Kaupunki näytti tieteiselokuvan loppukohtaukselta: ei ainoatakaan eloonjäänyttä. Kesäaamu oli lämmin, lievä tuuli sai voimaa katukuiluissa kiertäessään ja liikutteli yön jätteitä kuin ajaen niitä takaa.
Valaistus oli merkillinen, täyteläisen kellervä, ja mies ajatteli, että tästä olisi saanut hyviä fotoja.
Mutta kamerakin oli mennyt moottoriperineen, laukkuineen, teleputkineen...
Viimeinen potti...
Mies tunsi alkavan krapulan tapaisen, vaikkei ollutkaan juonut paljon yön ja pelin aikana.
Hän kääntyi Vuorimiehenkadun kulmassa ja katsoi taakseen. Ne tuulettivat, ikkuna oli auki.
Yksi niistä oli nyt hänen kuuttatuhattaan ja kameravarustustaan onnellisempi – laitteet se oli hyväksynyt neljästä tonnista.
Ne olivat antaneet taskumatinpohjat miehelle lohduksi ja Karlsson, viimeinen potin nokittaja, satasen taksiin. Mies käveli Viiskulmaan päin. Fredaa meni kaukana edessä yksi ainoa taksi, muuta liikettä ei näkynyt.
Mies ylitti hetken mielijohteesta kadun ja kiiruhti kirkon puistoon. Hän istuutui penkille, poimi taskumatin esiin ja katseli sitä varauksin. Aurinko kuulsi ruskean lasin lävitse. Miestä väsytti. Hän joi hiukan, mutta aine teki pahaa, oksetti. Hän pakotti itsensä kestämään ja kirosi hiljaa sekä hyvin katkerasti, ajatteli vaimoa ja rahoja, jotka oli menettänyt, ja säikähti kaikkea, mitä ajatus sisälsi ja pakotti sen pois heti.
Tehtaankadun kulmasta kääntyi esiin poliisiauto. Mies katseli sitä röyhkeästi, ei vaivautunut piilottelemaan pulloa, että siinähän tulette jos tulette.
Ja ne tulivat: auto kääntyi jalkakäytävälle, ajoi puistokentälle ja suoraan penkin luo. Nyt mies pani pullon poveensa. Volvosta nousi kaksi jämäkkää kukonpoikaa.
– Jaaha, sitä vain otetaan napantereita, sanoi ensimmäinen. Toinen venytteli, oikoi jäseniään pitkän istumisen jäljiltä.
– Niin tuli otettua, mies sanoi haastavasti. – Omiani otin, hän jatkoi heti.
– Paperit. Onko paperia henkilöllisyydestä tällä miehellä? kysyi ensimmäinen poliisi.
Mies kaivoi liki tyhjän lompakon ja onki ainoan satasensa vierestä poliisikortin.
Nuori kukonpoika hämmentyi täysin. Tämä ryypyn ottaja olikin Ratakadun miehiä, komisario jopa.
– Minä tuota... hän aloitti.
– Työtähän te teette ja minä vastoin Helsingin kaupungin järjestyssääntöä, sanoi mies, komisario, tunnettukin aikanaan.
Poliisimiehet pääsivät kiireesti Volvoonsa ja se starttasi nykäisten.
Rahansa hävinnyt tunsi kummallista, katkeraa ja samalla lohduttavaa oloa siitä, että elämä jatkui kaupungissa hänen tappioistaan huolimatta.
Mutta tästä tilanteesta hän ei vähällä selviäisi. Mies seurasi, kunnes partioauto katosi kulman taa ja aikoi sitten ottaa viimeisen ryypyn pullosta.
Hänellä oli aikaa kello 16.15:een asti maksaa vekseli.
Hän jättikin huikan ottamatta, nousi ja päätti pudottaa taskumatkin tummanvihreän kiiltäväksi maalattuun roskapönttöön.
Silloin hän näki roskien seassa rahaa.
Mielettömästi rahaa.
Paketti oli hajonnut ja sen repeämästä näkyi setelien sekamelska. Ex-poliisi seisoi paikallaan ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin älysi vilkaista ympärilleen.
Nämä rahat olivat nyt hänen. Tässä oli homman nimi ja henki.
Kummassakaan valtakunnallisessa päälehdessä ei ollut rahoista mitään. Mies joi neljättä kupillista kahvia. Hänen vaimonsa katsoi vaiti miestä, kysyi sitten, halusiko tämä pullon olutta.
– Juonnit on juotu, vastasi mies.
– Miten... maksatko sinä sen vekselin tänään? vaimo kysyi. Mies pani lehdet syrjään. Hän muisti aution kaupungin, poliisit, kirkon varjot puiston hiekkakentällä ja rahojen paljouden.
– Tänäänhän se on maksettava, mies sanoi.
– Sanoisit nyt missä sinä olit, nainen puhui rauhallisesti. – Käsität sinä, että minun täytyy ajoissa saada tietää, onko tämä meidän elämä lopussa. Kuka se nainen on?
– Ei ole naista, sanoi komisario, eläkkeellä tosin jo, ja katsoi vaimoaan silmiin. – Minä pelasin koko yön Korkeavuorenkadulla.
– Hävisit?
– Voitin kerrankin, mies sanoi.
Vaimo nousi ja meni petaamaan. Kello oli pian kuusi. Mies ajatteli, että kuuden jälkeen hän soittaisi ja kysyisi suoraan Pasilasta, oliko yöllä sattunut mitään erikoista, jotain, jossa oli käsitelty melkoista rahasummaa Eiran alueella.
Hän voisi aina sanoa, että oli tavannut kummallisen, sekavia puhuvan miehen, joka oli tehnyt satasista lennokkeja Sepänkadulla.
Hetken verran mies ajatteli, että hänen oli ollut vaikea erota poliisitovereista. Jotkut kuulemma nauroivatkin hänen virkaintoisille puheluilleen eläkkeelle jäännin jlkeen.
Äkkiä hän nousi ja meni makuuhuoneeseen. Hän taputti vaimoaan takamuksille ja sanoi: – Missä se olutpullo on?
Vaimon kasvoille nousi hymy – vai oliko se puna?
Hän haki miehelleen oluen.
Mies, entinen komisario maan tehokkaimmaksi mainostetussa poliisiyksikössä, istui askarteluhuoneessaan. Ovi oli luonnollisesti lukossa, sillä rahat olivat työkalupöydän laatikossa.
Hän oli tyytynyt erottamaan tuntuvan summan vihreän värisiä seteleitä lompakkoonsa. Siinä oli vekseliin tarvittavat kuusi tuhatta ja lisäksi suurin piirtein saman verran rahaa erikseen.
Miestä harmitti ankarasti kameralaukku sisältöineen.
Ja ne pelaisivat tänään. Karlsson myöskin.
Mies tunsi vähäisen unen aiheuttaman nuhjuisen olon. Silmiä karvasteli. Hän ajatteli, että jos menisi jo nyt pankkiin, silloin saisi nukkua ennen iltayötä.
Jaksaisi pelata kameran takaisin itselleen.
Äkkiä koko juttu alkoi tuntua pilalta. Tunteeseen sekoittui monta vivahdetta: kuka voisi olla niin uskomattoman idioottimainen, että pudottaisi rahapaketin Helsingin kaupungin hyväksyttyyn roskapönttöön? Paljonko rahaa kaikkiaan oli?
Ja mitä poliisimiehen (joskin entisen) piätisi tehdä tässä tilanteessa – mikä olisi ohjesäännön mukaista?
Ei ainakaan rahojen omiminen!
