiihottunut sen tuoreudesta, voimasta, ja hänen egonsa ja minänsä ja hän itse oli kasvanut hänen taiteensa mukana. Eikä hän tietenkään voinut paljastaa mestariteostaan yleisölle halkeilleessa nahassa…
Taiteilijana ei ollut helppo olla, Tulku ajatteli, kun uusi maan möykky vihlaisi häntä tuskaisesti. Ei ollenkaan helppo. Ja hän kiiruhti sen minkä pystyi, kivusta piittaamatta. Sillä Tulku oli aistivinaan yleisönsä kärsimättömän jännitteen, vaikka ei ollut vielä edes perillä. Kiihkeät feromonit tulvivat häntä vastaan, odottavan yleisön haju oli levinnyt jo kauas gallerian ulkopuolelle. Kohta, kohta! Hän kannusti valtavaa ruhoaan eteenpäin.
Tulku työntyi sisälle galleriaansa.
Suuri nimetön yleisön massa oli häntä siellä vastassa, riemukas tuoksu levisi hetkessä kaikkialle. Tulku on tullut! Lopultakin Tulku on täällä! Ja hän otti yleisönsä kokemuksella, levitti ympärilleen sopivia, kauniita viestejä ja tuoksuja.
He nauroivat, heillä oli hauskaa. Eikä kukaan enää tuntenut tulleensa paikalla turhan takia.
Ja sitten koitti itse kohokohta: mestari paljastaisi teoksensa. Taiteilijan merkistä puhuri kytkettiin päälle ja feromoniverho imeytyi syrjään. Yleisöstä levisi vatsaa kutkuttava löyhkä.
Tulkun teos — se oli valtava. Alastomat ihmiset oli sullottu erikoisiin muotoihin yhdeksi massiiviseksi rykelmäksi; miehet, naiset ja lapset, he kaikki yhdessä teoksessa! Vastasyntyneet ja ennen aikaisesti poistetut sikiöt työn reunoilla teatraalisina yksityiskohtina.
Revitty iho siellä täällä, veri, tuijottavat lasisilmät.
Tulku oli käyttänyt lähes huomaamatonta sidontaa — olihan hän mestari — ja kerrosten ja ulkonemien välisiä liitoksia oli lähes mahdotonta erottaa tai havaita. Osa ihmisistä oli kuollut jo tekovaiheessa, tietenkin, koska hän oli joutunut vääntämään ne luonnottomiin asentoihin, joita hauras keho ja luut eivät mitenkään kestäneet. Se oli valitettavaa, mutta suurin osa niistä oli kuitenkin vielä elossa, niin kuin pitikin.
Ihmiset olivat sitkeitä elukoita, Tulku ajatella myhäili. Ja hän haistoi teoksensa pelon, oksennuksen ja kusen ja paskan — kuivunutta verta, heikosti pilaantuneen lihan lemu. Ne kaikki hajut toisivat mukanaan oman kulinaarisen elämyksensä.
Tulkun mestariteos! Se oli. Ja hän tiesi sen.
Tulku hymyili tuntiessaan yleisönsä kiihkon, häntä kohtaan leviävän kunnioituksen tuoksun. Hän haistoi sen kaiken: terävät, odottavat hampaat ja taiteen himon — tyydyttämättömän nälän.
Se kaikki teki hänet hyvin onnelliseksi.

Heikki Nevala on jyväskyläläinen kirjoittaja, joka on julkaissut novelleja mm. Tuhansien zombien maa -antologiassa sekä Usvassa ja muissa lehdissä. Nevala debytoinee novellikokoelmalla vuoden 2010 lopussa.

