keskiviikkona, joulukuuta 21, 2011

Allan Guthrie: Rakkain terveisin Rex

Kusin kerran papin päälle. Olin nelivuotias ja istuin isä Donachien polvella. Muistan, miten vanhempani naureskelivat tapaukselle jälkeenpäin. Se on yksi varhaisimpia muistojani.
Kymmenvuotiaasta asti olen tiennyt, että haluan matkustella ja nähdä maailmaa. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että siitä voi saada myös palkkaa.
Enimmäkseen olen mennyt sinne missä on ollut rahaa tarjolla. Aina sitä ei ole ollut paljon, ja valinnanvaraa on ollut aika harvoin. Viime viikolla nuuskasin kokkelia serbialaisen kusiputkan pisoaarin reunalta. Sitä edellisenä päivänä olin seurannut, miten Skotlannin joukkue ylsi hikisesti tasapeliin, vaikka isäntämaalla ei ollut varaa edes katuvaloihin.
Tänään olin ensi kertaa tullut keikalle Dubliniin. Olin vältellyt kaupunkia vuosikaudet. En tiennyt siitä juuri muuta kuin että isäni oli kotoisin tästä paikasta, joka laulujen mukaan oli kovasti kaunis ja täynnä nättejä tyttöjä.
Kimpussani hääräävät kaksi huoraa eivät kylläkään olleet kummoisia. Eipä sillä tosin väliä ollut. En usko, että sillä olisi ollut mitään vaikutusta vaikka ne olisivat olleet supermalleja. Viisari ei kerta kaikkiaan värähtänyt. Siinä mielentilassa tuskin edes ajatus Jennifer Connellysta ottamassa suihin olisi tuntunut missään.
Nojauduin taaksepäin alastomana ja annoin huorien jatkaa puuhiaan. Ajatukseni harhailivat.
Isän puolelta olin puoliksi irlantilainen, toinen puoli oli skotlantilaista syntyperää. Äiti kasvoi Glasgow’ssa, Gorbalsin slummeissa. Kun minä synnyin, hän oli siirtynyt elämässä eteenpäin ja asettunut isäni kanssa Cambuslangiin surkeaan kaupungin vuokrakaksioon, jossa he elelivät sosiaalituilla. Kaikin tavoin masentava ja rähjäinen paikka, mutta huikea parannus äidin lapsuusmaisemiin verrattuna.
Minä säästyin katolisten kakaroiden tavanomaiselta sisaruslaumalta. Niitä ei itse asiassa siunaantunut ensimmäistäkään. Olin vanhempieni ainoa ilo ja ylpeys.
Paitsi etten ollut.
Isäni kallein aarre oli nurmipallomaila, jota säilytettiin olohuoneen seinällä. Aika ajoin hän otti sen seinältä, silitteli puupintaa ja esitteli äidille ja minulle lyöntiliikkeitä.
”Jonain päivänä vien sinut vielä matsiin, Rex”, hän sanoi aina.
Vaan eipä vienyt. Hän otti hatkat, kun olin kymmenen. Äiti väitti ensin hänen kuolleen autokolarissa.
”Jos isä kerran on kuollut”, intin päiväkausia, ”niin koska me mennään hautajaisiin?”
Lopulta äidin oli pakko tunnustaa valheensa. ”Isäsi jätti meidät toisen naisen takia”, hän sanoi.
Ei ”jätti minut” vaan ”jätti meidät”.
Isäni on paskiainen, ajattelin. Häipyi varoittamatta kuin mikäkin pelkuri.
Noin vuotta sen jälkeen näin hänet kadulla. Hänellä oli seurassaan nainen, jota en ollut ennen nähnyt. Siinä ne tepastelivat kadulla minusta poispäin, isän käsivarsi oli naisen vyötäröllä ja sormet pakaran päällä. Siinä meni mies, joka oli jättänyt meidät. Tuon takia. Näin heidät vain takaapäin, mutta tiesin että isä se oli. Ei kai kukaan nyt isästään erehdy. Näyttivät onnellisilta. Tai kännisiltä. Olivat ehkä molempia.
Ja työnsivät kaksosrattaita.
Yritin unohtaa sen kusipään kokonaan. Samoin teki äiti. Hänelle se oli hankalaa.
