Aloita eteneminen tästä!

Isku netissä jo kolmatta kertaa!

Tässä on Iskun kolmas nettinumero eli alusta alkaen kolmastoista numero! Mistään huonon onnen koosteesta ei ole kyse, vaikka välillä olikin loppua usko siihen, saadaanko numeroa kasaan.

Kehutun Tarja Sipiläisen toinen esiintyminen Iskussa (edellinen oli erinomainen "Keräilijä", joka on mukana myös Parhaita Isku-jännityskertomuksia -kirjassa) tapahtuu hiukan retrosti, sillä "Viiden aistin juhla" ilmestyi pari vuotta sitten jämäpaloja julkaisseessa Jännityslukemistossa. Tämä oli päätoimittajan virhearvio, sillä teksti on hyvä, taitavasti viitteillä pelaava pieni kauhutarina. 

Hiukan samanlainen tapaus, mutta tekstinä aivan toisista maailmoista on amerikkalaisen Pearce Hansenin villi "Halvaantunut tappajasimpanssi", joka ilmestyi sumeksi ensimmäisen kerran Ässä-minilehdessä. Tällaista menoa kelpaa julkaista uudestaan loputtomiin! Patti Abbottin "Kirous-Johnny" taas saadaan suomeksi ensi kertaa, vaikka Abbott, erinomainen kirjoittaja ja vielä erinomaisempi bloggaaja, on esiintynyt Iskussa ja Ässässä ennenkin. Kumpikin novelli on myös sitä pituutta, mikä netissä toiminee parhaiten: alle tuhat sanaa. Kyse on niin sanotusta flash fictionista, joka ei Suomessa ole oikein lyönyt läpi, vaikka netissä on useita englanninkielisiä sivuja, joilla julkaistaan jatkuvasti hyvää uutta rikoskirjallisuutta lyhyessä mitassa. 

Lopuksi kaksi kotimaista tekstiä, toinen vanha, toinen uusi. Seppo Tuisku on legenda, jonka nimi ei välttämättä sano monille mitään. Vuonna 1959 alun perin julkaistu "Kuolema iskee takaisin" on varmasti vanhentunutta, mutta silti sujuvasti tehtyä tappoviihdettä, jossa loppuyllätys on juuri niin ironinen kuin kuuluukin. Jussi Katajala taas on nuoren polven tekijä, jolle voi ennustaa pitkää uraa. "Murmanskin syksy" on tunnelmallista kovistelua Venäjän perukoilta. 

Jos joku ehti nähdä viestin, jossa sanottiin, että tässä numerossa ilmestyy Allan Guthrien (Viimeinen suudelma) novelli "Love, Rex", niin tiedoksi annettakoon, että se ilmestyy ensi syksynä Iskun 15:nnessä numerossa! 

Ja nyt novellien pariin! 

Tarja Sipiläinen: Viiden aistin juhla

Satoi. Laura kirosi aamu-unisuuttaan, sateenvarjo oli taas jäänyt töihin lähtiessä naulakkoon. Vaikka hän juoksi koko matkan bussipysäkiltä kotiin, raskaat pisarat ehtivät kastella villakangastakin niin, että se alkoi lemuta ummehtuneelta. Takkiin oli mennyt viikon palkka, ja pesuohjeessa luki ”kemiallinen pesu”. Paska juttu. Koko päivä oli mennyt samaa rataa, eikä iltakaan näyttänyt yhtään lupaavammalta.
Päivä halpahallin kassalla oli ollut vaihteeksi sellainen, että vasemman koukun heilahdus oli ollut pari kertaa pelottavan lähellä. Eikä hän kauaa kuuntelisikaan pikkusieluisten asiakkaiden valitusta heikosta laadusta ja huonosta palvelusta. Joku hänen lähettämistään työhakemuksista tärppäisi ja hän saisi heittää tylyt hyvästit narisijoille.
Kuistilla Laura alkoi kaivaa avaimia olkalaukun pohjalta, mutta ulko-ovi ei ollutkaan lukossa. Eve tai Mira oli kai jo tullut töistä kotiin. Eteisessä vastaan hyökyi lämpöaalto.
”Eve! Mira!”
Ei vastausta. Outoa. Laura vilkaisi lämpömittaria. Se näytti yli kolmeakymmentä astetta. Vaikka Laura olikin ensimmäiseksi heittänyt haisevan takin yltään, hikeä alkoi puskea otsalle. Hän kokeili patteria, se poltti. Ovi eteisestä pukuhuoneeseen oli auki, myös saunan ovi oli selällään. Kirosanoja jupisten hän kiersi patterin pienemmälle ja marssi sammuttamaan punaisena hehkuvan kiukaan. Hän avasi eteisen ikkunan ja päästi syysilman sisään.
”Hei, tytöt! Mitä te pelleilette?”
Porras narahti, toisen makuuhuoneen suunnalta kuului heikkoa koputusta. Laura kohautti olkiaan. Heidän porukalla vuokraamansa rintamamiestalo äänteli usein itsekseen. Syysmyrskyissä sen kattorakenteet valittivat vanhuuttaan, ja nytkin ulkona puhalsi navakka pohjoistuuli. He olivatkin kertoneet kavereilleen, että entisen omistajan harhaileva haamu ei jättänyt heitä rauhaan, vaan yösydämellä raahusti portaikossa häiritsemässä heidän yöuniaan.
Eve ja Mira olivat valinneet väärän päivän pilalleen. Kuulisivat kunniansa, kunhan tulisivat esille piiloistaan. Aikuiset naiset, lapsellisia kuin keskenkasvuiset kakarat. Laura kiristeli hampaitaan. Mädätkööt kätköissään, hän söisi jääkaapin tyhjäksi. Teetä ja voileipää, vanha kikka saada mieliala kohoamaan.
Jääkaapin ovi tuntui tahmealta. Laura kiljaisi nähdessään vilahduksen jääkaapin sisällöstä. Hän paiskasi oven kiinni ja yritti olla oksentamatta. Kurkkuun noussut pala sai hänet kakomaan.
Sairasta touhua. Olihan heillä ollut rajuhkoja aprillipiloja, mutta nyt oli lokakuu. Mitä helvettiä ne oikein puuhasivat? Oliko tämä joku kummallinen tapa kertoa, ettei Lauran seuraa enää kaivattu? Ei auttanut, vaikka he olivat olleet ystäviä alakoulusta asti; seonneita kämppiksiä hän nyt kaikkein vähiten tarvitsi. Yhdessä oli ollut aivan tarpeeksi. Liikaakin.
Laura kokosi itsensä ja raotti jääkaapin ovea uudelleen. Pakko se oli uskoa. Häntä tuijottivat perintönä saatuun kristallikulhoon kauniisti asetellut verestävät silmät. Silmien vieressä, kannellisessa Tupperwaren kipossa oli jotain punaista. Tahmeaa ja punaista.
Verta! Lauran kädet vapisivat, kun hän otti astian hyllyltä. Varovasti hän raotti kantta ja nuuhkaisi. Yökkäys oli jälleen lähellä. Verta, sitä se epäilemättä oli, mutta veren karvauteen sekoittui jotakin makeaa. Laura alkoi kaataa purkin sisältöä tiskialtaaseen. Se valui tahmeana, kullankeltaisena ja tummanpunaisena spiraalina altaan pohjalle. Hän nuuhkaisi uudestaan. Ei voinut olla totta, veristä siirappia?
Kun jääkaapin kaivaukset paljastivat kelmeän käden torsoa muistuttavan iljetyksen, ilmeisesti siansorkan, ja ketsuppiin sotkettua spagettia, joka ryömi ohuina lonkeroina kattilasta, Lauran aivoissa alkoi herätä muistikuvia.
Nythän oli viimeinen päivä lokakuuta. Ja edellisellä viikolla Eve oli googlannut tautatietoja Halloween-artikkeliin, jota oli kirjoittamassa paikallislehteen. Eve oli jopa pyytänyt Lauraa ja Miraa katsomaan parhaita löytöjään. Grapevinen sivuilta oli löytynyt ohjeita aikuisten Halloween-juhlaan. ”Viiden aistin juhla”, niin siellä oli lukenut, ja perään oli kirjoitettu luettelo käytännön vinkkejä. Siansorkatkin oli mainittu.
Mysteeri ratkaistu.
Laura istui pöydän ääreen ja lusikoi teehensä hunajaa, ilman ei toivottuja lisämausteita. Häntä alkoi naurattaa. Evelle ja Miralle hän ei tunnustaisi, mutta itselleen hänen oli myönnettävä olleensa hetken aikaa kauhuissaan. Kämmenet olivat vieläkin hiestä nihkeät. Joku vastaveto olisi kehitettävä, sen verran paha veto tämä oli.
”No niin, saitte naurunne, kömpikäähän piiloistanne. Keitin teetä – ja täällä on siirappiakin!” Lauran huhuiluun vastasi vain ikkunasta puhaltava tuuli.
”Ollaanko me nyt kuurupiiloa. Mitäs jos toisin teille karkkia, niin voisitte lopettaa keppostelun. En ole sillä tuulella, että jaksaisin tätä koko iltaa.”
Ei vastausta. Sen sijaan Lauran nenään leijui outo haju. Hän oli kerran marjametsässä törmännyt äitinsä kanssa puoliksi syötyyn hirvenraatoon, jonka ympärillä kärpäset olivat pörränneet ekstaasissa. Hän tunnisti löyhkän: mädäntyvää lihaa.
Yläkerrassa narahtelivat lattialaudat, portaista kuului kolinaa. Äänet sekoittuivat toisiinsa, ja niihin yhtyi laukkaavan hevosen aikaansaama kopse. Olohuoneen pimennysverho oli vedetty alas. Vanhemmilta tupaantuliaislahjaksi saatu tykki heijasti seinälle kohtauksen tutusta kauhuelokuvasta – päätön ratsumies karautti uhrinsa kimppuun miekkaa heilutellen. Hengenhädässä kirkuva nainen täytti seinän.
Olohuoneen lattialla lojui avonainen valokuva-albumi. Laura lähestyi sitä ristiriitaisin tuntein.
”Haa, että piti sitten vetää vielä leffat ja valokuvatkin mukaan? Very funny, girls.” Laura kumartui katsomaan albumia. Sivulla oli kolme kuvaa; Mira bikineissään Kalajoen reissulla otetussa kuvassa, Eve viime vappuna valkolakissaan ja kolmannessa kuvassa hän itse koristelemassa kuusta edellisenä jouluna. Neljäs kuva puuttui. Laura jäi tuijottamaan tyhjää kohtaa.
Jokaisen kuvan yli oli vedetty rasti paksulla punaisella tussilla.
Laura otti tukea ovenpielestä. Heikotti. Jos tämä oli Even ja Miran mielestä huumoria, niin hän ei tuntenut ystäviään lainkaan.
Nojatuolissa, selin Lauraan, istui joku.
”Mira? Eve?” Ei vastausta. Laura puristi ovenkahvaa rystyset valkoisena.
”Vitun Halloween-hullut!”
Samassa yläkerrasta alkoi kuulua entistä kovempaa meteliä. Kuin Quasimodon ja Godzillan risteytys olisi tömistellyt vintillä. Jotain tulla kolisteli alas portaita.
Lauran sydämen jyskytys täytti alakerran. Hän veti henkeä niin syvään, että keuhkot tuntuivat halkeavan, puri hampaat yhteen ja lähestyi yläkertaan vieviä portaita. Päättäväisyys oli murentua, kun hän näki, mikä oli saanut aikaan äskeisen kolinan. Portaiden juurella lojui pyöreähkö möykky, jonka tarkemmat piirteet peittivät pitkät, tumman nesteen tahrimat hiukset.
Ilma puristui Lauran keuhkoista yhdellä henkäyksellä. Raivo sumensi katseen, kun hän syöksyi ylös kaksi askelmaa kerrallaan.
”Jumalauta likat! Nyt tuli mitta täyteen. Lähden tästä hullujenhuoneesta huomenna. Saatte leikkiä typeriä leikkejänne keskenänne! Tappakaa vaikka toisenne, ihan sama.”
Laura jatkoi karjumistaan koko matkan ylös. Yläeteiseen päästyään hän tempasi lähemmän makuuhuoneen oven auki sellaisella voimalla, että säikähti irrottaneensa oven saranoiltaan. Hän paiskasi oven saman tien kiinni ja kääntyi oksentamaan kaiteen yli sappinestettä, jota kupli ryöppyinä vatsanpohjasta asti. Hän puristi silmät kiinni niin tiukasti, että sattui, mutta kuva ei suostunut häviämään.
Kenen nyljetty ruumis hänen vuoteellaan retkotti? Kuuluiko hänen alaeteisestä löytämänsä pää tuohon torsoon?
Laura nieleskeli sapen makua suustaan. Ajatukset olivat kuin myrkky, joka jähmetti hänet niille sijoilleen. Vaikka hän kuinka yritti ajatella järkevästi, kääntää tilanteen huonoakin huonommaksi pilaksi, lamaannus ei poistunut.
Lauran äärimmilleen viritetyt aistit varoittivat häntä. Ne kirkuivat niin lujaa, että hänen piti painaa kädet korvilleen. Tiukasti. Ilma hänen takanaan liikahti. Hän ei uskaltanut kääntää päätään.
Jokin kosketti hänen olkapäätään kevyesti. Ote siirtyi olkapäältä kaulalle. Otteen tiivistyessä vuoden takaiset tapahtumat palasivat välähdyksinä: sekopää-Sallan syntymäpäivät, raju riita kolmikon yrittäessä estää tyttöä, kun tämä päätti levittää siipensä ja ponnistaa lentoon parvekkeelta, itkun ja kiroilun, levottomasti nukutun yön, oksennuksenmakuisen syysaamun. Ja Sallan huoneessaan, hiljentyneenä, mustat hiukset otsalle liimautuneina.
Punainen silkkivyö kaulalla kiilteli kuin tuore veri, jalat tavoittelivat tyhjää. Musta enkeli ilman siipiä.
Lauran silmissä sumeni. Alakerrassa stereot alkoivat pauhata täysillä. ”Bye, bye, beautiful...”