Miestä otti aivoon. Hän koetti ravistaa päätään. Oliko se omatunto? Oliko sellaista yleensä olemassa?
Häntä raivostutti äkkiä suunnattomasti. Oliko ollut pakko mennä pelaamaan, hävitä vekseliin aiotut rahat?
Ex-komisario ajatteli, että tämä juttu ei omistatunnoista parantunut. Nyt pankkiin ja sillä sikari!
Hän lukitsi työkalukaapin huolellisesti, sammutti valon ja meni kellarikäytävään. Hän koetteli askarteluhuoneensa ovea kahteen, kolmeen kertaan.
Sitten hän meni ylös ja sanoi vaimolleen, että kävisi pankissa nyt eikä viidestoista päivä.
Bussipysäkillä hän ajatteli, että käyttäisi rahoista vain osan, sen verran että primaarit rahapulmat katoaisivat. Loput hän toimittaisi Pasilan poliisitaloon. Legenda hänen tunnontarkkuudestaan säilyisi...
Neiti Borg katsoi pitkään. Mies katsoi takaisin ja koetti hymyillä lasiluukun lävitse. Mikä hänessä nyt muka oli vikana?
– Onko tämä jokin pila? neiti Borg kysyi hiljaa.
Mies äimistyi.
– Pila? Minulla on vekseli, joka lankeaa tänään. Ja siinä on kuusituhatta markkaa. Ei se minun rahoissani vitsiltä tunnu...
Neiti Borg kokosi rahat, nousi ja sanoi hiljaa, huomiota herättämättä: – Tulisitteko tänne konttoripäällikön puolelle?
Miehen selässä alkoi kihelmöidä. Mitä hiivattia?
Hän meni eikä käsittänyt mitään ja kuitenkin käsitti, alkoi käsittää, se tuli kuin painajaisuni, ja hänen askeleensa olivat raskaat ja hervottomat tuntuiset.
Konttoripäällikkö, ekonomi Laurikainen, sytytti savukkeen. Hän katsoi rahoja, jotka neiti Borg yksitellen käänteli hänen eteensä pöydälle. Hän nimenomaan käänsi jokaisn setelin.
Komisarion selkä oli hiestä märkä.
Jokainen satanen oli pelkkää A-puolta, julkisivua, etupuoliskoa, myös takapuoleltaan.
– Mitä ihmeen rahoja nämä ovat? Laurikainen kysyi.
– Hetkinen, sanoi mies. Neiti Borg oli viisaasti hiljaa. Toki hän tunsi komisarion ulkonäöltä ja tiesi jopa tämän hienoisista ekonomisista vaikeuksistakin. Hän oli luotto-osaston "neiti". Joskus johtajaa tietävämpi.
– Hetkinen, mies toisti. – Nehän on kummaltakin puolelta samanlaisia!
– Niin ovat, ekonomi Laurikainen sanoi.
– Herran jumala sentään, mies puuskahti. - Mitä minä nyt teen?
He olivat hiljaa kaikki kolme.
– Oletan, että tämä on jonkinlainen vahinko? pankinjohtaja sanoi varovasti.
Mies sanoi, että varmasti oli. Hän kahmi vapisevin käsin rahat takaisin itselleen. Hänen aivoissaan risteili kuin ruuhka-aikana kehä III:n liittymässä.
– Minä sain nämä yksityishenkilöltä. En vaivautunut tarkistamaan millään lailla... ja tänään on vekselin lankeamispäivä... Miten me teemme nyt?
– Jaa-a. Tehän olette aina hoitanut raha-asianne, vastasi ekonomismies. – Sanotaanko että huomenna?
– Sanotaan, helpottui komisario.
Häntä hirvitti, kun hän poistui pankista. Väärennettyjä? Jonkin väärentäjän susikappaleita, joiden kummallekin puolelle oli tullut vihreä etupuoli satasen setelistä?
Mutta jos setelit olivat väärennettyjä, ne olivat hiton hyvin tehtyjä. Ja uusi vihreä satku oli vielä "uusi" monien silmissä...
Joka tapauksessa koko paska oli arvoton.
Siitä oli lähdettävä.
Komisariolla oli Pulma. Tosi isolla peellä.
Hän väänsi numerot hikisin, lipsahtelevin sormin. Karlsson...
– Haloo, täällä puhuu minä, mies sanoi. – Ja minä tahdon kameran takaisin. Pelataanko tänään?
– Onko sulla sitten rahaa vielä? Karlsson kysyi.
– Kuule sattuu olemaan, komisario evp. vastasi äänellä, josta vaivoin siilasi suuttumuksen.
– Me on jo alettu, että koetas sitten tulla pian, Karlsson vastasi.
Mies laski kaksi erillistä nippua. Toisessa oli oikeaa rahaa, vaimolta lainattua, yhdeksänsataa kuusikymppiä. Toisessa oli kuminauhalla niputettuna vähän toistakymmentä tuhatta. Keskeltä nippu oli pari senttiä paksu, kokonaisuutena se muistutti vihreää rusettia.
– Sinulla menee taas koko yö? vaimo kysyi.
– Meni vaikka kaksi, mutta kamera on saatava, mies sanoi. Hän oli tunnustanut vaimolleen, kertonut olleensa yhdessä vaiheessa viime yötä jo reippaasti voitolla, mutta hävinneensä sitten.
Vekselistä hän ei puhunut mitään. Hän ajatteli, että vaimo pitäisi ilman muuta selvänä sitä, että vekkuli oli hoidettu.
– Voi voi sinua mies rukka, sanoi vaimo hiljaa jo sulkeutuneen ulko-oven sisäpinnalle.
Pottia isolla alkukirjaimella ei ollut vielä ilmestynyt. Peli oli ollut tasaista pikku kilinää. Muutaman satasen verran oli mies saanut kahmittua.
Hänen povessaan poltti nippu julkisivupuolisia satasia. Hän oli heti kättelyssä vilauttanut sitä, rehvastellut nippua vararahastoksi, pelannut ainoastaan oikeilla.
Hänellä oli Suunnitelma, joka saattaisi pelastaa kaiken.
Siihen tarvittiin kunnon kortit kahdelle pelaajalle, joista toinen hänen lisäkseen olisi Karlsson.
– Kenen työt? mies sanoi.
– Sinun, sinun, Karlsson vastasi.
Ja mies alkoi jakaa, jakoi kuvia perskortin päälle, kaikki neljä saivat korkeita, hän viidentenä kuninkaan.
– Ässä puhuu, sanoi joku.
– Viisi kymppiä, vastasi Karlsson.
– Aha, mies ajatteli ja katsoi hoolinsa. Se oli ristikuningas. Hänellä oli pari, ja pöydällä pinnassa oli kaksi kuningasta.
– Maksetaan, maksetaan, hän sanoi kuin olisi lohdutellut itseään tyhmyydestään.
Hän jakoi. Oma kortti oli kuutonen. Kellään muulla ei ollut paria näkyvillä. Hän oli siis saletilla. Kun joku sanoi kierrkosen hinnaksi viisikymppiä, hän päätti korottaa sataseen.
Miehet katsoivat häneen kummeksuen. Karlsson näytteli selvää selvemmin, oli olevinaan huolestunut, vilkaisi hoolikorttiaan yhtä uudelleen. Mies arvasi jo, että Karlssonilla oli suoran veto. Mies pelasi kuin olisi bluffannut, että hänellä oli kuningaspari. Mutta kaksi kuningasta pinnassa pöydällä! Kukaan ei uskonut hänen bluffiinsa. Karlsson maksoi, samoin muut.
