Valkoinen talo seisoo pellon takana metsänrajassa vuolaasti juoksevan puron vieressä yksinäisenä kuin alttarille hylätty morsian. Pihaa reunustavat suuret lehmukset heiluvat hiljaa syksyn viimeisten lämpimien tuulten tahdissa. Pihamaalla hiekkalaatikon ympärystä on täynnä erivärisiä ämpäreitä, pikkulapioita ja hiekkakakkumuotteja. Nurmikolla on keskeneräinen krokettipeli, joka hylättiin, kun tuli kutsu ruokapöytään. Autokatoksessa on kaksi äskettäin pestyä kallista autoa. Tien päässä on lukollinen postilaatikko ja sen vieressä kaksi roskista, joiden ympärille on rakennettu sinivalkoinen katos. Se näyttää ennemmin leikkimökiltä kuin roskakatokselta.
Olen polvillani metsänrajassa, keskellä sankkaa pajukkoa. Käteni on työntynyt syvälle harmaan takkini vasempaan taskuun. Hivelen pintaa. Silitän pienen peikkonuken violettia hiuspehkoa. Välillä kosken lenkkiin, joka riippuu nuken päästä lähtevän lyhyen ketjun päässä. Olen ollut paikoillani kauan, mutta se ei haittaa. Olen oppinut odottamaan.
Nainen astuu ulos talosta. Hänellä on raskas pyykkikori kainalossaan. Lapset huutavat jotain hänen peräänsä samalla, kun nainen sulkee oven ja lähtee kohti pyykkitelinettä. En kuule, mitä lapset huutavat. Huomioni on kiinnittynyt naiseen. Katson häntä, mittailen. Nainen on täydellinen, melkein liian täydellinen. En pidä naisista, jotka ovat kuin suoraan naistenlehtien sivuilta. Naisessa täytyy olla jokin pieni virhe. Sellainen, joka tekee naisen erikoiseksi ja yksilöi hänet kauniiksi. Se kiihottaa minua.
Nainen saa viimeisenkin sukan tuuleen roikkumaan ja lähtee takaisin taloon. Katson loittonevaa naista. Hiuksia, selkää, pakaroita ja sääriä. Silitän Trollin hiuksia. Pidän toista kättäni nyrkissä kasvojen edessä.
- Kelpaa meille, kuiskaan ja muserran hitaasti suljetun nyrkin sisällä epätoivoisesti hyppivän heinäsirkan valkeanvihreäksi tahnaksi. Nuolen käteni puhtaaksi. Se maistuu raa’alta.
Kolmetoista vuotta poliisina ja vasta nyt oli ensimmäinen kerta, kun hänelle soitettiin keskellä yötä. Mies nousi istumaan ja kuunteli puoliunisena hätääntynyttä ääntä. Hän pyysi soittajaa toistamaan asiansa neljä kertaa ennen kuin suostui uskomaan. Murha! Jurvassa! Mies ei tosissaan uskonut vielä silloinkaan, kun oli saanut virkapuvun ylleen ja ajoi kohti murhapaikkaa.
- Ei voi olla todellista, mies vakuutteli peruutuspeilille ja siitä roikkuvalle vihreälle hajukuuselle vilkaistessaan taakse jäävää pimeää kotitietä.
Miehen saavuttua talolle siellä oli jo useita liikkuvanpoliisin yksiköitä. Vaasasta oli tulossa rikospaikkatutkijoita. Hän sammutti auton ja meni ovea vartioivan tylyn poliisin ohitse sisään. Näky piirtyi miehen verkkokalvoille yhtä tarkasti kuin ammattilaisen ottama valokuva. Se näkyisi vielä lukemattomina öinä, kun hän ummistaisi silmänsä ja odottaisi unta. Nainen makasi keittiön ja olohuoneen välisellä käytävällä. Hänen yöpaitansa oli revitty auki. Rinnoissa ja vatsassa oli viiltoja. Mustelmia oli ympäri kehoa. Suurin viilto oli vatsassa. Veri oli jo osaksi kuivunut iholle ja hiuksiin. Tumma häpykarvoitus näytti pieneltä ja punaiselta kuolleelta siililtä. Mies lähti nopeasti pois. Hän meni ulos ja sytytti tupakan, kun käsien tärinä vaimeni tarpeeksi sytyttimen käyttämiseen.
