Vielä hetki sitten Miki ja Ullan kämppäkaveri Arja olivat halanneet toisiaan sohvalla. Kiihkeästi. Niin kiihkeästi, etteivät olleet edes huomanneet, kun Ulla oli astunut huoneeseen. Nyt Miki oli kuollut, ja Arja oli käpertynyt seinänjuureen pelokkaaksi möykyksi, joka vapisi ja nauroi, nauroi ja vapisi. Ulla kääntyi veitsi kädessä Arjaa kohti ja kohotti verta tippuvan aseensa olkapään tasalle. Hän kiehui raivosta. Hän ei olisi pystynyt hillitsemään itseään, vaikka olisi halunnutkin. Eikä hän halunnut. Hän tahtoi rankaista Arjaa, niin kuin hän oli rankaissut Mikiäkin.
Arja kohotti kätensä kasvojen suojaksi ja kirkaisi. Kirkaisu muuttui puhelimen ulvonnaksi, ja Ulla heräsi painajaisestaan.
Yöpöydän kelloradion mukaan Miki oli jo myöhässä. Sen olisi pitänyt tulla kahdeksalta, ja kello oli 20.48. Nyt Miki varmaan soitti, miksi se olisi myöhässä ja miten paljon. Ulla ravisti hiukset silmiltään ja hinasi puhelimenluurin käteensä ja korvalliselle.
– No Miki täällä moi. Kuule… mä en nyt pääse tulee. Mulla on yks toinen juttu.
– Mikä juttu?
– Yks juttu vaan. Mut älä nyt ota tätä turhan raskaasti. Soitellaan.
– Mutta…
Ulla vaikeni. Hän oli kuullut taustalta hiljaista kuiskuttelua ja kiherrystä – jonkun toisen tytön kuiskuttelua ja kiherrystä. Eikä Mikillä ollut siskoa.
– Ai mitä sä sanoit? Miki palasi linjalle. – Toi katti hyppäs niskaan ja mun piti hätistää se pois…
Lisää kiherrystä taustalta. Ulla ei saanut sanaa suustaan.
– Mun tarttee nyt lopettaa. Mutta soitellaan.
– Miki… Ulla henkäisi lopulta.
Mutta liian myöhään. Linja humisi jo tyhjyyttään.
Ulla kurkotti kuulokkeen paikoilleen ja kuunteli hiljaista kämppää. Oli lauantai-ilta, ja Arja ja Ellu olivat lähteneet liikenteeseen jo kuuden maissa. Ulla oli jäänyt odottamaan Mikiä.
Hän saisi odottaa niin kauan kuin haluaisi. Miki ei tulisi. Ulla oli varma, ettei Miki enää edes soittaisi. Se oli vain sanonut niin, jottei hän olisi tajunnut suuttua sille puhelimessa. Se oli aina ollut sellainen luistelija.
Hiljaisuus kävi korviin. Ulla pani kasetin nauhuriin ja väänsi volyymin täysille. Mutta rokkikaan ei auttanut. Se vain toi mieleen kaikki Mikin kanssa vietetyt illat. Hän sammutti mankan ja nousi sängynlaidalle istumaan.
Huone oli hämärä, sade piirsi sururaitoja ikkunaan. Ukkosti, muttei vielä ihan kohdalla. Elokuu oli lopuillaan. Ulla oli istunut kuuteen asti tavaratalon kassalla ja istuisi loppuillan luultavasti kämpillä yksinään.
Ulla muisti unensa. Olisiko Arja tosiaan…? Hän muisteli, miten Miki oli hymyillyt Arjalle, ja tuli entistä varmemmaksi epäilyistään.
Lattiamuovi tuntui kylmältä paljaan jalan alla. Ellu oli jättänyt parvekkeenoven auki. Ulla nousi, kävi sulkemassa oven ja päätti mennä kuumaan kylpyyn. Hän pani veden valumaan ja katsoi itseään peilistä. Oliko hän liian lihava Mikille? Tai muuten vain tylsän näköinen? Tai liian tyhmä? Arjalla oli oikea mannekiinivartalo, se oli käynyt kurssit ja osasi kävellä kirja pään päällä.