Ja sitten mies jakoi uudet. Hän olisi armotta kärynnyt valheenpaljastuskojeessa, kun käänsi itselleen kuutosen. Kahdet parit! Karlsson sai kympin. Mies oli puhumassa, kellään muulla ei ollut hänen kuutospariaan parempaa pinnassa. Hän sanoi, että nyt alettaisiin pelata.
– Se maksaa pojat viisisataa markkaa.
Tästä oli tulossa potti. Muut jäivät pois, mutta Karlsson jatkoi, maksoi, sen silmiin oli tullut kiilto, jota voisi kutsua vaikka ilkeäksi, mies ajatteli.
– Tämä viimeinen pihi maksaa sitten kuule paljon, mies sanoi jo ikään kuin etukäteen.
– Antaa maksaa vain, Karlsson rehvasteli.
Mies sai täyden käden kuin kaikki olisi kirjoitettu aikaa sitten tähtiin. Karlsson pihisti vielä ja käänsi sitten näkösälle sotilaan. Sillä saattoi olla suora, muttei värisuoraa.
– Sökö, sanoi mies. Niin oli paras. Nyt Karlssonilla oli avaimet. Mies odotti. Karlsson kaivoi povitaskustaan shekkivihon.
– Paljonko sulla on siinä vararahastossas? hän kysyi.
Miehen pulssi oli nopea. Hän ajatteli, mitä sanoisi. Se oli sivuseikka. Mutta katetta täytyi olla, se oli heidän lakinsa näissä peli-illoissa.
– Yli kymppi, mies sanoi. – Tarviiko laskea?
– Pane raha lavaan, Karlsson sanoi. – Kate täytyy olla, sinä tiedät sen.
Mies nautti suunnattomasti. Hän otti nipun, kostutti peukalonsa ja alkoi laskea, varoi ettei kukaan päässyt näkemään setelien takapuolia.
– Tässä on yli viisitoista tuhatta.
Karlsson kirjoitti shekkiä. Mies tiesi: tämä yritti perustaa hänestä mehuja, laskea sen varaan, että eilen hävinnyt olisi vielä tänä päivänä arka. Ja Karlsson tiesi myös hänen rajalliset ekonomiset mahdollisuutensa.
Mies oli saletilla. Se oli ihana tunne. Karlsson vetkutti ja vetkutti, shekki oli summaa paitsi valmis.
– Yli viisitoista tuhatta? Karlsson kysyi. – Sopiiko, että minä panen viisitoista?
Mies nyökkäsi hiljaa. Karlsson kirjoitti nopeasti summan ja antoi shekin pudota rahojen päälle, keskelle pöytää.
– Hullu mies, sanoi komisario Karlssonille, iski setelinippunsa shekin päälle ja käänsi hoolikorttinsa.
Ja sitten hänen maailmansa pysähtyi.
Hooli oli sotilas. Jätkä. Saakeli. Hän oli katsonut väärinn.
– Minä... mies aloitti.
– Voi herran jumala sentään, Karlsson sanoi. Hän käänsi oman pimeän näkyviin. Kuningas. Hänen kuninkaansa! Ristikurko.
Karlsson lappoi pienemmät rahat, otti shekkinsä ja tarttui miehen rahanippuun.
Miehen ajatuksissa latoi tuhatta ja sataa.
Onneksi se pani nipun poveensa, ei vaivautunut katsomaan sitä.
Mies saattoi ainoastaan sanoa: – Minun täytyy lopettaa.
– Ja ostaa silmälasit, Karlsson iski kuin teloituksen.
Mies istui samalla penkillä. Puhelinkioski oli takana, sen katto-osa näkyi pensasaidan takaa. Ne olivat taas antaneet hänelle pullonlopun.
Miehellä oli rahaa ehkä parikymppiä kolikoina.
Karlssonille oli pakko soittaa nyt heti. Muuten sai yhtä hyvin vetää itsensä hirteen.
Mies otti ryypyn ja ajatteli, että näin tehtiin alkoholisteja liukuhihnalla, menetelmä oli vallan mainio. Sitten hän nousi ja meni ja väänsi numerot elämänsä suurimman nöyryytyksen hetkellä.
– Karlsson kuule. Voitko sinä tulla ulos, minulla on hengentärkeää asiaa, mies sanoi kuin olisi sylkäissyt.
– Niin on minullakin sulle, Karlsson vastasi. – Tulet kuule vähän jumalattoman äkkiä tänne!
– Sinä... tiedät... huomasit? Onko muut siellä?
lähtivät, minä panin kasinon kiinni kun kävin vessassa, vilkaisin rahoja ja huomasin, että komisario on alkanut petoslinjan mieheksi.
– Minä tulen heti, mies sanoi.
Hänen taskunsa pohjalla painoi virka-ase. Puisto oli viileä ja pimeä, kaksi juoppoa kinasteli otetaanko sinun vai minun pullosta, maailma jatkoi rataansa ja mies käveli raskain askelin takaisin Vuorimiehenkadulle.
– Merkitseekö se kamera sinulle niin paljon? Karlsson kysyi. – Ja mistä helvetistä sinä olet saanut nämä tämmöiset rahat?
– Ei kamera enää. Tässä vaiheessa. Mutta vekseli!
– Sinulla lankeaa?
– Lankesi jo eilen. Hävisin ne rahat sinulle!
Miehen käsi oli taskussa, sormet hyväilivät vanhaa Waltheria.
– Jos minä lainaan sinulle vekselirahat? Karlsson kysyi.
– Niin? mies vastasi, kysyi.
– Niin, teetkö sinä mulle yhden palveluksen?
Tätä mies oli odottanut.
– Se on pirun kova palvelus. Minä tarvitsen sinua ja sinun poliisijuttujasi. Mutta se on pirunmoinen juttu. Se on... sitä voisi sanoa rikokseksi!
– Kerro, mies ähkäisi. Hänen aivonsa olivat aivan kuumat. Hän ajatteli, että hänen kunniansa menisi, jos hän ampuisi Karlssonin. Hänestä tuntui kuin hän olisi sekoamaisillaan.
– Kuten sanoin, sitä voisi sanoa rikokseksi, Karlsson puhui miehestä välittämättä, hänen tunteistaan tietämättä.
– Tulehan tänne, Karlsson jatkoi. He menivät perimmäiseen huoneeseen. Mies oli käynyt siellä vain yhden kerran aikaisemmin. Se oli eräänlainen kirjasto- ja kokoelmahuone. Toista seinustaa kiersivät lasiset hyllystöt, joille oli asetettu ilmaisen arvokkaita veistoksia kaukaisesta muinaisuudesta. Hyllystöjen alla oli liki koko seinän mittainen, matala kaappi. Karlsson avasi keskimmäiset pariovet ja veti esiin yhden litteistä, päällekkäisistä laatikoista. Rahakokoelmat. Vanhoja kulta- ja hopealantteja, kuparisiakin, sekä mitaleja.
Toisella seinällä olivat kirjat.
– Tiedätkö sinä, kuinka suuresta summasta nämä on vakuutettu? Karlsson kysyi.
Mies pudisti päätään. Hänen aivoissaan sykki – hän oli Karlssonin ehdoilla mukana tässä nyt.
– Kuudesta miljoonasta markasta, Karlsson sanoi kuin olisi puhunut muutamasta satasesta.
– Missä minä astun mukaan? mies tiedusteli.
– Kun tulipaloa aletaan tutkia, Karlsson sanoi.
– Tulipaloa? Oletko sinä oikein viisas? Tässä talossahan asuu kymmeniä perheitä. Sinä meinaat polttaa huoneistosi...
