Tervetuloa viidennentoista Iskun pariin!

Aloita tästä!

Viidestoista Isku on samalla viimeinen Isku

Tervetuloa vielä kerran Iskun pariin! Miten niin "vielä kerran"? Lakkaako Isku? Kyllä, Isku lopettaa ilmestymisensä tähän numeroon - ja numero onkin sen kunniaksi vähintään megalomaaninen. Tarjolla on sekä ikivanhaa kotimaista että tuoreempaa kotimaista sekä vanhoja ja uusia käännösnovelleja.

Miksi Isku lakkaa? Ihan yksinkertaisesti sen takia, että päätoimittaja ei ole enää ehtinyt paneutua siihen sillä tarmolla ja viitseliäisyydellä, mitä hyvin tehty lehti kaipaisi. Mutta viisitoista numeroa - ei ole huono saavutus missään nimessä!

Pieni Iskun historia lienee kuitenkin paikallaan. Olin mukana perustamassa Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehteä vuonna 2001 (lehden kymmenvuotisjuhlanumero on juuri tuloillaan) ja Pulp-lehteä vuonna 2003. Pulpin jälkeen tajusin, että Suomesta puuttuu harrastajakirjoittajille tarkoitettu lehti, joka julkaisisi rikosnovelleja. Scifi-lehtiä Suomessa kyllä löytyy (Tähtivaeltaja, Portti, Usvazine, Spin, Legolas jne.), mutta rikoskirjallisuuden puolella ei ole yhtään. Yhdysvalloissa ja jossain määrin Englannissakin niitä kyllä on: Hardboiled, Bullet Magazine, Crime Spree, Detective Mystery Stories, Shots ja muita. Lisäksi varsinkin Yhdysvalloissa ilmestyy paljon vanhoja pulp- ja muita lukemistolehtitarinoita julkaisevia lehtiä. Vaistosin jonkinlaisen markkinaraon, vaikkakin kuinka olemattoman. Suomessa Dekkariseuran lehti Ruumiin kulttuuri ei ole - sinänsä varmasti journalistisesti järkevästi - panostanut fiktioon juuri lainkaan, vanhoja novellejakin on julkaistu aika säästeliäästi. Lisäksi muistin, että olin kirjoittanut 90-luvun lopulla nipun rikosnovelleja, joissa oli pääosassa yksityisetsivä Joe Novak, ja ajattelin että niitä voisi hiukan siistimällä varmasti käyttää muiden novellien ohessa ja samalla harjoitella fiktion kirjoittamista. (Vanhojen ja uusien Novak-tarinoiden eron huomaa varmaan aika helposti.)

Iskun ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 2004, ja sain siihen jo hyvän kirjoittajajoukon, jossa olivat mukana niin Petri Hirvonen, Sami Myllymäki, Tapani Bagge, James Reasoner kuin minä itsekin (kahdella novellilla, täytteeksi muutamassa minuutissa syntynyt Mack Bolan -parodia oli minun kirjoittamani, se ilmestyi typerällä salanimellä Don Cuplaton). Lehden ilmestymistahdiksi vakiintui kaksi numeroa vuodessa. Nappasin Iskun nimen Kanervan kirjapainon legendaarisesta lehdestä, jota toimittivat Reino Helismaa ja Olavi Kanerva vuosina 1940-1941 ja jossa ilmestyi Ami Hauhion piirtämä Maan mies Marsissa -sarjakuva (joka julkaistiin uusintapainoksena aiemmin tänä vuonna). Nappasin vanhasta Iskusta myös lehden nimiön, joka on edelleen hyvännäköinen.

Isku ei koskaan lähtenyt kovin kummoiseen lentoon, painosmäärä oli korkeimmillaan jossain 80 paikkeilla. Suurelta osin lehden pieni näkyvyys oli omaa syytä, jaksamattomuutta sekä ehtimisen ja viitsimisen puutetta. Ongelmia aiheutti myös se, että novellien kirjoittamisesta ilman palkkiota ja sen suurempaa näkyvyyttä olivat innostuneempia scifi- ja fantasiaharrastajat, joille taas rikostarinoiden kirjoittaminen ei välttämättä ollut sydämen asia. Dekkaripiireissä harrastajakirjoittamista jostain syystä esiintyy vähemmän tai sitten lajityypit eivät osuneet Iskun toimituksen kanssa yksiin. Iskun tyylilajeiksi vakiintuivat nimittäin hiukan häiriintynyt psykologinen rikostarina sekä kovaksikeitetty toiminta ja noir-henkinen synkistely. Tästä yhdessä harvoista arvosteluista huomautettiinkin, mutta toisaalta Iskun ei ollut ikinä tarkoituskaan olla kaikkea kaikille.

Kantava idea oli kuitenkin julkaista uutta kotimaista ja ulkomaista rikoskirjallisuutta höystettynä vanhoilla kotimaisilla ja ulkomaisilla. Varsinkin vanhoja suomalaisia rikosnovelleja on ollut jokaisessa numerossa; joidenkin kohdalla näin aika lailla vaivaa, että sain metsästettyä kirjoittajan perikunnan ja puhuttua heidät vielä ympäri antamaan julkaisuluvan. Iskun kymmennennen numeron kunniaksi ilmestyi pieni kirja, jossa oli jokaisesta numerosta mielestäni paras uusi kotimainen novelli. Olen tuuminut, että kun minulla nyt on käsissäni parisenkymmentä hyvää käännösrikosnovellia (mm. Vicki Hendricksiä, Ed Gormania, JA Konrathia, Jason Starria), olisi suoranainen rikos olla tekemättä niistä kirja. Ehkä sellainen tässä vielä ilmestyykin, mutta ei ihan heti - mikä minun tapauksessani tarkoittanee vuoden 2012 syksyä.

Isku siirtyi nettiin 11:nnen numeron jälkeen. Painoprosessi ja postittelu ja osoitteistosta huolehtiminen alkoi olla yksinkertaisesti liian raastavaa, mutta toisaalta painetusta lehdestä luopuminen varmasti osaltaan vähensi lehden viehätysvoimaa. Monikin sanoi minulle, etteivät halua lukea novelleja netistä, olivat ne sitten kuinka hyviä tahansa. Toisaalta nyt ne voi lukea kuka tahansa, aiempaa Iskua saivat lukea vain tilaajat. Kirjastoihin lehtiä meni vain harvoin, mikä oli osaltaan oma vikani, mutta myös kirjastojen vika, kun eivät oikein tienneet, mihin osastoon Iskun kaltaiset lehdet olisi pitänyt laittaa.

No, oli miten oli, viisitoista numeroa rikosnovellilehteä ei ole aivan huono saavutus, varsinkin kun lehden toimitus on kaiken aikaa koostunut vain yhdestä henkilöstä! Lisäksi pitää muistaa, että Iskun merirosvonumero synnytti perässään Seikkailukertomuksia-lehden ja että Iskun vanavedessä tuli ultralyhyitä rikos- ja kauhunovelleja tarjoileva Ässä. Kumpikin on ilmestynyt vähän vaihdellen, ja voin tässä paljastaa, että niidenkin seuraavat, ensi vuoden puolella ilmestyvät numerot ovat lehtien viimeiset.

Iskusta oli semmoinen hyöty itselleni, että se kiinnitti turkulaisen kirjailijan ja kustantajan Harri Kumpulaisen huomion ja toimitin hänelle vuonna 2007 Viides testamentti -nimisen antologian vanhoista turkulaisten tai turkulaiskytköksisten kirjailijoiden rikostarinoista. Sen jälkeen olen toimittanut yli kymmenen erilaista antologiaa ja - joskus harmikseni - antologioista on tullut minulle melkein brändi. Mutta hauska niitä on tehdä - ehkä osa siitä innosta, joka Iskuun on mennyt, menee nyt antologioihin.

Mutta ne novellit... kuten kansi jo ilmoittaa, tämä on meganumero. Tykityksen aloittaa Tarja Sipiläinen pienellä moraalitutkielmalla "Elonkorjuu", minkä jälkeen saammekin harvinaista vuosikerta-Tapani Baggea, vieläpä kaksin novellein. "Vaarallinen lauantai" ilmestyi alun perin SinäMinä-lehdessä salanimellä Tapio Halla-aho, jota ei ehkä enää vuonna 2011 arvaisi käyttää, joten se ilmestyy nyt Tapanin omalla nimellä. "Yön painajainen" on harvinaisempaa materiaalia: SinäMinään tarjottu novelli, joka ei kelvannut lehden päätoimittajalle ja jota ei sen jälkeen ole missään muuallakaan julkaistu. Tapani tarjoilee jälkimmäisen novellin jälkeen myös pienen muisteluksen SinäMinän novelleistaan, joista kaksi on saatavilla Turbatorin julkaisemassa Ammattimies-kokoelmassa. Iskun muita kotimaisia kirjoittajia ovat Tuomas Saloranta, Henry Aho ja salanimellä esiintyvä Matias Schwimmer, joka omalla nimellään tunnetaan erinomaisena kirjoittajana. Ehkä hän tämän härskihkön tarinan kohdalla ajatteli suojella omaa yksityisyyttään... Sokerina pohjalla tarjoamme vielä Eino Leinon yli sata vuotta vanhan tarinan "Metsätorpassa", joka on kuin tiivistetty versio 1940- ja 1950-luvun noir-dekkarien peruskuvioista.

Käännösjutuissakaan ei pihtailla. Skottimestari Allan Guthrielta on raju isänrakkautta kyseenalaistava novelli "Rakkaudella Rex". Texasin mestarin James Reasonerin "Pane aina parastasi" on arkistojen löytö: se on ilmestynyt alun perin Mike Shayne Mystery Magazinessa vuonna 1978. Lawrence Schimelin "Pudotus" taas on jo jotain aivan muuta. Yhdessä Matias Schwimmerin novellin kanssa ne muodostavat kiinnostavan vastinparin. Lyhyempää käännöskirjallisuutta tarjoilevat Keith Rawsonin "Leijuva mies" ja Michael A. Kechulan "Tylsistyminen".

Novellit voi tietysti lukea siinä järjestyksessä, jossa ne blogiin ovat tallentuneet, mutta toimitus suosittelee seuraamaan linkkejä. Tässä vielä linkit Iskun muihin nettinumeroihin: neljätoista, kolmetoista ja kaksitoista.

Ja nyt lukemaan!

Tarja Sipiläinen: Elonkorjuu

Jarkkoa tönäistiin takaapäin, kun hän oli kurkottamassa takkiaan narikasta.
”Voi anteeksi”, sopersi naisääni miehen korvaan.
”Ei se mitään”, Jarkko vastasi ja kääntyi lähteäkseen. Ennen portaikkoon astumistaan hän vilkaisi taakseen ja pysähtyi niille sijoilleen. Punaiseen viittaan kietoutuva voimakkaasti meikannut mustahiuksinen nainen näytti jotenkin tutulta. Nainen lähestyi korkokengissään horjahdellen, suuntaa hakien.
”Pauliina?” Jarkko kysyi.
Nainen kohotti harhailevan katseensa mieheen. ”Niin?”
”Sinä olet Pauliina. Olet värjännyt blondisi mustaksi, en ollut tuntea. Olen Jarkko, muistatko?”
Naisen silmistä näki, ettei hän tuntenut miestä, mutta silti hän otti tämän kyynärpäästä tukea.
”Oltiin yläasteella samalla luokalla.”
Naiselle nikotteli hartiat hytkyen. ”Jarkko. Joo muistan, landepaukku”, Pauliina hekotteli ja nojasi raskaasti Jarkkoon. ”Kuule lantasaapas, saatapas minut kämpille.”