Ulla oli tavannut Mikin maaliskuun alussa, pari kuukautta sen jälkeen kun hän oli tullut pohjoisesta onneaan koettamaan ja päässyt kimppakämppään oman kylän tytön, kampaajakouluun tulleen Ellun avulla. Paljon muita hän ei sitten tuntenutkaan viidensadan kilometrin säteellä. Kassat eivät välittäneet tavata toisiaan muualla kuin Anttilassa – niin tylsästä työstä ei kukaan halunnut puhua vapaa-aikanaan, eikä heillä ollut muutakaan yhteistä.
Amme alkoi olla liiankin täynnä. Ulla sulki hanat ja päästi vähän vettä viemäriin, lisäsi kylpyrakeet ja riisuutui. Lämmin vesi raukaisi mukavasti. Olisi melkein voinut nukahtaa – ellei olisi muistanut Mikin taustalta kuulunutta kiherrystä.
Äkkiä puhelin soi. Pyyhe oli tietysti liian kaukana. Ullan piti nousta ammeesta ja kastella kylpyhuoneen matto, ennen kuin hän sai pyyhkeen käteensä. Hän kietaisi sen ympärilleen ja juoksi vastaamaan. Se voisi olla Miki…
– Haloo! Minä täällä – Ulla!
Vähään aikaan kukaan ei sanonut mitään. Sitten tuntematon miesääni kuiskasi:
– Minä näen sinut, Ulla. Minä näen sinut ikkunasta.
Ulla säikähti, nosti katseensa ikkunaan – ja oli kuolla häpeästä. Sälekaihtimet olivat auki, ja hänellä oli valo takanaan. Koko vastapäinen kerrostalo näki hänet, kaikki jotka viitsivät katsoa kadun poikki. Hän korjasi pyyhettä paremmin ympärilleen ja kyykistyi kirjoituspöydän taakse suojaan.
– Minä katselen sinua usein, mies jatkoi pehmeällä äänellä. – Minulla on hyvä kiikari. Näen sillä kaiken mitä haluan. Sillä näkee seinänkin läpi.
Mieshän on hullu! Ulla huusi mielessään. Mutta hän pysyi vaiti, ja hänen kätensä tuntui jäykistyneen paikoilleen kuin kipsiin valettuna. Hän halusi sulkea kuulokkeen, mutta käsi ei hievahtanutkaan.
– Minä tiedän sinusta kaiken… Jonain iltana saatan tulla tapaamaan sinua.
Se oli jo liikaa. Ulla pakotti kätensä lyömään luurin paikoilleen, konttasi ovensuuhun sammuttamaan valon ja palasi ikkunaan.
Vastapäätä oli samanlainen kahdeksankerroksinen talo kuin missä Ulla asui. Hän asui viidennessä kerroksessa, joten hänet saattoi nähdä melkein mistä tahansa vastapäisen talon huoneistosta. Melkein kaikissa ikkunoissa oli valo, mutta yhtä hyvin soittaja voi piileskellä pimeässä. Mies saattoi olla minkä tahansa ikkunan takana – ja niitä oli yhteensä toistasataa. Huoneistoja oli varmasti saman verran kuin Ullankin asuintalossa: 48.
Ulla hätkähti, kun vastapäisen talon porraskäytävään syttyi valo. Hän ryntäsi kämpän ulko-ovelle, varmisti että se oli lukossa ja säntäsi takaisin ikkunaan. Pimeässä hän kompastui aamutossuihinsa, mutta sai kiinni kirjahyllyn reunasta ja onnistui pitämään pystyssä sekä itsensä että huteran avohyllyn.
Vastapäisen talon porraskäytävän ovi aukesi, ja ulos työntyi tukeva, kolmikymppinen mies pusakankaulus pystyssä, tupakka suupielessä hehkuen. Siinä se hullu nyt oli!