– Jätä ne asiat mielestäsi, Karlsson sanoi. – Eivät ne sinulle kuulu. Mutta sinä olet minun kanssani täällä, kun palo syttyy. Ja kun ne alkavat tutkia sitä, sinä todistat kaiken alkaneen täysin yllätyksellisesti, valmistelematta, viallisesta sähköjohdosta naapurin puolella – minä olen jo hoitanut asian – ja kun sinä kerrot silminnäkijänä palon alkuvaiheista ja olet entinen tunnettu KRP:n mies, niin nehän uskovat sinuun siltä istumalta.
– Sinä olet hullu mies, Karlsson.
Mies palasi takaisin pelihuoneena pidettyyn ruokasaliin, istuutui korkeaselkäiseen tuoliin ja kaatoi itselleen hiukan Karlssonin viskiä. Karlsson tuli viereen ja kysyi kehottavasti: – No, mitäs sanot? Sinä saat vekselisi, säilytät kunniasi ja sen lisäksi minä kustannan sinulle ja muijallesi luksusluokan Kanarian-matkan. Mitäs sanot?
Miestä, entistä komisariota, oli nöyryytetty enemmän kuin koskaan. Hän ei kykenisi elämään tällaisen taakan kanssa. Hän ei voisi tehdä sitä. Mieluummin hän voisi...
Hän ajatteli äkkiä, että Karlsson oli kaiken pahan ilmentymä, likaisilla keinoilla itsensä taloudellisesti riippumattomaksi saattanut rotta, joka vain halusi kartuttaa omaisuuttaan.
Mies tunsi aseen perän kädessään kaivaessaan savukerasiaa housuntaskusta.
– Minun ei tarvitse todistaa mitään kokoelmistasi, vai? mies kysyi.
– Ei. Minä olen hoitanut niistä suurimman osan turvaan ennen juttua. Jäljelle jää kopioita ja muutama helposti tunnistettava suht arvoton aito kappale. Se puoli on minun heiniäni.
Mies oli ajatellut valmiiksi merkillisen, hullun ratkaisun. Äkkiä se tuntui taivaan lahjalta, se oli uloskäynti kaikesta, ehdoton ja lopullinen.
– No, mitäs sanot? Karlsson kysyi innoissaan.
Mies katsoi Karlssonia pitkään. Kuinka halpana se häntä pitikään...
– Ja sinun vekselisi me hoidetaan heti aamusta, Karlsson intoili. – Minä ymmärrän sinua, olet aina ollut niin vastuullinen tyyppi, sinun kunniasi ei yksinkertaisesti antaisi periksi kulkea nimesi protestilistalla.
Mies ajatteli, että Karlsson osui pirun oikeaan. Ja hän ajatteli, että ellei hän tekisi omaa ratkaisuaan nyt, kesäkuun kuudentenatoista päivänä, kuudenkymmenenkahden vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä, miehenä josta oli tullut legenda, tinkimättömyyden taru jo eläessään, hän ei tekisi sitä enää koskaan.
Ja jos hän tekisi ratkaisunsa, hänen legendansa sen kuin kirkastuisi. Häntä ei koskaan unohdettaisi, hänestä puhuttaisiin vielä kymmenien vuosien kuluttua, ja hänen muistonsa eläisi oudon tarinan muodossa tulevien sukupolvien poliisimiesten keskuudessa, ja...
Ja hän pääsisi vekselistään.
– Minä olen odottanut vastaustasi pian puoli tuntia ja sinä olet juonut pian puoli pulloa minun parasta mustaleimaani, Karlsson valitti.
Silloin mies nousi ylös ja meni aivan Karlssonin luo. Hän kohotti rauhallisesti entisen virka-aseensa, suuntasi sen aivan läheltä Karlssonin oikeaan ohimoon ja ennen kuin Karlsson ehti tehdä mitään ampui tätä päähän.
Sen jälkeen mies totesi, että Karlsson oli varmasti kuollut, pani aseen taskuunsa ja meni eteiseen. Hän otti vara-avaimet kulhosat eteisen peilipöydältä, astui rappukäytävään ja sulki oven.
Hän otti taksin Erottajalta, kyllin kaukaa Vuorimiehenkadulta, ja pyysi kuljettajaa ajamaan hänen kotiosoitteeseensa.
Kotona hän meni makuuhuoneeseen, katseli pitkään nukkuvaa vaimoaan ja ajatteli hetken, että voi tätäkin naisrukkaa.
Hän meni keittiöön, otti jääkaapista pullon olutta, joi sen ja poltti savukkeen. Kaikki oli hiljaista, oli tullut kesäyö.
Mies nousi, meni kellariin, avasi askarteluhuoneensa oven ja otti susiseteleitä sisältävän paketin, nosti sen kainaloonsa, lukitsi jälleen huolellisesti kaikki ovet ja painui ulos yöhön, joka oli vaalean kuultava.
Ostarilta hän nousi yhteen yön viimeisistä busseista ja ajoi keskustaan. Hän käveli rauhallisesti Korkeavuorenkatua alas ja hengitti syvään, keuhkot täyteen, imi sitä, mikä oli vielä...
Vuorimiehenkadulla hän avasi alaoven kuulumattomasti, nousi viidenteen kerrokseen hissiä käyttämättä ja avasi Karlssonin oven.
Hän meni suoraan pelihuoneeseen, purki setelipaketin ja sirotteli väärät setelit ympäri huonetta, lattiaa, pöytiä, tuoleja ja kiinnitti erikoista huolta siihen, että muutama seteli osui verilammikkoonkin.
Sen jälkeen mies kävi Karlssonin viereen polvilleen, otti virka-aseensa ja asetti sen Karlssonin oikeaan käteen. Hän kävi lattialla jonkinlaisen sovellettuun räätälinasentoon. Hänen huulillaan oli merkillisen vapautunut, lähes hurmioitunut hymy.
Hän piti Karlssonia kädestä ja suuntasi aseen omaan otsaansa.
Hetki tuli, mies ei voinut paeta eikä halunnutkaan, sillä hän tahtoi säilyttää legendansa.
Hän painoi Karlssonin sormea, kunnes kaikki äkkiä kiertyi kuumaan väläykseen hänen päänsä ympärillä ja päättyi saman tien, loppui ja musteni, ja mikäli miehellä oli ehtinyt välähtää jonkinlaatuinen viimeinen ajatus, ei hän sitä enää tajunnut se paremmin kuin tarvinnutkaan.
Jos joku olisi ollut paikalla, hän olisi nähnyt, kuinka miehen ruumis hitaasti kaatui selälleen osaksi rahojen, osaksi Karlssonista vuotaneen veren päälle, ja kuinka miehestä itsestään valuva veri laajeni lammikoksi kallisarvoiselle tammiparketille tässä viidennen kerroksen huoneistossa.
Viimeinen potti oli hajallaan heidän ympärillään.
"Viimeinen potti" ilmestynyt alun perin RikosPalat-lehdessä 1/1988. Julkaistu kirjoittajan luvalla.
Matti Kid Hytönen on suomalainen kirjallisuuden ja muun viihteen sekatyöläinen, joka aloitti uransa levyttämällä muutamia singlejä 1970-luvun alussa. Myöhemmin Hytönen kirjoitti lukemattomia novelleja ja jatkokertomuksia Kolmiokirjan lehtiin ja muihin julkaisuihin. Hytönen julkaisi vuonna 1987 jännitysromaanin Miljoonan markan mies.