* * *

Jarkko heräsi myllätyssä sängyssä Pauliinan itkuiseen ääneen. Nainen ravisteli miestä olkapäästä niin, että jouset notkuivat. Jarkko avasi silmänsä ja sulki ne saman tien. Ikkunasta helottava kevätaurinko vihlaisi otsalohkosta.
”Hei, herää! Sun on mentävä. Jos olet täällä, kun Hate tulee, se tappaa. Meidät molemmat!”
Pauliinan hätääntynyt ilme sai Jarkon kahmaisemaan vaatteet lattialta syliinsä. Sanaakaan sanomatta hän pukeutui. Ovella mies pysähtyi katselemaan kouluaikaista ihastustaan. Nainen hytisi puolipukeisena olohuoneen sohvalla, katseesta ei voinut päätellä mitään. Vaisusti hymyillen Jarkko astui kynnyksen yli.
”Nähdään.”

* * *

Heinäkuinen aurinko helli aamutorilla kauppiaita ja harvoja asiakkaita, jotka aamuvirkkuina olivat lähteneet ostoksille.
Jarkko arvioi myyntitiskiä. Varhaisperunat, porkkanat, herneet, tomaatit ja kurkut oli aseteltu houkutteleviin kekoihin. Mansikat hehkuivat syvänpunaisina roppeissaan. Kaikki oli valmiina jälleen uuteen toripäivään.
Jarkon katse hakeutui torin laidan kerrostalon B-rapun uloskäyntiin. Pauliina työnsi raskaan oven auki kyljellään. Mieheltä pääsi kirous, kun hän näki naisen mustan silmän ja kantositeeseen käärityn käden.
”Terve, sairas.”
Pauliina hymähti, mutta hymy ei yltänyt silmiin asti.
”Kaaduin”, nainen totesi ja hypisteli kurkkua terveellä kädellään.
”Olet aika tohelo. Muutaman kuukauden aikana ei ole tainnut olla montaa viikkoa, ettet olisi jostain mustelmilla”, Jarkko sanoi.
”Tulee helposti mustelmia. Ei tarvitse kuin vähän pöydänkulmaa sipaista”, naisen puolusteli. ”Otan tämän”, Pauliina ojensi kurkun punnittavaksi.
Jarkko seurasi katseellaan loittonevaa Pauliinaa. Mies oli tarkkaillut torin laidan toisen kerroksen asuntoa jo neljä kuukautta. Huoneiston suuret, kadulle antavat ikkunat paljastivat kaiken. Tutuiksi olivat tulleet Pauliinan vilkkaat kehonliikkeet, valloittava hymy, kun nainen puhui puhelimeen pyöritellen mustaa kiharaa etusormensa ympärille. Mies oli nähnyt myöhäiset joogahetket, ohuen yöasun läpi kuultavat vartalon kaaret niin monta kertaa, että osasi ne ulkoa.
Hän näki myös kiihkeät suudelmat ja halaukset, jotka kuukausien kuluessa vaihtuivat nyrkiniskuiksi.
Pauliina kävi lähes joka päivä ostoksilla Jarkon kojulla. Hatesta hän ei puhunut. Ei kertaakaan, ei sanaakaan. Kun Jarkko joskus ohimennen mainitsi miehen, Pauliinan katse tummui. Leukapielet kiristyneinä nainen vaihtoi puheenaihetta.
Jarkko heräsi mietteistään, kun hänen kädessään pitelemänsä tomaatti valui murskautuneena asfaltille.

* * *

Pauliinan punaisten silmien alla mustat varjot saivat kasvot näyttämään sairailta rusketuksen alla. Hän käänteli jättimäistä kaalinpäätä käsissään ja kohensi olallaan kantamaansa kukallista kauppakassia.
Jarkko tuijotti naista myyntitiskin yli ja odotti.
”Jarkko tuli ryyppyreissulta…” nainen purskahti itkuun.
Jarkko viittasi Pauliinan omalle puolelleen myyntitiskiä.
”Tuossa, ota nenäliina. Istu tähän”, Jarkko talutti Pauliinan pakettiautonsa tavaratilan reunalle. Nainen turisti nenänsä.
Torin toisella laidalla käveli vanha pariskunta, aamuvuorolainen veivasi kahvikioskin markiisikatetta sateensuojaksi. Oli rauhallista, niin kuin tähän aikaan syksystä usein näin varhaisella.
Jarkko ja Pauliina istuivat vierekkäin, vaiti.
Jarkko otti Pauliinan käden käteensä, kuljetti sormeaan pitkin elämänviivaa. Toisella kädellä hän nosti naisen leukaa niin, että katseet kohtasivat.
”Miksi et jätä sitä sikaa?”
”Tarvitsen apuasi.”
”Mitä vain, että pääset siitä mielipuolesta eroon.”
Pauliina nosti maahan laskemansa kassin ja avasi vetoketjun. Jarkon kasvot kalpenivat, hän kääntyi ja yökkäsi auton takarenkaalle.
”Loput ovat pakastimessa. Tuletko illalla? Viedään se hiekkamontulle.”

Tarja Sipiläinen on lappeenrantalainen kirjoittaja, jolta on aiemmin julkaistu novelleja eri lehdissä (Usvazine, Isku jne.) sekä antologioissa. Häneltä on aiemmin julkaistu Iskussa novelli "Viiden aistin juhla". 

Tapani Bagge: Vaarallinen lauantai

Kuuton kesäyö oli hiljainen, kunnes mies murahti ja iski kirveen hamaran kuusiruutuisen ikkunan puuristikkoon. Lasi helähti, puu rytisi. Sirpaleet ja puunsäleet lensivät tuvan lattialle. Mies raivasi kirveellä lisää aukkoa raamien väliin ja työntyi sisään.
Mari perääntyi paljain jaloin kohti ovea, yritti pysäyttää miehen hätääntyneellä tuijotuksellaan ja näytti hetkeksi onnistuvankin. Lasi rapisi miehen saappaissa, kun hän kääntyili vähän aikaa ympäriinsä ikkunan edessä ja antoi katseensa kiertää hämärässä sinertävää tupaa. Hänen silmänsä paloivat keskellä partaista ruokkoamatonta naamaa, ja hänen kurkustaan purkautui mielipuolinen mylväisy, joka toi mieleen pikemminkin eläimen kuin ihmisen.
Mari ei ollut eläissään nähnyt koko miestä. Hän oli herännyt keskellä yötä siihen, että joku oli kopistellut ulko-ovella. Hän oli arvellut, että Esko oli palannut markkinareissultaan jo samana päivänä, sen sijaan että olisi tavalliseen tapaansa yöpynyt peltiseppäveljensä luona Mikkelissä. Mutta kun Mari oli mennyt kynttilä kädessä avaamaan ovea, jonka oli pistänyt yöksi reikeliin, hän olikin kohdannut vieraan kulkumiehen. Sanaakaan sanomatta mies oli yrittänyt käydä käsiksi Mariin.
Mari oli onnistunut sohaisemaan miestä palavalla kynttilällä näpeille, ja kun mies oli kiroten hieman perääntynyt, Mari oli kiskaissut oven kiinni ja saman tien reikeliin.
Lankkuovi oli jykevää tekoa. Aikansa rynkytettyään mies oli hakenut hakkuupölkystä liiterinnurkalta kirveen ja tullut sen kanssa ikkunasta sisään.
Nyt mies huomasi yhä paitasillaan olevan Marin, keskeytti mölinänsä ja nuolaisi huuliaan. Mari hamusi tiskipöydältä käteensä leipäveistä tai puukkoa, mutta löysi vain haarukan. Hän puristi sen kämmeneensä ja heittäytyi eteisen ovea vasten, törmäsi eteisen läpi ulko-ovelle, riuhtaisi reikelin auki ja juoksi kirkuen kohti aittaa.
Mies tuli joutuin perässä. Marin vaaleapalttinainen yöpaita erottui selvästi harmaiden piharakennusten joukosta. Miehen saappaat tuntuivat kahistavan kasteista heinikkoa samaan tahtiin kuin Marin sydän hakkasi hänen kurkussaan.
Aitan luona Mari tajusi, ettei tukevakaan ovi kauan pitelisi kirveen kanssa heiluvaa mielipuolta. Hän muutti suuntansa kohti kevyessä tuulenvireessä huojuvaa kaurapeltoa, jonka takana metsä häämötti tummana ja turvapaikkaa lupailevana.
Kaura lahmaantui, mutta sille ei mahtanut mitään. Mari nosti helmansa pois sääriin takertumasta ja juoksi, minkä lyhyillä jaloillaan pääsi. Henki ei tahtonut enää kulkea, eikä hänen muutenkaan olisi kannattanut huutaa, koska lähin naapuri oli kahden kilometrin metsätietaipaleen takana, eikä sielläkään asunut muita kuin Paavilaisen leskimummo, umpikuuro Alina.
Onneksi oli sentään uudenkuun aika, niin että Marilla oli edes jonkinlaisia toiveita päästä piiloon takaa-ajajaltaan. Joutomieheksi vainooja oli hyvässä kunnossa. Hän pysyi kevyesti Marin kintereillä ja tuntui jopa kaventavan etumatkaa.
Peltoa riitti sillä kohtaa vain satakunta metriä. Metsässä Mari alkoi juostessaan hakea katseellaan suojapaikkaa jostakin tiheiköstä. Hän kompasteli kantoihin ja kiviin, havut ja muut oksat löivät häntä silmille ja käsivarsille, takertuivat yöpaitaan ja repivät siitä riekaleen kerrallaan.
Maasto alkoi kohota. Mari tajusi tulevansa pian Jyrkänpartaalle, jonka mukaan pientila oli saanut nimensäkin. Parras oli leveä kallionjyrkänne, jonka laella kasvoi sammalta ja katajia. Alapuolella odotti Hiidenkuruksi nimetty louhikko.
Marille valkeni vasta nyt, että hän oli tulossa umpikujaan. Jyrkänpartaan molemmin puolin maasto soistui nopeasti. Vasemmalla tulisi ennen pitkää vastaan Likolampi upottavine rantoineen, oikealla Suoniitty ja sen jälkeen Lakkasuo. Mutta hän osasi liikkua suolla, oli kulkenut siellä marjassa jo pienestä pitäen. Sinne hän voisi eksyttää takaa-ajajansa – jos vain pääsisi niin pitkälle.
Mari kääntyi jyrkästi oikealle juuri, kun suora reitti eteenpäin olisi noussut kalliolle. Hän kuuli miehen rytistelevän oksien läpi takanapäin, mutta mies tuntui vaistoavan hänen suunnanmuutoksensa ja lähti oikaisemaan hänen edelleen.
Mari pysähtyi. Hetken päästä rytinä lakkasi pellon suunnassa – mieskin oli pysähtynyt. Yöpaita oli jo riekaleina, joten Mari riisui sen yltään ja heitti näreen päälle hämäämään miestä. Sitten hän lähti hitaasti, pienintäkin rasahdusta säpsähtäen jatkamaan matkaansa kohti Lakkasuota.
Hetkeen ei kuulunut hiiskahdustakaan. Äkkiä jokin kahahti läheisen puun latvassa, ja Mari päästä pienen kirahduksen, jonka hän samassa tukahdutti. Hän työnsi rystysensä hampaiden väliin ja toivoi, ettei mies ollut kuullut ääntä. Latvan kahauttajaksi paljastui pian pöllö. Se huhuili kysyvästi, vastasi itse ja lehahti hiljaa siivilleen.
Mari kuunteli yötä henkeään pidätellen. Hän joutui nieleksimään, ettei levottomasti lyövä sydän olisi hypännyt kurkusta suuhun. Mutta metsä oli hiljainen. Ihan liian hiljainen. Jos mies oli eksynyt jäljiltä, hänen olisi luullut kiroilevan ääneen tai edes ryntäilevän edestakaisin Maria etsiessään.
Meni hetki, toinen, kolmaskin. Mitään ei kuulunut, mitään ei tapahtunut. Metsä huokui Marin ympärillä öistä rauhaa. Hän päätti jatkaa matkaansa kohti suota, otti ensimmäisen askeleen ja rasautti pienen risun poikki jalkapohjansa alla.
Samassa aivan läheltä oikealta kuului matala murahdus, ja luja käsi tarttui Marin paljaaseen käsivarteen. Mies oli hiipinyt hänen vierelleen sillä välin, kun hän oli kuulostellut. Hän yritti riuhtaista itsensä irti otteesta, muttei onnistunut. Hän muisti haarukan kädessään ja sieppasi sen vasempaan käteensä, iski niin lujaa kuin jaksoi ja tunsi osuvansa johonkin pehmeään.
Mies älähti, Mari kirkaisi.