Hakkasimme yhdessä nurmipallomailan säpäleiksi. Panimme palaset pussiin, ajoimme bussilla Ibroxin stadionille ja tungimme pussin roskapönttöön. Idea oli minun. Äidistä se oli loistava. Isää olisi todella vituttanut, jos hän olisi saanut tietää, mihin hänen rakas nurmipallomailansa päätyi.
Vuosikaudet minun tärkein tavoitteeni oli olla jotain muuta kuin hän. Mietin aina, mitä isä tekisi, ja tein sitten täsmälleen päinvastoin. Hän ei ikinä matkustellut, inhosi ajatustakin. Ja pelkäsi lisäksi lentämistä. Oli kuulemma noussut ensi kerran lentokoneeseen silloin, kun muutti Irlannista Skotlantiin. Ja ilmeisesti toisen kerran, kun muutti takaisin. Siinä välissä hän pysytteli kahden mailin säteellä kämpiltään.
Isä ryypiskeli mielellään, joten minä en koskenutkaan viinaan. Mutta tappeluihin jouduin, en voinut sille mitään. Nuorisovankilakeikkahan siitä tuli. Viisastuin vasta täytettyäni seitsemäntoista, kun tajusin, että pystyisin ansaitsemaan rahaa, jos haluaisin. Ja minähän halusin.
Naista en halunnut. En kestänyt ajatusta, että joku rupeaisi analysoimaan lapsuuttani ja säälimään isätöntä raukkaa. Jos ei halua parisuhdetta eikä ole homo, on tasan kaksi vaihtoehtoa: voi ruveta raiskaajaksi tai alkaa käydä huorissa. Minä valitsin oikein. Olen korkeamoraalinen kaveri, turha tulla väittämään muuta.
Mutta nämä kaksi pimua olivat silkkaa rahanhukkaa.
”Kuteet niskaan”, sanoin. ”Alkakaa vetää.”
Eivät väittäneet vastaan. Ei minkäänlaista ammattiylpeyttä. Vaikka mitäpä sillä niille väliä oli, seisoiko minulla vai ei. Olin maksanut etukäteen. En ollut paikallisia, en tulisi uusintakierrokselle. Illan kulku luultavasti lähinnä ilahdutti niitä.
Huorat pukivat päälleen ja häipyivät sanomatta hyvästiä tai edes luomatta viimeistä silmäystä haaroihini.
Tuijotin ryppyisiä lakanoita melkein tunnin ja säpsähdin, kun puhelin soi. Kerroin huoneeni numeron ja ilmoitin olevani valmiina.

Näitäkin oli kaksi. Vähän toisenlainen parivaljakko tällä kertaa. Ensinnäkin molemmilla kavereilla oli vaatteet päällä. Toisella oli peräti silmälasit, erinomaisen charmanttia. Huoneessa oli vain yksi tuoli, joten he istuutuivat sekaiselle sängylle ja asettivat salkun väliinsä. Veikkaan, että pojat pelkäsivät koskettaa toisiaan.
Olin laittautunut säädylliseksi, vetänyt ylleni kalsarit ja Bruinsin t-paidan. Ilmastoinnin olin kääntänyt yhtä viileälle kuin kotonani Massachusettsissa. Minua vitutti suunnattomasti, jos jouduin olemaan kuumissani. Juuri koskaan ei ollut tarpeeksi viileää. Australialainen tyttöystäväni (jep, olen minä muutaman kerran seurustellut, vaikka ei ole ollut tarkoitus, ja huonostihan siinä on käynyt) ilmoitti hyvästiksi, että ruumiinlämpöni sopi hyvin yhteen henkisen lämpötilani kanssa. Sillä oli sitten nätit jalat. Olisin voinut imeskellä niitä varpaita tuntikausia. Kun hän häipyi, ajattelin että niitä tulisi ikävä. Kyökkipsykologiaa en kaipaisi lähellekään niin paljon kuin niitä isoja ihania varpaita.