Nykyään Hytönen toimii KRIS-Suomi ry:ssä ja auttaa vankilasta vapautuvia sopeutumaan takaisin yhteiskuntaelämään.
Valaistus oli merkillinen, täyteläisen kellervä, ja mies ajatteli, että tästä olisi saanut hyviä fotoja.
Mutta kamerakin oli mennyt moottoriperineen, laukkuineen, teleputkineen...
Viimeinen potti...
Mies tunsi alkavan krapulan tapaisen, vaikkei ollutkaan juonut paljon yön ja pelin aikana.
Hän kääntyi Vuorimiehenkadun kulmassa ja katsoi taakseen. Ne tuulettivat, ikkuna oli auki.
Yksi niistä oli nyt hänen kuuttatuhattaan ja kameravarustustaan onnellisempi – laitteet se oli hyväksynyt neljästä tonnista.
Ne olivat antaneet taskumatinpohjat miehelle lohduksi ja Karlsson, viimeinen potin nokittaja, satasen taksiin. Mies käveli Viiskulmaan päin. Fredaa meni kaukana edessä yksi ainoa taksi, muuta liikettä ei näkynyt.
Mies ylitti hetken mielijohteesta kadun ja kiiruhti kirkon puistoon. Hän istuutui penkille, poimi taskumatin esiin ja katseli sitä varauksin. Aurinko kuulsi ruskean lasin lävitse. Miestä väsytti. Hän joi hiukan, mutta aine teki pahaa, oksetti. Hän pakotti itsensä kestämään ja kirosi hiljaa sekä hyvin katkerasti, ajatteli vaimoa ja rahoja, jotka oli menettänyt, ja säikähti kaikkea, mitä ajatus sisälsi ja pakotti sen pois heti.
Tehtaankadun kulmasta kääntyi esiin poliisiauto. Mies katseli sitä röyhkeästi, ei vaivautunut piilottelemaan pulloa, että siinähän tulette jos tulette.
Ja ne tulivat: auto kääntyi jalkakäytävälle, ajoi puistokentälle ja suoraan penkin luo. Nyt mies pani pullon poveensa. Volvosta nousi kaksi jämäkkää kukonpoikaa.
– Jaaha, sitä vain otetaan napantereita, sanoi ensimmäinen. Toinen venytteli, oikoi jäseniään pitkän istumisen jäljiltä.
– Niin tuli otettua, mies sanoi haastavasti. – Omiani otin, hän jatkoi heti.
– Paperit. Onko paperia henkilöllisyydestä tällä miehellä? kysyi ensimmäinen poliisi.
Mies kaivoi liki tyhjän lompakon ja onki ainoan satasensa vierestä poliisikortin.
Nuori kukonpoika hämmentyi täysin. Tämä ryypyn ottaja olikin Ratakadun miehiä, komisario jopa.
– Minä tuota... hän aloitti.
– Työtähän te teette ja minä vastoin Helsingin kaupungin järjestyssääntöä, sanoi mies, komisario, tunnettukin aikanaan.
Poliisimiehet pääsivät kiireesti Volvoonsa ja se starttasi nykäisten.
Rahansa hävinnyt tunsi kummallista, katkeraa ja samalla lohduttavaa oloa siitä, että elämä jatkui kaupungissa hänen tappioistaan huolimatta.
Mutta tästä tilanteesta hän ei vähällä selviäisi. Mies seurasi, kunnes partioauto katosi kulman taa ja aikoi sitten ottaa viimeisen ryypyn pullosta.
Hänellä oli aikaa kello 16.15:een asti maksaa vekseli.
Hän jättikin huikan ottamatta, nousi ja päätti pudottaa taskumatkin tummanvihreän kiiltäväksi maalattuun roskapönttöön.
Silloin hän näki roskien seassa rahaa.
Mielettömästi rahaa.
Paketti oli hajonnut ja sen repeämästä näkyi setelien sekamelska. Ex-poliisi seisoi paikallaan ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin älysi vilkaista ympärilleen.
Nämä rahat olivat nyt hänen. Tässä oli homman nimi ja henki.
Kummassakaan valtakunnallisessa päälehdessä ei ollut rahoista mitään. Mies joi neljättä kupillista kahvia. Hänen vaimonsa katsoi vaiti miestä, kysyi sitten, halusiko tämä pullon olutta.
– Juonnit on juotu, vastasi mies.
– Miten... maksatko sinä sen vekselin tänään? vaimo kysyi. Mies pani lehdet syrjään. Hän muisti aution kaupungin, poliisit, kirkon varjot puiston hiekkakentällä ja rahojen paljouden.
– Tänäänhän se on maksettava, mies sanoi.
– Sanoisit nyt missä sinä olit, nainen puhui rauhallisesti. – Käsität sinä, että minun täytyy ajoissa saada tietää, onko tämä meidän elämä lopussa. Kuka se nainen on?
– Ei ole naista, sanoi komisario, eläkkeellä tosin jo, ja katsoi vaimoaan silmiin. – Minä pelasin koko yön Korkeavuorenkadulla.
– Hävisit?
– Voitin kerrankin, mies sanoi.
Vaimo nousi ja meni petaamaan. Kello oli pian kuusi. Mies ajatteli, että kuuden jälkeen hän soittaisi ja kysyisi suoraan Pasilasta, oliko yöllä sattunut mitään erikoista, jotain, jossa oli käsitelty melkoista rahasummaa Eiran alueella.
Hän voisi aina sanoa, että oli tavannut kummallisen, sekavia puhuvan miehen, joka oli tehnyt satasista lennokkeja Sepänkadulla.
Hetken verran mies ajatteli, että hänen oli ollut vaikea erota poliisitovereista. Jotkut kuulemma nauroivatkin hänen virkaintoisille puheluilleen eläkkeelle jäännin jlkeen.
Äkkiä hän nousi ja meni makuuhuoneeseen. Hän taputti vaimoaan takamuksille ja sanoi: – Missä se olutpullo on?
Vaimon kasvoille nousi hymy – vai oliko se puna?
Hän haki miehelleen oluen.
Mies, entinen komisario maan tehokkaimmaksi mainostetussa poliisiyksikössä, istui askarteluhuoneessaan. Ovi oli luonnollisesti lukossa, sillä rahat olivat työkalupöydän laatikossa.
Hän oli tyytynyt erottamaan tuntuvan summan vihreän värisiä seteleitä lompakkoonsa. Siinä oli vekseliin tarvittavat kuusi tuhatta ja lisäksi suurin piirtein saman verran rahaa erikseen.
Miestä harmitti ankarasti kameralaukku sisältöineen.
Ja ne pelaisivat tänään. Karlsson myöskin.
Mies tunsi vähäisen unen aiheuttaman nuhjuisen olon. Silmiä karvasteli. Hän ajatteli, että jos menisi jo nyt pankkiin, silloin saisi nukkua ennen iltayötä.
Jaksaisi pelata kameran takaisin itselleen.
Äkkiä koko juttu alkoi tuntua pilalta. Tunteeseen sekoittui monta vivahdetta: kuka voisi olla niin uskomattoman idioottimainen, että pudottaisi rahapaketin Helsingin kaupungin hyväksyttyyn roskapönttöön? Paljonko rahaa kaikkiaan oli?
Ja mitä poliisimiehen (joskin entisen) piätisi tehdä tässä tilanteessa – mikä olisi ohjesäännön mukaista?
Ei ainakaan rahojen omiminen!
Miestä otti aivoon. Hän koetti ravistaa päätään. Oliko se omatunto? Oliko sellaista yleensä olemassa?