– Kun Esko-setä iltapäivällä tuli hevospelillä Mikkelistä, se löysi verisen kirveen hakkuupölkystä ja tädin ruumiin paloiteltuna Hiidenkurusta, Tiina päätti kertomuksensa. – Siitä on nyt kolmekymmentä vuotta. Esko oli mun setäni, se kävi meillä aika usein ja me käytiin joka kesä täällä. Mutta Marin kuoleman jälkeen Esko oli ruvennut ryyppäämään niin rankasti, ettei mutsi ja faija uskaltaneet jättää mua tänne yksin sen kanssa. Se kelas aina samaa juttua, miten sillä oli huono omatunto kun se oli jäänyt broidinsa luo Mikkeliin eikä ollut tullut suoraan kotiin.
– Meinaatko sä tosissas olla täällä koko loppulomas? Tomi ihmetteli. – Semmosessa murjussa.
– Se on nyt mun mökkini, niin että käytä vähän siivompaa kieltä siitä.
Esko-setä oli ryyppäilystään huolimatta elänyt viime kevääseen saakka. Kun sillä ei ollut omia mukuloita, se oli testamentannut mökkinsä veljentytölleen. Metsät ja pellot, ne vähät mitä tilalla oli ollut, Esko oli ehtinyt kiskoa kurkusta alas.
Tie ei vieläkään ollut paljon kärrypolkua kummempi, ja lähimpään naapuriin oli nykyään kolmisen kilometriä, kun Paavilaisen mummokin oli vanhuuttaan kuollut. Tomin pikku-Bemarin jouset ja iskunvaimentimet olivat lujilla nimismiehenkiharoissa, mutta auto oli vielä uusi ja kesti hyvin höykytyksen.
Tiina nautti jo etukäteen tulevasta yksinolostaan. Tomi oli kiva kundi, mutta välillä vähän rasittava ainaisine auto- ja atk-juttuineen – paljon muusta se ei osannut puhua. Kesälomaakaan se ei voinut pitää, kun espoolainen atk-firma ei millään tullut viikkoakaan toimeen ilman Tompan korvaamattomia palveluksia.
– Eiks sua pelota yhtään? Tomi kysyi äkkiä.
– Miten niin?
– Jos se sama kulkumies tulee vaikka jonain yönä takaisin. Sitähän ei ikinä tavoitettu.
– Ei tavoitettukaan, ja Esko sitä paitsi väitti, että Mari kävi aina kummittelemassa verisessä yöpaidassa. Mutta Esko dokas niin paljon, että mä en ihmettelisi vaikka se olis nähnyt vaaleenpunaisia virtahepoja rullaluistimilla.
– Siellähän ei oo ees puhelinta. Mistä sä saat apuu, jos jotain tapahtuu?
– Ei siellä mitään tapahdu. Ja jos siellä olis puhelin, mä en sais hetkenkään rauhaa käännökseni kanssa, kun pikkusisko soittais varttitunnin välein, miten sen ripariromanssi etenee.
Tie sukelsi jyrkkään mutkaan, ja Tomi keskittyi ratin kääntöön. Tiinalla oli matkatavaroidensa joukossa matkakirjoituskone, iso sanakirja ja englanninkielinen pokkariversio amerikankiinalaisen bestseller-kauhukirjailija Jonathan Singin tuntemattomasta varhaisteoksesta Dangerous Saturday, Vaarallinen lauantai. Tiina opiskeli englantia yliopistolla ja oli ottanut pieneltä pokkarikustantajalta käännöshomman kesätyökseen. Palkkio oli pieni, mutta saihan siinä hyvää harjoitusta. Sitä paitsi Tiina piti Singin kirjoista – niissä ei turhia jahkailtu, vaan vertahyytävää kauhua riitti joka sivulle.
– Onko toi joku laulukirja vai, kun siinä lukee Sing?
Niin Tomppa oli kysynyt nähdessään romaanin. Jätkä oli ylpeä siitä, ettei ollut eläissään lukenut muuta kuin koulukirjoja ja atk-manuaaleja.
Lopulta tultiin metsän laitaan. Pelto oli jo reippaasti vesakoitunut. Tomi jurrasi pienellä vaihteella heinittyneitä raiteita pitkin pihaan, pysäytti auton ja sammutti moottorin.
– Karsee läävä!
– Navetta on jo kyllä purettu ja hirret ja laudat poltettu tuvan uunissa, Tiina korjasi. – Toi tossa oikeella on päärakennus, sen takana on liiteri ja sauna on tuolla alhaalla.
– Onks toi vessa?
– Ei kun huussi. Ei täällä oo viemäriä eikä vesijohtoa. Vesi tulee sisään, jos jaksaa kantaa kaivolta. Sekin on tuolla alhaalla.
Jyrkänpartaan päärakennus nökötti pienen mäen harjalla ison kuusen ja villiintyneiden omenapuiden varjossa. Talo oli harmaa hirsimökki, jonka pärekattoa oli sieltä täältä paikkailtu punaisilla ja mustilla huovanpaloilla ja keltaisella apulantasäkillä.
Tomi nousi autosta ja pyöritteli päätään elokuun puolivälin iltapäiväauringossa paahtuvalle pihapiirille.
– Mitä noi kivikasat on tuolla keskellä peltoo? Jotain muinaisia uhripaikkoja, vai?
– Pelloilta kerättiin kivet tollasiin raunioihin, Tiina selitti ja tarttui matkakirjoituskoneeseensa ja yhteen takapenkillä olevista kasseista. – Jelppaatko sä mua näiden kamojen kanssa?
Tomi jelppasi, vaikka narisikin jatkuvasti kuin tuvan oven saranat. Talossa oli tuvan lisäksi eteinen, sen toisella sivulla ruokasuoja ja toisella kesäasuttava konttori, josta pääsi vintille. Tiina oli äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa käynyt jo alkukesästä siivoamassa paikkoja, eikä kukaan ollut käynyt välillä sotkemassa, vaikka ovella oli ollut pelkkä puupönkkä.
Tiina avasi tuvasta molemmat hyttysverkolliset tuuletusikkunat ja kävi taloksi. Varjoisa mökki ei helteestä huolimatta ollut kovin kuuma, mutta ilma tuntui ummehtuneelta. Hän keitti kaasuhellalla kahvit ja vastaili hajamielisesti Tomin kysymyksiin siitä, mistä ikkunasta se kirvesmies oli tullut sisään ja mihin suuntaan pihalta piti lähteä, jos halusi päästä Jyrkänpartaalle ja Hiidenkuruun.
Tiina oli kertonut Tomille saman tarinan aikaisemminkin, mutta silloin Tomppa ei ollut jaksanut paljon kiinnostua koko jutusta. Taisi nyt ressukka olla aidosti huolissaan hänestä. Tiina huomasi jälleen, miten kivasti Tomppa hymyili. Sitä voisi tulla ikävä.
– Kai sä tulet sitten käymään edes kerran viikossa?Eihän tänne oo Espoosta kuin kolmen tunnin ajomatka.
– Bemarilla siitä selvii parissa tunnissa, jos ei osu tutkaan. Mutta nyt mun tarttee lähtee, kello on jo neljä ja mä lupasin olla puoli seittemältä duunissa.
– Eiks sillä teidän pomolla oo ollenkaan sydäntä? Tiina ihmetteli.
– Sydäntäkö? Tomppa naurahti. – Erkka vaihto sen taskulaskimeen heti, kun japsit teki niistä tarpeeks pieniä.
Tiinaa ei naurattanut, mutta hän pakotti naamalleen jonkinlaisen hymyn. Tomppa sentään yritti parhaansa.