Mies odotti hetken ja sai seurakseen lenkkeilypukuisen naisen, joka talutti mustakarvaista skotlanninterrieriä. Pariskunta katosi koiran tahdissa kalliolle ja sen laelta alkavalle pururadalle. Eivät näyttäneet välittävän sateesta.
Ulla oli tainnut erehtyä. Hän odotti, kunnes käytävävalo sammui kadun toiselta puolelta. Sitten hän palasi kylpyhuoneeseen, laski veden pois ammeesta ja alkoi peseytyä suihkun alla. Häntä ei enää huvittanut kylpeä. Hän halusi hangata itsestään kaiken sen lian, joka oli tullut kadun poikki puhelinlinjaa pitkin.
Kesken tukanpesun puhelin soi taas. Ulla antoi sen soida, huuhteli pitkät ruskeat hiuksensa, nousi ammeesta, veti kylpytakin päälleen ja kietoi hiukset pyyhkeen sisään.
Puhelin soi vieläkin. Se saattoi olla vastapäisen talon hullu – mutta se saattoi olla Mikikin. Jos Miki oli vaikka muuttanut mielensä, päättänyt sittenkin lempata Arjan ja pysyä uskollisena Ullalle…
Kun Ulla viimein hengästyneenä nosti luurin korvalleen, hän kuuli pelkän yhtäjaksoisen valintaäänen. Kuka tahansa soittaja olikin ollut, se oli juuri luovuttanut.
Ulla paiskasi luurin kiinni ja potkaisi yöpöytää niin, että isovarpaaseen sattui. Saamarin tirkistelijä! Sen takia Miki luuli nyt, että hän oli lähtenyt ominpäin kaupungille, eikä enää soittaisi.
Salama kutoi taivaalle haurasta valoverkkoaan, joka katosi jyrinän ja puhelinsoiton säestämänä. Ulla sieppasi kuulokkeen.
– Haloo?
Ensin ei kuulunut mitään. Sitten varovaista hengitystä, varovainen kuiskaus:
– Minä näen sinut pimeässäkin. Minulla on yökiikari. Siinä on infrapunavalo.
Uusi salama halkaisi tummenevan taivaan. Ulla näki oman säikähtäneen peilikuvansa ikkunassa. Sade rummutti ruutua ja ikkunapeltiä; ukkonen jyrähti parin sekunnin päästä.
– Nyt voisi olla sopiva yö tulla käymään, mies jatkoi. – Minua eivät lukot pitele.
– Ootsä joku Teräsmies vai, kun sulla on röntgenkatse ja hirveet voimat? Ulla huomasi kysyvänsä. – Leikitsä tavallisesti toimittajaa rillit päässä ja Lauri Kentän nimellä?
– Nimelläni ei ole väliä. Olen vain mies.
– Ole vaikka sotaveteraani, mutta lopeta tää soittelu! Mä ootan tärkeetä puhelua, ja sun takias mä oon jo voinut menettää sen!
– Et sinä tarvitse muita…
Ulla sulki luurin. Hänen teki mieli hyppiä tasakäpälää merkillisen soittelijan päällä, runnoa sen maanrakoon ja kasata päälle painavia kiviä. Jos se vielä soittaisi…
Puhelin ulvahti kuin hengen hädässä. Kerran, toisenkin. Ulla mietti hetken, nosti luurin muttei sanonut mitään.
Toisesta päästä humalainen naisääni sopersi:
– Onkstää takshisha? Shaanksh mä auton tänne Köydenpunojankatu kah… ei kun kuuteen?
– Tulee heti, Ulla valehteli. – Valkonen Lada numero kolmesataakolmetoista.
Taksiaseman numero oli melkein sama kuin Ullan; autonpyytäjät olivat soitelleet hänelle ennenkin. Mutta nyt häntä otti päähän niin raskaasti, ettei hän jaksanut ruveta selittelemään.