Tarja Sipiläinen on lappeenrantalainen kirjoittaja, joka on julkaissut mm. Iskussa, Usvazinessä ja Uusrahvaanomaisissa tarinoissa. "Viiden aistin juhla" on aiemmin ilmestynyt Jännityslukemisto-lehden numerossa 2 (2009). 

Pearce Hansen: Halvaantunut tappajasimpanssi

Kuulit oikein. Muija pettää minua. Se oli automaattisesti paha homma: hänen hygieniansa on aina ollut vähän vasemmalla kädellä hoidettua ja hän haluaa seksiä enemmän kuin espanjankärpäskuurilla oleva pukki. Haluaa sitä enemmän kuin pystyn tarjoamaan, jos tajuat mitä tarkoitan. Riittää, kun sanon, että en ole mikään Ron Jeremy.
En välitä niin kauan kuin muija on asiallinen. Mutta kun löydän jonkun tyypin haisevat alushousut vessasta tai kotiovella tulee vastaan kavereita, jotka vetää vielä vetoketjua kiinni? Voit vain kuvitella, mitä miehen mielessä liikkuu silloin.
Ja sitten minä luen yhden artikkelin lehdestä jostain paikallisen eläintarhan simpanssista, jonka selkäranka on vaurioitunut. Bonzo-raukka on halvaantunut vyötäröstä alaspäin, ne on jopa pistänyt sen rullatuoliin.
Minun kävi sitä simpanssia sääliksi. Meinaan, että sen ainoa duuni koko maailmassa oli olla siellä eläintarhassa ja seistä kun turistit tuijottaa ja heittää välillä niille omaa paskaansa, kun homma käy turhan tylsäksi. Nyt se ei voi tehdä edes sitä. Se on yhtä hyödytön kuin minäkin. Työntelee itseään siinä rullatuolissa kunnes kuolee, ja se on varmaan jossain suojeluohjelmassa, piilossa muilta simpansseilta. Meinaan että olen kuullut että simpanssit tappaa toisia simpansseja, ne on siinä mielessä yhtä edistyneitä kuin me ihmisetkin.
Silloin minulle tulee mieleen: me voidaan varmaan auttaa toisiamme.
Vuokraan teollisuuskämpän toisesta kerroksesta ja murtaudun eläintarhaan ja haen simpanssin sieltä pois, rullatuolin ja kaikki. Vien kaverin siihen kämppään ja hoidan sitä. Saan sen luottamaan itseeni. Tiesitkö ettei simpansseja voi opettaa potalle? Bonzolla oli varmaan hauskaa paskoa rullatuoliin ennen kuin hommasin sinne varaston kertakäyttövaippoja.
Säästän teidät treenausohjelman yksityiskohdilta, mutta valmistujaisjuhla menee näin: Yöllä, kun ketään ei ole näkemässä, vien Bonzon ulos kujalle ja vähän työnnän sitä ylöspäin että se pääsee paloportaille. Sen alavartalohan on ihan hyödytön, mutta sen ylävartalo toimii riittävän hyvin. Se kiipeää ylös käsillään ja ryömii sitten ikkunasta sisään ja raahaa kuolleita jalkojaan perässään. Se tömistelee sängylle, vetää esiin kolmekasin, joka on sen kainalokotelossa, ja ampuu kaikki pyssyyn ladatut kuusi harjoituspatia. Se tyhjentää pyssyn tavaratalon mallinukkeen, jonka olen piilottanut peiton alle. Mallinukella on jopa peruukki, suurin piirtein samaa väriä ja paksuutta kuin minun huoravaimoni tukka.
Bonzoa on helppo kouluttaa, se on fiksu. Opetan sille, että jos se tekee kaiken edellämainitun oikein ja järjestyksessä, se saa tupakka-askin ja pullon Old Overcoatia, jota se voi imeä. Jep, on oikeasti tosi hauskaa katsoa, kun Bonzo vetää ketjussa tupakkaa ja halaa pulloa. Olen aika onnekas kaveri, kun sille kelpaa noinkin halpa viina.
Ja sitten tulee se yö. Vien Bonzon talolle, jossa minä ja muija asutaan. Kuuntelen riittävän kauan, jotta olen varma siitä, ettei hän viihdytä jotain uutta herrasmiestä - sen kyllä kuulee, koska hän tykkää kiljua, koko talo tietää, kun hänellä on vieraita.
Mutta meidän kämppämme on hiljainen kuin hauta.
Ja ylös paloportaita ja ikkunan läpi luikkii Bonzo, ainoa ero on että tällä kertaa kolmekasiin on ladattu ihan oikeita luoteja. Odotan laukauksien ääniä, jotka kertoisivat vaimoni poistumisesta helvettiin. Kun laukaukset kuuluvat, haihdun ja Bonzo jää paikalle selvittelemään hommaa.
Odotan, mutta laukauksia ei tule. Joten hiivin ylös paloportaat ja kurkistan ikkunasta. Sisällä on hämärää, mutta jotain tapahtuu sängyssä, hahmoja erottuu tempoilemassa. Sitten kiljuminen alkaa.
Muijani kirkuu ja niin myös Bonzo, niin kuin ne olisivat tappamassa toinen toistaan. Sitten lamppu sängyn vieressä menee päälle ja minä näen, mitä minun sängyssäni tapahtuu.
Minun vaimoni on kiinnittänyt dildon Bonzon vyötäisille ja ratsastaa sillä niin kuin joku lehmityttö ja tuijottaa minua suoraan silmiin. Vitun apinan kyrpä voi olla kuollut ja halvaantunut, mutta se tietää täsmälleen, mitä on menossa, kummatkin kirkuvat irstasta viidakkomeininkiä toisilleen. Kun vetäydyn pois, tajuan, että muija tietää minun olevan paikalla ja että hän laittoi valot päälle tahallaan, hän haluaa, että minäkin näen.
Apinatalon orgioitten huudot saattavat minua kadulle, kun kompuroin alas kadulle.
Mutta ei saa lannistua, vai mitä? Kuulin yhdestä gorillasta naapurikaupungin eläintarhassa. Vanha Kong siellä on kärsinyt selkäydinvammasta niin kuin Bonzokin, mutta se on vaan vähän pahempi. Kong on kokonaan halvaantunut ja ne kouluttavat sitä liikkumaan rullatuolissa niin että se puhaltaa muoviputkeen. Kong on hyödytön, niin kuin minäkin. Niin kuin Bonzokin ennen kuin vaimoni oli tehnyt siitä seksilelunsa.
Murtaudun eläintarhaan ja nappaan Kongin sieltä ulos, pistän sen sähkörullatuoliin kaukosäätimen ja kiinnitän sen vyötäisille itsemurhapommittajan vyön, niin kuin niillä rättipäillä siellä Irakissa.
Ongelma on vain se, etten pysty nappaamaan Bonzoa ja vaimoani muualla kuin vammaisille tarkoitetuissa paikoissa.