Kevin Wignall: Kuolema

Hammond jäi autoon, tietäen että se tuhoaisi hänen paikkansa valtion leivissä, ehkä jopa hänen koko uransa. Ensiksi hän oli yrittänyt selittää asiaa itselleen kuvittelemalla, että jos hänen eka keikkansa olisi ollut jotain muuta kuin tämä, hän olisi pystynyt hoitamaan sen, mutta hän tajusi nyt, että he olivat valinneet hänet tähän keikkaan tarkoituksella, lopullisena testinä.
Ja hän oli epäonnistunut. Ehkä he olivat jopa odottaneet sitä, ehkä hänen pomonsa olivat lyöneet vetoa keskenään, että hän jäisi autoon, kun Baker olisi sisällä vanhusta tappamassa. Hänen vatsansa meni kasaan, kun hän muisti tosiasian, että Baker oli tuon pienen kivan mökin sisällä lopettamassa 79-vuotiaan naisen elämää.
Hammond olisi ollut autossa riippumatta siitä, millaisen uhan nainen muodosti, mutta hän ei pystynyt keksimään yhtään oikeutusta sille, että nainen tapettaisiin. Nainen oli työskennellyt maansa hyväksi viidenkymmenen vuoden ajan, sen verran Hammondkin tiesi, mutta silti, ties mistä syystä, hänestä oli tullut riskitekijä entisten isäntiensä silmissä ja hänet piti poistaa.
Hammond katsoi puutarhaa uudestaan, säitten säälimättömästi kiusaamia kevään ensi kukkia, jotka pystyivät panemaan vastaan uhkaavan maaliskuisen pilviselle puhurille. Hammond pohti, hoitiko nainen puutarhaa yksinään vai käyttikö hän puutarhuria. Ja hän pohti näkymää, joka oli varmasti avoin merelle asti, vaikka sitä ei nähnytkään tältä puolelta taloa. Ennen kaikkea hän yritti olla ajattelematta sitä, mitä sisällä tapahtui.
Ja sitten hänen ei täytynyt ajatella mitään, lukuun ottamatta uransa väistämättömästi alaspäin kulkevaa spiraalia, sillä Baker astui huolellisesti ulko-ovesta ja käveli takaisin autolle.
Hän kurkisti sisään ja hymyili sanoen: "Näytät hiukan vihreältä – haluatko, että minä ajan?"
"Kyllä tämä tästä", Hammond sanoi ja käynnisti auton, kun Baker kiipesi sisään ja pisti turvavyön kiinni.
Hän inhosi Bakeria nyt, ei vain sen takia, että Baker vaikutti muutenkin häntä paremmalta, kun tämä katsoi alaspäin häneen niin kuin hän olisi joku kakara liian isoissa kuvioissa, vaan koska Baker oli kaikkea, mitä Hammond oli epäonnistunut olemaan. Baker oli kolmissakymmenissä, mutta oli luultavasti aina näyttänyt samalta ja näyttäisi aina samalta, hänessä oli helpontuntuista itsevarmuutta, hän oli mukavasti omassa elämässään, hän oli mukavasti päätynyt lopettamaan toisten elämiä.
"Sinähän tajuat, että minun on tehtävä tästä raportti."
Hammond nyökkäsi ja sanoi: "En usko, että he antavat minulle toista mahdollisuutta."
"Epäilenpä", Baker sanoi. "Ikävin puoli tässä on se, että Dorothy Jennings ei ollut kovin vaikea tapaus. Diabeetikoita kuolee insuliinin yliannostukseen joka päivä. Eikä hän pannut juurikaan vastaan, joten se meni nopeasti. Helposti. Rauhallisesti."
Ei pannut juurikaan vastaan – mitä kauhuja saattoikaan sisältyä tuollaiseen lauseeseen! Hammondin vatsa kynsi itseään ja pahoinvointi paisui hänen sisällään, kun hän kuunteli Bakerin liukaskielistä kuvausta vanhan naisen murhasta.
"Se olisi voinut olla sinun isoäitisi."
"Vaan ei ollut", Baker sanoi. "En yritä syöttää sinulle tavanomaista 'meidän ei tarvitse tietää syitä' -kukkua, mutta ei tässä voi ruveta henkilökohtaisuuksiin – jos pitää tehdä joku homma, se tehdään. Dorothy Jennings ymmärsi sen ja hän teki paljon hommia eläessään." Hammond tiesi, että lisää oli vielä tulossa, ja hän olikin oikeassa, sillä Baker lisäsi kuin jälkikommenttina: "Dorothy ei olisi jäänyt istumaan autoon."
Hammond arveli, että olisi hyödytöntä puolustaa itseään. Baker oli vanhempi upseeri, hän raportoisi, että Hammond oli jänistänyt, ja se olisi siinä, peli loppu.
Hän voisi kiistellä loputtomiin siitä, että oli joku ero siinä, tappoiko välillä jonkun valtion vihollisen vai tappoiko saman valtion yhden palvelijan – mutta kiistely edellytti ajattelua eikä kukaan halunnut hänen olevan mikään ajattelija.
"Pysäytä auto", Baker sanoi niin hätäisesti, että Hammond ihmetteli, oliko toinen unohtanut jotain rikospaikalle.
He olivat kapealla maaseututiellä eikä edessä tai takana ollut muuta liikennettä, joten Hammond iski jarrut pohjaan ja odotti, että auto oli kokonaan pysähtynyt ennen kuin sanoi: "Mitä nyt?"
"Peruuta tuonne kyltille." Hammond peruutti ja odotti, että Baker sai tutkittua mustaa tekstiä pienessä valkoisessa kyltissä, joka osoitti vielä kapeammalle tielle. "Uskomatonta. Käänny tuonne oikealle."
Hammond teki työtä käskettyä, mutta ei voinut olla sanomatta: "Mitä sinulla on mielessä, pieni kiertoajelu ja maisemien katselua mukavan aamumurhan jälkeen?"
Baker näpäytti takaisin: "Hei, en minä nauti siitä, mitä minä juurin tein, mutta se on minun työni. Jos et kestä sitä, se on ihan ookoo, mutta älä rupea vinoilemaan, Hammond!"
Hän oli raivoissaan, mutta ei vihainen, ja Hammondista tuntui, että hän ei ihan osunut kohdalleen, kun hän sanoi: "Anteeksi, minun ei olisi pitänyt sanoa niin."
"Juuri niin, ei olisikaan!" Bakerilta kesti sydämenlyönnin verran ennen kuin hän rauhoittui, sitten hän sanoi: "Tuolla on hotelli, ei siinä muusta ole kyse, se on meren rannalla – olimme siellä pari kertaa, kun olin lapsi."
"Ymmärrän", Hammond sanoi, vaikka ei ymmärtänytkään.
Oli vaikea kuvitella, että Baker olisi joskus ollut lapsi, mutta ei hän myöskään näyttänyt joltakulta, joka tekisi nostalgisia reissuja. Eikä se johtunut pelkästään siitä, että Baker oli kova, oli kuin kaikki särmät olisivat kuluneet pois eivätkä olleet jättäneet jäljelle mitään, mistä voisi saada otteen, hän oli niin kuin jokin abstrakti pronssipatsas, saumattomasti taottu.
Ehkä Baker vaistosi hänen hämmennyksensä, koska hän sanoi: "Se on hyvä ruokapaikka – voimme syödä lounasta siellä ja sitten lähteä takaisin."
"Hyvä on, tehdään niin."
Tietenkään Hammond ei halunnut syödä tai ainakaan hän ei uskonut, että pystyisi syömään, mutta heiltä kesti 20 minuuttia päästä perille ja siihen mennessä hänen vatsansa oli jo jonkin verran rauhoittunut.
Mielikuvituksettomasti nimetty Point Hotel oli viehättävä, valkoinen Viktorian-aikainen paikka, joka oli selvästi nähnyt parempiakin aikoja ja jota kymmenisen auton ja pienen bussin muodostama ryhmä vielä vähän tahrasi.
Hotelli oli rakennettu omalle niemelleen, sammaleen peittämälle vihreälle alustalle. Niemen tummat kalliot olivat riittävän rikkonaiset ja kulmikkaat, että vedenrantaan pääsi helposti.
Ei sillä että kukaan olisi halunnut sinne tällaisena päivänä, meren ollessa kuin nestemäinen kivilaatta, uhkaava ja pullisteleva. Silloinkin kun he kävelivät hotellille, viidenkymmenen metrin päässä lähimmästä kallionreunasta, Hammond tunsi suolan kosteuttavan tuulta, ja meteli oli riittävän kova, jotta he tunsivat itsensä äkillisesti kuuroiksi astuessaan aulaan.
Ruokalista ei ollut erityisen monipuolinen ja kummatkin tilasivat pihvit, mutta annokset olivat onnistuneita, ja Hammondista tuntui hyvältä saada jotain vatsaansa. He joivat kummatkin vichyvettä, mikä tarkoitti joko sitä, että Baker suunnitteli ajavansa, tai sitä, että hän ei halunnut ryypätä työaikana.
Suurimman osan aikaa he söivät hiljaisuuden vallitessa, ja ainoa hetki, jolloin heidän mielenkiintonsa kiinnittyi jonnekin muualle, oli, kun he olivat jo melkein lopettaneet ja joukko koululapsia livahti kömpelön näköisesti ruokasalin ikkunoiden ohitse ja ulos niemelle.
Lapsia oli noin kaksikymmentä, he olivat ehkä neljäntoista tai viidentoista, kietoutuneina vedenkestäviin takkeihin, tukka hulmuten villisti tuulessa. Kolme opettajaa, kaksi naista ja mies, yrittivät puolihuolimattomasti pitää lapsia järjestyksessä, hyväntuulisia nuhteita huudellen.
Se sai Hammondin muistamaan, ettei hän pystynyt kuvittelemaan Bakerin olleen samanlainen. Ja se taas sai hänet ajattelemaan Dorothy Jenningsiä uudestaan, hänen insuliinilla myrkytettyä ruumistaan, joka odotti löytämistään samalla kun he nauttivat ruoastaan ja ajattelivat pitkää ajomatkaa kotiin.
Kuvotus palasi yllättäen näiden ajatusten myötä, aivan kuin se olisi odottanut hiljaa ja yrittänyt yllättää hänet. Hän ei uskonut, että pystyisi tällä kertaa taistelemaan vastaan. Hän työntyi nopeasti pois päin pöydästä, peläten hetken ajan ettei ehtisi ulos ruokasalista.
Baker oli juuri pannut haarukkansa ja veitsensä alas, mutta näytti yllättyneeltä ja sanoi: "Onko joku hätänä?"
"Ei", Hammond sanoi. "En ole varma. Anteeksi pieni hetki."
Baker ei voinut olla nauramatta, kun hän katseli Hammondin säntäävän kohti vessaa. Hän oli tiennyt jo siitä hetkestä lähtien, kun oli tavannut Hammondin, että tämä ei kestäisi hommaa ja tässä oli lopullinen todiste. Tyyppi ei ollut ollut edes sisällä huvilassa ja nyt hän jo tarkasteli, mitä oli syönyt lounaaksi.
Hän selvitti laskun ja astui ulos saadakseen tuntumaa paikkaan nyt kun hän oli yksinään. Ei se tietenkään tuntunut samalta, koska he olivat aina käyneet täällä kesäisin, mutta ne olivat silti tärkeitä muistoja, onnellisia, melkein yhtä vaarallisen hukuttavia kuin meri hänen alapuolellaan.
Hän toivoi, etteivät kakarat olisi juosseet ympäriinsä kiljuen – vaikka hän oli käynytkin täällä itse pienenä, paikka ei ollut hänen muistoissaan hälyisä ja kovaääninen. Menneisyydessä, niinkin vähän aikaa kuin kaksikymmentä vuotta sitten, se oli ollut hotelli, jossa lasten oli oletettu käyttäytyvän hyvin. Siellä oli edellytetty tietynlaista hienostunutta rauhallisuutta.
Hän käveli pienen matkan päähän hotellista, lähemmäs kohtaa, jossa jyrkänteet rikkoutuivat muodostaakseen helpon pääsyn vedenrajaan. Se oli ollut hänen suosikkipaikkojaan lapsena, rauhaisa satama kivien rajaamille lahdelmille laskuveden aikaan, piilossa hotellin terassilta. Kakaratkin olivat siellä, kovaäänisinä, juosten minne mielivät.
Miesopettaja oli niemen oikeanpuoleisimmalla reunalla kolmen lapsen muodostaman ryhmän kanssa. Kaksi naisopettajaa seisoivat Bakerin lähellä, mutta olivat niin keskittyneitä juttelemaan, ettei heillä ollut mitään käsitystä siitä, mitä heidän vahdittavanaan olevat lapset puuhailivat. Bakerin teki mieli mennä heidän luokseen ja sanoa, että heidän pitäisi pitää lapset tarkemmassa kontrollissa, mutta jokin painavampi asia keskeytti hänen ajatusketjunsa.
Kaikista huudoista ja innostuksen kiljahduksista huolimatta hän erotti välittömästi tytön huudon: "Hyvä jumala!" Tyttö ei ollut huutanut sen kovempaa kuin muutkaan, mutta Baker oli erottanut huudon nopeasti, koska tytön äänensävy oli niin erilainen, siinä oli hätätilan ja pelon ääni.
Baker paikallisti tytön, seurasi tämän katsetta ja näki heti, mistä oli kyse – sykkivä aalto oli tulossa sisään, hämäävän matalana juuri sillä hetkellä, mutta koska se oli leveä ja korkea ja vesimassa oli riittävän, se peittäisi jyrkänteiden alimmat tasanteet.
Tyttö kiljui taas, osoitti huutonsa jollekulle, joka oli kivien seassa alempana. Baker oli nähnyt muutaman lapsen juoksevan polkua pitkin alas ja nähnyt joidenkin tulevan takaisin, ja hän mietti nyt, moniko vielä oli alhaalla, moniko oli jäänyt notkumaan paikalle liian pitkäksi aikaa. Tyttö näytti huutavan jotakuta nimeltä, joten ehkä kyse oli vain yhdestä lapsesta.
Muutama tytön kavereista yhtyi huutoihin, toivottomaan sireenikuoroon, ja yritti epätoivoisesti kertoa yhdelle luokkatoverilleen, mitä heidän opettajansa olivat jo aiemmin heille sanoneet – että oli vaarallista olla alhaalla, että kohta kävisi huonosti.
Kaksi naisopettajaa katsahtivat tyttöjen suuntaan, mutta eivät vieläkään näyttäneet riittävän huolestuneilta. Baker katsoi aaltoa ja tiesi, että oli jo liian myöhäistä, että tämä olisi lehdissä huomenna, koska kohta joku kuolisi.
Hän kääntyi katsomaan hotellia toivoen, että Hammond olisi jo tulossa. Heidän täytyi päästä täältä pois nyt tai ainakin hyvin pian ennen kuin ambulanssi ja poliisit tulisivat paikalle ja kaivattaisiin todistajanlausuntoja.
Se ei johtunut siitä, että hän ei olisi välittänyt, vaan siitä, että hänen työnsä ja velvollisuutensa oli jättäytyä kaiken sellaisen ulkopuolelle. Sitä paitsi yksi katse rantaa kohti tulevaan vesimassaan oli jo kertonut hänelle kaiken, mitä hänen piti tietää – sen että ei ollut mitään tehtävissä.
Kuoro kiljui. Baker kääntyi takaisin jyrkänteille päin ja näki roiskeiden räjähtävän ilmaan, mikä sai aikaan lisää innostuneita huutoja niiltä, jotka eivät vielä tienneet, mitä alhaalla tapahtui. Kaksi naisopettajaa lakkasivat puhumasta ja katsoivat hämmästyneinä, kun roiskeet hajaantuivat ja putosivat alas niin kuin ilotulitteen haipuvat räiskähdykset.
Yksi kirkuvista tytöistä näytti pyörtyvän ja jäi makaamaan lattialle. Tyttö, joka oli aloittanut kirkumisen, kääntyi ja huusi opettajilleen, ääni täynnä kauhua, mutta silti selkeänä ja vahvana.
"Tom on vedessä!"
Baker kuuli opettajien kiroavan hiljaisessa paniikissa, sitten toinen heistä otti kontrollin ja sanoi kollegalleen: "Soita rantavahdille, hae sitten Dave!"
Baker arveli, että Dave oli miesopettaja, joka ei vieläkään näyttänyt tietävän, että jotain oli pielessä. Nainen, joka jäi seisomaan Bakerin lähelle, alkoi haparoida kännykkää käteensä. Toinen lähti juoksemaan kohti jyrkänteitä ja alkoi huutaa lapsille, että näiden pitäisi palata hotellille, mutta kaikki oli liian myöhäistä.
Ikään kuin jotain todisteita olisi tarvittu, Baker huomasi lapsen vedessä, vedestä ei erottunut kuin tämän pää ja ylhäältä katsoen poika näytti melkein hylkeeltä eikä pojalta, jonka lävitse virtasi kylmän aiheuttama shokki, pojalta, joka joko hukkuisi tai kuolisi hypotermiaan jo kauan ennen kuin helikopteri ehtisi paikalle.
Tilanne vaihtui silkaksi paniikiksi muutaman sekunnin sisällä, ensiksi kun muutamat lapset ja sitten lopulta kaikki tajusivat, mitä oli tapahtunut. Miesopettaja juoksi takaisinpäin ja toi kolmea lasta jonossa perässään. Toiset juoksivat takaisin hotellille omin päin. Kaksi muuta hoitivat pyörtynyttä tyttöä.
Osa vain seisoi tietämättä, mitä tehdä. Aina oli joku, joka käyttäytyi niin, ajatteli Baker, ja terroristihyökkäyksessä tai luonnonkatastrofissa he olivat niitä ihmisiä, jotka kuolivat.
Naisopettaja, joka oli naurettavasti yrittänyt ottaa tilannetta haltuunsa, huusi lapsille tajuamatta, että nämä seurasivat omia vaistojaan yhtä paljon nyt kuin kymmenen minuuttia aiemmin. Toinen opettaja kiroili täristen itsekseen, kun hän epäonnistui kerta toisensa jälkeen saada kännykkäänsä toimimaan.
Sitten Baker näki hänet, pojan, jolla oli sotkuinen ruskea tukka, ja hän oli välittömästi hypnotisoitu. Kaiken kaaoksen keskellä, ystäviensä tai opettajiensa huomaamatta, poika riisui rauhallisesti takkinsa, sitten kenkänsä ja sitten sukkansa.
Baker tiesi, mitä poika suunnitteli – miten hän olisi voinut olla tietämättä? - ja osa hänestä halusi kertoa pojalle, että se oli väärä päätös, että hän ei pelastaisi ketään, saisi vain itsensä tapettua. Mutta pojan liikkeet olivat niin sulokkaita että ne näyttivät luovan hänen ympärilleen tunteen tyynestä ja läpitunkemattomasta rauhasta.
Poika jätti tavaransa maahan ja käveli muutaman jaardin matkan polun päähän. Nytkään, paljan jaloin kylmällä kivisellä rinteellä, hän ei horjunut, vaan astui oudon vakain jaloin. Se olisi kuin olisi katsellut intialaisen mystikon kävelevän rennosti palavien hiilien ylitse.
Baker huomasi kävelevänsä eteenpäin, ei pysäyttääkseen poikaa, ainoastaan halusta pitää poika näkyvissään kun tämä lähestyi veden reunaa. Samaan aikaan miesopettaja, edelleen jonkin matkan päässä, näki pojan ja alkoi huutaa, ei pojalle, vaan naisopettajalle, joka kääntyili ympäriinsä hermostuneesti, kykenemättä päättämään, mitä hänen pitäisi tehdä.
Koko joukon huomio kiinnittyi lopulta poikaan hetkellä, jolloin olisi ollut liian myöhäistä puuttua asiaan. Hän seisoi kivillä veden yläpuolella, yhtä välinpitämättömänä muiden huudoille kuin poika, jota aalto huuhtoi jo poispäin. Hän tutki aaltoja kuin surffari ja sitten, kuin hidastetussa elokuvassa, hän sukelsi kiviltä pois helposti ja itsevarman näköisesti.
Hän oli kuin poika ajan ulkopuolelta, kuin teräsihminen, mutta illuusio räjähti rikki samalla hetkellä kun veden kitkerä totuus selvisi hänelle. Kun hän sukelsi aallon halki, hän ui rajusti, ehkä tajuten ensimmäistä kertaa että meri oli kylmempi ja raivokkaampi kuin hän oli odottanut ja että hänen rohkeutensa oli ollut typerää.
Silloinkin kun poika saavutti toverinsa, Baker tunsi valtavaa surua hänen puolestaan, koska tämä oli vahva ja kunniallinen ja epäitsekäs ja kuolisi sen takia. Hänen toverinsa kuolisi, koska oli ollut typerä, mutta tietyssä mielessä toinen pojista kuolisi, koska oli jalo, mutta silti ainoastaan typerämpi.
"Täällä tarvitaan rantavahtia! Point Hotel, poika meni veteen, kaksi poikaa!" Se oli naisopettaja, jossain hänen takanaan, melkein hysteerisenä.
Joku tytöistä käveli Bakerin ohitse vaeltaen kohti hotellia shokissa. Tyttö katsoi Bakeriin ja sanoi niin kuin tämä olisi ollut toimittaja tai poliisi: "Hänen nimensä oli Jake."
Baker nyökkäsi, vaikka epäili ettei tyttö todella havainnut häntä eikä taatusti ainakaan tiennyt, että oli ollut oikeassa käyttäessään mennyttä aikamuotoa. Baker katsoi merelle ja hänen silmänsä olivat vain yhdet monista silmäpareista, jotka olivat kiinnittyneet samaan kohtaan meren tummenevassa sykkeessä.
Poika, jonka nimi oli Jake, kannatteli toista poikaa pidellen hänen päätään aivan kuin antaisi hänelle ohjeita, mutta katseli samassa jatkuvasti kauemmas merelle. Ehkä hän etsi pelastusvenettä tai ehkä aaltojen suuruus pelotti häntä nyt kun hän oli melkein kokonaan niiden alla.
Mutta poika oli vahvempi kuin Baker olisi ikinä voinut kuvitella. Maininki näytti yhtenäiseltä ylhäältä päin katsoen, mutta poika näytti huomaavan jotain, mitä ikinä sitten olikaan odottanut, ehkä oikean aallon, ja äkkiä hän tarttui toveriaan tiukemmin vartalon ympäriltä ja harjoitellun ja varman näköisesti kummatkin ratsastivat aallolla takaisin kiville nopeassa vauhdissa.
Pelastaja osui alempana oleviin kiviin rajusti, mutta lähti saman tien liikkeelle ja alkoi ryömiä poispäin vesirajasta raahaten ensimmäistä poikaa, joka makasi rannalla kuin kuollut merilintu. Pelastajassa ei vieläkään näkynyt merkkejä itsetyytyväisyydestä, kun hän houkutteli toveriaan liikkeelle, nosti tämän jaloilleen, töni liikkeelle polkua pitkin.
Bakerilta kesti hetken tajuta, että tämä ei ollut päättynyt niin kuin sen olisi kuulunut. Sen sijaan oli tapahtunut mahdoton ja kummatkin pojat olivat jollain tavalla päässeet pois vedestä.
Jotkut ylhäällä olevista lapsista hurrasivat ja huusivat spontaanisti. Jotkut itkivät. Miesopettaja juoksi polkua pitkin alas auttaakseen poikia ja muutaman kömpelön liikkeen jälkeen nosti ensimmäisen pojan ylös ja kantoi hänet lopun matkaa.
Toinen poika, se jonka nimi oli Jake, käveli hitaasti heidän takanaan, täristen, kun ensimmäiset merkit uupumuksesta alkoivat tuntua. Siinäkin tilassa, ruskeat hiukset liiskautuneina päähän ja kasvoille, vaatteet roikkuen kylminä vartaloa vasten, hänen ympärillään oli hämmentävä rauhan tuntu. Hän ei näyttänyt joltakulta, joka oli juuri suorittanut ihmeen ja pelastanut samalla ihmiselämän.
Baker tuijotti poikaa, joka oli edelleen rauhaisalla saarellaan kaiken heidät yllättäneen kaaoksen keskellä, ja hän tunsi romahtavansa, aivan kuin jotain olisi repäisty auki hänen sisällään, aivan kuin hän saattaisi tipahtaa kuolleena maahan niemellä. Juuri siltä se Bakerin mielestä tuntui, aivan kuin hän voisi tuntea elämän valuvan ulos hänestä.
Se, mikä häntä oli haavoittanut sydänytimiä myöten, oli tainnuttava tajuamisen hetki. Ensiksi hän oli luullut, että oli ollut kyse tappiosta, kun hän oli nähnyt, miten poika oli toiminut niin kuin oli toiminut, ja hänen omasta itsekkyydestään ja sen tajuamisesta, että hän oli jo kauan kätkenyt kyvyn toimia juuri niin, toimia tavalla, joka oli huimapäisellä, kauniilla tavalla inhimillistä.
Mutta kyse oli jostain pahemmasta. Hän oli tajunnut, ettei hän koskaan ollut ollut tuo poika. Hän ei olisi sukeltanut viidentoista ikäisenä eikä hän olisi sukeltanut nytkään, ei sen takia, että hän olisi pelännyt, vaan sen takia, että syvällä sisimmässään hänellä ei ollut mitään syytä sukeltaa.
Baker ei pelännyt kuolemaa ja hän oli luullut, että se olisi riittänyt, mutta ei pelon läsnäolo ollut saanut poikaa toimimaan niin kuin oli toiminut, kyse oli jostain suuremmasta, se oli rakkautta elämään, halua suojella sitä kaikissa vastoinkäymisissä, sankarillisuutta sen puhtaimmassa muodossaan. Eikä Baker ollut koskaan kadottanut noita luonteenpiirteitä, koska hänellä ei ollut koskaan niitä ollutkaan.
Hän kääntyi, yrittäen päästä poispäin näkymästä, mutta samalla kun lähti kävelemään hotellille hän ei voinut olla ajattelematta Dorothy Jenningsiä. Tämä oli kerran pelastanut kuusi ihmistä Jemenissä ja ottanut valtavan turvallisuusriskin. Jos Baker olisi kertonut Jenningsille tänä aamuna, että hänen kuolemansa pelastaisi yhden hengen, nainen olisi varmasti piikittänyt itse itseään. Se oli elämä, jonka Baker oli päättänyt tänään.
Hammond tuli rakennukselta päin riutuneen ja kalpean näköisenä. Hän hymyili anteeksipyytävästi ja Baker horjahti ja pysähtyi hetkeksi. Hän oli halveksinut Hammondia tähän asti, mutta heti kun hän katsoi tätä hän tiesi, mitä Hammond olisi tehnyt, jos olisi ollut ulkona viisi minuuttia sitten. Hammond ei ehkä tiennyt sitä itse, mutta hän olisi sukeltanut.