Avaan vanhan rivitalokaksion oven. Se on juuttunut, paisunut kosteudesta ja aukeaa vasta oikeaan alareunaan suunnatun terävän potkun avustuksella. En välitä, kun naapuriasuntoon syttyy valot. Naapurissa asuu dementoitunut mummo, joka ei näe enää juuri mitään ja vaikka näkisikin, ei muistaisi sitä enää hetken kuluttua. Huokaisen päästessäni tuttuun ja turvalliseen kotiin. Mustat verhot roikkuvat ikkunoiden edessä. Kuukauden ajan kasvanut astiakasa on valloittanut tiskipöydän. Olohuoneen pöydällä on viisi pitsalaatikkoa, joiden uumenissa asuu kuivuneita pitsakolmioita. Ne tuoksuvat pistävältä, haisee ihan kodilta.
Menen suihkuun. Seison paikoillani ja annan viileän veden valua ihollani. Olen suihkussa kauan. Niin kauan, että tunnen itseni puhtaaksi. Menen makuuhuoneeseen valkoinen pyyhe ympärilläni. Käyn matkalla ottamassa takin taskusta nuken mukaani. Heitän pyyhkeen lattialle ja kietoudun ohueen lakanaan. En ole koskaan käyttänyt peittoa. Peitot ovat painostavia. Puristan Trollia rintaani vasten ja vaivun tiedottomuuteen.
Miehellä ei ollut aavistustakaan mitä tehdä. Ei hänellä ollut kokemuksia murhista. Miehen siihenastinen poliisinura oli koostunut mopojen takarattaiden piikkien laskemisesta ja kaasuttimien koon tarkastuksista. Joskus harvoin joku jäi kiinni pontikankeitosta. Murha oli jotain, mitä kukaan paikkakuntalainen ei ollut uskonut koskaan tapahtuvan. Niin karmeita asioita tapahtui vain ”suuressa maailmassa”, ei Jurvassa.
Pian murhan jälkeen Vaasan rikospaikkatutkijat saapuivat ja ottivat jutun hoitaakseen. Toisaalta mies oli helpottunut, mutta toisaalta häntä hiukan harmitti. Olisihan se ollut hienoa ratkaista murha. Miehen vaimo oli tyytyväinen, sillä hän oli ollut alun alkaenkin miehen ammatinvalintaa vastaan. Vaimo oli kuitenkin lopulta hyväksynyt miehen valinnan, sillä jos mies toimisi poliisina Jurvan kokoisella paikkakunnalla, ei mitään suurta vaaraa olisi.
Herään vasta iltapäivällä. Laahustan keittiöön ja keitän kahvia pannulla, jonka ostin 13 vuotta sitten. En ole milloinkaan pessyt sitä ja lasi on muuttunut melkein läpinäkymättömän harmaaksi. Se antaa kahville omalaatuisen, hienon maun. Ihmettelen, miksi ihmiset kiinnittävät niin paljon huomiota siisteyteen ja muihin toisarvoisiin seikkoihin. He kuluttavat elämäänsä murehtien ja siivoillen, unohtavat itse elämisen ja kaikki siihen liittyvät vahvat tunteet. Mielestäni elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin vahvojen kokemuksien ja tunteiden kerääminen ennen kuolemaa.
Kaadan ensimmäisen mukillisen. Muistan takin ja taskun sisällön. Povitaskussa on siniset alushousut, jotka otin muistoksi. Kääntelen pikkuhousuja käsissäni, muistelen värisyttäviä tapahtumia ennen kuin laitan saaliin siististi kaappiin kolmen aiemman muiston seuraksi. Juon kahvin loppuun, haen lisää. Sytytän savukkeen.
Aika kului ja Vaasan rikostutkijat valloittivat Jurvan poliisilaitoksen. Miehen oma työhuonekin oli tutkijoiden käytössä. Heillä oli mukanaan nykyaikaisia laitteita joilla he tutkivat rikoksia. Jurvassa ei ollut mitään uusia teknisiä laitteita. Kaikki oli jo aikaa vanhentunutta. Määrärahat olivat pienentyneet vuosi vuodelta ja poliisilaitoksen lakkautus läheni vääjäämättä. Kaikesta supistettiin.