Vieraani alkoivat käydä levottomaksi. Kun toinen rykäisi merkitsevästi, tajusin että hän oli tehnyt niin jo useamman kerran. Rykäisy tarkoitti, että heidän mielestään oli aika mennä asiaan. Odotin vielä vähän aikaa ennen kuin nyökkäsin. Tyyppi nosti salkun pois itsensä ja kaverinsa välistä, ja kaveri siirtyi heti vähän kauemmaksi ja työnsi lasejaan ylöspäin nenällään. Rykijä asetti salkun syliinsä ja rupesi näpräämään numerolukkoa. Muutamaa sekuntia myöhemmin salkku napsahti auki, ja hän ojensi sitä nähtäväkseni.
”Hyvännäköinen vehje”, sanoin. Otin aseen ja äänenvaimentimen salkusta, laskin ne pöydälle, kaivoin esiin lompakkoni ja maksoin toimituksen käteisellä. Päälle kaksisataa euroa tippiä. ”Kuulkaa hei”, sanoin, kun he tekivät lähtöä. ”Minkä takia teitä on kaksi?”
Tyypit katsoivat toisiaan.
”Ei tuo nyt niin paljon paina”, viittasin tyhjää salkkua kohti. ”Ei edes lastin kanssa.”
”Declanilla ei ole ajokorttia”, sanoi rillipää.
Vai niin. Voi jumalauta.

Illalla menin elokuviin. Harmaapäinen Tom Cruise esitti palkkatappajaa, joka oli muka ollut alalla kuusi vuotta. Surkea esitys.
Jälkeenpäin menin pubiin ja istuin yksinäni syvennyksessä. Kittasin kahvia ja yritin olla koskematta kirjaa, jonka joku oli jättänyt pubin tummapuiselle pöydälle. Sellainen itseapukirja, jollaisia eksäni rakasti. Kestin ehkä kymmenen minuuttia, sitten nappasin kirjan ja aloin lukea:
Halu on osa ihmisluontoa. Jos lakkaamme haluamasta, ei elämällämme ole enää merkitystä. Siksi unelmien toteutuminen on äärimmäisen vaarallista.
Tekijä oli taatusti britti. Kukaan itseään kunnioittava amerikkalainen ei olisi kirjoittanut noin. Käänsin takasivulle, jossa kerrottiin, että kirjoittaja oli alun perin kotoisin Tanskasta mutta oli asunut suurimman osan elämästään Etelä-Afrikassa.
Minä sain Kööpenhaminassa elämäni ainoan ruokamyrkytyksen. Tarjosivat pilaantuneita munia, se oli kuin huono LSD-trippi.
Etelä-Afrikassa yökerhojen narikoissa on lokerot aseille. Samalla kun jätät takkisi, jätät Astrasi tai Norincosi tai Lorcinisi tai CZ:si tai Vektorisi. Jos olet raskassarjalainen, jätät AK47:si. Jotkut raskassarjalaiset ovat hädin tuskin ehtineet teini-ikään.
Viimeksi kun kävin siellä, yksi Amagents-nimisen jengin kakaroista tuli leuhkimaan tehneensä ryöstökeikalla ruumiin.
”Vahingossa vai?” minä kysyin.
Hän vilkaisi minua ja sanoi: ”Ihan tahallani, urpo.” Sitten hän näytti minulle kuvan, jonka hänen yhdeksänvuotias serkkunsa oli kuulemma piirtänyt. Siinä oli puolipukeinen nainen, joka oli sidottu puuhun. Valkoinen mies yritti suudella naista samalla kun toinen uhkasi tätä aseella.
”Toisen näistäkö sinä tapoit?”
Poika kohautti olkapäitään. ”Jos mä tapan ne kaikki, niin ehkä saan senkin hengiltä, vai mitä?”
Jep, tapa ihmeessä kaikki valkoiset, poju.
Dublinissa oli sentään vielä viattomuus tallella. Ainakin vielä.
Otin kännykkäni esiin ja valitsin numeron. Kolmannella soitolla luuri nostettiin. ”Haloo.” Suljin puhelimen, värisytti vähän.
Istuin pubissa vielä tunnin ja hain neljä santsikuppia. Lähtiessäni otin sen kyökkipsykologiaopuksen mukaani ja viskasin lähimpään roskikseen. Sitten viittasin taksin.

Kuski oli arviolta viisikymppinen nainen, joka näytti äkäiseltä puudelilta. ”Taidat olla skotti”, hän sanoi heti kun olin ehtinyt avata suuni. ”Fiksua porukkaa, keksijöitä. Me irlantilaiset ollaan joka iikka tyhmiä kuin hevonpaskaiset saappaat.”