Häntä raivostutti äkkiä suunnattomasti. Oliko ollut pakko mennä pelaamaan, hävitä vekseliin aiotut rahat?
Ex-komisario ajatteli, että tämä juttu ei omistatunnoista parantunut. Nyt pankkiin ja sillä sikari!
Hän lukitsi työkalukaapin huolellisesti, sammutti valon ja meni kellarikäytävään. Hän koetteli askarteluhuoneensa ovea kahteen, kolmeen kertaan.
Sitten hän meni ylös ja sanoi vaimolleen, että kävisi pankissa nyt eikä viidestoista päivä.
Bussipysäkillä hän ajatteli, että käyttäisi rahoista vain osan, sen verran että primaarit rahapulmat katoaisivat. Loput hän toimittaisi Pasilan poliisitaloon. Legenda hänen tunnontarkkuudestaan säilyisi...
Neiti Borg katsoi pitkään. Mies katsoi takaisin ja koetti hymyillä lasiluukun lävitse. Mikä hänessä nyt muka oli vikana?
– Onko tämä jokin pila? neiti Borg kysyi hiljaa.
Mies äimistyi.
– Pila? Minulla on vekseli, joka lankeaa tänään. Ja siinä on kuusituhatta markkaa. Ei se minun rahoissani vitsiltä tunnu...
Neiti Borg kokosi rahat, nousi ja sanoi hiljaa, huomiota herättämättä: – Tulisitteko tänne konttoripäällikön puolelle?
Miehen selässä alkoi kihelmöidä. Mitä hiivattia?
Hän meni eikä käsittänyt mitään ja kuitenkin käsitti, alkoi käsittää, se tuli kuin painajaisuni, ja hänen askeleensa olivat raskaat ja hervottomat tuntuiset.
Konttoripäällikkö, ekonomi Laurikainen, sytytti savukkeen. Hän katsoi rahoja, jotka neiti Borg yksitellen käänteli hänen eteensä pöydälle. Hän nimenomaan käänsi jokaisn setelin.
Komisarion selkä oli hiestä märkä.
Jokainen satanen oli pelkkää A-puolta, julkisivua, etupuoliskoa, myös takapuoleltaan.
– Mitä ihmeen rahoja nämä ovat? Laurikainen kysyi.
– Hetkinen, sanoi mies. Neiti Borg oli viisaasti hiljaa. Toki hän tunsi komisarion ulkonäöltä ja tiesi jopa tämän hienoisista ekonomisista vaikeuksistakin. Hän oli luotto-osaston "neiti". Joskus johtajaa tietävämpi.
– Hetkinen, mies toisti. – Nehän on kummaltakin puolelta samanlaisia!
– Niin ovat, ekonomi Laurikainen sanoi.
– Herran jumala sentään, mies puuskahti. - Mitä minä nyt teen?
He olivat hiljaa kaikki kolme.
– Oletan, että tämä on jonkinlainen vahinko? pankinjohtaja sanoi varovasti.
Mies sanoi, että varmasti oli. Hän kahmi vapisevin käsin rahat takaisin itselleen. Hänen aivoissaan risteili kuin ruuhka-aikana kehä III:n liittymässä.
– Minä sain nämä yksityishenkilöltä. En vaivautunut tarkistamaan millään lailla... ja tänään on vekselin lankeamispäivä... Miten me teemme nyt?
– Jaa-a. Tehän olette aina hoitanut raha-asianne, vastasi ekonomismies. – Sanotaanko että huomenna?
– Sanotaan, helpottui komisario.
Häntä hirvitti, kun hän poistui pankista. Väärennettyjä? Jonkin väärentäjän susikappaleita, joiden kummallekin puolelle oli tullut vihreä etupuoli satasen setelistä?
Mutta jos setelit olivat väärennettyjä, ne olivat hiton hyvin tehtyjä. Ja uusi vihreä satku oli vielä "uusi" monien silmissä...
Joka tapauksessa koko paska oli arvoton.
Siitä oli lähdettävä.
Komisariolla oli Pulma. Tosi isolla peellä.
Hän väänsi numerot hikisin, lipsahtelevin sormin. Karlsson...
– Haloo, täällä puhuu minä, mies sanoi. – Ja minä tahdon kameran takaisin. Pelataanko tänään?
– Onko sulla sitten rahaa vielä? Karlsson kysyi.
– Kuule sattuu olemaan, komisario evp. vastasi äänellä, josta vaivoin siilasi suuttumuksen.
– Me on jo alettu, että koetas sitten tulla pian, Karlsson vastasi.
Mies laski kaksi erillistä nippua. Toisessa oli oikeaa rahaa, vaimolta lainattua, yhdeksänsataa kuusikymppiä. Toisessa oli kuminauhalla niputettuna vähän toistakymmentä tuhatta. Keskeltä nippu oli pari senttiä paksu, kokonaisuutena se muistutti vihreää rusettia.
– Sinulla menee taas koko yö? vaimo kysyi.
– Meni vaikka kaksi, mutta kamera on saatava, mies sanoi. Hän oli tunnustanut vaimolleen, kertonut olleensa yhdessä vaiheessa viime yötä jo reippaasti voitolla, mutta hävinneensä sitten.
Vekselistä hän ei puhunut mitään. Hän ajatteli, että vaimo pitäisi ilman muuta selvänä sitä, että vekkuli oli hoidettu.
– Voi voi sinua mies rukka, sanoi vaimo hiljaa jo sulkeutuneen ulko-oven sisäpinnalle.
Pottia isolla alkukirjaimella ei ollut vielä ilmestynyt. Peli oli ollut tasaista pikku kilinää. Muutaman satasen verran oli mies saanut kahmittua.
Hänen povessaan poltti nippu julkisivupuolisia satasia. Hän oli heti kättelyssä vilauttanut sitä, rehvastellut nippua vararahastoksi, pelannut ainoastaan oikeilla.
Hänellä oli Suunnitelma, joka saattaisi pelastaa kaiken.
Siihen tarvittiin kunnon kortit kahdelle pelaajalle, joista toinen hänen lisäkseen olisi Karlsson.
– Kenen työt? mies sanoi.
– Sinun, sinun, Karlsson vastasi.
Ja mies alkoi jakaa, jakoi kuvia perskortin päälle, kaikki neljä saivat korkeita, hän viidentenä kuninkaan.
– Ässä puhuu, sanoi joku.
– Viisi kymppiä, vastasi Karlsson.
– Aha, mies ajatteli ja katsoi hoolinsa. Se oli ristikuningas. Hänellä oli pari, ja pöydällä pinnassa oli kaksi kuningasta.
– Maksetaan, maksetaan, hän sanoi kuin olisi lohdutellut itseään tyhmyydestään.
Hän jakoi. Oma kortti oli kuutonen. Kellään muulla ei ollut paria näkyvillä. Hän oli siis saletilla. Kun joku sanoi kierrkosen hinnaksi viisikymppiä, hän päätti korottaa sataseen.
Miehet katsoivat häneen kummeksuen. Karlsson näytteli selvää selvemmin, oli olevinaan huolestunut, vilkaisi hoolikorttiaan yhtä uudelleen. Mies arvasi jo, että Karlssonilla oli suoran veto. Mies pelasi kuin olisi bluffannut, että hänellä oli kuningaspari. Mutta kaksi kuningasta pinnassa pöydällä! Kukaan ei uskonut hänen bluffiinsa. Karlsson maksoi, samoin muut.