Kun Bemari lähti pihasta, Tiinasta tuntui hetken verran jotenkin orvolta. Mutta se meni pian ohi. Hän päätti lähteä tekemään saunapuita ja kävi tuvassa vaihtamassa vaatteita.
Ilta oli kirkas ja kaunis, oikea suomalainen kesäilta. Siihen olisi oikeastaan kuulunut Olavi Virran haikea tango vanhasta radiosta tai kaukainen haitarinsoitto järvenlahden takaa. Mutta Jyrkänpartaasta oli kilometrikaupalla lähimmälle järvelle, eikä radiosta tuntunut tulevan muuta kuin rokkia tai diskoa.
Pihalta kuului jos jonkinlaista liverrystä, vaikka ensimmäiset muuttolinnut olivat jo varmaan lähteneet. Jonain päivänä Tiina vielä toteuttaisi vanhan suunnitelmansa ja hankkisi itselleen kiikarin ja lintukirjan.
Liiterissä oli kohtalainen rivistö Eskon aikanaan sahaamia hirrenpätkiä. Tiina tarttui yhteen niistä kaksin käsin, kantoi sen hakkuupölkyn luokse liiterin nurkalle – ja pudotti käsistään.
Hakkuupölkkyyn oli isketty kirves. Se oli ollut siinä viimeksikin, siivousreissulla, mutta silloin terässä ei ollut ollut kirkkaanpunaisia tahroja kuten nyt. Tiina kosketti kirveen terää sormenpäällään kuin olisi pelännyt kirveen käyvän omin voimin hänen kimppuunsa. Tahrat olivat vielä kosteita, ja ne haisivat vereltä.
Tiina juoksi päätä pahkaa tupaan ja salpasi kummankin oven jäljessään.
Vasta vähän aikaa hengähdettyään Tiina alkoi ajatella. Mistä kirveeseen oli voinut ilmestyä veritahroja, vieläpä tuoreita? Hän oli melko varma siitä, ettei kukaan ollut käynyt tuvassa. Kummitteliko Jyrkänpartaalla oikeasti? Tulisiko Mari-tädin haamu keskiyön hetkellä heittämään keilaa pääkallollaan, verisenä ja mädäntyneenä ja yöpaita riekaleina?
Tiina otti itseään niskasta kiinni ja ravisteli moiset mietteet pois mielestään. Kummituksia ei ollut olemassa muualla kuin elokuvissa ja romaaneissa ja sarjakuvissa. Hän oli sentään jo kaksikymmenvuotias, eikä uskonut enää sen pahemmin joulupukkiin kuin hammaskeijuunkaan. Kummitukset kuuluivat samaan sarjaan.
Mutta entä jos sama murhamies liikuskeli jälleen seudulla? Mari-tätiä ei ollut tappanut mikään henkiolento, vaan lihaa ja verta oleva ihminen, tuntematon kulkumies tai –nainen... Tai joku paikkakuntalainen, joka oli kaikki nämä vuodet kantanut synkkää salaisuutta sydämessään, sikäli kuin hänenlaisellaan murhaajalla oli sydäntä. Tai ehkä verityön tekijä oli jo kuollut ja vienyt salaisuuden mukanaan hautaan.
Mutta entä jos mies – Tiina oli päättänyt mielessään, ettei nainen olisi voinut olla niin raaka toiselle naiselle – olisi tosiaan yhä elossa? Jospa hän oli saanut vihiä Tiinan tulosta, nähnyt heidät vaikka kyläkaupalla ja päättänyt ilmestyä ensin pelottelemaan tulokasta ja sitten uusimaan hirmutyönsä?
Tiina kaatoi itselleen kahvia saadakseen ajatuksensa selkenemään, hörppäsi pari kertaa ja säpsähti: ikkunat olivat yhä auki! Hän kaatoi kahvimukinsa pöydälle rynnätessään sulkemaan ikkunoita.
Kun tupa oli tiiviisti eristetty ulko-ilmasta, hän palasi pöydän ääreen, pyyhki kahvit pois kuluneelta vahakankaalta ja kaatoi itselleen pannusta uuden mukillisen. Mukaan tuli jo perskojakin, mutta hän ei edes huomannut sitä.
Keitä kaikkia kaupalla oli ollut? Vanha kyläkauppias Hokkanen ja hänen nelikymppinen, vanhaksipiiaksi tuomittu Elina-tyttönsä, mopollaan keskikaljanhakuun lähtenyt Vertasen ukko Hyötyystä, pari Tiinalle tuntematonta kesämökkiasukasta sisäfilettä valikoimassa. Kuka tahansa heistä saattoi periaatteessa olla murhaaja – paitsi kauppiaan Elina, joka oli kolmekymmentä vuotta sitten ollut vasta kymmenvuotias.
Sitä paitsi sana levisi kylällä nopeasti talosta taloon ja varsinkin kaupalla käydessä juoruja vaihdettiin kiivaasti.
Kauhas-Esko -vainaan veljentytön tulo Jyrkänpartaaseen oli taatusti iso uutinen kylällä.
Tiina maisteli kahvia ja yritti muistella, mitä kaikkea hän oli kuullut vanhemmiltaan ja Esko-sedältä Mari-tädin kuolemasta. Juttu oli ollut jo vanha, kun Tiina oli tullut siihen ikään, että hänen oli katsottu ymmärtävän sellaisia asioita. Äidin leikekokoelmissa oli kuitenkin ollut kellastuneita pikku-uutisia paikallisesta ja vähän isommastakin lehdestä. Tiina oli tutkinut niitä kiinnostuneena ja pohtinut, mitä hän olisi osannut tehdä, jos olisi joutunut vastaavaan tilanteeseen kuin Mari.
Silloin, kolmekymmentä vuotta sitten, oli ollut samanlainen kuuton ja lämmin elokuinen lauantai. Mari oli ollut yksin kotona. Eskon metsästyshaulikko olisi ollut seinällä, mutta Mari ei ollut osannut käyttää sitä – tuskinpa hänelle oli edes tullut mieleen yrittää.
Tiina ei ollut koskaan ampunut haulikolla, mutta hän oli monesti nähnyt, kun Esko oli hätistellyt variksia pihamaaltaan. Esko oli pitänyt niitä pahanilmanlintuina ilman sen kummempaa syytä; eihän hän enää ollut viljellyt maatakaan, niin että ne olisivat voineet tehdä vahinkoa hänen sadolleen.
Esko oli aina ollut kiltti Tiinalle, heijannut häntä pienempänä polvellaan ja ostellut vähistä rahoistaan kaikenlaisia lahjoja, enimmäkseen joutavaa rihkamaa. Ja Tiina oli pitänyt Esko-sedästä, vaikka setä olikin haissut tupakalta ja viinalta ja vanhalta hieltä. Setä oli sanonut, että Tiina oli hänelle kuin oma tytär, näyttikin ihan yhtä sievältä kuin Mari-vainaa eläessään.
Eskon yksipiippuinen Husqvarna oli yhä tuvan seinällä naulassa. Tiina nousi päästävedettävälle sängylle ja kurkotti aseen käteensä. Se oli vähän ruosteessa, mutta piippu taittui auki ihan kuin Eskonkin käsissä ennen vanhaan. Putsauspuikko oli uunin reunalla. Tiina otti tiskikaapin alalaatikosta vähän trasselia ja jynssäsi piipun kirkkaaksi. Sisältä ase ei ollut päässyt ruostumaankaan, siitä oli pitänyt huolen vahva rasvakerros.
Tiina muisti Eskon säilyttäneen patruunoita piirongin vasemmassa ylälaatikossa. Sieltä ne löytyivät nytkin, haalistuneiden valokuvien vierestä.
Hetkeksi Tiina unohtui katselemaan Marin ja Eskon vanhaa hääkuvaa ja vertaamaan peilikuvaansa Mari-tätiin. He eivät varsinaisesti olleet edes sukua toisilleen, mutta kumpikin oli tumma, lyhytkasvuinen ja riuskannäköinen tyttö. Tiinalla vain oli lyhyemmät hiukset.
Pöytäkello löi viisi kertaa. Tiina havahtui panemaan kuvat takaisin laatikkoon ja otti patruunarasian käteensä. Saunominen sai siltä illalta jäädä. Hän päätti olla valmiina, jos murhamies tulisi illan pimetessä kolkuttamaan ovelle tai ikkunaan.

Tiina havahtui kellonlyönteihin. Hän säpsähti pystyyn pöydän takana, harppoi haulikko kädessä keskelle hämärää tupaa ja tajusi nukahtaneensa. Kellon mukaan oli keskiyö.
Vintiltä kuului rapinaa. Siellä saattoi olla hiiriä, mutta siellä saattoi olla jotain muutakin. Esimerkiksi murhamies. Mutta miksi hän olisi kiivennyt ullakolle? Eihän sieltä pääsisi tupaan muuten kuin konttorin ja eteisen kautta. Sitä paitsi miehen olisi pitänyt vintille päästäkseen rikkoa ikkuna. Tiina olisi kyllä herännyt meteliin.
Tiina pani kahviveden kiehumaan. Hänellä ei olisi varaa nukahtaa ennen aamunkoittoa – jostain syystä hänestä tuntui, että vaara olisi ohitse heti, kun aurinko kurkistaisi Kettukallion takaa.
Tiina ei sytyttänyt tulta öljylyhtyyn, vaan askaroi hämärässä. Hän ei halunnut antaa hiiviskelijälle minkäänlaista etulyöntiasemaa. Hän oli jotakuinkin varma siitä, että joku hiippaili pihalla. Tuntui kuin jonkinlainen kuudes aisti olisi varoittanut häntä.
Kun vesi kiehui, Tiina laski haulikon kädestään uuninkupeelle ja mittasi porot pannuun. Hän pääsi juuri laskunsa loppuun, kun ulko-ovelta kuului vaimea rapsahdus.
Tiina jäykistyi hetkeksi aloilleen, pani sitten varovasti kahvipurkin takaisin hyllylle ja tarttui haulikkoon. Hänen katseensa nauliutui tuvan oveen.
Joku koputti ulko-ovelle kuuluvasti. Tiina ei hievahtanutkaan. Kahvi kiehui hellalla omia aikojaan. Pöytäkello tikitti, Tiinan sydän jyskytti hetki hetkeltä kiivaammin. Henki ei tahtonut kulkea.
– Mari, tuu avvoomaan! Minä tiijjän että sinä oot siellä. Minä näin sinut kaupalla sen nuoren juipin kyyvvissä! Arvasin het, että sinä oot tullunna takas minun takijaen!
Tiina pidätti hengitystään ja nappasi uuninreunalta taskulampun vasempaan käteensä. Murhaaja oli siis ollut joku kyläläinen, jonka Mari oli tuntenut. Joku hullu, joka nyt kuvitteli Marin palanneen kuolleista.
Tiina ei tuntenut miestä, mutta ääni kuulosti melkein jonkin pedon mylvähtelyltä, vaikka savon murre puhetta vähän pehmensikin. Hän arvasi, että kun mies ei pääsisi ovesta sisään, se yrittäisi ikkunasta. Hän kiskoi vasemmalla peukalollaan iskuria taaksepäin, kunnes se naksahti.
Nyt ase oli vireessä. Hänen tarvitsisi vain puristaa liipaisinta. Se oli jäykkä, mutta hän jaksaisi kyllä puristaa tarpeeksi – hän oli kokeillut sitä monesti illan mittaan, vaikkakin ilman panosta.
Vähään aikaan ulkoa ei kuulunut ääntäkään. Tiina pidätteli hengitystään ja kuulosteli, veti välillä henkeä ja kuulosteli taas. Ikkunoista näkyi vain hämärää pihaa ja omenapuiden vänkyräisiä varjoja.
Äkkiä liiterinpuoleisen ikkunan takana seisoi tumma, miehenmuotoinen hahmo, jonka kädessä häivähti kirves.
Tiina kirkaisi, suuntasi haulikon ikkunaa kohti ja puristi kaikin voimin liipaisimesta. Laukaus pamahti tuvassa kuin dynamiittipanos. Haulikon takapotku teki kipeää Tiinan olkapäässä ja paiskasi hänet selälleen lattialle.
Kuului lasin helinää ja särkyvän puun rytinää – ja kauhistunut huuto. Tiina arveli rekyylin heittäneen laukauksen pahasti yli maalin. Hän ei ollut arvannut, että takapotku olisi niin kova. Mutta hän ei yrittänytkään ottaa uutta patruunaa farkuntaskusta, vaan antoi haulikon pudota käsistään ja sytytti taskulampun ja suuntasi sen ikkunaa kohti.
Ylimmäiset ruudut olivat säpäleinä, ja puitteetkin olivat kärsineet hauleista. Suurin osa patruunan sisällöstä oli kuitenkin uponnut vaaleanruskeaan lämpöpahviin ikkunan yläpuolella.
Ikkunan takaa kuulunut kauhunhuuto oli tuntunut Tiinasta tutulta, eikä suotta. Tomppa seisoi yhä ikkunan takana kasvot kalpeina ja tuijotti silmät selällään suoraan taskulampun valokiilaan. Kirves roikkui kädessä kuin vappujuhlista kaulaan unohtunut serpentiini.
Poika oli saanut naamaansa muutaman verinaarmun lasinsiruista, muttei mitään vakavampaa vammaa – ei ainakaan sellaista, mikä olisi näkynyt päälle päin.
– Mitä hittoa sä oikein meinaat? Tiina ärähti. – Tajuutko sä, että mä olisin voinut tappaa sut?
– M... mä... m... mun piti vaan vähän pelotella, Tomppa änkytti ja rupesi räpyttelemään silmiään. – Toi valo... se sattuu silmiin...
– Sietää sattuakin! Tiina kuohahti. – Vai vähän pelotella... mä meinasin saada slaagin!
– Arvaa meinasinko mä...
– Vahinko, etten mä osunut! Nyt viet kirveen takasin, putsaat sen häränveren pois nenäliinalla tai jollain ja painut hiiteen.
– M... mutta... Tomppa yritti vielä. – Eiks me voitas jutella...?
Tiina otti haulikon käteensä ja heristi sitä Tomppaa kohti.
– Mä juttelen kohta lisää tämän välityksellä, jos sä et korjaa luitas täältä!
Tomppa sai jalat alleen. Se jopa vei kirveen paikoilleen liiterin nurkalle ja pyyhkäisi sitä enimmät veret paperinenäliinaansa. Sitten se ravasi metsätietä pitkin pois näkyvistä eikä edes vilkaissut taakseen.
Kun Tiina kuuli auton käynnistysäänen jostain parin kilometrin päästä, hän huokaisi helpotuksesta. Vihdoinkin hän pääsisi nukkumaan. Hän oli saanut tarpeekseen koko Tompasta. Jos se vielä soittelisi tai yrittäisi muuten palata kuvioihin, hän sanoisi sille suorat sanat. Niin suorat, että se muistaisi loppuikänsä.
Vaikka johan se oli saanut terveellisen varoituksen.
Tiina sammutti kaasuhellan, veti pelkän verhon särkyneen ikkunan eteen, ripusti haulikon takaisin seinälle, vaihtoi yöpaidan päälleen ja kävi yöpuulle. Uni tuli nopeasti, eivätkä kellonlyönnit enää häirinneet sitä.