***

Hammond oli valmistautunut ripitykseen, pilkkaan. Hän ei ollut valmistautunut näkymään, jonka hän kohtasi, kun hän astui hotellista ulos. Häneltä kesti vain sekunnin tajuta, että oli tapahtunut jokin onnettomuus. Hotellin lähellä oli joukko levottomia ja shokissa olevia lapsia, niemenkärjellä oli lisää lapsia opettajien kanssa, kaikki kerääntyneenä laajaan halaukseen aivan kuin he olisivat hoivanneet jotakuta loukkaantunutta.
Kaikkein kiusallisin asia oli kuitenkin Baker itse. Hän käveli suoraan Hammondia päin, mutta hän näytti hirveältä, aivan kuin joku olisi laittanut päältä pois hänen energianlähteensä. Baker ei näyttänyt niinkään hermostuneelta, vaan pikemminkin surun murtamalta.
"Mitä on tapahtunut?"
Baker näytti saavan takaisin entistä itsevarmuuttaan ja sanoi: "Ei mitään, lapsi joutui veteen, mutta hän on kunnossa."
Hammond katsoi Bakerin olan ylitse ja yritti nähdä, mitä suuressa ihmisväessä oli meneillään. Hän tiesi vaistomaisesti, että heillä olisi paremmat valmiudet auttaa uhreja kuin opettajilla.
"Eikö meidän pitäisi auttaa? Hän voi mennä shokkiin."
"Ei, me emme voi jäädä tänne – meidän täytyy häipyä täältä niin nopeasti kuin mahdollista."
Bakerin silmät olivat säntäilleet ympäriinsä, mutta nyt hän kohdisti ne Hammondiin ja sanoi: "He ovat soittaneet rantavahdin ja lapset ovat kummatkin kunnossa. Luota minuun, he pärjäävät kyllä ilman meitäkin."
Oli niin outoa kuulla Bakerin puhuvan rauhoittavalla äänensävyllä, että Hammond lähti kävelemään tämän kanssa autolle, vilkaisten vielä kerran taakseen kun hän sanoi: "Kummatkin? Luulin, että sanoit että lapsi oli joutunut veteen."
"Toisen vei aalto, toinen sukelsi veteen ja pelasti hänet."
"Uskomatonta, tähän aikaan vuodesta."
Baker nyökkäsi ja sanoi: "Se oli uskomatonta. En usko, että olen ikinä nähnyt mitään vastaavaa." Ja aivan kuin muistaisi mitä oli aiemmin ajatellut hän lisäsi: "Typerää myös. Jollain toisella kerralla he olisivat kummatkin kuolleet."
Hammond ei välittänyt kritiikistä, vaan yritti ajatella, mitä olisi itse tehnyt samassa tilanteessa, nyt tai silloin, kun oli itse lapsi. Hän ei uskonut, että olisi sukeltanut kenenkään perään, ei ainakaan tähän aikaan vuodesta, mutta hän halusi ajatella, että olisi tehnyt niin. Ainakin hän oli varma, ettei olisi vain voinut katsella sivusta ja olla tekemättä mitään.
Kun he tulivat autolle, Baker kysyi: "Voisitkohan sinä ajaa?"
Baker ei vieläkään kuulostanut omalta itseltään, mutta Hammond sanoi: "Totta kai – se on vähintä mitä voin tehdä, kun mämmäsin aamun."
He nousivat autoon ja ajoivat pois. Baker otti pastilleja taskustaan ja tarjosi yhtä Hammondille, joka otti sen vastaan kiitollisena, olipahan jotain, millä saisi oksennuksen jälkimaun pois suustaan.
"Tästä aamusta vielä", Baker sanoi. "Minä kerron, että sinä tulit taloon sisälle, että kaikki meni siististi. Jos siis haluat niin."
Hammond ei uskonut, että kuuli oikein, ja kääntyi nopeasti Bakeriin päin tarkistaakseen, että tämä ei pilaillut hänen kanssaan.
"Ilman muuta, joo, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan."
"Jos sanon, mitä tapahtui, sinun urasi on loppu eikä se olisi oikein. Sinulla on upea ura edessäsi, Hammond, mutta..." Baker epäröi ja sanoi sitten: "Se ura ei ole tällä osastolla. Tee itsellesi palvelus ja pyydä siirtoa. Pärjäät paremmin jossain muualla."
Hammond ei nähnyt, että hänellä olisi jokin toinen vaihtoehto, ei pitkällä aikavälillä, koska ennemmin tai myöhemmin tulisi toinen Dorothy Jennings ja hän tekisi saman päätöksen joka kerta.
"Minä teen niin", Hammond sanoi. "Kiitos."
Hän ei ollut vieläkään vakuuttunut siitä, että Baker oli täysin rehellinen, ellei se mitä hän oli nähnyt hotellilla oli saanut hänet haluamaan tehdä jonkin hyvän teon. Ehkä hän oli arvioinut Bakeria väärin, mutta jokin oli taatusti muuttanut tätä sen jälkeen, kun hän oli lopettanut lounaansa.
Lounaan ajatus sai hänet sanomaan: "Ja olen pahoillani siitä, että homma karkasi käsistä aamulla – en tiedä, mitä tapahtui."
Bakerilta kesti muutama sekunti vastata ja hänen äänensä oli hillitty, kun hän lopulta sanoi: "Minun kaltaisteni ihmisten on helppo ottaa itsestäänselvyytenä se, mitä me teemme, mutta ei ole mitään hävettävää siinä, että et pystynyt siihen. Sinä todistit tänään kuoleman eikä se ole mikään pikku juttu."
Hammond nyökkäsi. Hän oli aikeissa korjata Bakerin erehdys ja sanoa, ettei hän ollut todistanut tänään yhtään kuolemaa, mutta hän vain jatkoi ajamista ja pysyi hiljaa ja Baker pysyi hiljaa hänen vierellään. Kuolema oli tapahtunut – se oli ainoa asia, jolla oli merkitystä.