"Paraplegic Killer Chimp" ilmestynyt Powder Burn Flash -blogissa 1.4.2008. Suom. Juri Nummelin; suomennos ilmestynyt ensimmäisen kerran Ässä-lehden numerossa 2 (2009). Julkaistu tekijän luvalla.
Pearce Hansen on amerikkalainen kirjailija, jonka esikoisromaani Street Raised (PointBlank) ilmestyi 2007.

Patti Abbott: Kirous-Johnny

”Nimenne on siis Kirous-Johnny”, sanoi ylikonstaapeli Duffy. ”Ymmärsinkö oikein?”
”Sillä nimellä mua kutsutaan. Baseball-piireissä siis.” Kirous-Johnny pullisti rintaansa.
Hän istui Detroitin pääpoliisiasemalla yllään Detroit Tigersin virallinen peliasu ja piteli käsissään asuun kuuluvaa lippalakkia. Hän oli lyhyt, vain hiukan yli 160-senttinen, ja painoi tuskin kuuttakymmentä kiloa. Todennäköisesti hän oli saanut aikoinaan koulun pihalla kuulla paljon ikävämpiäkin nimityksiä kuin Kirous-Johnny.
”Kaveri, jonka tunnistitte rivistä, on täällä.” Ylikonstaapeli nyökäytti päätään kohti kalteroitua nurkkausta, jossa istui tukeva, kaljuuntuva mies. ”Hän sanoo että tuo teidän musta silmänne on omaa syytänne, härnäsitte häntä tahallanne. Häntä ärsyttää, että olette ompeluttanut nimen tuon pelipaidan selkään.”
Ylikonstaapeli Duffy nousi hitaasti tuolistaan ja kiersi Kirous-Johnnyn selän taakse. Pelipaidassa tosiaan luki Kirous-Johnny. Hän tökkäsi i-kirjainta sormellaan kuin lisätäkseen sen päälle pisteen.
Mies värähti. ”Teetin sen vasta sitten kun fanit alkoi käyttää sitä nimeä.”
”Meillä on todistaja, joka sanoo sen tapahtuneen ensi kerran radiossa”, ylikonstaapeli ilmoitti. ”Minulla on tässä kirjallinen tallenne kyseisestä Tiger Talk -ohjelman lähetyksestä. Elokuun 12. päivältä vuonna 2006.”
Hän poimi paperinipun pöydältä ja alkoi selata sitä. ”Kas tässä.” Hän kohensi silmälasejaan. ”Taylorilainen Tigers-fani soitti lähetykseen ja kertoi juontajalle kuulleensa teidän sanoneen, että olitte käynyt kahdessatoista matsissa eivätkä Tigersit olleet voittaneet niistä yhtäkään. Koko katsomo oli kuulemma kuullut teidän sanovan niin.”
”Mitä sitten? Niin siinä kävi.”
Ylikonstaapeli nosti katseensa papereista. ”Ei ainuttakaan voittoa yhtenäkään Tigersien huippukausista aina vuodesta -84 lähtien?”
Johnny ravisti päätään.
”Soittaja väittää teidän kehuskelleen, että kannatte kirousta. Yritittekö haastaa riitaa vai?”
”Ei tuntunu reilulta, kun Tigersit voitti yhtä mittaa.”
”Ja sekö sitten oli reilua, kun aloitte saada mainetta kirousmiehenä? Milloin kuulitte nimen ensi kerran?”
”Silloin samana iltana. Se vitsiniekka sieltä Taylorista sanoi ’Ja sinä olet Kirous-Johnny, vai?’ Koko katsomo nauro.”
”Se Taylorin mies sanoo että te nauroitte itsekin ja sanoitte: ’Kirous-Johnny, sepä se.’”
”Ehkä sanoinkin. Oli mukavaa, kun kaikki tiesi mun nimen.”
”Ja kuinka monta tappiota te vielä kävitte todistamassa, herra Kirous? Ei tullut sitten mieleenne jäädä kotiin? Tässä vaiheessa elettiin syyskuuta 2006, ymmärsinkö oikein?”
”Viisi vielä”, mies sanoi. ”Runkosarjan peleissä siis. Silloin yleisö alkoi buuata mulle eikä joukkueelle. Ostin lipun aitioon, mutta sielläkin mut tunnistettiin. En voinu mennä edes vessaan. Siinä vaiheessa ne oli hävinneet seitsemäntoista matsia”, hän kertasi, ”eikä siihen ole laskettu mukaan playoffseja.”
”No lasketaanpa ne sitten. Muistellaanpa hetki New Yorkia.”
”Olin käymässä siskon luona Astoriassa. Sillä sattui olemaan ylimääräinen lippu loppusarjan otteluun.”
Ylikonstaapeli katsoi miestä merkitsevästi. Tämä kaiveli takataskujaan ja veti esiin Tigers-nenäliinan, jolla pyyhkäisi ylähuultaan.
”Okei, okei, pyysin siskoa hankkimaan lipun. Maksoin siitä viisisataa taalaa.”
”Ja Tigers hävisi, eikö vain?” Poliisiaseman metelissä Duffyn ääni kuulosti kuiskaukselta.
”No joo, mutta sen jälkeen pysyttelin poissa. Rupes tulemaan uhkailusoittoja, joten päätin pitää matalaa profiilia. Sen jälkeen Tigersit alko hävitä ihan omia aikojaan. Mulla ei sen kanssa ollut mitään tekemistä.”
”Katsoitteko pelejä televisiosta?”
”Joo, mutta…”
Ylikonstaapeli pudisteli päätään. ”Ja nyt eletään vuotta 2007 eikä teitä päästetä enää stadionille. Yhyy!” hän vinkaisi pikkulapsen äänellä.
Johnny nyökkäsi. ”Niillä on mun kuva kaikkien sisäänkäyntien luona. Eivät päästä edes ulos autosta. Tuo kaveri” – hän viittasi kohti tukevaa miestä – ”päivystää kämppäni edessä vuoden -78 Torinossaan. Eilen, kun tulin kotiin, telkkari oli viety. Radio samoin.”
Hän vilkuili ympärilleen ennen kuin kuiskasi: ”Ja renkaat viillelty.”
Ylikonstaapeli vilkaisi kaltereiden takana istuvaa miestä ja nyökkäsi. ”Lähetän jonkun miehistäni vartioimaan kotianne tänä iltana.”
”Mutta tänään on vieraspeli Clevelandissa.”
Ylikonstaapeli Duffy kohautti olkapäitään. ”Parempi aloittaa saman tien.”
”Ai että ei enää matseja mulle?”
”Oletteko koskaan kuullut sanontaa ’uhrautua joukkueen puolesta’?”