– En mä halua mitään Ladaa, nainen jurnutti. – Mä haluun kunnon auton, Mersun tai…
– Valittakaa kuljettajalle. Ehkäpä saatte hänet vaihtamaan autoa, Ulla neuvoi ja lopetti puhelun.
Ulla odotti vähän aikaa käsi luurilla. Yläkerrassa avattiin telkkari Napakymppiä varten, ja mainokset julistivat omaa pelastussanomaansa kansalle: Osta, osta! Kuluta, kuluta!
Porraskäytävässä aukesi ovi, ja joku poistui kerrosta alempana huoneistosta lujalla volyymilla soitetun hevimetallin tahdissa. Ovi sulkeutui käytävästä, hissi nousi neloseen ja laskeutui kohta taas pohjakerrokseen. Ulko-ovi kävi. Vaalea, pitkätukkainen rippikoulunuori hyökkäsi baanalle kossupulloa nahkatakin povella puristaen ja sätkä huulessa.
Tuli taas hiljaista. Yläkerrassakin väännettiin telkkaria pienemmälle heti kun ohjelma alkoi, ihan kuin mainokset olisi ollut tärkeämpi kuulla. Ulla katsoi vielä yhden salaman, laski kolmeen ennen kuin jyräys tuli, päätteli, että ukkonen oli jo loittonemassa, ja lähti keittiötä kohti. Yrttitee voisi rauhoittaa.
Puhelin soi, kun Ulla oli puolessavälissä eteistä. Hän syöksyi takaisin huoneeseensa, kompastui tossuihinsa ja kaatui lattiaan niin, että polviin ja kyynärpäihin sattui. Hän vastasi puhelimeen kivusta ähkien:
– Ul…lah!
– Sinä olit minulle ilkeä, Ulla. Enkä minä sulata sellaista.
– Lopeta jo! Mähän sanoin!
Ulla pani luurin paikoilleen ja kiskaisi johdon seinästä.
Polviin ja kyynärpäihin tulisi varmaan komeat mustelmat. Saamarin saamari! Hän melkein toivoi, että outo soittelija tulisi käymään ja hän saisi vähän murjoa miestä. Toisaalta mies voisi olla isokin – ehkä oli parempi, ettei se sittenkään tulisi.
Sitten Ulla tuli taas ajatelleeksi, että Miki voisi hyvinkin soittaa vielä. Viisainta sittenkin panna puhelin seinään. Ei haukku haavaa tee eikä puhelimitse voi käydä käsiksi. Mies oli varmasti joku häiriintynyt erakkoparka, joka haki vain vähän vipinää lauantai-iltaansa.
Kun puhelin oli taas kiinni seinässä, Ulla jäi sängynlaidalle istumaan ja odottamaan. Pimeässä huone näytti ihan siistiltä ja muutenkin mukiinmenevältä; pimeässä hän itsekin varmaan näytti kaunottarelta. Voisi olla viisainta kulkea kaupungilla säkki päässä. Ainakin siihen saakka, kunnes pahin kohu Mikin uudesta kimmafrendistä laantuisi. Tuommoinen kolkyt vuotta.
Mitä hittoa, Ulla suuttui itselleen. Eihän Miki ollut ainoa kundi maailmassa. Uusia löytyisi varmasti, olihan Anttilan levypuolellakin se Kake, oli kerran tarjonnut hänelle kahvit…
Puhelin, vaihteeksi. Ulla huokaisi ja tarttui luuriin.
– Meneeksh sillä Ladalla vielä pitkään? Meinaan vaan, ettei she oo levinny matkalle tai mitään..?
– Menkää tienlaitaan seisomaan ja heiluttakaa punaista lippua, että kuski tietää missä pysähtyä. Ettekö te oo kuullu uusista säännöistä?
– Punaista lippuu? Enhän mä oo ikinä ollut ees vappukulkueessa… Mitä sä oikein meinaat? Et kai sä vaan yritä vetää mua huulesta?
– Minäkö? Ulla ihmetteli. – Miten niin?