"A Death" ilmestynyt alun perin Ellery Queen's Mystery Magazinessa joulukuussa 2008. Suom. Juri Nummelin. Julkaistu kirjailijan luvalla.
Kevin Wignall on englantilainen kirjailija, jolta on suomeksi julkaistu Kuka on Conrad Hirst? (2007, Arktinen Banaani 2009, suom. Mika Tiirinen). Wignallin uusin romaani Lipun varjo ilmestyy alkusyksyllä Arktisen Banaanin julkaisemana. Wignallin muita teoksia ovat muun muassa For the Dogs ja Among the Dead. Wignall on yksi bloggaajista Contemporary Nomad -sivulla.

Petri Salin: Tavoite kymmenen plus yksi

Katselin ympärilleni. Hakijoita suuressa jumppasalissa oli parisataa. Kaikki suunnilleen minun ikäisiäni, seassa muutama jonkun vuoden vanhempikin. Alle viisitoistavuotiailla oli omat karsintansa.Tyttöjä ei joukossa ollut kuin pari kolme. Joistakin oli vaikea sanoa.
Jumppasalin seiniä reunusti joukko aseistettuja vartijoita ja turvamiehiä. Vartijoilla oli pelkät pistoolit vyöllä, turvamiehillä sen lisäksi kp. Kaikilla oli luotiliivit mutta turvamiehillä lisäksi kypärät ja muutamalla vielä kilpikin, mikä vähän nauratti meitä. Mitä ne pelkäsivät? Mellakkaa?
Ensin meidän käskettiin riisuutua alusvaatteisille ja lääkäri arvioi meitä silmämääräisesti. Siinä karsiutui jo heti tusinan verran hakijoita. Yksi vaaleatukkainen poika alkoi itkeä jo ennen kuin lääkäri ehti vilkaistakaan häntä eikä lopettanut, ei lopettanut millään, ja sairaanhoitaja joutui antamaan piikin. Sitten vartija talutti pojan ulos. Liikaa paineita eikä pää kestänyt.
Meidät laitettiin polkemaan kuntopyörää jotta sydämen ja keuhkojen tila selviäisi. Yksi hoitajista otti verikokeen. Siitä tutkittiin vaikka mitä. Taudit. Ja tietenkin se käyttikö jotain aineita. Aineiden käyttäjät hylättiin heti. Vain terveet ja hyviä elämäntapoja noudattavat kelpasivat.
Kokeiden jälkeen saimme pukea ja odotella tunnin verran. Sen päätteeksi ne ilmoittivat jatkoon pääsijät. Melkein puolet sai tässä vaiheessa lähteä kotiin. Seurasi lisää odottelua ja jossain välissä kävivät hakemassa uuden verinäytteen ja lisäksi vielä solunäytteen sisäposkesta.
Minulla oli kirja mukana joten aika ei käynyt liian pitkäksi. Nälkä kyllä tuli. Joillakin oli eväät mukana, minä en ollut tullut ajatelleeksi. Moka. Yritin pärjätä käytävän automaatin suklaapatukoilla ja energiajuomalla. Tulikohan siitä miinuspisteitä? Epäterveellisestä ravinnosta? Mutta oli pakko syödä jotain että pysyisi terävänä. Nythän se vasta alkoi.
Käytävällä joku huusi. Oli vissiin seonnut odottelusta tai sitten aineista. Vartijat iskivät sen rautoihin ja kantoivat pois. Ei mitään mahdollisuuksia, ei alunperinkään. Ei tuollaisilla hermoilla.
Kirjalliset alkoivat. Ensin monivalintatehtäviä, sitten rorschachia, sitten lauseiden täydentämisiä. Ne menivät hyvin, ainakin minusta tuntui niin. Suullisissa joutui yksityishuoneeseen ja pöydän takana istuva virkailija esitti sarjan kysymyksiä. Onko suvussa esiintynyt mielenvikaisuutta? Ei. Kuuletko joskus ääniä päässäsi? En. Mitä tekisit jos näkisit hukkuvan kissanpennun? Pelastaisin sen. Onko tyttöystävää? On. Onko sinua kiusattu koulussa? Ei. Oletko kiusannut ketään koulussa? En. Eri puolille kehoani kiinnitetyt sensorit syöttivät dataa tietokoneeseen ja monitori piirsi käyriä virkailijan kollegan tutkittavaksi. Minkälaisia kirjoja luet? Tietokirjoja, luonnontieteitä, historiaa, sotahistoriaa, joskus scifiä. Minkälaisia elokuvia katselet? Scifielokuvia, jännityselokuvia, mustavalkoisia, film noiria. Oletko mittauttanut hiilijalanjälkesi? Olen. Oletko pyrkinyt aktiivisesti pienentämään sitä? Olen. Onko sinulla paljon ystäviä? On. Tykkäätkö koulusta? Kyllä. Mistä aineesta erityisesti? Fysiikasta. Rakastatko vanhempiasi? Kyllä. Tietenkin.
Kysymyksiä riitti melkein tunniksi. Sitten virkailija kokosi paperinsa, puristi kättäni ja ohjasi minut ulos. Melkein heti minut ohjattiin toiseen huoneeseen, suurempaan, jossa leveän pöydän ääressä istui kaksi virkailijaa ja valkotakkinen lääkäri.
Heti aluksi toinen virkailija onniteli minua. Fyysiset kokeet olivat menneet todella hyvin, olin terve ja hyvässä kunnossa. Mielenterveydellisissä kokeissa olin myös aivan kärjessä. Juuri sellaisia täällä etsittiin, täsmälleen sellaisia. Olin siis täysin normaali niin sielultani kuin ruumiiltanikin, esimerkillinen ja valioyksilö suorastaan. Kunpa kaikki nuorisomme edustajat olisivat kuin sinä, sanoi lääkäri, kas siinäpä olisi heille oiva esikuva. Hymyilin ja taisin vähän punastuakin. Se selvästi miellytti heitä.
Ja mitä toiveita sinulla oli, tähän asti vaiennut virkailija sanoi. Tavaratalo tai koulu, sanoin. Tavaratalo tai koulu? Niin, sanoin. He katselivat toisiaan ja pudistelivat päitään. Kiintiöt niiden osalta ovat kyllä aika lailla täynnä. Kaikki haluavat juuri sinne, toinen virkailija sanoi hieman anteeksipyytelevään sävyyn. Eikö mikään muu kelpaisi? Mietin mutta en saanut päähäni mielekkäitä vaihtoehtoja. Tyhmä. Totta kai olisi pitänyt tehdä lista vaihtoehdoista. Oli ihan selvä että kaikki halusivat juuri kouluun tai tavarataloon. Tästä tulisi miinusta, pitkä miinus. Metroasema? sanoin lopulta. Tai ehkä kirjasto? lisäsin vielä. Metroasema? Kirjasto? Erinomaisia valintoja. Osoittavat erinomaista tunneälyä. Laitetaan ne tähän varalle. Kyllä varmasti joku näistä tärppää.
Entä millainen tavoite sinulla on? virkailija kysyi. Tähän olin varautunut huomattavasti paremmin ja tunsin olevani vahvoilla. Useimmat tekivät sen virheen että ilmoittivat liian suuren tavoitteen. Tavoite kannatti aina minimoida niin pieneksi kuin mahdollista ja ilmoittaa pienin mahdollinen luku jonka kanssa kykeni elämään. Isot luvut leikattiin automaattisesti. Se tapahtui joka tapauksessa. En tiedä haittasiko se hakijan mahdollisuuksia, paljon mahdollista että haittasi, mutta ainakin se hidasti prosessia ja prosessi oli jo valmiiksikin hidas.
Kymmenen plus yksi, sanoin. Kymmenen plus yksi, virkailija toisti ja kirjoitti sen papereihinsa. Voi olla että on vähän yläkanttiin. Yläkanttiin? Niin. Kiintiöitä on kiristetty. Johtuu osittain siitä että hakijoita on tänä kalenterivuonna ollut ennätysmäärä ja samoin myönnettyjä lupia. Siksi kiintiöitä on ollut pakko kiristää kautta linjan. Ymmärrät varmaan. Harmittavaa mutta minkäs teet. Virkailija vaikutti aidosti surevan asiaa.
Haastattelun päätteeksi kaikki kolme puristivat kättäni ja toivottivat onnea ja menestystä.

Puolentoista kuukauden kuluttua kuriiri toi kirjatun kirjeen. Kuittasin sen retinaskannerissa ja avasin kirjeen. Tunnustan. Käteni tärisivät.
Hakemus hyväksytty: lupa myönnetty. Voimassaoloajaksi oli merkitty kahden viikon päässä oleva päivämäärä ja paketti tulisi edellisenä iltana. Huono uutinen oli se etten saanut koulua, en tavarataloa, en edes metroasemaa. Myönnetty mikä? Myönnetty: metrovaunu. Sai kelvata. Entä tavoite? Tavoite oli tärkein. Missä se oli? Silmäilin kirjeen nopeasti läpi kunnes löysin etsimäni: kuusi plus yksi. Se oli pettymys. Mutta se piti vain niellä. Pääasia oli että hakemukseni oli mennyt läpi.
Illalla näytin kirjeen isälle ja äidille. Voi kultaseni, äiti sanoi, miksi et sanonut mitään? Koska halusin pitää sen salaisuutena, vastasin, en tahtonut sanoa mitään ennen kuin asia varmistui. Aika kovat karsinnat on poika läpäissyt, isä sanoi lukiessaan kirjettä, tässä sanotaan että hakemuksista vain 2 % menee läpi. Voi kulta! äiti sanoi ja suuteli minua. Ei niitä ihan joka poika läpäisekään, isä sanoi, ei ainakaan kuudentoista vanhana. Äidin silmäkulmassa näkyi kyynel jonka hän pyyhkäisi nopeasti pois. En tiedä oliko se surun vai ylpeyden kyynel.
Paljonko sait? isä kysyi. Kuusi plus yksi, vastasin. Aika hyvin, isä sanoi, ei ollenkaan hassummin. Taitaa olla yli viimeisimmän keskiarvon. Niin taitaa, sanoin.
Ehkä kuusi plus yksi ei ollutkaan niin huono.
Ja mehän lähdetään tältä istumalta ravintolaan juhlistamaan tätä, isä sanoi, ei tällaista joka päivä satu. Pukekaa parhaat päälle, alta pois maailma, tänään juhlitaan!