"Johnny Jinx" ilmestynyt alun perin Flash Pan Alley -nettilehdessä 6.7.2007. Suom. Lotta Sonninen. Julkaistu tekijän luvalla. Published with permission of the author.
Patti Abbott on yhdysvaltalainen kirjoittaja, joka on julkaissut lukuisia novelleja eri nettilehdissä. Hänen novellejaan on aiemmin suomennettu Iskussa ja Ässässä. Abbottin blogi on täällä.

Seppo Tuisku: Kuolema iskee takaisin

Tohtori Klaus Vaaralla oli ollut kylliksi aikaa eritellä itseään. Hän tiesi täsmälleen, mikä hänet oli katkeroittanut, mutta tämä tieto ei vähentänyt hänen katkeruuttaan, päinvastoin. Hän tunsi joutuneensa elämässä lapsipuolen asemaan, ja vaikka näkyvä kilpailu jo olikin poissa päiväjärjestyksestä, kalvoi hänen mieltään halu vielä edes kerran onnistua elämässään. Mutta hänen toivettaan uhkasi vaara... Keinoilla millä hyvänsä hän oli päättänyt torjua sen.
Ehkä hän ei koskaan olisi joutunut tällaisen tilanteen eteen, jos kohtalo olisi ollut hänelle suosiollisempi. Klaus Vaara oli joutunut luopumaan tuottavasta praktiikastaan, kun sodassa saatu reumatismi oli vähitellen tehnyt hänet miltei liikuntakyvyttömäski. Ehkä katkeruus ei olisi päässyt pesiytymään hänen mieleensä niin pahoin, jollei hänen nuori vaimonsa olisi lähtenyt toisen, terveen miehen matkaan. Sen jälkeen tohtori Vaaran elämänote oli herpaantunut, jäytävä katkeruus sydämessään hän oli vetäytynyt maalle, pieneen huvilaansa, jossa hän yhä asui.
Hän tunsi olevansa elämän marttyyri. Hän vihasi ihmisiä, mutta osasi peittää kaiken kasvojensa liikkumattoman naamion taakse, minkä lääkärin työ oli hänelle opettanut. Hänen päivänsä kuluivat kirjojen parissa sekä vähäkalaisen joen rannalla istuskelussa, yksitoikkoisessa heittouistimen nakkelussa.
Talvisin hän oli koettanut kirjoitella, aluksi lääketieteellisiä artikkeleita, mutta kyllästyttyään niihin, salapoliisiromaaneja. Kustantajat olivat kuitenkin säännöllisesti palauttaneet hänen käsikirjoituksensa. Ne olivat liian julmia, jopa sadistisia. Ja jälleen kerran Klaus Vaara tunsi joutuneensa syrjityksi...
Mutta sitten hän oli saanut hoitajakseen nuoren, varsin sievän ja erittäin sydämellisen neitosen, Anneli Laaksosen. Vähitellen mies oli tuntenut katkeruuden sulavan mielestään. Väistämättömästi hän rakastui tyttöön. Kun asia kirkastui Vaaralle, täytti entistä suurempi katkeruus hänen ajatuksensa - tietenkään hän ei voisi voittaa tytön rakkautta eikä koskaan saisi häntä omakseen. Ja miten rujo, rampa mies voisi saada elämänhaluisen, kauniin naisen pysymään luonaan...
Kuitenkin itsepäinen toivo pysytteli hengissä epätoivon ja katkeruuden ohella. Hän koetti kömpelösti voittaa tytön sydämen omakseen antamalla lahjoja, korottamalla hänen palkkaansa miltei yli varojensa sekä olemalla hänelle niin ystävällinen kuin osasi. Rakkauttaan hän ei rohjennut tunnustaa, peläten toisen purskahtavan nauruun tai saavansa osakseen jotakin muuta yhtä raatelevaa...
Aika kului, Anneli oli palvellut Vaaralla jo pari vuotta, eikä hänellä sinä aikana ollut tohtorin tietämän mukaan ollut ainoatakaan miestuttavaa. Tyttö oli ujo ja hiljainen, niin että Vaara toivoi hänen kauneudestaan huolimatta välttävän kylän komeat miehet. Vähitellen mies uskoi tytön kuuluvan vain hänelle. Hän rohkeni vihjaista tälle, että hän testamenttaisi koko omaisuutensa Annelille, jos tämä jäisi häntä hoitamaan hänen kuolemaansa saakka...
Tyttö oli mennyt hämilleen eikä tiennyt, mitä sanoa, eikä Vaara ollut hoputtanut häntä antamaan vastausta. Hän oli ollut huomaavinaan, että tyttö oli sen jälkeen ollut hänelle ystävällisempi, ja joskus Anneli lauleli miltei päivät pitkät. Mies tuudittautui onnellisiin ajatuksiin, kunnes...
Olisihan hänen pitänyt osata laskea yhteen tytön pitkät kaupassa viipymiset ja senjälkeiset iloisuuden kaudet. Mutta hänelle tuli täydellisenä yllätyksenä kylän komeimman talon ainoan pojan vierailu. Ensi näkemästä lähtien Klaus Vaaran viha Pentti Aholaa kohtaan oli täydellinen, vaikka nuori mies olikin varsin miellyttävä.
Tämä oli se tohtori Vaaran toivetta uhkaava vaara, jonka hän oli päättänyt torjua keinolla millä hyvänsä. Kun nuoret lähtivät kävelylle ja heidän iloinen naurunsa kuului yli läheisen kosken pauhun, lisääntyi Vaaran katkeruus ja viha pisara pisaralta. Aivan itsestään hänen mieleensä juolahti ajatus murhasta. Kuolema missään muodossa ei ollut outoa tohtorille, hän itsekin oli sota-aikana ilman omantunnontuskia antanut pahoin haavoittuneille liian suuren annoksen morfiinia. Oikeastaan hän siis oli jo tehnyt monta täydellistä rikosta. Eikä hän ollut edes vihannut noita toivottavasti haavoittuneita...
Murhapäätös oli valmis, mutta sen toteuttamisesta hänellä ei vielä ollut mitään suunnitelmaa. Missä, miten ja millä? takoi hänen aivoissaan. Hänellä ei ollut edes ampuma-asetta. Ja hän tahtoi tehdä tavallisen rikoksen. Kun Pentti Ahola kuolisi, suostuisi sureva Anneli varmaan helposti "turvallisen" vanhan miehen vaimoksi, tohtori kaavaili tunteettomasti. Mutta miten hän voisi tehdä murhan joutumatta siitä kiinni?
Vihdoin Klaus Vaara sai hallussaan olevasta tikarista aatteen. Oikeastaan sen synnytti tikarin kädensijan päässä oleva rengas, kun hänen mieleensä joulahti, että siihen voisi kiinnittää narun, jolla kaukaa heitetty ase voitaisiin vetää takaisin... Vaara ymmärsi, ettei hän puolirampana voisi suoralla hyökkäyksellä päästä iskemään tikaria uhriinsa. Mutta miten hän pääsisi kyllin lähelle uhriaan voidakseen edes piilosta heikkovoimaisilla, reumatismin runtelemilla käsillään heittää aseen joltisellakin tarkkuudella maaliinsa? Hän jo hylkäsi ajatuksen, mutta se palasi seuraavana päivänä hänen mieleensä, kun hän ensimmäistä kertaa sinä keväänä kokeili heittouistinaan kosken alapuolella, vanhalla kalastuspaikallaan, jonne johti vartavasten tehty rullatuolin mentävä polku. Vaara kykeni kyllä jotenkin keinottelemaan itsensä sinne ja sieltä takaisin, mutta sitä hänen hoitajattarensa ei tiennyt, sillä mies antoi mielellään tytön työntää hänet kosken alapuolelle.