Kun kello löi kahta, tumma hahmo pujahti peltopajukosta liiterin nurkalle. Mies tempaisi kirveen irti hakkuupölkystä, kokeili terää peukaloaan vasten ja murahti tyytyväisenä. Sitten hän lähti tottunein askelin marssimaan kohti tuvan ikkunaa, jossa tuulenvire huojutti verhoa...

Lue myös Tapani Baggen toinen tarina! Mukana myös Tapanin lyhyt muistelma kahden Iskun nyt julkaiseman novellin kirjoittamisesta. 

Michael A. Kechula: Tylsistyminen

"Hei sinä, menes pois tieltä!" poliisi karjui. "Päästä lääkintämiehet läpi!"
Jason tajusi, että poliisi osoitti pamppuaan hänen suuntaansa. Hän liikahti nopeasti sivulle nähdessään lääkintämiesten kantavan paareja. Kun he menivät hänen ohitseen, hän melkein oksensi nähdessään verisen sotkun, joka oli ollut ennen kasvot.
"Näyttää siltä että Kasvonrepijä iski jälleen", sanoi tuntematon tyyppi Jasonin vieressä. "Taas yksi kaunis nainen tapettu. Jos tämä jatkuu, tässä kaupungissa ei ole kohta enää jäljellä hyvännäköisiä muijia."
"Hitto. En tiennyt, että teillä on täällä sarjamurhaaja. Muuten en olisi ikinä kääntynyt maantieltä, olin menossa syömään."
"Ei haittaa, vaikka tulitkin tänne. Hän hyökkää vain naisten kimppuun."
"Montako hän on sitten jo tappanut?"
"27."
"Mitä? Miten en ole kuullut tästä mitään, Fox Newsissä tai sanomalehdissä?"
"Poliitikot hyssyttelee asiaa. Muuten tänne ei tulisi kukaan. Paljon ihmisiä joutuisi työttömiksi. Tässä läävässä on muutenkin ihan pirusti työttömiä."
Vaikka verinen näky oli melkein sammuttanut hänen ruokahalunsa, Jason huomasi olevansa entistäkin kiihtyneempi ja nälkäisempi.
"Onko tässä lähellä jotain kohtuullista ravintolaa?" hän kysyi.
"Minnie's Hash House on aika hyvä. Se on vain kahden korttelin päässä."
Lihamureketta syödessään Jason tajusi, että kaupunki saattaisi olla vastaus hänen ongelmiinsa. Vaikka hän rakasti upeaa vaimoaan, Marciaa, hän oli kyllästynyt tämän nalkutukseen. Lisäksi Jason oli varma, että Marcialla oli joku juttu käynnissä jonkun häntä kymmenen vuotta nuoremman lakimiehen kanssa.
Kotiin palatessaan hän kävi Wal-Martissa ja osti tusinan käsikäyttöisiä led-valoja. Sitten hän huumasi Marcian, pisti hänet ja valot autoon ja suuntasi kohti Kasvojenrepijän kaupunkiin.
Kun hän saapui metsiin aivan kaupungin ulkopuolella, hän laski vaimonsa maahan, laittoi valot päälle, asetteli ne vaimon ympärille, että ne valaisisivat hänen muotojaan, ja suuntasi kohti autoaan. Mustangia lähestyessään hän kuuli syksyisten lehtien murskautuvan askelten alla.
"Kuka siellä on?" hän huusi.
"Poliisi. Mitä siellä tapahtuu?"
"Olin menossa ohi ja huomasin metsässä outoja valoja. Huomaatteko, nuo tuolla? Menin katsomaan. Siellä makaa nainen maassa. Luulen, että hän on kuollut. Olin juuri menossa autolleni ja aioin ajaa kaupunkiin tehdäkseni ilmoituksen."
Poliisi veti aseensa esiin. "Nosta kädet pään päälle ja kävele hitaasti kohti autoasi. Nyt laita kämmenet autoa vasten ja levitä jalkasi."
"Mutta en minä ole tehnyt mitään väärää", Jason sanoi.
"Minä arvioin sen", poliisi sanoi ja iski Jasonin ranteisiin käsiraudat. "Nyt käänny."
Poliisi heijasti vahvan taskulampun Jasonin kasvoihin. "Hmm. Onko kukaan koskaan kertonut sinulle, että olet hyvännäköinen?"
Seuraavana päivänä huhut kulkivat kaupungissa nopeasti. Metsästä oli löydetty mies kasvot revittyinä, vaikka lähistöllä olleeseen kauniiseen, tajuttomaan naiseen ei ollut kajottu.
Kukaan ei tajunnut, mitä siitä olisi pitänyt ajatella.
He eivät tajunneet ennen kuin neljä muuta hyvännäköistä miestä oli tapettu, että Kasvojenrepijä oli kyllästynyt ja kaipasi vaihtelua.

Boredom ilmestynyt alun perin Flashes in the Dark -nettilehdessä 18.2.2009. Suom. Juri Nummelin. Julkaistu tekijän luvalla.
Michael A. Kechula on yhdysvaltalainen kirjoittaja, joka on työkseen kirjoittanut teknisiä oppaita ja harrastuksekseen flash fictionia.

James Reasoner: Pane aina parastasi

"Tervepä terve, Harvard. Mitäs college-poitsu puuhailee?"
Ron nielaisi vihan, joka oli noussut Leon karkean tervehdyksen myötä, nyökkäsi Halille ja meni sisälle asuntoon.
"Oletan, että sinulla on meille hyviä uutisia", Hal sanoi.
"Joo, on kyllä. Varastoon on juuri tullut lähetys. Se tuli myöhään iltapäivällä eikä heillä ollut aikaa toimittaa siitä mitään lähiöiden kauppoihin. Herra Gilmore kertoi minulle siitä. Hän sanoi, että ne olivat kaikki laatuturkiksia."
Hal siemaisi martiniaan. "Erittäin hyvä, Ron. Oletan, että turvatoimenpiteet ovat samat kuin ennenkin?"
"Joo, ne ovat palanneet normaaliin. Oli hyvä idea pitää väliä keikkojen välillä."
"Minä en tykkää siitä", Leo sanoi. "Liian pitkät välit hommien välillä, liian vähän rahaa. Pakko syödäkin joskus."
Hal sanoi: "Sinulla olisi paljonkin rahaa, Leo, jos et tuhlaisi sitä laukkakisoissa."
Leo mulkoili, mutta ei sanonut mitään. Ron toivoi, että hänkin joskus uskaltaisi puhua samalla tavalla Leon kaltaiselle isolle pukarille. Mutta Hal olikin pomo ja koko keikka oli ollut hänen ideansa, joten hän pystyi sanomaan ihan mitä halusi.
"Hyvä on sitten", Hal oli juuri sanomassa, "Leo ja Calvin menevät sisään tavalliseen tapaan ja nappaavat turkikset."
"Calvin on kipeänä", Leo murahti. "Hän ei pysty siihen."
Ron näki kylmän vihan leimahtavan Halin silmissä. "Mitä? Miksi et sanonut sitä aikaisemmin?"
"En tiennyt, että on tulossa keikka. On niin pitkä aika siitä, kun tämä college-poika tässä on antanut meille mitään vihjeitä - "
Hal katkaisi hänen selityksensä. "Se ei ole tärkeää. Pystytkö hoitamaan homman yksin, Leo?"
"En mitenkään. Ne laatikot on painavia." Leo vei tulitikun sikarinsa päähän. "Mites Harvard?"
Ron hätkähti yllättyneenä. "Minä? Nyt vitsailet. Minä vastaan lähetyksistä, en - "
"Et rikollinen vai?" Leo päästi naurahduksen. "Olet ihan yhtä rikollinen kuin mekin. Sinähän saat aina osuutesi, vai mitä? On jo aika, että nouset perseeltäsi ja alat tehdä jotain osuutesi eteen!"
"Hal, en minä voi tehdä mitään sellaista. Meidän sopimus oli vain että minä välitän teille tietoa."
Hal istui ja näytti ajattelevan. Hän ei näyttänyt kuulevan edes Ronin vetoomuksia.
Leo puhalsi savupilven ulos. "Mikä hätänä, Ronnie? Eikö siinä hienossa collegessa ollut murtokursseja? Kirjallisuuden proffat ei varmaan harrasta semmoisia puuhia."
Ron tunsi saman vihan ja hyödyttömyyden, jota hän tunsi aina kun joku paiskasi hänen koulutuksensa vasten hänen naamaansa. Hän nielaisi sen alas ja pakotti itsensä sanomaan rauhallisesti: "En ole mikään professori. Minä vain tein väitöstyöni Englannin kirjallisuudesta."
"Ja päädyit lastausvastaavaksi turkisvarastoon."
Vielä joskus, Ron sanoi itselleen. Vielä joskus... Ja sitten hän kitkerästi hyväksyi sen tosiasian, että vielä joskus -tilannetta ei koskaan tulisi.
"Eipäs riidellä, miehet", Hal sanoi. "Meillä on edessämme epäsuotuisa tilanne, joka meidän pitää kääntää voitoksemme. Ron, ei ole kysettäkään siitä, ettetkö olisi ollut meille suureksi hyödyksi viimeisten kuukausien aikana. Nyt sinulla on mahdollisuus olla vielä suuremmaksi hyödyksi. Ja koska riski on suurempi, vaikuttaa siltä että reiluuden vuoksi palkkionkin tulisi olla suurempi. Mitä mieltä olet, Leo?"
Iso mies mutisi hiljaa, mutta nyökkäsi.
"Se on sitten sovittu", Hal jatkoi pehmeästi. "Kuka tietää että jos tämä keikka sujuisi hyvin, sinulle voisi kehittyä pysyvä paikka, Ron."
Ronista tuntui kuin uimarilta, joka on mennyt liian kauas rannasta ja oli juuri tajuamassa sen. "Mutta Hal", hän sanoi epätoivoisesti. "En tietäisi mitä pitää tehdä."
"Leo on hyvä mies. Teet vain mitä hän käskee."
"Jep, kaveri, seuraat vain käskyjäni ja saatat selvitä hengissä."
Ei näyttänyt olevan ulospääsyä. "Mi-mihin aikaan minun pitäisi tulla takaisin?" Ron kysyi Halilta.
Leo murskasi sikarinsa tuhkakuppiin. "Jos päästät nyt tuon kakaran ulos ovesta, et näe häntä enää koskaan", hän varoitti.
"Luulen, että saattaisi olla parasta, jos jäisit tänne, Ron. Ei siihen mene kuin muutama tunti. Älä näytä niin pettyneeltä. Mikään ei mene pieleen."
Leo nauroi karkeasti. "Joo, Harvard. Ei sinun tarvitse tehdä muuta kuin antaa sille kaikkesi, niin kuin collegessa!"