Kahden viikon kuluttua odottelin junaa metroasemalla. Kello oli puoli kahdeksan aamulla ja olin pukeutunut maastopukuun ja maihinnousukenkiin. Olin ostanut ne varta vasten enkä vielä pitänyt niitä kertaakaan. Olin ajanut pään kaljuksi. Äiti oli ostanut minulle hopeisen ranneketjun johon oli kaiverrettu nimeni ja osoitteeni, päivän päivämäärä ja tietenkin kuusi plus yksi. Isä oli ostanut, äidin vastalauseista huolimatta, hienon taskumatin ja täyttänyt sen vodkalla. Kaadoin tukevan siivun kahvimukiini. Se sai olon tuntumaan kevyeltä.
Olin onnellinen. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin aidosti onnellinen.
Aloin katsella ympärilleni, sillä silmällä. Yksinhuoltajanainen lapsensa kanssa. Virkanainen. Koululainen. Sekopää. Maahanmuuttaja. Hörppäsin kahvia. Eläkeläinen. Opiskelija. Siivooja. Kaupan kassa. Opettaja.Teinityttö. Metro tuli. Ja meni. Annoin sen mennä. Mikä kiire minulla oli? Päässä tuntui niin mukavalta. Olisi sääli lopettaa se liian lyhyeen. Nautiskelin.
Ihmisiä tuli ja meni.
Turisti. Itsekseen puhuja. Kaksoset. (Lasketaanko ne yhdeksi vai kahdeksi?) Taiteilija. Lihava. Rillipää.
Heitin pahvimukin roskakoriin.
Lukiolainen. Jalkapalloilija. Bussikuski. Kotirouva. Kissanomistaja. Invalidi.
Mies. Nainen. Mies. Nainen. Lapsi. Lapsi.
Valitsin suunnan ja astuin seuraavaan metroon. Vaunu oli melkein täynnä. Jäin seisomaan oven viereen ja annoin muiden rynnätä istumapaikoille. Laskin kassini lattialle ja avasin sen. Päällimmäisenä oli edellisenä iltana postissa tullut 22-kaliperinen käsiase. Työnsin lippaan aseeseen. Olin ladannut aseen paketista löytyneillä patruunoilla. Seitsemän patruunaa.
Kuusi plus yksi.
Tein latausliikkeen.
Patruuna oli pesässä. Ase oli ampumavalmis.
Olin jo valinnut ensimmäisen.

Petri Salin on helsinkiläinen kirjailija, joka on julkaissut lukuisia novelleja eri scifi- ja fantasialehdissä, kuten Portissa, Usvassa ja Finnzinessä, sekä novelliantologioissa, kuten Tuhansien zombien maassa. Hänen esikoisnovellikokoelmansa, Jäätynyt Kokytos, ilmestyi 2009, samoin kuin hirtehinen pienoisromaani Toinen nainen (kummatkin Turbator). Turbator julkaisee Salinin Shakespeare-aiheisen rikosnovellikokoelman Kolmaskymmeneskolmas simpanssi vielä vuoden 2010 aikana. Salin bloggaa täällä.

Matti Kid Hytönen: Viimeinen potti

Kaupunki näytti tieteiselokuvan loppukohtaukselta: ei ainoatakaan eloonjäänyttä. Kesäaamu oli lämmin, lievä tuuli sai voimaa katukuiluissa kiertäessään ja liikutteli yön jätteitä kuin ajaen niitä takaa.
Valaistus oli merkillinen, täyteläisen kellervä, ja mies ajatteli, että tästä olisi saanut hyviä fotoja.
Mutta kamerakin oli mennyt moottoriperineen, laukkuineen, teleputkineen...
Viimeinen potti...
Mies tunsi alkavan krapulan tapaisen, vaikkei ollutkaan juonut paljon yön ja pelin aikana.
Hän kääntyi Vuorimiehenkadun kulmassa ja katsoi taakseen. Ne tuulettivat, ikkuna oli auki.
Yksi niistä oli nyt hänen kuuttatuhattaan ja kameravarustustaan onnellisempi – laitteet se oli hyväksynyt neljästä tonnista.
Ne olivat antaneet taskumatinpohjat miehelle lohduksi ja Karlsson, viimeinen potin nokittaja, satasen taksiin. Mies käveli Viiskulmaan päin. Fredaa meni kaukana edessä yksi ainoa taksi, muuta liikettä ei näkynyt.
Mies ylitti hetken mielijohteesta kadun ja kiiruhti kirkon puistoon. Hän istuutui penkille, poimi taskumatin esiin ja katseli sitä varauksin. Aurinko kuulsi ruskean lasin lävitse. Miestä väsytti. Hän joi hiukan, mutta aine teki pahaa, oksetti. Hän pakotti itsensä kestämään ja kirosi hiljaa sekä hyvin katkerasti, ajatteli vaimoa ja rahoja, jotka oli menettänyt, ja säikähti kaikkea, mitä ajatus sisälsi ja pakotti sen pois heti.
Tehtaankadun kulmasta kääntyi esiin poliisiauto. Mies katseli sitä röyhkeästi, ei vaivautunut piilottelemaan pulloa, että siinähän tulette jos tulette.
Ja ne tulivat: auto kääntyi jalkakäytävälle, ajoi puistokentälle ja suoraan penkin luo. Nyt mies pani pullon poveensa. Volvosta nousi kaksi jämäkkää kukonpoikaa.
– Jaaha, sitä vain otetaan napantereita, sanoi ensimmäinen. Toinen venytteli, oikoi jäseniään pitkän istumisen jäljiltä.
– Niin tuli otettua, mies sanoi haastavasti. – Omiani otin, hän jatkoi heti.
– Paperit. Onko paperia henkilöllisyydestä tällä miehellä? kysyi ensimmäinen poliisi.
Mies kaivoi liki tyhjän lompakon ja onki ainoan satasensa vierestä poliisikortin.
Nuori kukonpoika hämmentyi täysin. Tämä ryypyn ottaja olikin Ratakadun miehiä, komisario jopa.
– Minä tuota... hän aloitti.
– Työtähän te teette ja minä vastoin Helsingin kaupungin järjestyssääntöä, sanoi mies, komisario, tunnettukin aikanaan.
Poliisimiehet pääsivät kiireesti Volvoonsa ja se starttasi nykäisten.
Rahansa hävinnyt tunsi kummallista, katkeraa ja samalla lohduttavaa oloa siitä, että elämä jatkui kaupungissa hänen tappioistaan huolimatta.
Mutta tästä tilanteesta hän ei vähällä selviäisi. Mies seurasi, kunnes partioauto katosi kulman taa ja aikoi sitten ottaa viimeisen ryypyn pullosta.
Hänellä oli aikaa kello 16.15:een asti maksaa vekseli.
Hän jättikin huikan ottamatta, nousi ja päätti pudottaa taskumatkin tummanvihreän kiiltäväksi maalattuun roskapönttöön.
Silloin hän näki roskien seassa rahaa.
Mielettömästi rahaa.
Paketti oli hajonnut ja sen repeämästä näkyi setelien sekamelska. Ex-poliisi seisoi paikallaan ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin älysi vilkaista ympärilleen.
Nämä rahat olivat nyt hänen. Tässä oli homman nimi ja henki.

Kummassakaan valtakunnallisessa päälehdessä ei ollut rahoista mitään. Mies joi neljättä kupillista kahvia. Hänen vaimonsa katsoi vaiti miestä, kysyi sitten, halusiko tämä pullon olutta.
– Juonnit on juotu, vastasi mies.
– Miten... maksatko sinä sen vekselin tänään? vaimo kysyi. Mies pani lehdet syrjään. Hän muisti aution kaupungin, poliisit, kirkon varjot puiston hiekkakentällä ja rahojen paljouden.
– Tänäänhän se on maksettava, mies sanoi.
– Sanoisit nyt missä sinä olit, nainen puhui rauhallisesti. – Käsität sinä, että minun täytyy ajoissa saada tietää, onko tämä meidän elämä lopussa. Kuka se nainen on?
– Ei ole naista, sanoi komisario, eläkkeellä tosin jo, ja katsoi vaimoaan silmiin. – Minä pelasin koko yön Korkeavuorenkadulla.
– Hävisit?
– Voitin kerrankin, mies sanoi.
Vaimo nousi ja meni petaamaan. Kello oli pian kuusi. Mies ajatteli, että kuuden jälkeen hän soittaisi ja kysyisi suoraan Pasilasta, oliko yöllä sattunut mitään erikoista, jotain, jossa oli käsitelty melkoista rahasummaa Eiran alueella.
Hän voisi aina sanoa, että oli tavannut kummallisen, sekavia puhuvan miehen, joka oli tehnyt satasista lennokkeja Sepänkadulla.
Hetken verran mies ajatteli, että hänen oli ollut vaikea erota poliisitovereista. Jotkut kuulemma nauroivatkin hänen virkaintoisille puheluilleen eläkkeelle jäännin jlkeen.
Äkkiä hän nousi ja meni makuuhuoneeseen. Hän taputti vaimoaan takamuksille ja sanoi: – Missä se olutpullo on?
Vaimon kasvoille nousi hymy – vai oliko se puna?
Hän haki miehelleen oluen.

Mies, entinen komisario maan tehokkaimmaksi mainostetussa poliisiyksikössä, istui askarteluhuoneessaan. Ovi oli luonnollisesti lukossa, sillä rahat olivat työkalupöydän laatikossa.
Hän oli tyytynyt erottamaan tuntuvan summan vihreän värisiä seteleitä lompakkoonsa. Siinä oli vekseliin tarvittavat kuusi tuhatta ja lisäksi suurin piirtein saman verran rahaa erikseen.
Miestä harmitti ankarasti kameralaukku sisältöineen.
Ja ne pelaisivat tänään. Karlsson myöskin.
Mies tunsi vähäisen unen aiheuttaman nuhjuisen olon. Silmiä karvasteli. Hän ajatteli, että jos menisi jo nyt pankkiin, silloin saisi nukkua ennen iltayötä.
Jaksaisi pelata kameran takaisin itselleen.
Äkkiä koko juttu alkoi tuntua pilalta. Tunteeseen sekoittui monta vivahdetta: kuka voisi olla niin uskomattoman idioottimainen, että pudottaisi rahapaketin Helsingin kaupungin hyväksyttyyn roskapönttöön? Paljonko rahaa kaikkiaan oli?
Ja mitä poliisimiehen (joskin entisen) piätisi tehdä tässä tilanteessa – mikä olisi ohjesäännön mukaista?
Ei ainakaan rahojen omiminen!
Miestä otti aivoon. Hän koetti ravistaa päätään. Oliko se omatunto? Oliko sellaista yleensä olemassa?
Häntä raivostutti äkkiä suunnattomasti. Oliko ollut pakko mennä pelaamaan, hävitä vekseliin aiotut rahat?
Ex-komisario ajatteli, että tämä juttu ei omistatunnoista parantunut. Nyt pankkiin ja sillä sikari!
Hän lukitsi työkalukaapin huolellisesti, sammutti valon ja meni kellarikäytävään. Hän koetteli askarteluhuoneensa ovea kahteen, kolmeen kertaan.
Sitten hän meni ylös ja sanoi vaimolleen, että kävisi pankissa nyt eikä viidestoista päivä.
Bussipysäkillä hän ajatteli, että käyttäisi rahoista vain osan, sen verran että primaarit rahapulmat katoaisivat. Loput hän toimittaisi Pasilan poliisitaloon. Legenda hänen tunnontarkkuudestaan säilyisi...