Ja sitten mies jakoi uudet. Hän olisi armotta kärynnyt valheenpaljastuskojeessa, kun käänsi itselleen kuutosen. Kahdet parit! Karlsson sai kympin. Mies oli puhumassa, kellään muulla ei ollut hänen kuutospariaan parempaa pinnassa. Hän sanoi, että nyt alettaisiin pelata.
– Se maksaa pojat viisisataa markkaa.
Tästä oli tulossa potti. Muut jäivät pois, mutta Karlsson jatkoi, maksoi, sen silmiin oli tullut kiilto, jota voisi kutsua vaikka ilkeäksi, mies ajatteli.
– Tämä viimeinen pihi maksaa sitten kuule paljon, mies sanoi jo ikään kuin etukäteen.
– Antaa maksaa vain, Karlsson rehvasteli.
Mies sai täyden käden kuin kaikki olisi kirjoitettu aikaa sitten tähtiin. Karlsson pihisti vielä ja käänsi sitten näkösälle sotilaan. Sillä saattoi olla suora, muttei värisuoraa.
– Sökö, sanoi mies. Niin oli paras. Nyt Karlssonilla oli avaimet. Mies odotti. Karlsson kaivoi povitaskustaan shekkivihon.
– Paljonko sulla on siinä vararahastossas? hän kysyi.
Miehen pulssi oli nopea. Hän ajatteli, mitä sanoisi. Se oli sivuseikka. Mutta katetta täytyi olla, se oli heidän lakinsa näissä peli-illoissa.
– Yli kymppi, mies sanoi. – Tarviiko laskea?
– Pane raha lavaan, Karlsson sanoi. – Kate täytyy olla, sinä tiedät sen.
Mies nautti suunnattomasti. Hän otti nipun, kostutti peukalonsa ja alkoi laskea, varoi ettei kukaan päässyt näkemään setelien takapuolia.
– Tässä on yli viisitoista tuhatta.
Karlsson kirjoitti shekkiä. Mies tiesi: tämä yritti perustaa hänestä mehuja, laskea sen varaan, että eilen hävinnyt olisi vielä tänä päivänä arka. Ja Karlsson tiesi myös hänen rajalliset ekonomiset mahdollisuutensa.
Mies oli saletilla. Se oli ihana tunne. Karlsson vetkutti ja vetkutti, shekki oli summaa paitsi valmis.
– Yli viisitoista tuhatta? Karlsson kysyi. – Sopiiko, että minä panen viisitoista?
Mies nyökkäsi hiljaa. Karlsson kirjoitti nopeasti summan ja antoi shekin pudota rahojen päälle, keskelle pöytää.
– Hullu mies, sanoi komisario Karlssonille, iski setelinippunsa shekin päälle ja käänsi hoolikorttinsa.
Ja sitten hänen maailmansa pysähtyi.
Hooli oli sotilas. Jätkä. Saakeli. Hän oli katsonut väärinn.
– Minä... mies aloitti.
– Voi herran jumala sentään, Karlsson sanoi. Hän käänsi oman pimeän näkyviin. Kuningas. Hänen kuninkaansa! Ristikurko.
Karlsson lappoi pienemmät rahat, otti shekkinsä ja tarttui miehen rahanippuun.
Miehen ajatuksissa latoi tuhatta ja sataa.
Onneksi se pani nipun poveensa, ei vaivautunut katsomaan sitä.
Mies saattoi ainoastaan sanoa: – Minun täytyy lopettaa.
– Ja ostaa silmälasit, Karlsson iski kuin teloituksen.
Mies istui samalla penkillä. Puhelinkioski oli takana, sen katto-osa näkyi pensasaidan takaa. Ne olivat taas antaneet hänelle pullonlopun.
Miehellä oli rahaa ehkä parikymppiä kolikoina.
Karlssonille oli pakko soittaa nyt heti. Muuten sai yhtä hyvin vetää itsensä hirteen.
Mies otti ryypyn ja ajatteli, että näin tehtiin alkoholisteja liukuhihnalla, menetelmä oli vallan mainio. Sitten hän nousi ja meni ja väänsi numerot elämänsä suurimman nöyryytyksen hetkellä.
– Karlsson kuule. Voitko sinä tulla ulos, minulla on hengentärkeää asiaa, mies sanoi kuin olisi sylkäissyt.
– Niin on minullakin sulle, Karlsson vastasi. – Tulet kuule vähän jumalattoman äkkiä tänne!
– Sinä... tiedät... huomasit? Onko muut siellä?
lähtivät, minä panin kasinon kiinni kun kävin vessassa, vilkaisin rahoja ja huomasin, että komisario on alkanut petoslinjan mieheksi.
– Minä tulen heti, mies sanoi.
Hänen taskunsa pohjalla painoi virka-ase. Puisto oli viileä ja pimeä, kaksi juoppoa kinasteli otetaanko sinun vai minun pullosta, maailma jatkoi rataansa ja mies käveli raskain askelin takaisin Vuorimiehenkadulle.
– Merkitseekö se kamera sinulle niin paljon? Karlsson kysyi. – Ja mistä helvetistä sinä olet saanut nämä tämmöiset rahat?
– Ei kamera enää. Tässä vaiheessa. Mutta vekseli!
– Sinulla lankeaa?
– Lankesi jo eilen. Hävisin ne rahat sinulle!
Miehen käsi oli taskussa, sormet hyväilivät vanhaa Waltheria.
– Jos minä lainaan sinulle vekselirahat? Karlsson kysyi.
– Niin? mies vastasi, kysyi.
– Niin, teetkö sinä mulle yhden palveluksen?
Tätä mies oli odottanut.
– Se on pirun kova palvelus. Minä tarvitsen sinua ja sinun poliisijuttujasi. Mutta se on pirunmoinen juttu. Se on... sitä voisi sanoa rikokseksi!
– Kerro, mies ähkäisi. Hänen aivonsa olivat aivan kuumat. Hän ajatteli, että hänen kunniansa menisi, jos hän ampuisi Karlssonin. Hänestä tuntui kuin hän olisi sekoamaisillaan.
– Kuten sanoin, sitä voisi sanoa rikokseksi, Karlsson puhui miehestä välittämättä, hänen tunteistaan tietämättä.
– Tulehan tänne, Karlsson jatkoi. He menivät perimmäiseen huoneeseen. Mies oli käynyt siellä vain yhden kerran aikaisemmin. Se oli eräänlainen kirjasto- ja kokoelmahuone. Toista seinustaa kiersivät lasiset hyllystöt, joille oli asetettu ilmaisen arvokkaita veistoksia kaukaisesta muinaisuudesta. Hyllystöjen alla oli liki koko seinän mittainen, matala kaappi. Karlsson avasi keskimmäiset pariovet ja veti esiin yhden litteistä, päällekkäisistä laatikoista. Rahakokoelmat. Vanhoja kulta- ja hopealantteja, kuparisiakin, sekä mitaleja.
Toisella seinällä olivat kirjat.
– Tiedätkö sinä, kuinka suuresta summasta nämä on vakuutettu? Karlsson kysyi.
Mies pudisti päätään. Hänen aivoissaan sykki – hän oli Karlssonin ehdoilla mukana tässä nyt.
– Kuudesta miljoonasta markasta, Karlsson sanoi kuin olisi puhunut muutamasta satasesta.
– Missä minä astun mukaan? mies tiedusteli.
– Kun tulipaloa aletaan tutkia, Karlsson sanoi.
– Tulipaloa? Oletko sinä oikein viisas? Tässä talossahan asuu kymmeniä perheitä. Sinä meinaat polttaa huoneistosi...