– No kun…
Ulla ei jaksanut kuunnella. Hän painoi etusormella puhelun poikki ja säpsähti, kun ulahtelu alkoi heti uudestaan. Hän nosti sormensa katkaisimelta ja kuunteli hiljaisuutta.
– Onks siellä joku?
– Sinä suututit minut.
Ulla olisi voinut ampua miehen siihen paikkaan, jos hänellä olisi ollut ase kädessä ja mies ampumaetäisyydellä. Nyt hän tyytyi toivottamaan:
– Painu helvettiin!
– Voi olla, että painunkin – jo tänään, mies kuiski. – Mutta en halua lähteä yksin. Yksin on ikävä lähteä… tai jäädä.
– Jaa että sä oot niinku yksinäinen ja kaipaat seuraa, vai? Ei kuule onnistu. Mee johonkin vanhusten pävätanhuihin ja iske sieltä ittelles mimmi, mutta älä enää viitti soitella tänne. Mä oon saanut susta tarpeekseni. Seuraavaks mä soitan poliisille.
– Se ei olisi viisasta. Poliisi ei tiedä mitään röntgenkiikareista tai yleisavaimista, eikä niillä ole taatusti edes tällaista veistä kuin minulla.
– Hyvästi.
Ulla iski luurin miehen korvaan ja toivoi, että se teki kipeää. Puhelin ulvaisi kuin siihen olisi sattunut. Ulla nosti luurin.
– Mä vaan sitä, että onksh shillä lipulla joku minimikoko? Meillä ei ole muuta punashta ku Penan vanhat kalsharit, eikä se haluish millään luopuu niishtä. Niillä on muka tunnearvoo…
– Kunhan on lippu, Ulla sanoi ja lopetti taas.
Toivottavasti nainen tyytyisi siihen. Ulla oli jo saanut tarpeekseen hänestäkin.
Yrttitee saattaisi tosiaan olla paikallaan. Ulla hiippaili pimeässä keittiöön, kuunteli ukkosta ja katseli salamointia ja vastapäisen talon ikkunoita. Muutama lasi oli jo sammunut, mutta melkoinen määrä loisti vielä telkkarista sinisenä.
Puhelin soi, kun Ulla oli saanut veden pannuun ja pannun levylle. Hän antoi soida. Mikään mahti maailmassa ei saisi häntä enää vastaamaan puhelimeen sinä yönä. Ei edes Miki.
Teevesi kiehui, Ulla kaatoi sitä mukiin ja pani yrtit hautumaan. Puhelin vain soi. Naapurit jo varmaan ihmettelivät, että mikä puhelinpalvelu siellä oikein oli. Ja jos Miki sittenkin…
Jalat nostivat Ullan pystyyn ja kuljettivat puhelimen ääreen, käsi nosti luurin korvalle. Suu muodosti sanan:
– Niin…?
– Poliisilla ei varmasti ole tällaista veistä. Tämä on stiletti. Stiletit on kielletty Suomessa!
Ulla katsoi numeron luettelosta ja näppäili sen saman tien. Unelias miesääni vastasi:
– Luttisen liha ja leike. Ei vaan, poliisiasemalla tämä on. Oliko asiaa?
Ulla epäili, ettei onnistuisi kuitenkaan pysymään asiallisena. Hän pani luurin kiinni. Ja mitä poliisi mahtaisi soittelijalle? Jos mies saataisiin kiinni, sille voisi rapsahtaa pienet sakot, mutta luultavasti se olisi syyntakeeton ja joutuisi käymään pari kertaa terapiassa, kertomassa, miten sillä kakarana oli vain yksi lelu ja sekin risa ja patterin välissä.
Seuraavassa hetkessä tapahtui kolme asiaa: puhelin soi, salama iski johonkin puolen kilometrin päässä – ja naapuritalo ja koko katu pimenivät.
Ulla vastasi puhelimeen. Se alkoi sujua rutiinilla. Hänestä voisi sitä menoa tulla hyvä puhelunvälittäjä.