Sinä aamuna Vaara ei nauttinut kalastuksesta, mutta Anneli sitäkin enemmän, sillä vastarannalla oli onkimassa Pentti Ahola. Nuoret huutelivat kosken pauhun yli toisilleen lapsilleen lemmekkäitä asioita, jotka okaina työntyivät rullatuolissa istuvan miehen sydämeen. Hänen murhasuunnitelmansa kypsyi nopeasti, kun hän kuuli Pentti Aholan ilmoittavan tytölle, että hän tulisi illalla samalle paikalle onkimaan. Se oli selvä vihjaus Annelille, joka näytti ymmärtäneen, mihin hänen mielitiettynsä tähtäsi.
Tohtori Vaara tuli toisenkin kerran sinä päivänä uistelemaan. Hän pyysi Annelia jättämään hänet yksin siksi aikaa, kun tyttö kävisi ostoksilla. Tapahtui, kuten hän oli toivonut. Mutta Vaara ei ryhtynytkään uistelemaan, vaikka etäämpää katsoen olisi niin voinut luulla. Hän oli sitonut tikarin heittoistuimen tilalle ja kokeili, miten tarkkaan hän kykeni heittämään murhaavan aseen toiselle rannalle hiekkaan. Aikojen kuluessa hänestä oli kehittynyt taitava virvelivavan käyttäjä, hänen veroistaan sai hakea kaukaa. Reumaattisilla käsilläkin kävi heitto hyvin, niin että tikari suhahti lähes kolmekymmentä metriä leveän joen yli tarkoitettuun kohtaan tarkemmin kuin kevyt uistin. Ja harjoittelun avulla Vaara saavutti semmoisen osumatarkkuuden, että hän tiesi voivansa vaikeuksitta lähettää tikarin vastarannalla istuvan ihmisen rintaan. Tikarin pitkä terä tekisi uhrista äkkiä lopun. Sen jälkeen hän kelaisi tikarin takaisin luokseen ja keinottelisi itsensä rullatuoleineen huvilaan. Viha antaisi voimia... Jos häntä epäiltäisiin murhasta, ei kukaan kuitenkaan keksisi, miten kaikki oli tapahtunut. Murhaajan jälkiä etsittäisiin tietenkin uhrin luota, eikä tikaria koskaan löydettäisi, sen Vaara kätkisi tuolinsa istuimeen.
Tyytyväisenä tohtori Vaara jäi odottelemaan hoitajatartaan. Kun tyttö vihdoin saapui, oli uistin paikoillaan siiman päässä ja mies valitti kehnoa kalaonneaan. Vaara näytteli hyväntuulista ja hieman kiusoitteli tyttöä Pentti Aholasta, saaden toisen sievästi punastumaan.
Tuli ilta. Anneli valmistautui lähtemään mielitiettyään tapaamaan. Klaus Vaara valmistautui tekemään tytön ja tämän rakastetun tapaamisen mahdollisimman järkyttäväksi. Hän oli ikkunsta nähnyt Pentti Aholan astelevan onkineen joen vastakkaista rantaa, kohti kosken suvantoa.
Kaikki oli valmiina murhaa varten. Kun tyttö lähti, ei Vaara viivyttelyt, vaan hivuttautui rullatuoliinsa, otti virvelin, jossa tikari killui, ja pyöritteli itsensä ulos. Ovet olivat auki, eikä talossa ollut korkeita kynnyksiä rullatuolilla liikkumisen helpottamiseksi. Ulkoeteisen ovikin oli tasan hiekoitetun pihatien kanssa. Mies vilkaisi siihen suuntaan, jonne tyttö oli lähtenyt. Häntä ei enää näkynyt puiden takaa. Kestäisi melkein puoli tuntia ennen kuin tyttö ehtisi kiertää sillan kautta toiselle rannalle ja kosken alle. Siinä ajassa kaikki olisi valmista...
Rullatuolille tehty tie oli pensasistutusten varjoastama, niin ettei Vaaraa näkynyt, kun hän kiireesti rullasi itsensä onkipaikkaansa kohti. Rannalla kasvavien leppein välitse hän näki Pentti Aholan seisovan vastarannalla ja katselevan vähän väliä joen yläjuoksulle päin, toivoen kai näkevänsä Annelin, mutta se oli joessa olevan mutkan takia mahdotonta. Oli viileähköä, koskesta nousi usvaa, ja pettävä "sininen hämärä" kietoi maiseman. Varovasti ja järkähtämättömmästi tyyni Klaus Vaara hivutti rullatuolinsa sopivaan kohtaan, kahden lepän väliin, josta oli hyvä heittää. Tästä Ahola ei huomaisi häntä yhtä helposti kuin hänen tavallisesta uistelupaikastaan.
Sopiva hetki oli tullut. Mies ei edes katsellut uhkaavan vaaran suuntaan. Vaara kohotti heittovapansa, katsahti, että tikari oli oikein siiman päässä - ja vapa viuhahti ilmassa, tikarin suhahtaessa yli usvaisen joen. Sihisten nylonsiima purkautui kelalta. Yhtäkkiä vastarannalla seisova mies parkaisi ja kouraisi rintaansa, mutta samassa hänen jalkansa pettivät. Kun mies vaipui maahan liki vesirajaa, ryhtyi Vaara vimmatusti kelaamaan siimaa takaisin rullalle. Tikari irtosi uhrin rinnasta, ja Vaara kuuli hänen heikosti valittavan. Siima kiertyi nopeasti rullalle, veden kalvossa vain värisi siiman viistämä jälki.
Äkkiä Vaaran kylmä tyyneys katosi, kun Pentti Ahola kohottautui vaivalloisesti käsiensä varaan ja huusi. Vaara unohti hetkeksi siiman kelaamisen, mutta jatkoi sitä entistä kiivaammin, kun Ahola tuiskahti takaisin tantereeseen ja vieri puolittain veteen.
Tohtori Vaara oli jo miltei saamaisillaan tikarin omalle rannalleen, kun se yllättäen tarttui johonkin kiinni, vain muutaman metrin päässä rannasta. Mies kirosi ja koeti kiskoa, mutta pohjaan äskeisen lyhyen kelaustauon aikana painunut tikari ei irronnut. Täytyisikö hänen katkaista siima ja jättää tärkeä todistuskappale helposti löydettävään paikkaan? Se merkitsisi murhaajan paljastumista... Ei sopinut tehdä niin. Vaara kiskoi siimasta, ja tikari tuli näkyviin vedenpinnalle. Se oli kiinni jossakin tulvan ajamassa risussa! Jos vain siima kestäisi kiskoa, saisi hän tikarin varmasti pois...
Hammasta purren mies veti, niin että joustava siima kiristyi kuin viulun kieli, mutta oksa, johon ase oli tarttunut, jousti myös... Äkkiä kylmä väristys kulki miehen selkää pitkin. Hän näki vastarannalla Annelin valkean hahmon. Tyttö kirkaisi nähdessään pää vedessä makaavan miehen. Kylmä hiki nousi Vaaran otsalle. Millä hetkellä hyvänsä tyttö voisi huomata hänet. Samalla hetkellä, kun Anneli alkoi huutaa apua ja yritti vetää Pentti Aholaa kuiville, kiskaisi hätääntynyt Vaara kaikin voimin siimasta.
Hän kuuli napsahduksen ja tunsi siiman löyhtyvän, kun tikaria pitävä oksa katkesi. Vastaavanlaisissa tilanteissa, kun johonkin risuun tarttunut uistin oli ponnahtanut vetäjää kohti siiman jännittämänä, hän oli kyennyt helposti väistämään kevyen esineen, mutta raskaampaa tikaria, joka lensi ilman halki suuremmalla nopeudella, hän ei kyennyt väistämään kyllin nopeasti. Tikarin terä tunkeutui syvälle hänen kurkkuunsa...