Kello oli vähän jälkeen keskiyön, kun Hal ilmoitti, että heidän oli aika lähteä. Ron huomasi ylös noustessaan, että hänen polvensa tärisivät. Leo laittoi samettitakkinsa päälleen. Hal avasi pöytälaatikon ja otti esille pistoolin.
"Ota tämä mukaasi", hän sanoi ja antoi aseen Ronille.
Pieni sininen ase tuntui raskaalta ja luonnottomalta Ronin kädessä. "Ase? En minä tarvitse mitään asetta, Hal. Minä en halua asetta!"
Leo työnsi sormen kovaa hänen rintaansa vasten. "Sinä otat sen, mutta pidät sitä taskussasi silloin kun minä olen paikalla, tajuatko? Se on vain siltä varalta, että jotain menee pieleen ja me joudumme eroamaan. Sitten olet omillasi, kundi."
Ron ei pitänyt asioiden saamasta käänteestä, mutta livautti silti pistoolin tuulitakkinsa taskuun ja seurasi Leota ulos asunnosta. "Hyvää onnea", Hal sanoi kun he olivat lähdössä. "Minä odotan täällä."
He nousivat Leon avolava-autoon ja ajoivat pois pitkin pimeitä, tyhjiä katuja. Ron nojautui matkustajan puolen oveen ja sairas pelko, joka söi hänen sisuksiaan, kasvoi joka korttelilta.
Leo katsoi häneen ja sanoi: "Älä mokaa tätä. Tämä on ihan yksinkertainen homma. Minä ja Calvin ollaan tehty se kolme kertaa ilman mitään ongelmia. Sinun ei tarvitse muuta kuin seisoa minun takanani ja auttaa minua kantamaan laatikot auton lavalle."
Ron nyökkäsi ja sanoi: "Okei", mutta okei oli kaukana siitä, miltä hänestä tuntui.
Kun he saapuivat varastolle, Ron oli saanut tunteensa hallintaan tiettyyn pisteeseen asti. Ei koskaan enää, hän lupasi itselleen.
Et voi tehdä tälle asialle enää yhtään mitään, mutta älä koskaan enää.
Leo pysäköi toimiston oven eteen. He livahtivat ulos autosta ja varoivat paukauttamasta ovia kiinni. Leo meni toimiston ovelle, työnsi kätensä taskuun ja kaivoi avaimen esiin. Ron muisti elävästi päivän, jolloin hän oli pöllinyt avaimen, teettänyt sitä kopion lounastunnilla ja palauttanut alkuperäisen.
Kun he olivat päässeet esille, Ron pystyi hädin tuskin näkemään Leota, kun hän seurasi ison miehen jäljissä pimeän toimiston halki. He menivät hiljaa varaston pääsaliin. Hengitys tuntui tarttuvan Ronin kurkkuun, kun Leo käytti taskulamppua löytääkseen haluamansa laatikot. Hän tiesi, että vartija oli yhdessä takahuoneista syömässä välipalaansa, mutta hänen hermonsa olivat silti kuin tulessa.
Homma sujui nopeammin kuin hän olisi uskonut. Osa hänen pelostaan haihtui, kun hän keskittyi auttamaan Leota kantamaan laatikoita. Hiljaisuus ja nopeus olivat oleellisia asioita. Ei ollut aikaa olla peloissaan.
Kun viimeinkin laatikollinen huipputurkiksia oli avolavan lavalla, he lähtivät nopeasti, pysähtyen vain siksi aikaa että Leo saattoi lukita toimiston oven uudestaan. Varkaudet, jotka olivat tapahtuneet monen kuukauden välein ja täysin ilman murtautumisen jälkiä, olivat saaneet turkisfirman hämilleen, juuri niin kuin Hal oli suunnitellutkin.
Reaktio tuli vasta kun he olivat jo monen korttelin päässä. Ron alkoi täristä joka puolelta, ja hänen vatsansa meni tiukalle nyrkille. Hiki tippui hänen otsaltaan illan viileydestä huolimatta.
Leo kääntyi katsomaan ja naurahti väheksyvästi.
Hal oli pelkkää hymyä, kun he kävelivät sisään. Hän virnuili Ronille ja sanoi: "Kaikki meni hienosti, vai mitä? Minähän sanoin että menisi."
Leo sanoi: "Minä haluan paukun. Sitten voimme purkaa turkikset." Hän nielaisi viskin, jonka Hal antoi hänelle, ja kysyi: "Koska saan osuuteni?"
"Menee varmaan ainakin ylihuomiseen ennen kuin saan rahat", Hal vastasi. "Onko okei?"
"Okei. Pannaan varmaan kolmeen osaan tällä kertaa, vai?"
"Joo, luulen että sinulle tulee kolmekymmentä prossaa, vanhan kahdenkymmenenviiden sijaan."
"Minun pitää kyllä saada enemmän kuin tämän college-pojan tässä. Oli isompi riski. Hän olisi voinut mämmätä kaiken."
Ron seisoi sivussa pää alhaalla, mutta nyt hän nosti katseensa ja sanoi: "Miksi sinun pitää koko ajan virnuilla minun koulutuksestani? Minähän pärjäsin ihan hyvin, enkö muka pärjännyt?"
Hal astui hänen eteensä ja sanoi nopeasti: "Ja luonnollisesti sinun osuutesi tulee olemaan isompi, Ron. Miltä viisitoista prossaa kuulostaa?"
Leo sanoi: "En tykkää nilkeistä, jotka sanoo että ne on parempia kuin minä vain sen takia, että ne on käyneet kouluja."
"Parempia kuin sinä!" Ron huudahti. "Sinähän tässä luulet, että olet parempi kuin minä! Sinä luulet, että sinussa on enemmän miestä."
"Miltä se viisitoista prosenttia kuulostaa?"
"Minussahan on enemmän miestä."
"Se on puolet siitä mitä Leo saa!"
"Se johtuu varmaan siitä, että sinussa on puolet vähemmän miestä kuin minussa."
Kukaan heistä ei odottanut sitä, mitä tapahtui seuraavaksi, kaikkein vähiten Ron. Kaikki tunne, joka oli jäänyt häneen kytemään, kiehahti nyt esiin, kaikki se viha ja pelko ja epävarmuus räjähti kuin luodit aseesta, joka oli nyt hänen kädessään, aseesta, jonka ne olivat antaneet hänelle.
Hal putosi ensimmäisenä, kiemurrellen heikkona lattialla ennen kuin kuoli, tukka edelleen siististi paikoillaan.
Leo yritti päästä Roniin käsiksi, mutta ehti vain pari askelta ennen kuin kaatui. Hän valitti hetken, ja sitten tuli hiljaista.
Ron seisoi hievahtamatta paikoillaan ruumiita katsellen. Hän ei tajunnut, mitä oli tapahtunut, mutta se oli todellakin tapahtunut. Nyt hänen piti tehdä asialle jotain.
Avolava-auto oli ulkona, täynnä arvokkaita turkiksia. Hänen täytyisi häipyä kaupungista, mutta ainakin hänellä oli mukanaan jotain, minkä avulla hän voisi aloittaa uuden elämän.
Hän kumartui ja tutki Leon taskuja, kunnes löysi avolavan avaimet. Hän piti outona, ettei ruumiin käpelöinti vaivannut häntä yhtään.
Mutta siinä vaiheessa kun hän istui avolavan ohjaamossa, tärinä alkoi.
Hän nojasi päätään eteenpäin ja lepuutti sitä vasten rattia. Jos hän häipyisi nyt, hän saattaisi joutua pakenemaan koko ikänsä.
Ron istui paikoillaan muutaman minuutin ajan ja toivoi, että tämä kaikki oli vain unta, josta hän voisi herätä. Sitten hän hitaasti nousi ulos autosta, pyyhki huolellisesti ratin ja kaikki kahvat.
Korttelin toisessa päässä oli puhelinkoppi. Ron tarkisti numeron ja paineli sen tärisevin sormin. Kun unelias miehen ääni lopulta vastasi, hän sanoi: "Täällä on Ron Davis, Mr. Gilmore. Minusta on kamalaa herättää teitä, mutta l-luulen, että olen löytänyt ne ihmiset, jotka ovat tehneet murtoja teidän varastoonne."
Kiihtyneitä kysymyksiä sinkosi toisesta päästä linjaa.
"Kyllä, olin menossa ohi aiemmin tänään ja näin avolava-auton häipyvän varastolta. Ei näyttänyt, että kenelläkään olisi ollut mitään oikeaa asiaa varastoon, joten seurasin heitä. Autossa oli kaksi miestä. He menivät asuntoon. Kuului - kuului ammuskelua. Yksi tyypeistä tuli juosten ulos. En tiedä, minne hän meni, mutta... luulen, että ne uudet turkikset ovat edelleen täällä autossa."
Gilmore änkytti hetken ajan jotain palkkiosta ja ylennyksestä ja nimityksestä ja palkankorotuksesta ja käski sitten Ronin jäädä sinne missä oli ja sanoi, että poliisi olisi kohta paikalla.
"Ilman muuta, Mr. Gilmore. Sopii hyvin."
Ron laski luurin, pyyhki pienen pistoolin ja pudotti sen viemäriin. Nyt hän voisi odottaa poliisia. Hän istui jalkakäytävän reunalle.
Sireenit alkoivat lähestyä yössä. Hän oli ratkaissut ongelmansa.
Nyt hänen vain täytyisi opetella elämään ratkaisunsa kanssa.