Neiti Borg katsoi pitkään. Mies katsoi takaisin ja koetti hymyillä lasiluukun lävitse. Mikä hänessä nyt muka oli vikana?
– Onko tämä jokin pila? neiti Borg kysyi hiljaa.
Mies äimistyi.
– Pila? Minulla on vekseli, joka lankeaa tänään. Ja siinä on kuusituhatta markkaa. Ei se minun rahoissani vitsiltä tunnu...
Neiti Borg kokosi rahat, nousi ja sanoi hiljaa, huomiota herättämättä: – Tulisitteko tänne konttoripäällikön puolelle?
Miehen selässä alkoi kihelmöidä. Mitä hiivattia?
Hän meni eikä käsittänyt mitään ja kuitenkin käsitti, alkoi käsittää, se tuli kuin painajaisuni, ja hänen askeleensa olivat raskaat ja hervottomat tuntuiset.
Konttoripäällikkö, ekonomi Laurikainen, sytytti savukkeen. Hän katsoi rahoja, jotka neiti Borg yksitellen käänteli hänen eteensä pöydälle. Hän nimenomaan käänsi jokaisn setelin.
Komisarion selkä oli hiestä märkä.
Jokainen satanen oli pelkkää A-puolta, julkisivua, etupuoliskoa, myös takapuoleltaan.
– Mitä ihmeen rahoja nämä ovat? Laurikainen kysyi.
– Hetkinen, sanoi mies. Neiti Borg oli viisaasti hiljaa. Toki hän tunsi komisarion ulkonäöltä ja tiesi jopa tämän hienoisista ekonomisista vaikeuksistakin. Hän oli luotto-osaston "neiti". Joskus johtajaa tietävämpi.
– Hetkinen, mies toisti. – Nehän on kummaltakin puolelta samanlaisia!
– Niin ovat, ekonomi Laurikainen sanoi.
– Herran jumala sentään, mies puuskahti. - Mitä minä nyt teen?
He olivat hiljaa kaikki kolme.
– Oletan, että tämä on jonkinlainen vahinko? pankinjohtaja sanoi varovasti.
Mies sanoi, että varmasti oli. Hän kahmi vapisevin käsin rahat takaisin itselleen. Hänen aivoissaan risteili kuin ruuhka-aikana kehä III:n liittymässä.
– Minä sain nämä yksityishenkilöltä. En vaivautunut tarkistamaan millään lailla... ja tänään on vekselin lankeamispäivä... Miten me teemme nyt?
– Jaa-a. Tehän olette aina hoitanut raha-asianne, vastasi ekonomismies. – Sanotaanko että huomenna?
– Sanotaan, helpottui komisario.
Häntä hirvitti, kun hän poistui pankista. Väärennettyjä? Jonkin väärentäjän susikappaleita, joiden kummallekin puolelle oli tullut vihreä etupuoli satasen setelistä?
Mutta jos setelit olivat väärennettyjä, ne olivat hiton hyvin tehtyjä. Ja uusi vihreä satku oli vielä "uusi" monien silmissä...
Joka tapauksessa koko paska oli arvoton.
Siitä oli lähdettävä.
Komisariolla oli Pulma. Tosi isolla peellä.

Hän väänsi numerot hikisin, lipsahtelevin sormin. Karlsson...
– Haloo, täällä puhuu minä, mies sanoi. – Ja minä tahdon kameran takaisin. Pelataanko tänään?
– Onko sulla sitten rahaa vielä? Karlsson kysyi.
– Kuule sattuu olemaan, komisario evp. vastasi äänellä, josta vaivoin siilasi suuttumuksen.
– Me on jo alettu, että koetas sitten tulla pian, Karlsson vastasi.
Mies laski kaksi erillistä nippua. Toisessa oli oikeaa rahaa, vaimolta lainattua, yhdeksänsataa kuusikymppiä. Toisessa oli kuminauhalla niputettuna vähän toistakymmentä tuhatta. Keskeltä nippu oli pari senttiä paksu, kokonaisuutena se muistutti vihreää rusettia.
– Sinulla menee taas koko yö? vaimo kysyi.
– Meni vaikka kaksi, mutta kamera on saatava, mies sanoi. Hän oli tunnustanut vaimolleen, kertonut olleensa yhdessä vaiheessa viime yötä jo reippaasti voitolla, mutta hävinneensä sitten.
Vekselistä hän ei puhunut mitään. Hän ajatteli, että vaimo pitäisi ilman muuta selvänä sitä, että vekkuli oli hoidettu.
– Voi voi sinua mies rukka, sanoi vaimo hiljaa jo sulkeutuneen ulko-oven sisäpinnalle.

Pottia isolla alkukirjaimella ei ollut vielä ilmestynyt. Peli oli ollut tasaista pikku kilinää. Muutaman satasen verran oli mies saanut kahmittua.
Hänen povessaan poltti nippu julkisivupuolisia satasia. Hän oli heti kättelyssä vilauttanut sitä, rehvastellut nippua vararahastoksi, pelannut ainoastaan oikeilla.
Hänellä oli Suunnitelma, joka saattaisi pelastaa kaiken.
Siihen tarvittiin kunnon kortit kahdelle pelaajalle, joista toinen hänen lisäkseen olisi Karlsson.
– Kenen työt? mies sanoi.
– Sinun, sinun, Karlsson vastasi.
Ja mies alkoi jakaa, jakoi kuvia perskortin päälle, kaikki neljä saivat korkeita, hän viidentenä kuninkaan.
– Ässä puhuu, sanoi joku.
– Viisi kymppiä, vastasi Karlsson.
– Aha, mies ajatteli ja katsoi hoolinsa. Se oli ristikuningas. Hänellä oli pari, ja pöydällä pinnassa oli kaksi kuningasta.
– Maksetaan, maksetaan, hän sanoi kuin olisi lohdutellut itseään tyhmyydestään.
Hän jakoi. Oma kortti oli kuutonen. Kellään muulla ei ollut paria näkyvillä. Hän oli siis saletilla. Kun joku sanoi kierrkosen hinnaksi viisikymppiä, hän päätti korottaa sataseen.
Miehet katsoivat häneen kummeksuen. Karlsson näytteli selvää selvemmin, oli olevinaan huolestunut, vilkaisi hoolikorttiaan yhtä uudelleen. Mies arvasi jo, että Karlssonilla oli suoran veto. Mies pelasi kuin olisi bluffannut, että hänellä oli kuningaspari. Mutta kaksi kuningasta pinnassa pöydällä! Kukaan ei uskonut hänen bluffiinsa. Karlsson maksoi, samoin muut.
Ja sitten mies jakoi uudet. Hän olisi armotta kärynnyt valheenpaljastuskojeessa, kun käänsi itselleen kuutosen. Kahdet parit! Karlsson sai kympin. Mies oli puhumassa, kellään muulla ei ollut hänen kuutospariaan parempaa pinnassa. Hän sanoi, että nyt alettaisiin pelata.
– Se maksaa pojat viisisataa markkaa.
Tästä oli tulossa potti. Muut jäivät pois, mutta Karlsson jatkoi, maksoi, sen silmiin oli tullut kiilto, jota voisi kutsua vaikka ilkeäksi, mies ajatteli.
– Tämä viimeinen pihi maksaa sitten kuule paljon, mies sanoi jo ikään kuin etukäteen.
– Antaa maksaa vain, Karlsson rehvasteli.

Mies sai täyden käden kuin kaikki olisi kirjoitettu aikaa sitten tähtiin. Karlsson pihisti vielä ja käänsi sitten näkösälle sotilaan. Sillä saattoi olla suora, muttei värisuoraa.
– Sökö, sanoi mies. Niin oli paras. Nyt Karlssonilla oli avaimet. Mies odotti. Karlsson kaivoi povitaskustaan shekkivihon.
– Paljonko sulla on siinä vararahastossas? hän kysyi.
Miehen pulssi oli nopea. Hän ajatteli, mitä sanoisi. Se oli sivuseikka. Mutta katetta täytyi olla, se oli heidän lakinsa näissä peli-illoissa.
– Yli kymppi, mies sanoi. – Tarviiko laskea?
– Pane raha lavaan, Karlsson sanoi. – Kate täytyy olla, sinä tiedät sen.
Mies nautti suunnattomasti. Hän otti nipun, kostutti peukalonsa ja alkoi laskea, varoi ettei kukaan päässyt näkemään setelien takapuolia.
– Tässä on yli viisitoista tuhatta.
Karlsson kirjoitti shekkiä. Mies tiesi: tämä yritti perustaa hänestä mehuja, laskea sen varaan, että eilen hävinnyt olisi vielä tänä päivänä arka. Ja Karlsson tiesi myös hänen rajalliset ekonomiset mahdollisuutensa.
Mies oli saletilla. Se oli ihana tunne. Karlsson vetkutti ja vetkutti, shekki oli summaa paitsi valmis.
– Yli viisitoista tuhatta? Karlsson kysyi. – Sopiiko, että minä panen viisitoista?
Mies nyökkäsi hiljaa. Karlsson kirjoitti nopeasti summan ja antoi shekin pudota rahojen päälle, keskelle pöytää.
– Hullu mies, sanoi komisario Karlssonille, iski setelinippunsa shekin päälle ja käänsi hoolikorttinsa.
Ja sitten hänen maailmansa pysähtyi.
Hooli oli sotilas. Jätkä. Saakeli. Hän oli katsonut väärinn.
– Minä... mies aloitti.
– Voi herran jumala sentään, Karlsson sanoi. Hän käänsi oman pimeän näkyviin. Kuningas. Hänen kuninkaansa! Ristikurko.
Karlsson lappoi pienemmät rahat, otti shekkinsä ja tarttui miehen rahanippuun.
Miehen ajatuksissa latoi tuhatta ja sataa.
Onneksi se pani nipun poveensa, ei vaivautunut katsomaan sitä.
Mies saattoi ainoastaan sanoa: – Minun täytyy lopettaa.
– Ja ostaa silmälasit, Karlsson iski kuin teloituksen.

Mies istui samalla penkillä. Puhelinkioski oli takana, sen katto-osa näkyi pensasaidan takaa. Ne olivat taas antaneet hänelle pullonlopun.
Miehellä oli rahaa ehkä parikymppiä kolikoina.
Karlssonille oli pakko soittaa nyt heti. Muuten sai yhtä hyvin vetää itsensä hirteen.
Mies otti ryypyn ja ajatteli, että näin tehtiin alkoholisteja liukuhihnalla, menetelmä oli vallan mainio. Sitten hän nousi ja meni ja väänsi numerot elämänsä suurimman nöyryytyksen hetkellä.
– Karlsson kuule. Voitko sinä tulla ulos, minulla on hengentärkeää asiaa, mies sanoi kuin olisi sylkäissyt.
– Niin on minullakin sulle, Karlsson vastasi. – Tulet kuule vähän jumalattoman äkkiä tänne!
– Sinä... tiedät... huomasit? Onko muut siellä?
lähtivät, minä panin kasinon kiinni kun kävin vessassa, vilkaisin rahoja ja huomasin, että komisario on alkanut petoslinjan mieheksi.
– Minä tulen heti, mies sanoi.
Hänen taskunsa pohjalla painoi virka-ase. Puisto oli viileä ja pimeä, kaksi juoppoa kinasteli otetaanko sinun vai minun pullosta, maailma jatkoi rataansa ja mies käveli raskain askelin takaisin Vuorimiehenkadulle.