Aluksi hän oli yrittänyt olla mukana tutkimuksissa, mutta toisen raiskauksen ja murhan jälkeen miehelle tehtiin selväksi, että olisi parempi pysytellä taka-alalla. Se sopi hänelle hyvin ja hänen vaimolleen vielä paremmin.
Yhteistä aikaa oli enemmän kuin vuosiin. He harrastivat kaikkea sitä, mitä olivat aikoinaan naimisiin mennessä suunnitelleet. He jatkoivat opiskeluajan harrastusta, polkupyöräilyä. He eivät tehneet pitkiä lenkkejä eivätkä polkeneet kovaa vauhtia. Sen sijaan he puhuivat paljon, elähdyttivät avioliittoa, joka oli polkenut paikoillaan sen alusta saakka.
Nautin elämästäni. Työttömyyskorvaukset ovat tilillä. On jälleen kulunut tarpeeksi aikaa viimeisimmästä kokemuksesta. Siirryin aikoinani ammattikoulusta suoraan kortistoon. Kun jurvalaisella miehellä on puutyönnumerona viitonen, tietää tasan tarkkaan, minne koulun jälkeen päätyy. Se ei minua haittaa. Tulen toimeen vähällä.
Poliisit eivät ole päässeet jäljilleni. Olen mielissäni, sillä tiedän, ettei yhteiskunta ymmärrä eikä hyväksy toimiani, vaikka minähän elän vain siten, miten kaikkien ihmisten pitäisi elää. Nautin elämästä, joka hetkestä, enkä murehdi pieniä ja tyhjänpäiväisiä asioita. Odotan iltaa. On jälleen aika kartuttaa kokoelmaa.
Lopulta kello on niin paljon, että on aika lähteä matkaan. Haen nuken makuuhuoneesta ja laitan sen varovasti takin vasempaan taskuun. Minulle tulee välittömästi levollinen ja itsevarma tunne. Sammutan valot ja tarkastan, että ovi menee varmasti lukkoon. Tervehdin naapurin mummoa, joka laahustaa rollaattorillaan vastaan roskalaatikkojen kohdassa. Silitän hellästi Trollin hiuksia. Minä rakastan kaunista nukkeani.
Mies teki pyörälenkillä ehdotuksen vaimolleen. Hän kysyi, tahtoisiko vaimo lapsia. Mies oli ollut aiemmin lapsia vastaan, mutta viimeaikaiset tapahtumat olivat saaneet hänen mielensä muuttumaan. Mitä muuta tarkoitusta ihmiselämällä muka oli kuin suvun jatkaminen? Siihenhän heidät kaikki oli luotu. Vaimo polkaisi pyörän takarenkaan lukkoon. He seisoivat hetken pienen mäen laella vain katsoen toisiinsa. Lopulta vaimo painoi huulet miehensä huuliin. Se riitti vastaukseksi.
He polkivat kilpaa viimeiset sadat metrit. Miehen kunto oli noussut ja hän olisi voittanut helposti. Hän antoi kuitenkin vaimonsa voittaa. Vaimo tiesi tämän, mutta tuuletti silti iloisesti voittoaan ajettuaan pihaan. He laittoivat pyörät talliin ja lähtivät kohti päärakennusta. Vaimo oli jo ulko-ovella, kun mies ilmoitti, että hän tulisi hetken kuluttua perässä. Mies meni autotallin nurkalle ja katsoi ympärilleen. Syksyinen tihkusade kasteli tummaa maata ja muutti hitaasti pihaa hiekansekaiseksi mutavelliksi. Mies naurahti hiljaa ja lähti vihellellen taloon, takan lämpöön rakkaan vaimonsa luo. Kaikkea sitä iltahämärä voikin teettää. Pienen hetken mies oli kuvitellut kuulleensa jostain lähistöltä kuiskatut sanat: ”Kelpaa meille.”
Henry Aho (s. 1979) on teuvalainen kirjailija, joka on julkaissut mm. kirjat Rundilla (Nordbooks 2008), Tappamisen taide (Mediapinta 2010) ja Vanhan aseman salaisuus (Nordbooks 2011). Ahon novelli ”Pääkalloverhot” on julkaistu novellikokoelmassa Mitä tahansa edestä löytyy (Nordbooks 2009).