Virnistin. Mitä muutakaan olisin voinut?
”Oletko koirille allerginen?” nainen kysyi. Ravistin päätäni.
”Saanko esitellä Oscarin.”
Oscar oli saksanpaimenkoira, joka oli käpertynyt pelkääjänpaikalle. Nimensä kuullessaan se nousi istualleen ja murisi.
”En lähde yhdellekään keikalle ilman sitä”, kuski sanoi. ”Vitun urpo koira, mutta repii pallit jokaiselta joka edes katsoo mua vinoon.”
”Yritän pitää silmäni kurissa”, sanoin. ”Varoita heti, jos teen jotain väärin.”
Ilmeisesti onnistuin olemaan katsomatta vinoon, koska Oscar pysytteli hiljaa koko matkan.
Toisin kuin tämä Fionnoula. Että se akka jaksoi puhua. Ihan mistä tahansa.
Jonkun matkaa ajettuaan se kysyi minulta, olinko onnellinen.
”Miksi kysyt?”
”Et näytä siltä.”
”On niin helppoa olla onnellinen”, sanoin. ”Itse tykkään haasteista.”
”Taidat olla ajattelija”, hän sanoi. ”Ajattelijat on aina hapannaamoja. Onneksi et sentään ole mikään uneksija.”
”Eikö sinulla sitten ole unelmia?”
”No ei tasan ole. Yöllä ehtii unelmoida.”
Nojauduin taaksepäin ja annoin hänen rupatella. Teki mieli kysyä, oliko hän koskaan harkinnut itseapukirjan kirjoittamista. Sen kirjan olisin ostanut oitis.
Jäin pois Marinon alueella ja hyppäsin toiseen taksiin. Tämä kuski oli hiljaista sorttia, kuunteli vain paikallisradiota. Vaikutti uneksijatyypiltä, haaveili varmaan omasta limusiinifirmasta ja rikkaista ja kuuluisista asiakkaista. Hän vei minut perille kohteeseen. Nousin autosta yöksi suljettujen kauppojen rivistön edessä.
Päivä oli ollut minulle aivan liian lämmin. Nyt alkuyöstä lämpötila oli juuri sopiva. Takkia ei olisi varsinaisesti tarvittu, mutta aseen sai sen alle piiloon.
Käännyin kulmasta ja ohitin ravintolan, josta juuri astui ulos joku pariskunta. Heidän mukanaan lehahti ulos grillatun lihan tuoksu, ja vatsani kramppasi nälästä. Jatkoin matkaa. Aivan kohta olisin perillä. Matkani päässä. No, melkein ainakin.
Minulla ei ollut tapana tunteilla keikoilla. Toisaalta minulla ei normaalisti ollut aihettakaan tunteilla.
Seisoskelin hetken talon edessä vatsahappoja nieleskellen. Kahvin litkiminen ei tainnut olla ihan kuningasidea.
Pohjakerros, helppo murtautua. Mutta ei minun tarvinnut. Soitin ovikelloa. Uskokaa tai älkää, käteni tärisi vähän.

Hän oli muuttunut. Ei pelkästään vanhentunut. Posket olivat paksuuntuneet ja pehmentyneet. Jos hän olisi tullut vastaan kadulla, en olisi tunnistanut. ”Niin?” hän kysyi.
Ei hänkään tunnistanut minua. Katsoi kuin ventovierasta. Hän näytti siltä kuin odottaisi minun puhkeavan myyntipuheeseen, mietti kai kaupittelisinko sanakirjasarjaa vai yrittäisinkö käännyttää.
Mietin, kertoisinko kuka olin. Olin päättänyt sen jo kertaalleen, mutta nyt, kun seisoimme siinä kasvokkain, jouduin päättämään vielä uudelleen. Ja vitut. Turha arpoa enää. Päädyin samaan tulokseen. Saakoon tietää.
”Terve isä”, sanoin.
Hetken aikaa hän vain tuijotti minua. Sitten hän pudisteli päätään. Tukka oli harmaantunut, mutta ei harventunut. Jokin lihas nytkähti hänen leuassaan, ja hän nojautui taaksepäin kuin olisin työntynyt liian lähelle. Hän tarrasi rintaansa ja läimäytti sitä pari kertaa.