– Onksh tää hhih…hhishishä?...Tarkotan takshisha.
– Ei, Ulla tokaisi.
– No hittoooko te sitten soittelette meille? On tääkin…
Seuraavaksi soitti vastapäisen talon mies. Hän kuulosti kiihtyneeltä.
– Nyt voisi olla oikea hetki. Jätän linjan auki, ettet voi soittaa poliisille. Tapaamme pian.
– Älä…
Ulla kuuli kolahduksen – luuri laskettiin pöydälle. Askeleet etääntyivät puhelimesta, ja portaikon ovi kävi. Pimeästä oli mahdoton erottaa ketään. Ulla ei edes nähnyt kunnolla vastapäisen talon ulko-ovea. Ja hän muisti, että heidän talonsa ulko-ovessa oli ajastinlukitus – sähkökatkon aikana ovi saattoi hyvinkin aueta ilman avainta. Sitä paitsi mies oli puhunut yleisavaimesta…
Ovikello soi. Luuliko se hullu, että hän avaisi sille? Mutta entä jos se tulisi sisään omine avaimineen – jos se oli vaikka huoltofirmassa töissä?
Ulla säntäsi keittiöön, penkoi pimeässä laatikoita ja löysi viimein käteensä leipäveitsen. Siinä oli pitkä sahanterä ja tummaksi lakattu, käteen sopiva puukahva. Hän hiipi takaisin eteiseen, pysähtyi rappukäytävän oven taakse – ja tajusi, että muutama tunti sitten hän oli unessa puukottanut samalla veitsellä Mikin kuoliaaksi.
Ovikelloa rimputettiin tosissaan, ja joku työnsi sormensa postiluukunrakoon. Ulla oli lyömäisillään, kun Miki huhuili luukusta:
– Ulla, ootsä siellä? Mä yritin soittaa uusiks, kun mä ajattelin että sä sait ehkä vähän väärän käsityksen, mutta sä oli koko ajan varattuna.
– Miki! Ulla päästi. – Mitä sä… Tuu sisään!
– Jos aukaisisit oven, ettei tartte ryömiä luukusta.
Ulla avasi. Hämärässä rappukäytävässä seisoi Miki ja piti kädestä keskenkasvuisen näköistä tyttöä.
– Tulkaa sisään. Mä… mä olin just rupeemassa leikkaamaan leipää.
Selitys sekin, mutta siihen hätään Ulla ei keksinyt parempaakaan. Eikä hän halunnut ruveta kertaamaan iltayön mittaan saamiaan omituisia puheluja.
– Tässä on mun serkkuni Ringa. Se ei oo mitään sukua Ringa Ropolle. Se on kuudennella luokalla ja mun piti kuulemma opettaa sille matikkaa, kun mä oon sentään insinöörioppilas. Sen takia mä en voinu tulla.
– Tulithan sä.
– Nyt tulin. Mutta mun tarttee heti mennä taas. Meillä on tiukka ohjelma.
– Mä en ees saanu kattoo napakymppiä, Ringa valitti.
Ulla tunnisti tytön kiherryksen. Häntä harmitti oma epäluuloisuutensa. Miten hän oli voinut kuvitellakaan..?
– Onks sulla maanantaina aamuvuoro? Miki kysyi.
Ikkunan takana välähti jälleen salama, ja Mikin ruskeat silmät heijastivat sen kirkkaana. Ulla nyökkäsi. Miki piirsi sydämenkuvan huuruiseen ikkunaan, sipaisi häntä kädellä poskelle ja sanoi:
– Mä tuun hakee sut Anttilan takaovelta. Sä tunnistat mut punasesta Volvo Amazonista.
Ringa hihitti mennessään, ja Miki seurasi sitä. Ulla meni sulkemaan oven niiden perässä. Se oli jäänyt auki siksi aikaa, kun he olivat keittiössä, mutta he olisivat kyllä kuulleet, jos joku olisi…
Vaihteeksi soi puhelin. Ulla meni huoneeseensa, oli jo kiskaisemaisillaan johdon irti seinästä, mutta päätti sittenkin vastata. Hänestä tuntui, ettei hän ollut ihan viisas.