The Old College Try ilmestynyt alun perin Mike Shayne Mystery Magazinessa marraskuussa 1978 salanimellä R. Mason. Suom. Juri Nummelin. Julkaistu kirjoittajan luvalla.
James Reasoner on yhdysvaltalainen kirjailija, joka debytoi novellistina 1970-luvun puolivälissä ja romaanikirjailijana 1980 teoksella Texas Wind (uusintapainos 2005). Reasoner kirjoittaa noin miljoona sanaa vuodessa ja suurin osa hänen teoksistaan ilmestyy salanimillä. Hän bloggaa osoitteessa jamesreasoner.blogspot.com.

Allan Guthrie: Rakkain terveisin Rex

Kusin kerran papin päälle. Olin nelivuotias ja istuin isä Donachien polvella. Muistan, miten vanhempani naureskelivat tapaukselle jälkeenpäin. Se on yksi varhaisimpia muistojani.
Kymmenvuotiaasta asti olen tiennyt, että haluan matkustella ja nähdä maailmaa. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että siitä voi saada myös palkkaa.
Enimmäkseen olen mennyt sinne missä on ollut rahaa tarjolla. Aina sitä ei ole ollut paljon, ja valinnanvaraa on ollut aika harvoin. Viime viikolla nuuskasin kokkelia serbialaisen kusiputkan pisoaarin reunalta. Sitä edellisenä päivänä olin seurannut, miten Skotlannin joukkue ylsi hikisesti tasapeliin, vaikka isäntämaalla ei ollut varaa edes katuvaloihin.
Tänään olin ensi kertaa tullut keikalle Dubliniin. Olin vältellyt kaupunkia vuosikaudet. En tiennyt siitä juuri muuta kuin että isäni oli kotoisin tästä paikasta, joka laulujen mukaan oli kovasti kaunis ja täynnä nättejä tyttöjä.
Kimpussani hääräävät kaksi huoraa eivät kylläkään olleet kummoisia. Eipä sillä tosin väliä ollut. En usko, että sillä olisi ollut mitään vaikutusta vaikka ne olisivat olleet supermalleja. Viisari ei kerta kaikkiaan värähtänyt. Siinä mielentilassa tuskin edes ajatus Jennifer Connellysta ottamassa suihin olisi tuntunut missään.
Nojauduin taaksepäin alastomana ja annoin huorien jatkaa puuhiaan. Ajatukseni harhailivat.
Isän puolelta olin puoliksi irlantilainen, toinen puoli oli skotlantilaista syntyperää. Äiti kasvoi Glasgow’ssa, Gorbalsin slummeissa. Kun minä synnyin, hän oli siirtynyt elämässä eteenpäin ja asettunut isäni kanssa Cambuslangiin surkeaan kaupungin vuokrakaksioon, jossa he elelivät sosiaalituilla. Kaikin tavoin masentava ja rähjäinen paikka, mutta huikea parannus äidin lapsuusmaisemiin verrattuna.
Minä säästyin katolisten kakaroiden tavanomaiselta sisaruslaumalta. Niitä ei itse asiassa siunaantunut ensimmäistäkään. Olin vanhempieni ainoa ilo ja ylpeys.
Paitsi etten ollut.
Isäni kallein aarre oli nurmipallomaila, jota säilytettiin olohuoneen seinällä. Aika ajoin hän otti sen seinältä, silitteli puupintaa ja esitteli äidille ja minulle lyöntiliikkeitä.
”Jonain päivänä vien sinut vielä matsiin, Rex”, hän sanoi aina.
Vaan eipä vienyt. Hän otti hatkat, kun olin kymmenen. Äiti väitti ensin hänen kuolleen autokolarissa.
”Jos isä kerran on kuollut”, intin päiväkausia, ”niin koska me mennään hautajaisiin?”
Lopulta äidin oli pakko tunnustaa valheensa. ”Isäsi jätti meidät toisen naisen takia”, hän sanoi.
Ei ”jätti minut” vaan ”jätti meidät”.
Isäni on paskiainen, ajattelin. Häipyi varoittamatta kuin mikäkin pelkuri.
Noin vuotta sen jälkeen näin hänet kadulla. Hänellä oli seurassaan nainen, jota en ollut ennen nähnyt. Siinä ne tepastelivat kadulla minusta poispäin, isän käsivarsi oli naisen vyötäröllä ja sormet pakaran päällä. Siinä meni mies, joka oli jättänyt meidät. Tuon takia. Näin heidät vain takaapäin, mutta tiesin että isä se oli. Ei kai kukaan nyt isästään erehdy. Näyttivät onnellisilta. Tai kännisiltä. Olivat ehkä molempia.
Ja työnsivät kaksosrattaita.
Yritin unohtaa sen kusipään kokonaan. Samoin teki äiti. Hänelle se oli hankalaa.
Hakkasimme yhdessä nurmipallomailan säpäleiksi. Panimme palaset pussiin, ajoimme bussilla Ibroxin stadionille ja tungimme pussin roskapönttöön. Idea oli minun. Äidistä se oli loistava. Isää olisi todella vituttanut, jos hän olisi saanut tietää, mihin hänen rakas nurmipallomailansa päätyi.
Vuosikaudet minun tärkein tavoitteeni oli olla jotain muuta kuin hän. Mietin aina, mitä isä tekisi, ja tein sitten täsmälleen päinvastoin. Hän ei ikinä matkustellut, inhosi ajatustakin. Ja pelkäsi lisäksi lentämistä. Oli kuulemma noussut ensi kerran lentokoneeseen silloin, kun muutti Irlannista Skotlantiin. Ja ilmeisesti toisen kerran, kun muutti takaisin. Siinä välissä hän pysytteli kahden mailin säteellä kämpiltään.
Isä ryypiskeli mielellään, joten minä en koskenutkaan viinaan. Mutta tappeluihin jouduin, en voinut sille mitään. Nuorisovankilakeikkahan siitä tuli. Viisastuin vasta täytettyäni seitsemäntoista, kun tajusin, että pystyisin ansaitsemaan rahaa, jos haluaisin. Ja minähän halusin.
Naista en halunnut. En kestänyt ajatusta, että joku rupeaisi analysoimaan lapsuuttani ja säälimään isätöntä raukkaa. Jos ei halua parisuhdetta eikä ole homo, on tasan kaksi vaihtoehtoa: voi ruveta raiskaajaksi tai alkaa käydä huorissa. Minä valitsin oikein. Olen korkeamoraalinen kaveri, turha tulla väittämään muuta.
Mutta nämä kaksi pimua olivat silkkaa rahanhukkaa.
”Kuteet niskaan”, sanoin. ”Alkakaa vetää.”
Eivät väittäneet vastaan. Ei minkäänlaista ammattiylpeyttä. Vaikka mitäpä sillä niille väliä oli, seisoiko minulla vai ei. Olin maksanut etukäteen. En ollut paikallisia, en tulisi uusintakierrokselle. Illan kulku luultavasti lähinnä ilahdutti niitä.
Huorat pukivat päälleen ja häipyivät sanomatta hyvästiä tai edes luomatta viimeistä silmäystä haaroihini.
Tuijotin ryppyisiä lakanoita melkein tunnin ja säpsähdin, kun puhelin soi. Kerroin huoneeni numeron ja ilmoitin olevani valmiina.

Näitäkin oli kaksi. Vähän toisenlainen parivaljakko tällä kertaa. Ensinnäkin molemmilla kavereilla oli vaatteet päällä. Toisella oli peräti silmälasit, erinomaisen charmanttia. Huoneessa oli vain yksi tuoli, joten he istuutuivat sekaiselle sängylle ja asettivat salkun väliinsä. Veikkaan, että pojat pelkäsivät koskettaa toisiaan.
Olin laittautunut säädylliseksi, vetänyt ylleni kalsarit ja Bruinsin t-paidan. Ilmastoinnin olin kääntänyt yhtä viileälle kuin kotonani Massachusettsissa. Minua vitutti suunnattomasti, jos jouduin olemaan kuumissani. Juuri koskaan ei ollut tarpeeksi viileää. Australialainen tyttöystäväni (jep, olen minä muutaman kerran seurustellut, vaikka ei ole ollut tarkoitus, ja huonostihan siinä on käynyt) ilmoitti hyvästiksi, että ruumiinlämpöni sopi hyvin yhteen henkisen lämpötilani kanssa. Sillä oli sitten nätit jalat. Olisin voinut imeskellä niitä varpaita tuntikausia. Kun hän häipyi, ajattelin että niitä tulisi ikävä. Kyökkipsykologiaa en kaipaisi lähellekään niin paljon kuin niitä isoja ihania varpaita.
Vieraani alkoivat käydä levottomaksi. Kun toinen rykäisi merkitsevästi, tajusin että hän oli tehnyt niin jo useamman kerran. Rykäisy tarkoitti, että heidän mielestään oli aika mennä asiaan. Odotin vielä vähän aikaa ennen kuin nyökkäsin. Tyyppi nosti salkun pois itsensä ja kaverinsa välistä, ja kaveri siirtyi heti vähän kauemmaksi ja työnsi lasejaan ylöspäin nenällään. Rykijä asetti salkun syliinsä ja rupesi näpräämään numerolukkoa. Muutamaa sekuntia myöhemmin salkku napsahti auki, ja hän ojensi sitä nähtäväkseni.
”Hyvännäköinen vehje”, sanoin. Otin aseen ja äänenvaimentimen salkusta, laskin ne pöydälle, kaivoin esiin lompakkoni ja maksoin toimituksen käteisellä. Päälle kaksisataa euroa tippiä. ”Kuulkaa hei”, sanoin, kun he tekivät lähtöä. ”Minkä takia teitä on kaksi?”
Tyypit katsoivat toisiaan.
”Ei tuo nyt niin paljon paina”, viittasin tyhjää salkkua kohti. ”Ei edes lastin kanssa.”
”Declanilla ei ole ajokorttia”, sanoi rillipää.
Vai niin. Voi jumalauta.