Hetken verran luulin, että hän saisi sydänkohtauksen, mutta hän oli vain yllättynyt. Ja hiprakassa. Hän avasi suunsa muttei sanonut mitään, huulet vain haroivat tyhjää. Sitten: ”Voi hyvä luoja.” Hän sanoi sen vielä uudestaan, ja sitten hän sanoi: ”Rex?”
Astuin sisään ja suljin oven perässäni. ”Minulla on sinulle yksi juttu.”
”Uskomatonta”, hän sanoi. Läski naama loisti. ”Aivan mahtavaa, tuota, nähdä sinua. Herra paratkoon. Voi hyvänen aika. Enhän minä – tule sisään, tule.” Hän hieraisi silmiään rystysillään. ”Sinähän näytät –”
”Aikuiselta?”
”Aikuiselta”, hän toisti ja hymyili.
”Toin sinulle synttärilahjan”, sanoin ja avasin takkini.
”Ei nyt ole syntymäpäiväni.”
Otin aseen esiin.
Isä jähmettyi ja sanoi kuiskaten: ”Kuules poika –”
Niin, isä. Halusin kuulla hänen anelevan. Tuijotin häntä silmiin.
Hän ei tajunnut viestiäni. ”Uskomatonta”, hän sanoi. ”Kundi joka kusi isä Donachien päälle. Noin iso poika, pyssy ja kaikki. Mutta tiedätkö mitä? Näytät vieläkin siltä että kuset kohta housuun. Minun poikani – oikeat poikani – nylkisivät sinut elävältä.”
”Itse asiassa kaksoset viihtyivät minun seurassani oikein hyvin”, sanoin. ”Taisivat tuntea sielunsukulaisuutta. Vedettiin muutamat viivat yhdessä ennen kuin lähetin ne äitinsä luo.”
Isä nuolaisi huuliaan. ”Älä puhu paskaa”, hän sanoi. ”Kai minä olisin siitä kuullut.”
”Piilotin ruumiit, katsos. Voi vähän kestää ennen kuin ne löydetään. Kuka nyt paria työtöntä irlantilaista palkkasotilasta kaipaa?”
”Puhut pelkkää paskaa. Pane se pyssy pois.”
”Niiden äiti muutti uuden miehensä kanssa Johannesburgiin alle vuoden päästä siitä kun jätti sinut”, sanoin. ”Murtovarkaat ampui sen.”
Isä ei sanonut mitään.
”Johannesburgissa oli sinä kesänä tosi kuuma”, kerroin hänelle.
”Valehtelet”, hän sanoi. ”Yrität pelotella. Säälittävää.”
Yritin keksiä, millä olisin voinut todistaa hänelle olevani tosissani. Ei ollut paljon vaihtoehtoja.
Ammuin häntä rintaan.
Sillä lailla.
Hyllyvä naama vääntyi naurettavan näköiseksi. Kivusta? Yllätyksestä? Surusta? Vihasta? Mistä sen tietää.
Hän rojahti seinää vasten ja huohotti. ”Senkin”, hän sanoi, ”pikku”, hän sanoi, ”paska”.
Ammuin häntä suuhun ja hän romahti lattialle. Kumarruin hänen puoleensa ja tein sen, mistä olisi pitänyt aloittaa: ammuin hänelle kuulan kalloon.

Korttelin päähän päästyäni kaivoin puhelimen taskustani ja valitsin numeron. Vastaus tuli pian.
”Miten juhlat sujuvat?” kysyin.
”Sinun olisi pitänyt tulla”, äiti sanoi. ”Tosi kurjaa, ettet päässyt paikalle. Tästä piti tulla ihan erityinen ilta.”
”Niin siitä tulikin, äiti”, minä sanoin. Vahinko, etten voinut kertoa hänelle, miksi.

Love, Rex ilmestynyt alun perin osoitteessa laurahird.com heinäkuussa 2005. Suom. Lotta Sonninen. Julkaistu tekijän luvalla.
Allan Guthrie on skotlantilainen kirjailija, kirjallisuusagentti ja kustantaja. Häneltä on suomennettu romaani Viimeinen suudelma (Arktinen Banaani 2009). Häneltä ilmestyy suomeksi novelli Ässän numerossa 4.