– Merkitseekö se kamera sinulle niin paljon? Karlsson kysyi. – Ja mistä helvetistä sinä olet saanut nämä tämmöiset rahat?
– Ei kamera enää. Tässä vaiheessa. Mutta vekseli!
– Sinulla lankeaa?
– Lankesi jo eilen. Hävisin ne rahat sinulle!
Miehen käsi oli taskussa, sormet hyväilivät vanhaa Waltheria.
– Jos minä lainaan sinulle vekselirahat? Karlsson kysyi.
– Niin? mies vastasi, kysyi.
– Niin, teetkö sinä mulle yhden palveluksen?
Tätä mies oli odottanut.
– Se on pirun kova palvelus. Minä tarvitsen sinua ja sinun poliisijuttujasi. Mutta se on pirunmoinen juttu. Se on... sitä voisi sanoa rikokseksi!
– Kerro, mies ähkäisi. Hänen aivonsa olivat aivan kuumat. Hän ajatteli, että hänen kunniansa menisi, jos hän ampuisi Karlssonin. Hänestä tuntui kuin hän olisi sekoamaisillaan.
– Kuten sanoin, sitä voisi sanoa rikokseksi, Karlsson puhui miehestä välittämättä, hänen tunteistaan tietämättä.
– Tulehan tänne, Karlsson jatkoi. He menivät perimmäiseen huoneeseen. Mies oli käynyt siellä vain yhden kerran aikaisemmin. Se oli eräänlainen kirjasto- ja kokoelmahuone. Toista seinustaa kiersivät lasiset hyllystöt, joille oli asetettu ilmaisen arvokkaita veistoksia kaukaisesta muinaisuudesta. Hyllystöjen alla oli liki koko seinän mittainen, matala kaappi. Karlsson avasi keskimmäiset pariovet ja veti esiin yhden litteistä, päällekkäisistä laatikoista. Rahakokoelmat. Vanhoja kulta- ja hopealantteja, kuparisiakin, sekä mitaleja.
Toisella seinällä olivat kirjat.
– Tiedätkö sinä, kuinka suuresta summasta nämä on vakuutettu? Karlsson kysyi.
Mies pudisti päätään. Hänen aivoissaan sykki – hän oli Karlssonin ehdoilla mukana tässä nyt.
– Kuudesta miljoonasta markasta, Karlsson sanoi kuin olisi puhunut muutamasta satasesta.
– Missä minä astun mukaan? mies tiedusteli.
– Kun tulipaloa aletaan tutkia, Karlsson sanoi.
– Tulipaloa? Oletko sinä oikein viisas? Tässä talossahan asuu kymmeniä perheitä. Sinä meinaat polttaa huoneistosi...
– Jätä ne asiat mielestäsi, Karlsson sanoi. – Eivät ne sinulle kuulu. Mutta sinä olet minun kanssani täällä, kun palo syttyy. Ja kun ne alkavat tutkia sitä, sinä todistat kaiken alkaneen täysin yllätyksellisesti, valmistelematta, viallisesta sähköjohdosta naapurin puolella – minä olen jo hoitanut asian – ja kun sinä kerrot silminnäkijänä palon alkuvaiheista ja olet entinen tunnettu KRP:n mies, niin nehän uskovat sinuun siltä istumalta.
– Sinä olet hullu mies, Karlsson.
Mies palasi takaisin pelihuoneena pidettyyn ruokasaliin, istuutui korkeaselkäiseen tuoliin ja kaatoi itselleen hiukan Karlssonin viskiä. Karlsson tuli viereen ja kysyi kehottavasti: – No, mitäs sanot? Sinä saat vekselisi, säilytät kunniasi ja sen lisäksi minä kustannan sinulle ja muijallesi luksusluokan Kanarian-matkan. Mitäs sanot?
Miestä, entistä komisariota, oli nöyryytetty enemmän kuin koskaan. Hän ei kykenisi elämään tällaisen taakan kanssa. Hän ei voisi tehdä sitä. Mieluummin hän voisi...
Hän ajatteli äkkiä, että Karlsson oli kaiken pahan ilmentymä, likaisilla keinoilla itsensä taloudellisesti riippumattomaksi saattanut rotta, joka vain halusi kartuttaa omaisuuttaan.
Mies tunsi aseen perän kädessään kaivaessaan savukerasiaa housuntaskusta.
– Minun ei tarvitse todistaa mitään kokoelmistasi, vai? mies kysyi.
– Ei. Minä olen hoitanut niistä suurimman osan turvaan ennen juttua. Jäljelle jää kopioita ja muutama helposti tunnistettava suht arvoton aito kappale. Se puoli on minun heiniäni.
Mies oli ajatellut valmiiksi merkillisen, hullun ratkaisun. Äkkiä se tuntui taivaan lahjalta, se oli uloskäynti kaikesta, ehdoton ja lopullinen.
– No, mitäs sanot? Karlsson kysyi innoissaan.
Mies katsoi Karlssonia pitkään. Kuinka halpana se häntä pitikään...
– Ja sinun vekselisi me hoidetaan heti aamusta, Karlsson intoili. – Minä ymmärrän sinua, olet aina ollut niin vastuullinen tyyppi, sinun kunniasi ei yksinkertaisesti antaisi periksi kulkea nimesi protestilistalla.
Mies ajatteli, että Karlsson osui pirun oikeaan. Ja hän ajatteli, että ellei hän tekisi omaa ratkaisuaan nyt, kesäkuun kuudentenatoista päivänä, kuudenkymmenenkahden vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä, miehenä josta oli tullut legenda, tinkimättömyyden taru jo eläessään, hän ei tekisi sitä enää koskaan.
Ja jos hän tekisi ratkaisunsa, hänen legendansa sen kuin kirkastuisi. Häntä ei koskaan unohdettaisi, hänestä puhuttaisiin vielä kymmenien vuosien kuluttua, ja hänen muistonsa eläisi oudon tarinan muodossa tulevien sukupolvien poliisimiesten keskuudessa, ja...
Ja hän pääsisi vekselistään.

– Minä olen odottanut vastaustasi pian puoli tuntia ja sinä olet juonut pian puoli pulloa minun parasta mustaleimaani, Karlsson valitti.
Silloin mies nousi ylös ja meni aivan Karlssonin luo. Hän kohotti rauhallisesti entisen virka-aseensa, suuntasi sen aivan läheltä Karlssonin oikeaan ohimoon ja ennen kuin Karlsson ehti tehdä mitään ampui tätä päähän.
Sen jälkeen mies totesi, että Karlsson oli varmasti kuollut, pani aseen taskuunsa ja meni eteiseen. Hän otti vara-avaimet kulhosat eteisen peilipöydältä, astui rappukäytävään ja sulki oven.
Hän otti taksin Erottajalta, kyllin kaukaa Vuorimiehenkadulta, ja pyysi kuljettajaa ajamaan hänen kotiosoitteeseensa.
Kotona hän meni makuuhuoneeseen, katseli pitkään nukkuvaa vaimoaan ja ajatteli hetken, että voi tätäkin naisrukkaa.
Hän meni keittiöön, otti jääkaapista pullon olutta, joi sen ja poltti savukkeen. Kaikki oli hiljaista, oli tullut kesäyö.
Mies nousi, meni kellariin, avasi askarteluhuoneensa oven ja otti susiseteleitä sisältävän paketin, nosti sen kainaloonsa, lukitsi jälleen huolellisesti kaikki ovet ja painui ulos yöhön, joka oli vaalean kuultava.
Ostarilta hän nousi yhteen yön viimeisistä busseista ja ajoi keskustaan. Hän käveli rauhallisesti Korkeavuorenkatua alas ja hengitti syvään, keuhkot täyteen, imi sitä, mikä oli vielä...
Vuorimiehenkadulla hän avasi alaoven kuulumattomasti, nousi viidenteen kerrokseen hissiä käyttämättä ja avasi Karlssonin oven.
Hän meni suoraan pelihuoneeseen, purki setelipaketin ja sirotteli väärät setelit ympäri huonetta, lattiaa, pöytiä, tuoleja ja kiinnitti erikoista huolta siihen, että muutama seteli osui verilammikkoonkin.
Sen jälkeen mies kävi Karlssonin viereen polvilleen, otti virka-aseensa ja asetti sen Karlssonin oikeaan käteen. Hän kävi lattialla jonkinlaisen sovellettuun räätälinasentoon. Hänen huulillaan oli merkillisen vapautunut, lähes hurmioitunut hymy.
Hän piti Karlssonia kädestä ja suuntasi aseen omaan otsaansa.
Hetki tuli, mies ei voinut paeta eikä halunnutkaan, sillä hän tahtoi säilyttää legendansa.
Hän painoi Karlssonin sormea, kunnes kaikki äkkiä kiertyi kuumaan väläykseen hänen päänsä ympärillä ja päättyi saman tien, loppui ja musteni, ja mikäli miehellä oli ehtinyt välähtää jonkinlaatuinen viimeinen ajatus, ei hän sitä enää tajunnut se paremmin kuin tarvinnutkaan.
Jos joku olisi ollut paikalla, hän olisi nähnyt, kuinka miehen ruumis hitaasti kaatui selälleen osaksi rahojen, osaksi Karlssonista vuotaneen veren päälle, ja kuinka miehestä itsestään valuva veri laajeni lammikoksi kallisarvoiselle tammiparketille tässä viidennen kerroksen huoneistossa.
Viimeinen potti oli hajallaan heidän ympärillään.

"Viimeinen potti" ilmestynyt alun perin RikosPalat-lehdessä 1/1988. Julkaistu kirjoittajan luvalla.
Matti Kid Hytönen on suomalainen kirjallisuuden ja muun viihteen sekatyöläinen, joka aloitti uransa levyttämällä muutamia singlejä 1970-luvun alussa. Myöhemmin Hytönen kirjoitti lukemattomia novelleja ja jatkokertomuksia Kolmiokirjan lehtiin ja muihin julkaisuihin. Hytönen julkaisi vuonna 1987 jännitysromaanin Miljoonan markan mies.
Nykyään Hytönen toimii KRIS-Suomi ry:ssä ja auttaa vankilasta vapautuvia sopeutumaan takaisin yhteiskuntaelämään.

Anthony Neil Smith: Clive tunnustaa

1.

Ensimmäisellä kerralla rakensin viritelmän siimasta ja parista huonekalusta. Haulikon oli määrä laueta tyttöystäväni (hän oli veroasioihin erikoistuneen juristin sihteeri) avatessa makuuhuoneen oven palatessaan töistä. Jokin meni pieleen. Valmistauduin laukaukseen, kun kuulin hänen tarttuvan ovenkahvaan. Jostain syystä ase kuitenkin vain kääntyi puoli kierrosta myötäpäivään, pyörähti ylösalaisin ja ampui häntä naamaan. Ehkä se johtui šokista, jossa olin todettuani olevani edelleen elossa, tai sitten koko kauheuden aiheuttamasta pettymyksestä, mutta en voinut tehdä muuta kuin poistua paikalta nopeasti ja vaihtaa maisemaa.

2.

Seuraavalla kerralla ostin neljän kappaleen pakkauksen kertakäyttöisiä partateriä. Ajattelin, että neljä olisi jotenkin parempi kuin yksi. Suunnittelin viiltäväni molemmat ranteeni auki keittiön pesualtaassa tyttöystäväni (lentoemäntä) palatessa töistä kotiin. Painoin terät lujasti ranteisiini, kun ovi avautui. Se teki todella kipeää, kuin paperiviilto potenssiin sata, mutta terät olivat suojateriä, joilla ei päässyt tarpeeksi syvälle. Tajusin nopeasti, miksi vanhat terät olivat parempia. Tyttöystäväni itki, parkui ja lupasi olla pettämättä minua enää koskaan – enkä edes tiennyt hänen olevan uskoton. Hän yritti tarttua ranteisiini, mutta hänen otteensa ei pitänyt, koska vuotava veri teki ihoni todella liukkaaksi. Kun sain lopulta tartuttua pesualtaassa olevaan likaiseen lihaveitseen yrittääkseni uudelleen, puuskutimme ja pyörimme lattialla kuin kaksi kilpapainijaa. Käteni olivat liian liukkaat, ja veitsi päätyi jotenkin hänen kurkkuunsa.
Ymmärrättehän, etten koskaan aikonut tappaa häntä. Ja voin selittää sen toisen haavan. Kun veitsi meni sisään, vedin sen tietysti vaistonvaraisesti ulos. Naisestani suihkuava veri kuitenkin muistutti minua siitä, että televisiossakin kehotetaan aina jättämään veitsi haavaan verenvuotoa estämään. Yritin siis laittaa sen takaisin sisään, mutten osunut kovin hyvin, koska hän ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Jouduin siis nostamaan kytkintä ja vaihtamaan maisemaa.