Ilmestynyt alun perin Ilmarisen julkaisemassa lehdessä Jännityslukemisto-Seikkailukertomuksia, 40/1959. Julkaistu tekijän luvalla.
Seppo Tuisku (s. 1935) on suomalaisen lukemistoviihteen suuria näkymättömiä, joka kirjoitti ensimmäiset novellinsa Sirpale-lehteen jo 1950-luvulla. Myöhemmin Tuisku avusti paljon Ilmarisen kustannusliikkeen lehtiä ja toimi 1960-luvulla Outsiderin haamukirjoittajana Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuissa. Vuonna 1969 Tuisku nimettiin Jerry Cottonin päätoimittajaksi; myöhemmin hän alkoi toimittaa myös FinnWestiä. Teoksessa Outoja jälkiä (toim. Juri Nummelin, Turbator 2011) on Tuiskun novelli "Ei helmiä sioille" (Elämä, 1973).

Jussi Katajala: Murmanskin syksy

Vasili käveli ilman kiirettä kohti Jaroslavin kantapaikkaa. On tavallaan Jaroslavin onni, että minä teen sen, Vasili ajatteli, sillä Volodja olisi voinut lähettää asialle jonkun muun, esimerkiksi Bogdanin. Jo pelkkä ajatus Bogdanista sai sataman suunnalta puhaltavan tuulen tuntumaan Vasilista entistä hyisemmältä. Murmanskin kaduilla vaelsi lomalle päässeitä merivoimien sotilaita ja reppuselkäisiä nuoria, teknillisen korkeakoulun opiskelijoita. Opiskelijat toivat Vasilin mieleen Anushkan ja hän mietti, mitä tytölle kuului. Viime tapaamisesta oli ainakin kaksi vuotta. Ohi kiitävien autojen joukossa vilahti turvapalvelu Alekton arvokuljetusauto. Vasili osti matkan varrelta pienestä myyntikojusta vodkapullon, jonka laittoi päällystakin taskuun.
Jaroslavin kantapaikka oli ränsistynyt ja ankea juottola, jota ei ulkoa päin olisi välttämättä arvannut baariksi ellei sen likaisenharmaaseen betoniseinään olisi maalattu mustalla maalilla tekstiä ”Bar Gorshkov”. Vasili pohti, mitä toveri amiraali olisi ajatellut kunniakseen nimetystä baarista. Amiraali oli kuitenkin kuollut jo aikoja sitten eikä ollut nähnyt kotimaansa rappiota. Vasili haki olutta ja istuutui nurkkapöytään odottamaan. Hän päätti pitää päällystakin yllään, koska baarin lämmitys oli lähes olematon.
Ilta oli jo pitkällä kun Jaroslav viimein saapui. Vasili odotti, että Jaroslav oli hakenut vodkansa ja mennyt istumaan ennen kuin nousi ja meni hänen luokseen. Jaroslav ensin yllättyi ja sitten ilahtui nähdessään vanhan armeijakaverinsa. Vasili istuutui Jaroslavin pöytään.
- Mikä sinut tänne toi? Jaroslav ihmetteli.
- Liikeasiat, Vasili vastasi epämääräisesti. – Mitä sinä täällä teet? En ole kuullut sinusta mitään sen jälkeen, kun häivyit Pietarista.
- Olen töissä kalastusaluksella, Jaroslav vastasi.
Vasili ja Jaroslav kumosivat vodkapaukkuja ja vaihtoivat kuulumisia. Vasili piti kuitenkin huolen, että pysyi vodkan määrässä Jaroslavia jäljessä. Kovinkaan moni kuudennen komppanian jermuista ei ollut enää hengissä. Viina, huumeet ja väkivalta olivat vieneet suurimman osan, muutama oli lähtenyt oman käden kautta. Pistooli tuntui Vasilin povitaskussa painavana ja kylmänä. Vasili tunsi hetken haikeutta kuunnellessaan Jaroslavia, mutta terästi sitten itsensä.
Perjantai-illan kääntyessä yöksi Vasili ja Jaroslav päättivät lähteä muualle, koska humalaiset merisotilaat huusivat ja haastoivat riitaa. Vasilin maininta takin taskussa olevasta vodkapullosta sai Jaroslaviin liikettä. Jaroslav pummasi heille kyydin joltain ryyppykaveriltaan, joka ei ollut vielä niin humalassa etteikö olisi pystynyt kääntämään rattia. Ankean betonilähiön sijaan auto kaarsikin Vasilin hämmästykseksi poispäin kaupungista. Tiesikö Jaroslav jotain? Vasili aprikoi. Hän avasi päällystakkinsa, jotta saisi vedettyä pistoolin esiin nopeasti, mikäli tarvetta ilmenisi.
Auto kiipesi Murmanskin vierellä kohoavalle kukkulalle ja pian näkyviin ilmaantui pitkä rivi sekalaisista tarvikkeista kyhättyjä rakennuksia. Jaroslav selitti niiden olevan autotalleja.
- Kalastajat ja merimiehet pitävät näissä autojaan ollessaan merillä, Jaroslav sanoi. – He asuvat täällä ollessaan maissa. Jotkut miehet taas tulevat tänne pakoon vaimojaan. Juovat vodkaa ja ovat korjaavinaan autojaan.
Kuljettaja jätti heidät erään autotallin luokse ja lähti takaisin kaupunkiin onnistuen melkein pysymään yhdellä kaistalla. Jaroslav avasi oven ja sytytti valon. Hänen autotalliinsa oli vedetty sähköjohto, josta sähköyhtiö ei varmastikaan tiennyt mitään.
- Tervetuloa kotiini, Jaroslav sanoi.
Sisällä oven edessä oli vanha kolhiintunut Nissan. Autotallin takaosassa oli pöytä, pari tuolia ja sänky. Jaroslav loihti jostain pari lasia sekä purkillisen suolakurkkuja. Miehet istuivat pöydän ääreen. Vasili korkkasi vodkapullon ja he ottivat heti ryypyt. Vasili antoi katseensa kiertää. Hän huomasi surukseen eräällä hyllyllä käytettyjä ruiskuja.