– Luulettekshte, että meillä voi teettää ihan mitä vaan? Ei kuulkaash vetele! Me tilattiin jo uush takshi ulalta, eikä niille tarvinnu…
Ulla ei kuullut enempää. Salamanvälähdys ikkunassa paljasti hänelle ison, tummapukuisen miehen, joka oli juuri hiipimässä huoneen ovelta hänen taakseen.
Ulla käännähti nopeasti ympäri ja kirkaisi. Hänellä ei ollut mitään, millä puolustautua; leipäveitsi oli jäänyt keittiöön. Miehen oikean nyrkin sisältä kuului metallinen naksahdus, joka hukkui ukkoseen, ja näkyville syöksähti pitkä, tikarimainen terä. Se välkehti varaparistolla käyvän kelloradion vihreässä valossa kuin salama, kun mies sohi ilmaa Ullan edessä.
Mies ei puhunut eikä murissut, eikä yksikään naapuri tuntunut huomaavan Ullan kirkunaa. Hän hapuili kädellään selän takana kirjoituspöytää ja tapasi sormiinsa sakset. Niissä oli terävä kärki. Mies näytti jäävän nautiskelemaan tilanteesta ja siitä vallasta, jonka stiletti hänelle antoi. Ulla puristi sakset käteensä kuin lyömäaseen, odotti kunnes mies veti veistään itseensä päin ja iski. Mies hätkähti niin, että pudotti stiletin kourastaan ja kirahti hiljaa. Sakset upposivat johonkin pehmeään, ja Ulla tunsi raudanmakuisen, kuuman suihkun kasvoillaan. Hän horjahti ja kaatui miehen mukana maahan, tunsi, kuinka mies veltostui. Verisuihku vaimeni pikkuhiljaa, kunnes sitä ei enää tullut. Hän oli osunut kaulavaltimoon.
Mies oli kuollut kuin kivi, kun Ulla viimein irrotti otteensa saksista, ja huomasi vereen tahrautuneen kuulokkeen lattialla. Hän kuunteli hetken hiljaista linjaa ja pani luurin paikoilleen.
Äkkiä puhelin alkoi soida.
***
Tarinoiden taustaa
Vuonna 1990, kun kirjoitin päätyökseni G-mies Jerry Cottonia ja FinnWestiä, Kolmiokirjan nuortenlehti SinäMinän päätoimittaja tilasi minulta jännitysnovelleja. Tein muutaman salanimellä Tapio Halla-aho. Sukunimen sain silloisesta osoitteestamme.
Tilaajan mielestä tarinoissani oli aina jotakin vikaa, lähinnä kai liian vähän romantiikkaa. Kun sitten neljänteen ehdotettiin muutoksia, jotka minusta olisivat tärvelleet koko novellin rakenteen, annoin olla. Töitä riitti muutenkin. Cottonin ja FinnWestin vastaava toimittaja Seppo Tuisku oli jäämässä eläkkeelle, ja minusta tuli hänen seuraajansa.
Seuraavana kesänä tapasin Jerry Cotton -seminaarissa Jyväskylässä Kirsti Mannisen, joka kehotti minua kokeilemaan nuortenjännäriä, koska se voisi sopia tyyliini. Kirjoitin kirjan Korhonen ja kadonnut faija, joka ilmestyi WSOY:ltä 1993. Se kävi helposti, kun olin harjoitellut lajityyppiä jo SinäMinän novelleissa.
Kaksi SinäMinään tekemääni novellia oli mukana Ammattimies-kokoelmassani, joka tuli Turbatorilta 2008. Loput kaksi ilmestyvät nyt tässä Iskussa. "Vaarallinen lauantai" oli ensimmäistä kertaa luettavissa SinäMinän numerosta 21/1990. Yllä oleva "Yön painajainen" on ennenjulkaisematon.
Tapani Bagge