– Jätä ne asiat mielestäsi, Karlsson sanoi. – Eivät ne sinulle kuulu. Mutta sinä olet minun kanssani täällä, kun palo syttyy. Ja kun ne alkavat tutkia sitä, sinä todistat kaiken alkaneen täysin yllätyksellisesti, valmistelematta, viallisesta sähköjohdosta naapurin puolella – minä olen jo hoitanut asian – ja kun sinä kerrot silminnäkijänä palon alkuvaiheista ja olet entinen tunnettu KRP:n mies, niin nehän uskovat sinuun siltä istumalta.
– Sinä olet hullu mies, Karlsson.
Mies palasi takaisin pelihuoneena pidettyyn ruokasaliin, istuutui korkeaselkäiseen tuoliin ja kaatoi itselleen hiukan Karlssonin viskiä. Karlsson tuli viereen ja kysyi kehottavasti: – No, mitäs sanot? Sinä saat vekselisi, säilytät kunniasi ja sen lisäksi minä kustannan sinulle ja muijallesi luksusluokan Kanarian-matkan. Mitäs sanot?
Miestä, entistä komisariota, oli nöyryytetty enemmän kuin koskaan. Hän ei kykenisi elämään tällaisen taakan kanssa. Hän ei voisi tehdä sitä. Mieluummin hän voisi...
Hän ajatteli äkkiä, että Karlsson oli kaiken pahan ilmentymä, likaisilla keinoilla itsensä taloudellisesti riippumattomaksi saattanut rotta, joka vain halusi kartuttaa omaisuuttaan.
Mies tunsi aseen perän kädessään kaivaessaan savukerasiaa housuntaskusta.
– Minun ei tarvitse todistaa mitään kokoelmistasi, vai? mies kysyi.
– Ei. Minä olen hoitanut niistä suurimman osan turvaan ennen juttua. Jäljelle jää kopioita ja muutama helposti tunnistettava suht arvoton aito kappale. Se puoli on minun heiniäni.
Mies oli ajatellut valmiiksi merkillisen, hullun ratkaisun. Äkkiä se tuntui taivaan lahjalta, se oli uloskäynti kaikesta, ehdoton ja lopullinen.
– No, mitäs sanot? Karlsson kysyi innoissaan.
Mies katsoi Karlssonia pitkään. Kuinka halpana se häntä pitikään...
– Ja sinun vekselisi me hoidetaan heti aamusta, Karlsson intoili. – Minä ymmärrän sinua, olet aina ollut niin vastuullinen tyyppi, sinun kunniasi ei yksinkertaisesti antaisi periksi kulkea nimesi protestilistalla.
Mies ajatteli, että Karlsson osui pirun oikeaan. Ja hän ajatteli, että ellei hän tekisi omaa ratkaisuaan nyt, kesäkuun kuudentenatoista päivänä, kuudenkymmenenkahden vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä, miehenä josta oli tullut legenda, tinkimättömyyden taru jo eläessään, hän ei tekisi sitä enää koskaan.
Ja jos hän tekisi ratkaisunsa, hänen legendansa sen kuin kirkastuisi. Häntä ei koskaan unohdettaisi, hänestä puhuttaisiin vielä kymmenien vuosien kuluttua, ja hänen muistonsa eläisi oudon tarinan muodossa tulevien sukupolvien poliisimiesten keskuudessa, ja...
Ja hän pääsisi vekselistään.
– Minä olen odottanut vastaustasi pian puoli tuntia ja sinä olet juonut pian puoli pulloa minun parasta mustaleimaani, Karlsson valitti.
Silloin mies nousi ylös ja meni aivan Karlssonin luo. Hän kohotti rauhallisesti entisen virka-aseensa, suuntasi sen aivan läheltä Karlssonin oikeaan ohimoon ja ennen kuin Karlsson ehti tehdä mitään ampui tätä päähän.
Sen jälkeen mies totesi, että Karlsson oli varmasti kuollut, pani aseen taskuunsa ja meni eteiseen. Hän otti vara-avaimet kulhosat eteisen peilipöydältä, astui rappukäytävään ja sulki oven.
Hän otti taksin Erottajalta, kyllin kaukaa Vuorimiehenkadulta, ja pyysi kuljettajaa ajamaan hänen kotiosoitteeseensa.
Kotona hän meni makuuhuoneeseen, katseli pitkään nukkuvaa vaimoaan ja ajatteli hetken, että voi tätäkin naisrukkaa.
Hän meni keittiöön, otti jääkaapista pullon olutta, joi sen ja poltti savukkeen. Kaikki oli hiljaista, oli tullut kesäyö.
Mies nousi, meni kellariin, avasi askarteluhuoneensa oven ja otti susiseteleitä sisältävän paketin, nosti sen kainaloonsa, lukitsi jälleen huolellisesti kaikki ovet ja painui ulos yöhön, joka oli vaalean kuultava.
Ostarilta hän nousi yhteen yön viimeisistä busseista ja ajoi keskustaan. Hän käveli rauhallisesti Korkeavuorenkatua alas ja hengitti syvään, keuhkot täyteen, imi sitä, mikä oli vielä...
Vuorimiehenkadulla hän avasi alaoven kuulumattomasti, nousi viidenteen kerrokseen hissiä käyttämättä ja avasi Karlssonin oven.
Hän meni suoraan pelihuoneeseen, purki setelipaketin ja sirotteli väärät setelit ympäri huonetta, lattiaa, pöytiä, tuoleja ja kiinnitti erikoista huolta siihen, että muutama seteli osui verilammikkoonkin.
Sen jälkeen mies kävi Karlssonin viereen polvilleen, otti virka-aseensa ja asetti sen Karlssonin oikeaan käteen. Hän kävi lattialla jonkinlaisen sovellettuun räätälinasentoon. Hänen huulillaan oli merkillisen vapautunut, lähes hurmioitunut hymy.
Hän piti Karlssonia kädestä ja suuntasi aseen omaan otsaansa.
Hetki tuli, mies ei voinut paeta eikä halunnutkaan, sillä hän tahtoi säilyttää legendansa.
Hän painoi Karlssonin sormea, kunnes kaikki äkkiä kiertyi kuumaan väläykseen hänen päänsä ympärillä ja päättyi saman tien, loppui ja musteni, ja mikäli miehellä oli ehtinyt välähtää jonkinlaatuinen viimeinen ajatus, ei hän sitä enää tajunnut se paremmin kuin tarvinnutkaan.
Jos joku olisi ollut paikalla, hän olisi nähnyt, kuinka miehen ruumis hitaasti kaatui selälleen osaksi rahojen, osaksi Karlssonista vuotaneen veren päälle, ja kuinka miehestä itsestään valuva veri laajeni lammikoksi kallisarvoiselle tammiparketille tässä viidennen kerroksen huoneistossa.
Viimeinen potti oli hajallaan heidän ympärillään.
"Viimeinen potti" ilmestynyt alun perin RikosPalat-lehdessä 1/1988. Julkaistu kirjoittajan luvalla.
Matti Kid Hytönen on suomalainen kirjallisuuden ja muun viihteen sekatyöläinen, joka aloitti uransa levyttämällä muutamia singlejä 1970-luvun alussa. Myöhemmin Hytönen kirjoitti lukemattomia novelleja ja jatkokertomuksia Kolmiokirjan lehtiin ja muihin julkaisuihin. Hytönen julkaisi vuonna 1987 jännitysromaanin Miljoonan markan mies.
Nykyään Hytönen toimii KRIS-Suomi ry:ssä ja auttaa vankilasta vapautuvia sopeutumaan takaisin yhteiskuntaelämään.