- Eikös sinulla ollut vaimo ja tytär? Jaroslav kysyi. – Mitä heille kuuluu?
- Erosimme jo kauan sitten. Muija on Kiovassa jonkun ukrainalaisen sängyssä ja Anushka opiskelee Moskovassa lääketiedettä. Kumpaakaan en ole nähnyt pitkään aikaan.
- Paska juttu. Et ole muuten sanonut, millaisissa liikeasioissa olet Murmanskiin tullut?
Vasili päätti kertoa totuuden. Hän otti pistoolin ja laski sen pöydälle eteensä. Jaroslav tuijotti pistoolia epäuskoisena.
- Sinä olet jättänyt velkoja maksamatta väärille ihmisille, Vasili sanoi. – Luulitko olevasi täällä piilossa? Tambovin jengi hallitsee Murmanskin satamaa ja sana touhuistasi on kulkeutunut Pietariin asti.
- Sinä...työskentelet Volodjalle? Jaroslav kysyi epäuskoisena.
- Olen työskennellyt hänelle niin monta vuotta, että ihmettelen itsekin miten olen vielä hengissä. Ehkä se johtuu siitä, että sain eloonjäämisoppini Afganistanissa. Olen nykyisin hänen luottotorpedonsa.
- Miten sinä olet hänen hommiinsa päätynyt?
- Tarvitsin rahaa ja hän tarvitsi miehiä, jotka osaavat käsitellä aseita. Nämä nuoret idiootit, joita Volodja palkkaa ovat saaneet oppinsa amerikkalaisista elokuvista ja kuolevat melkein heti miliisin luoteihin. Minä pidän pääni ja perseeni matalana enkä räiski ympäriinsä. Minä tähtään ennen kuin vedän liipaisimesta.
- Nyt olet sitten tullut perimään velkoja, niinkö? Ei minulla ole rahaa maksaa Volodjalle.
Vasili pudisti päätään.
- Minua ei lähetetty hakemaan rahaa. Minut lähetettiin tappamaan sinut.
Kesti hetken ennen kuin Jaroslav käsitti, mitä Vasili oli sanonut.
- Tappaisitko sinä minut? Mehän olimme yhdessä Afganistanissa.
- Tämä ei ole henkilökohtaista. Lupaan tehdä sen siististi ja nopeasti pistoolilla. Usko minua, pahempiakin vaihtoehtoja löytyisi. Haluatko mennä metsään vai hoidetaanko homma täällä?
Jaroslav nuolaisi huuliaan ja vilkaisi pistoolia.
- Entä jos nappaan pistoolisi ja ammun sinut?
Vasili kohautti olkapäitään.
- Sitten Volodja lähettää jonkun muun hoitamaan homman. Et pääse pakoon.
Jaroslav painoi kasvonsa käsiinsä ja ryhtyi Vasilin järkytykseksi itkemään. Jaroslav iski nyrkillään pöytää.
- Se ei ole oikein! Jaroslav huusi. - Meidät hylättiin sodan jälkeen. Minä tarvitsen aineita pystyäkseni nukkumaan. Eikö sinulla muka ole painajaisia Afganistanista?
- Minulla on nykyisin uusia painajaisia, Vasili sanoi.
Itse asiassa painajainen oli melkein sama, mutta kasvottomat mujahideenit olivat muuttuneet kasvottomiksi OMON-joukkojen miliiseiksi. Kummassakin painajaisessa Vasili ampui häntä päin hyökyvää vihollislaumaa kunnes hänen aseensa iskuri löi tyhjää. Vanhempi painajainen loppui siihen, kun mujahideenit saivat hänet kiinni. Uudemman painajaisen lopussa Vasili katseli, kuinka kymmenien lasertähtäinten punaiset pisteet tanssivat hänen kehollaan.
Jaroslav hieroi päätään ahdistuneena. Sitten hän kohotti katseensa ja tuijotti Vasilia suoraan silmiin.
- Minä saan hommattua rahat, jos autat minua, Jaroslav sanoi. - Jonkun matkan päässä Murmanskista on laiton kasino nimeltä Krokotiili. Pohjoisen laivaston upseerit ja läheisten suljettujen kaupunkien asukkaat käyvät siellä pelaamassa.
- Aiotko ryöstää kasinon? Siellä on varmasti kymmenittäin vartijoita.
- En kasinoa vaan auton, jolla rahat viedään Murmanskiin pankkiin. Tapailin yhtä hölösuuta Alekton sihteeriä, joka kertoi arvokuljetusauton reitin kun juotin häntä tarpeeksi. Auto kulkee sivuteitä, jottei herätä huomiota, mutta siinä on kaksi vartijaa. Yksin en saa pidettyä heitä aisoissa, eikä täällä ole ketään, kehen luottaisin. Auta minua ryöstämään arvokuljetusauto, niin voin maksaa velkani ja säästän henkeni.
Vasili epäröi. Ajatus tuntui huonolta, mutta häntä säälitti armeijatoverinsa ahdinko. Vasili kaatoi itselleen ryypyn ja joi sen kerralla. Vodkan lämmittäessä mahaa hän teki päätöksensä.
- Me tarvitsemme aseita, Vasili sanoi. – Minulla on vain pistooli. Sillä ei pidetä kahta vartijaa kurissa.
Jaroslav virnisti, nousi ylös ja meni sänkynsä luokse. Hän kaivoi jotain sängyn alta ja käännähti äkisti. Vasilin sydän jätti yhden lyönnin väliin hänen nähdessään Jaroslavilla AK-47 rynnäkkökiväärin, jonka piippu oli suunnattu suoraan häneen. Hän päätti kuitenkin olla yrittämättä napata pistooliaan pöydältä. Jaroslav ampuisi hänet täyteen reikiä ennen kuin hän ehtisi itse ampua laukaustakaan.
- Ruki vehr, kapitalist! Jaroslav huusi. – Pikku matkamuisto Afganistanista.
Jaroslav palasi pöydän luokse ja laski rynnäkkökiväärin pöydälle.
- Toimiiko tuo? Vasili kysyi.
- Olen pitänyt sen kunnossa. Merisotilailta saa ammuksia aineita vastaan. Käyn aina välillä metsästämässä kun rahat eivät riitä ruokaan.
Vasili otti rynnäkkökiväärin ja käänteli sitä käsissään. Ase oli kolhuinen, mutta vaikutti toimivan moitteetta.
- Milloin seuraava kuljetus on?
- Perjantain ja lauantain tuotot tuodaan Murmanskiin sunnuntaiaamuna. Meillä on siis huominen aikaa suunnitella keikkaa.
Jaroslav kömpi aamuyöllä omaan sänkyynsä ja Vasili meni Nissaniin nukkumaan. Hän käänsi etupenkin melkein vaakatasoon ja nukahti pian päällystakki peittonaan. Keikan suunnittelua jatkettiin seuraavana aamuna vodkan voimalla. Vasili ja Jaroslav kävivät kaupungilla hankkimassa tarvikkeita. Naamarit löytyivät helposti, mutta univormun hankkiminen vaati hieman työtä. Parilla vodkapullolla ja ruplatukolla sekin onnistui. Iltapäivällä he kävivät Jaroslavin Nissanilla etsimässä sopivaa väijytyspaikkaa ja kun sellainen löytyi, he palasivat kaupungille syömään.
Volodja soitti kesken ruokailun Vasilin puhelimeen, mutta Vasili päätti olla vastaamatta. Hän ei halunnut ryhtyä selittämään, miksi Jaroslav oli vielä hengissä ja mitä hän oli aikeissa tehdä. Volodja ei ilahtuisi ajatuksesta, että hänen alaisensa sekaantuisi arvokuljetusauton ryöstöön sen sijaan, että hoitaisi vain hänelle annetun tehtävän. Vasili ei myöskään halunnut valehdella, ettei ollut vielä löytänyt Jaroslavia. Joku Tambovin jengistä oli saattanut nähdä hänet Jaroslavin seurassa ja tieto saattaisi kantautua Pietariin asti. Vasili järkeili, että kunhan hän veisi velkarahat Volodjalle, tämä ei kyselisi Murmanskin tapahtumista.
Jaroslav olisi halunnut jatkaa ruoan jälkeen iltaa Murmanskin juottoloissa, mutta Vasili pakotti hänet palaamaan autotallille. Vasili piti huolta siitä, ettei Jaroslav käyttänyt aineita keikkaa edeltävänä iltana. Hän ei myöskään antanut Jaroslavin juoda tolkuttomasti vodkapaukkuja, mistä Jaroslav valitti pitkään ja hartaasti. Lopulta Vasili joutui vetoamaan kersantin arvoonsa ja määräämään käskyäänellään sotamies Jaroslavin nukkumaan.
Sunnuntai valkeni kylmänä ja harmaana. Vasili ja Jaroslav ajoivat hyvissä ajoin väijytyspaikalle. Jaroslavin Nissan vietiin jonkin matkan päähän piiloon toisen sivutien varrelle. Jaroslav hikoili, vapisi ja oli hermostunut. Vasili mietti jo koko keikan peruuttamista, mutta päätti jatkaa, koska ei keksinyt muuta tapaa hankkia rahoja. Kun Vasili oli vaihtanut vaatteet, he menivät väijytyspaikan luokse odottamaan. Odotusta kesti pari tuntia, joiden aikana kului paljon tupakkaa. Viimein kuului lähestyvän auton ääntä. Molemmat laittoivat naamarit päähänsä. Jaroslav meni rynnäkkökiväärin kanssa piiloon väijytyspaikan luona olevien puiden taakse. Vasili kävi makaamaan maahan kasvot maata kohden niin, ettei hänen kädessään ollut pistooli näkynyt.
Hetken päästä paikalle ajoi Alekton tunnuksilla varustettu Lada Niva. Vasilin mieleen tuli ajatus, että ehkä Alekton auto ei pysähtyisikään vaan ajaisi hänen ylitseen. Ehkä vartijoita oli kielletty pysähtymästä, vaikka mitä tapahtuisi? Alekton auto kuitenkin pysähtyi ja vähän ajan päästä sen moottori sammutettiin. Vasili oli laskelmoinut oikein. Alekton vartijat eivät voisi tyynesti ohittaa miliisin univormussa keskellä tietä makaavaa miestä vaan tulisivat tutkimaan, mitä oli tapahtunut. Vartijat tunsivat lojaaliutta miliisejä kohtaan eikä heidän radionsa kantaisi täältä asti Murmanskiin, jotta he voisivat ilmoittaa tapahtuneesta. Väijytyspaikka oli sopivasti läheisen kukkulan luomassa katveessa.
Auton molemmat ovet suljettiin ja hiekkatie rahisi vartijoiden askelista. Kun askeleet olivat tarpeeksi lähellä, Vasili pyörähti kyljelleen ja tähtäsi lähempää vartijaa pistoolillaan. Vartijat hämmentyivät nähdessään miliisin, jonka kasvoilla oli Stalin-naamari ja joka tähtäsi heitä pistoolilla. Samassa Jaroslav ilmaantui metsiköstä rynnäkkökiväärin kanssa kasvoillaan Lenin-naamari. Vasili nousi seisomaan.
- Ottakaa rauhallisesti, Vasili sanoi. – Haluamme vain rahat. Antakaa auton avaimet ja käykää maahan makaamaan.
Vartijat vilkuilivat toisiaan sekä ryöstäjiä, mutta eivät tehneet elettäkään totellakseen. Nuorempi vartija yritti siirtää kätensä aseensa kahvalle.
- Käsi irti pistoolista! Jaroslav huusi hermostuneena.