3.

Kolmas kerta oli aika erikoinen tapaus. Avasin suihkun hanan, hain leivänpaahtimen keittiöstä, palasin kylpyhuoneeseen ja kytkin johdon pistorasiaan. Arvelin, että uusi naiseni näkisi välähdykset ja juoksisi luokseni. Paahdin oli jo lämmin ja olin astumassa suihkuun sen kanssa, kun kuulin suihkuverhon takaa tyttöystäväni äänen: "Rakkaani, täällä olisi sinulle yllätys!" Säikähdin. Paahdin putosi käsistäni, kimposi kylpyammeen reunasta ja putosi suoraan ammeeseen.

4.

Ongelmani on nähdäkseni siinä, että haluan kuolla, mutten kuitenkaan halua tappaa itseäni yksin tyhjässä huoneessa ja haipua hiljalleen pois kenenkään tietämättä. Haluan nähdä rakastajattareni hysteerisenä edes puolen sekunnin ajan, jotta tiedän, kuinka paljon hän tulee kaipaamaan minua. Haluan saada varmuuden siitä, kuinka suuren vaikutuksen kuolemani tekee, miten se muuttaa koko hänen elämänsä. Haluan laittaa hänet maksamaan kaikista pikku naljailuista ja vittuiluista ja peleistä pakottamalla hänet katselemaan, kun kuolen jollakin todella hirveällä tavalla.
Ymmärsin asian jo kauan sitten. Riippumatta siitä, kuinka kovasti yritän tai kuinka upealta ja erilaiselta uusi nainen tuntuu – olipa hän sitten blondi, professori, tummahiuksinen, tavallinen, punapää, pieniluinen, laiha, nymfomaani, uskovainen, koulutyttö, keski-ikäinen, pettäjä, pihtaaja, psykopaatti, teräshermo, maanis-depressiivinen, paljaaksi ajeltu, karvainen, varpaansa menettänyt, raajarikkoinen, lihava, anorektikko, punkkari, gootti, pianisti, pienyrittäjä, sukupuolensa vaihtanut, vaikeaa isäsuhdetta purkava, äitiinsä tullut, eronnut, leski, yksinhuoltaja, adoptoitu tai kotoisin Skotlannista – kaikki ne pelaavat samoja pelejä ja tekevät samat asiat. Yritän tietysti löytää hyvälaatuisia tapauksia, samanlaisia kuin ne, joiden kanssa ystäväni ovat naimisissa ja joita he niin kovin kovasti rakastavat. Saan kuitenkin vain sekoboltseja, joihin puhe ei auta, joita en pysty pitämään otteessani ja joita en voi yksinkertaisesti vain jumaloida.
Haluaisin löytää naisen, joka jumaloi minua ainakin yhtä paljon kuin minä häntä.

5.

Yritin haulikkojuttua vielä toisenkin kerran. Silloin olin matkoilla Dallasissa. Minusta ei olisi tainnut tulla kummoista insinööriä. Häivyin ja vaihdoin taas maisemaa.

6.

Miten pystyin tyrimään hirttäytymisenkin? No, siinä ajoitus on paljon kriittisempi tekijä kuin muissa tavoissa. Jos rakastajattareni löytäisi minut ajoissa, hän saattaisi irrottaa minut, ja joutuisin kärsimään valheellisesta säälistä ja terapoinnista loppuelämäni. Se ei ole aitoa rakkautta, vaan pelkoa, sääliä ja syyllisyyttä. Melko mitätöntä siinä tapauksessa, etten olisikaan kuollut. Päätin siis vaikeuttaa hänen saapumistaan laittamalla esteeksi köyden. Ajattelin, että se hidastaisi hänen laskeutumistaan alas portaita keittiöstä kellariin, jotta ehtisin tukehtua paremmin. Olisi tietysti ollut parempi, jos kaularankani olisi napsahtanut poikki saman tien, mutta se ei nyt sopinut kuvioon. Seisoin toimistotuolillani ja odotin. Kutsuin häntä: “Kulta? Voisitko auttaa Timin koulutehtävien kanssa?” (Hänen poikansa Tim oli saanut juuri ajokortin. Todella synkkä kakara, uskokaa pois.) Potkaisin tuolin pois altani juuri, kun hän avasi oven. Kuolema katseli minua jo silmiin. En pystynyt hengittämään. Naiseni meni täysin sekaisin. Hetkeni oli koittanut... melkein.
Hän kuitenkin pilasi kaiken olemalla katsomatta jalkoihinsa ja kompastumalla portaissa hieman liian pahasti. Kuulin räsähdyksen, kun hänen päänsä osui sementtilattiaan. Pääkallon särkymisestä lähtee sellainen kostea mutta terävä ääni, josta kuulee, että henki lähtee heti. Joten roikuin edelleen siinä, yhä elossa vaikka melkein kuolleena. Jumala kaiketi halusi kiusata minua pilaamalla huolella laatimani suunnitelmat ja jättämällä minut kuolemaan näin nololla tavalla.
Yhtäkkiä autotallin oven sähköinen avaaja heräsi eloon. Ovimekanismin ketju tarttui köyteen ja katkaisi sen. Yllätyin. Olisi käytettävä paksumpaa köyttä ensi kerralla. Putosin kuolleen rakastajattareni katumaasturin konepellille. Tim ajoi autotalliin, aivan liian nopeasti, eikä voinut mitenkään käsittää, mitä hän todella näki.
Tim. Niin, jouduin tietysti tappamaan hänet. En yritä mitenkään selitellä sitä. En minä halunnut tappaa heistä kumpaakaan. Mutta poika oli nyt tielläni, ja hänestä oli vain päästävä eroon. Olin onneksi harjoitellut itseni tappamista niin monesti, että sain Timin hoideltua helposti ja nopeasti. Sikäli kuin asiasta tiedän, tutkimukset lopetettiin jo ennen iltaa. Poika oli hyökännyt äitinsä kimppuun ja ampunut sitten itsensä. Niin se käy.
Häivyin ja vaihdoin maisemaa, mutta ilmeisesti naapuri oli kuitenkin nähnyt minut, ja poliisilla oli nyt piirroskuva kasvoistani.

7.

Uskokaa minua: en koskaan halunnut alkaa muodikkaasti sarjamurhaajaksi. Täytyy silti myöntää, että tv-uutisten piirrokset olivat melko makeita. Ne kutsuivat minua mustien leskien murhaajaksi ja itsensävihaajaksi, koska olivat löytäneet itsemurhaviestini. Sitä virhettä en tehnyt toista kertaa. Muutenkin pidän enemmän arvoituksellisesta lähestymistavasta, joka pakottaa jälkeeni jäävät arvailemaan vaikuttimiani. Kuulostan tietysti siltä kuin minulla olisi valmis tekosyy jokaiselle tapaukselle. Myönnetään, se on huikea sattuma, mutta niin se kuitenkin on. Olette ehkä päässeet laiskistumaan, kun ette näe totuutta. Ehkä ymmärtäisitte, jos katsoisitte hieman CSI:tä. "Seuratkaa todisteita", niin siinäkin sanotaan. Eikö?
Murha ei kerta kaikkiaan ole oikea vastaus tässä tapauksessa. Ei siinä olisi mitään järkeä. Kuunnelkaapa kun kerron.

8.

Ai että myrkkyä? No, tarkoitushan oli, että naiseni olisi tiedettävä heti. Ei, en koskaan kokeillut käyttää myrkkyä.

9.

Paitsi tietysti jos yliannostus lasketaan. Tapailin kerran narkomaania. Hän sekoitti ruiskut vahingossa. Pääsin katselemaan, kun hän kuoli yliannostukseen todella mahtavissa viboissa. Hänen sielunsa poistui näyttämöltä miltei kosmisissa tunnelmissa. Mutta se ruisku oli minua varten. Syyllistämiskeinona yliannostus vastaa ehkä suunnilleen myrkyttämistä tai uuniin tai auton pakokaasuihin tukehtumista. Onnekas kokeilu siis.

10.

Olisi upeaa, jos viimeisin tyttöystäväni voisi olla paikalla teloituksessani. Olen todella iloinen, että hän heräsi ennen minua ja pääsi ulos. Hän sai silti lopulta pahemmat palovammat kuin minä. Yritin nähkääs sytyttää itseni tuleen, mutta vaatteet eivät ottaneet syttyäkseen. Sen sijaan hänen isoäitinsä kutoma viltti olikin todella tulenarkaa tavaraa. Niin, kolmannen asteen palovammat koko alavartalossa. Jokohan hän kävelee?
Säästäisin viimeiset sanani naiselleni. Hän ymmärtäisi, miten hänen ilkeät puheensa jahkailustani ja ainaisesta varattomuudestani satuttivat sydäntäni. Hän kantaisi syyllisyyttä mukanaan vuosia, ja hänen arpensa muistuttaisivat häntä siitä, jos hän sattuisi unohtamaan. Miksei hän voinut rakastaa minua sellaisena kuin olen? Olin? Olen yhä.
Eikä sitten mitään nukutuspiikkiä tai muuta paskaa. Paistakaa minut kuin kananmuna, kärventäkää kuin pekoninpalaa. Haluan, että naiseni näkee vavahtelevan, viimeistä tanssiaan tanssahtelevan ruumiini, ja oppii näkemästään jotain.
Sitä päivää joudutaan kai vielä kuitenkin odottamaan jonkin aikaa. Seuraavissa oikeusasteissa ja valituksissa menee vuosikausia. Ja mikäpä siinä, eihän sitä koskaan tiedä, mitä oikeus päättää. Tuomari saattaakin olla yllättäen myötämielinen ja ymmärtää, ettei vika ollut minun. Ehkäpä hän vapauttaa minut etsimään todellista rakkauttani. Olenhan vielä nuori mies. Monethan eivät löydä elämänkumppaniaan ennen kuin viisikymppisenä tai kuusikymppisenä.
Naisellani on silloin jo uusi elämä, eikä tekemisilläni ole enää merkitystä hänelle, joten aivan hyvin voisin jatkaa elämääni itsekin. Postimies kantaa minulle viestejä naisilta, jotka sanovat pystyvänsä antamaan minulle sitä, mitä tarvitsen. Olisi sääli tuottaa heille pettymys. Siis miksipä ei: vihkiminen vankilassa, aviollisia vierailuja, ja kenties hänkin pelaisi sääntöjen mukaan?
Ja jos ei, on ryhdyttävä luovaksi. On vain niin hiton hankalaa saada itseään hengiltä vierailuaikojen puitteissa.

"Clive Confesses" ilmestynyt alun perin Absurdist Journal -lehdessä kesällä 2007. Suom. Antti Autio. Julkaistu kirjoittajan luvalla.

Anthony Neil Smith on amerikkalainen rikoskirjailija, joka on julkaissut yli 30 novellia sekä neljä kovaotteista ja mustan ja absurdin huumorin täyttämää rikosromaania. Smith opettaa luovaa kirjoittamista Southwest Minnesota State Universityssa. Smith pitää blogia täällä.