Nuorempi vartija siirsi kätensä vähän kauemmaksi aseestaan. Kumpikaan ei antanut auton avaimia tai käynyt maahan makaamaan. Vasili alkoi hermostua.
- Teille ei käy mitään, jos vain tottelette ja me saamme rahat, Vasili toisti.
Vanhempi vartija ryhtyi ottamaan avaimia vyöltään ja Vasili siirsi katseensa häneen. Nuorempi vartija näki tilaisuutensa tulleen ja yritti vetää aseensa. Hän ei ehtinyt ampua laukaustakaan ennen kuin Jaroslav veti liipaisimesta. Sarjatulella ollut AK-47 rätisi ja vartija kaatui maahan luotien lävistämänä. AK-47 vaikeni ja äkillinen hiljaisuus jähmetti kaikki niille sijoilleen. Jaroslav tointui ensimmäisenä ja riensi kuolleen vartijan luokse.
- Minä käskin tuota pentua pitämään näpit irti pistoolista, Jaroslav selitti lähes paniikissa todettuaan vartijan todella kuolleen.
- Ammu hänet, Vasili sanoi tylysti ja nyökkäsi kohti toista vartijaa.
Vanhempi vartija katsoi kauhuissaan ensin Vasilia ja sitten Jaroslavia.
- Mitä sinä sanoit? Jaroslav kysyi. – Se oli vahinko, miksi minä tuon toisen ampuisin?
- Sinä muutit juuri ryöstön ryöstömurhaksi, Vasili sanoi kylmästi. – Jos tulee ruumiita, todistajia ei jätetä.
Jaroslav kohotti aseensa, mutta ryhtyi empimään ja laski aseensa.
- Minähän sanoin, että se oli vahinko, Jaroslav uikutti. – En minä ole murhaaja.
- Mitä sinä höpiset? Ei sinulla Afganistanissa ollut ongelmia vetää liipaisimesta.
- Sota on eri asia kuin kylmäverinen murha!
Vasili laittoi pistoolinsa povitaskuun ja nappasi rynnäkkökiväärin Jaroslavin kädestä. Hän ei halunnut käyttää omaa asettaan, ettei kuolleita vartijoita pystyttäisi yhdistämään häneen. Jaroslav saisi molempien vartijoiden kuoleman niskoilleen. Oma syynsä, kun oli mennyt tyrimään.
- Luuletko tuomaria kiinnostavan, ammuitko vartijan tahallisesti? Vasili ärähti. – Minua ei kiinnosta kitua loppuelämääni Ognenny Ostrovin saarella, vaikka loppuelämäni siellä olisikin lyhyt.
Hän laittoi rynnäkkökiväärin yksittäistulelle ja ampui vartijaa rintaan. Vartija lysähti polvilleen ja Vasili ampui häntä uudestaan. Vartija kaatui maahan kasvoilleen ja makasi liikkumatta. Vasili ampui varmuuden vuoksi vielä kolmannen kerran ennen kuin riisui naamarinsa. Jaroslav riisui myös naamarinsa paljastaen kalpeat kasvot. Vasili otti auton avaimet kuolleelta vartijalta ja käveli auton taakse.
- Keikka on mennyt niin päin helvettiä, että puuttuisi enää ettei autossa edes olisi rahaa, Vasili murahti.
Vasili avasi takaluukun. Tavaratilassa oli kuusi mustaa putkikassia. Vasili avasi yhden laukuista ja havaitsi helpotuksekseen sen olevan täynnä rahaa. Vartijoiden ruumiit raahattiin piiloon läheiseen maakuoppaan. Jaroslav peitteli ruumiit hätäisesti, minkä jälkeen he palasivat Alekton autolle. Vasili meni matkustajan puolelle ja käski Jaroslavin ajaa oman autonsa luokse. Hetken päästä Jaroslav oli jo rahojen lumoissa ja oli lähes unohtanut kuolleet vartijat.
- Mitä me teemme lopuille rahoille? Jaroslav kysyi. – Kasseissa on paljon enemmän rahaa kuin mitä tarvitsen maksaakseni velkani.
- Ota niin paljon kuin haluat, Vasili vastasi. – Vie vaikka kaikki. En halua joutua selittämään Volodjalle, mistä olen yhtäkkiä saanut kassillisen rahaa.
- Minä ainakin lähden täältä perslävestä jonnekin, missä on lämmintä, Jaroslav sanoi. – Vaikka Espanjaan. Mikset lähtisi mukaan? Ryypätään ja rellestetään rahat. Kun rahat loppuvat, tehdään uusi keikka ja vaihdetaan maisemia.
Ajatus houkutteli Vasilia hetken aikaa, mutta sitten hän pudisti surullisena päätään.
- Volodjan hommista ei jäädä eläkkeelle. Tiedän liikaa hänen touhuistaan, jotta hän voisi päästää minut menemään. Hän etsisi minut käsiinsä, menisin mihin tahansa.
- Lupaan lähettää sinulle kortin Espanjasta, Jaroslav virnisti.
Kun he pääsivät Jaroslavin auton luokse, Vasili nousi kyydistä soittaakseen Volodjalle. Jaroslav jäi autoon suunnittelemaan, miten tuhlaisi rahat. Puhelimessa oli kenttää juuri sen verran, että sillä sai soitettua.
- Sinua on vaikea tavoittaa, Volodja sanoi. – Yritin soittaa eilen. Mitä oikein puuhasit? Joko Jaroslav on mullissa?
- Oli eilen vähän hommia, Vasili sanoi epämääräisesti. – Jaroslav maksoi velkansa, joten en nähnyt mitään syytä päästää häntä päiviltä. Lähden tänään takaisin Pietariin.
- Rahat ovat mukava bonus, mutta sinut lähetettiin kylmentämään Jaroslav. Tapa hänet.
- Mutta hänhän maksoi velkansa, Vasili vastusteli. – Miksi hänet pitäisi kylmentää?
- Koska minä sanon niin ja koska hän maksoi velkansa vasta kun oli aivan pakko. Jos hänet jätettäisiin henkiin, se olisi huono esimerkki muille. Muutkin luulisivat saavansa rajoittamattoman takaisinmaksuajan. Onko asiassa vielä jotain epäselvää?
- Entä jos hän maksaisi kunnon korkoa velalle? Vasili kysyi epätoivoisena.
- Minä tiedän, että hän on sinun vanha armeijakaverisi, Volodja vastasi. – Bogdan kertoi sen minulle. Hän ehdotti sinun lähettämistäsi, jotta saamme selville oletko vielä lojaali. Eikö tyttäresi muuten opiskele Moskovassa? Bogdan on siellä päin asioilla ja hän veisi varmasti mielellään terveisiä tyttärellesi.
- Se ei ole tarpeen, Vasili sanoi. – Hoidan homman loppuun.
Vasili palasi Alekton autoon. Jaroslavin hymy katosi, kun hän näki Vasilin ilmeen.
- Volodja haluaa sinut yhä hengiltä, Vasili sanoi. – Hän aikoo tehdä sinusta varoittavan esimerkin.
- Et kai sinä minua ampuisi? Jaroslav kysyi.
Vasili ei sanonut mitään.
- Anna minä otan yhden kassillisen rahaa ja häivyn. Sano Volodjalle, että olen kuollut. Lupaan pitää matalaa profiilia etkä kuule minusta enää koskaan.
- Yhtä matalaa profiilia kuin täällä Murmanskissa? Sinä onnistut aina hankkiutumaan vaikeuksiin. Jossain vaiheessa Volodja saisi kuitenkin selville, että olet hengissä ja minä olen valehdellut. Paskat minä itsestäni, mutta en halua tyttärelleni käyvän mitään.
- Ammutaan Volodja!
- Hänellä on henkivartijoita.
- Hankitaan kasa aseita ja viedään niitä pirulaisia mukanamme niin paljon kuin mahdollista. Kaadutaan saappaat jalassa. Räiskitään niin kuin amerikkalaisissa elokuvissa!
- Tämä ei ole amerikkalainen elokuva, Vasili sanoi.
Hän otti aseensa povitaskusta ja ampui Jaroslavia ohimoon. Sitten hän pyyhki aseesta sormenjälkensä ja laittoi sen Jaroslavin käteen. Tunnontuskiin tullut ryöstäjä ampui itsensä, siihen johtopäätökseen miliisit tulisivat, Vasili mietti. Ase voitaisiin yhdistää sekalaiseen määrään rikoksia Pietarissa, mutta sitä ei pystyttäisi enää yhdistämään häneen. Jaroslav ei kertoisi Vasilin osuudesta tapahtumiin. Jos joku olisikin nähnyt hänet Murmanskissa, hän olisi vain Jaroslavin tuntematon ryyppykaveri.
Vasili nousi Alekton autosta ja haki Jaroslavin autosta kassin, jossa miliisin univormu oli ollut. Hän vaihtoi vaatteensa ja sulloi miliisin univormun kassiin. Sitten hän palasi Alekton autolle. Vasili avasi takaluukun, avasi yhden mustista putkikasseista ja sulloi omaan kassiinsa niin paljon rahanippuja kuin siihen vain mahtui miliisin univormun lisäksi. Loput rahat hän kaatoi maahan ja heitti kassin tien sivuun. Sitten hän tyhjensi loputkin kassit ja heitteli tyhjät kassit pitkin tienviertä. Tuuli levitteli seteleitä eikä kukaan pystyisi sanomaan, puuttuiko rahaa ja jos, niin kuinka paljon. Vasili meni Jaroslavin autoon ja ajoi pois.
Vasili ajoi niin lähelle Murmanskia kuin uskalsi ja hylkäsi auton tienvarteen. Hän jätti avaimet virtalukkoon ja ovet lukitsematta toivoen auton katoavan. Vasili otti rahat ja miliisin univormun sisältävän kassin ja lähti kävelemään hämärtyvässä illassa kohti Murmanskia. Kassissa oli rahaa niin paljon, että Jaroslavin velkojen jälkeenkin sitä jäisi sievoinen summa. Alkoi hiljalleen sataa lunta. Lumi peittäisi suuren osan jäljistä, Vasili ajatteli tyytyväisenä.
Vasili katsoi kelloaan ja arvioi ehtivänsä hyvin kello 22 aikoihin lähtevään Pietarin junaan. Juna pysähtyisi Vienan Kemissä tunnin ajan, joten Vasili ehtisi käydä lähettämässä Anushkalle paketin. Jos tytöllä oli vähääkään järkeä päässään, hän ei ryhtyisi huutelemaan tuntemattomalta lähettäjältä tulleesta rahalähetyksestä vaan käyttäisi rahat opiskeluunsa. Miliisin univormun hän heittäisi ikkunasta jollain syrjäisellä rataosuudella.
Vasili päätti, että hänen pitäisi hankkiutua eroon Bogdanista. Bogdan yritti ilmiselvästi hankkiutua Volodjan suosioon ja oli laskenut sen varaan, että Vasili ei kylmentäisi Jaroslavia, jolloin hän pääsisi eroon Vasilista. Bogdan olisi varmasti tarjoutunut itse hoitelemaan sekä Jaroslavin että Vasilin jos Vasili ei olisi totellut. Vasililla olisi junamatkalla Pietariin aikaa miettiä, miten hoitelisi Bogdanin.

Jussi Katajala on espoolainen kirjoittaja, joka on julkaissut lukuisia novelleja eri lehdissä, kuten Seikkailukertomuksissa, Usvassa ja MeNaiset.fi:ssä. Lisäksi hänen novellikokoelmansa Nereidien saleista pohjoisille rannoille on luettavana ilmaiseksi täällä.