Illalla menin elokuviin. Harmaapäinen Tom Cruise esitti palkkatappajaa, joka oli muka ollut alalla kuusi vuotta. Surkea esitys.
Jälkeenpäin menin pubiin ja istuin yksinäni syvennyksessä. Kittasin kahvia ja yritin olla koskematta kirjaa, jonka joku oli jättänyt pubin tummapuiselle pöydälle. Sellainen itseapukirja, jollaisia eksäni rakasti. Kestin ehkä kymmenen minuuttia, sitten nappasin kirjan ja aloin lukea:
Halu on osa ihmisluontoa. Jos lakkaamme haluamasta, ei elämällämme ole enää merkitystä. Siksi unelmien toteutuminen on äärimmäisen vaarallista.
Tekijä oli taatusti britti. Kukaan itseään kunnioittava amerikkalainen ei olisi kirjoittanut noin. Käänsin takasivulle, jossa kerrottiin, että kirjoittaja oli alun perin kotoisin Tanskasta mutta oli asunut suurimman osan elämästään Etelä-Afrikassa.
Minä sain Kööpenhaminassa elämäni ainoan ruokamyrkytyksen. Tarjosivat pilaantuneita munia, se oli kuin huono LSD-trippi.
Etelä-Afrikassa yökerhojen narikoissa on lokerot aseille. Samalla kun jätät takkisi, jätät Astrasi tai Norincosi tai Lorcinisi tai CZ:si tai Vektorisi. Jos olet raskassarjalainen, jätät AK47:si. Jotkut raskassarjalaiset ovat hädin tuskin ehtineet teini-ikään.
Viimeksi kun kävin siellä, yksi Amagents-nimisen jengin kakaroista tuli leuhkimaan tehneensä ryöstökeikalla ruumiin.
”Vahingossa vai?” minä kysyin.
Hän vilkaisi minua ja sanoi: ”Ihan tahallani, urpo.” Sitten hän näytti minulle kuvan, jonka hänen yhdeksänvuotias serkkunsa oli kuulemma piirtänyt. Siinä oli puolipukeinen nainen, joka oli sidottu puuhun. Valkoinen mies yritti suudella naista samalla kun toinen uhkasi tätä aseella.
”Toisen näistäkö sinä tapoit?”
Poika kohautti olkapäitään. ”Jos mä tapan ne kaikki, niin ehkä saan senkin hengiltä, vai mitä?”
Jep, tapa ihmeessä kaikki valkoiset, poju.
Dublinissa oli sentään vielä viattomuus tallella. Ainakin vielä.
Otin kännykkäni esiin ja valitsin numeron. Kolmannella soitolla luuri nostettiin. ”Haloo.” Suljin puhelimen, värisytti vähän.
Istuin pubissa vielä tunnin ja hain neljä santsikuppia. Lähtiessäni otin sen kyökkipsykologiaopuksen mukaani ja viskasin lähimpään roskikseen. Sitten viittasin taksin.

Kuski oli arviolta viisikymppinen nainen, joka näytti äkäiseltä puudelilta. ”Taidat olla skotti”, hän sanoi heti kun olin ehtinyt avata suuni. ”Fiksua porukkaa, keksijöitä. Me irlantilaiset ollaan joka iikka tyhmiä kuin hevonpaskaiset saappaat.”
Virnistin. Mitä muutakaan olisin voinut?
”Oletko koirille allerginen?” nainen kysyi. Ravistin päätäni.
”Saanko esitellä Oscarin.”
Oscar oli saksanpaimenkoira, joka oli käpertynyt pelkääjänpaikalle. Nimensä kuullessaan se nousi istualleen ja murisi.
”En lähde yhdellekään keikalle ilman sitä”, kuski sanoi. ”Vitun urpo koira, mutta repii pallit jokaiselta joka edes katsoo mua vinoon.”
”Yritän pitää silmäni kurissa”, sanoin. ”Varoita heti, jos teen jotain väärin.”
Ilmeisesti onnistuin olemaan katsomatta vinoon, koska Oscar pysytteli hiljaa koko matkan.
Toisin kuin tämä Fionnoula. Että se akka jaksoi puhua. Ihan mistä tahansa.
Jonkun matkaa ajettuaan se kysyi minulta, olinko onnellinen.
”Miksi kysyt?”
”Et näytä siltä.”
”On niin helppoa olla onnellinen”, sanoin. ”Itse tykkään haasteista.”
”Taidat olla ajattelija”, hän sanoi. ”Ajattelijat on aina hapannaamoja. Onneksi et sentään ole mikään uneksija.”
”Eikö sinulla sitten ole unelmia?”
”No ei tasan ole. Yöllä ehtii unelmoida.”
Nojauduin taaksepäin ja annoin hänen rupatella. Teki mieli kysyä, oliko hän koskaan harkinnut itseapukirjan kirjoittamista. Sen kirjan olisin ostanut oitis.
Jäin pois Marinon alueella ja hyppäsin toiseen taksiin. Tämä kuski oli hiljaista sorttia, kuunteli vain paikallisradiota. Vaikutti uneksijatyypiltä, haaveili varmaan omasta limusiinifirmasta ja rikkaista ja kuuluisista asiakkaista. Hän vei minut perille kohteeseen. Nousin autosta yöksi suljettujen kauppojen rivistön edessä.
Päivä oli ollut minulle aivan liian lämmin. Nyt alkuyöstä lämpötila oli juuri sopiva. Takkia ei olisi varsinaisesti tarvittu, mutta aseen sai sen alle piiloon.
Käännyin kulmasta ja ohitin ravintolan, josta juuri astui ulos joku pariskunta. Heidän mukanaan lehahti ulos grillatun lihan tuoksu, ja vatsani kramppasi nälästä. Jatkoin matkaa. Aivan kohta olisin perillä. Matkani päässä. No, melkein ainakin.
Minulla ei ollut tapana tunteilla keikoilla. Toisaalta minulla ei normaalisti ollut aihettakaan tunteilla.
Seisoskelin hetken talon edessä vatsahappoja nieleskellen. Kahvin litkiminen ei tainnut olla ihan kuningasidea.
Pohjakerros, helppo murtautua. Mutta ei minun tarvinnut. Soitin ovikelloa. Uskokaa tai älkää, käteni tärisi vähän.

Hän oli muuttunut. Ei pelkästään vanhentunut. Posket olivat paksuuntuneet ja pehmentyneet. Jos hän olisi tullut vastaan kadulla, en olisi tunnistanut. ”Niin?” hän kysyi.
Ei hänkään tunnistanut minua. Katsoi kuin ventovierasta. Hän näytti siltä kuin odottaisi minun puhkeavan myyntipuheeseen, mietti kai kaupittelisinko sanakirjasarjaa vai yrittäisinkö käännyttää.
Mietin, kertoisinko kuka olin. Olin päättänyt sen jo kertaalleen, mutta nyt, kun seisoimme siinä kasvokkain, jouduin päättämään vielä uudelleen. Ja vitut. Turha arpoa enää. Päädyin samaan tulokseen. Saakoon tietää.
”Terve isä”, sanoin.
Hetken aikaa hän vain tuijotti minua. Sitten hän pudisteli päätään. Tukka oli harmaantunut, mutta ei harventunut. Jokin lihas nytkähti hänen leuassaan, ja hän nojautui taaksepäin kuin olisin työntynyt liian lähelle. Hän tarrasi rintaansa ja läimäytti sitä pari kertaa.
Hetken verran luulin, että hän saisi sydänkohtauksen, mutta hän oli vain yllättynyt. Ja hiprakassa. Hän avasi suunsa muttei sanonut mitään, huulet vain haroivat tyhjää. Sitten: ”Voi hyvä luoja.” Hän sanoi sen vielä uudestaan, ja sitten hän sanoi: ”Rex?”
Astuin sisään ja suljin oven perässäni. ”Minulla on sinulle yksi juttu.”
”Uskomatonta”, hän sanoi. Läski naama loisti. ”Aivan mahtavaa, tuota, nähdä sinua. Herra paratkoon. Voi hyvänen aika. Enhän minä – tule sisään, tule.” Hän hieraisi silmiään rystysillään. ”Sinähän näytät –”
”Aikuiselta?”
”Aikuiselta”, hän toisti ja hymyili.
”Toin sinulle synttärilahjan”, sanoin ja avasin takkini.
”Ei nyt ole syntymäpäiväni.”
Otin aseen esiin.
Isä jähmettyi ja sanoi kuiskaten: ”Kuules poika –”
Niin, isä. Halusin kuulla hänen anelevan. Tuijotin häntä silmiin.
Hän ei tajunnut viestiäni. ”Uskomatonta”, hän sanoi. ”Kundi joka kusi isä Donachien päälle. Noin iso poika, pyssy ja kaikki. Mutta tiedätkö mitä? Näytät vieläkin siltä että kuset kohta housuun. Minun poikani – oikeat poikani – nylkisivät sinut elävältä.”
”Itse asiassa kaksoset viihtyivät minun seurassani oikein hyvin”, sanoin. ”Taisivat tuntea sielunsukulaisuutta. Vedettiin muutamat viivat yhdessä ennen kuin lähetin ne äitinsä luo.”
Isä nuolaisi huuliaan. ”Älä puhu paskaa”, hän sanoi. ”Kai minä olisin siitä kuullut.”
”Piilotin ruumiit, katsos. Voi vähän kestää ennen kuin ne löydetään. Kuka nyt paria työtöntä irlantilaista palkkasotilasta kaipaa?”
”Puhut pelkkää paskaa. Pane se pyssy pois.”
”Niiden äiti muutti uuden miehensä kanssa Johannesburgiin alle vuoden päästä siitä kun jätti sinut”, sanoin. ”Murtovarkaat ampui sen.”
Isä ei sanonut mitään.
”Johannesburgissa oli sinä kesänä tosi kuuma”, kerroin hänelle.
”Valehtelet”, hän sanoi. ”Yrität pelotella. Säälittävää.”
Yritin keksiä, millä olisin voinut todistaa hänelle olevani tosissani. Ei ollut paljon vaihtoehtoja.
Ammuin häntä rintaan.
Sillä lailla.
Hyllyvä naama vääntyi naurettavan näköiseksi. Kivusta? Yllätyksestä? Surusta? Vihasta? Mistä sen tietää.
Hän rojahti seinää vasten ja huohotti. ”Senkin”, hän sanoi, ”pikku”, hän sanoi, ”paska”.
Ammuin häntä suuhun ja hän romahti lattialle. Kumarruin hänen puoleensa ja tein sen, mistä olisi pitänyt aloittaa: ammuin hänelle kuulan kalloon.

Korttelin päähän päästyäni kaivoin puhelimen taskustani ja valitsin numeron. Vastaus tuli pian.
”Miten juhlat sujuvat?” kysyin.
”Sinun olisi pitänyt tulla”, äiti sanoi. ”Tosi kurjaa, ettet päässyt paikalle. Tästä piti tulla ihan erityinen ilta.”
”Niin siitä tulikin, äiti”, minä sanoin. Vahinko, etten voinut kertoa hänelle, miksi.

Love, Rex ilmestynyt alun perin osoitteessa laurahird.com heinäkuussa 2005. Suom. Lotta Sonninen. Julkaistu tekijän luvalla.
Allan Guthrie on skotlantilainen kirjailija, kirjallisuusagentti ja kustantaja. Häneltä on suomennettu romaani Viimeinen suudelma (Arktinen Banaani 2009). Häneltä ilmestyy suomeksi novelli Ässän numerossa 4.

Henry Aho: Nimettömät

Valkoinen talo seisoo pellon takana metsänrajassa vuolaasti juoksevan puron vieressä yksinäisenä kuin alttarille hylätty morsian. Pihaa reunustavat suuret lehmukset heiluvat hiljaa syksyn viimeisten lämpimien tuulten tahdissa. Pihamaalla hiekkalaatikon ympärystä on täynnä erivärisiä ämpäreitä, pikkulapioita ja hiekkakakkumuotteja. Nurmikolla on keskeneräinen krokettipeli, joka hylättiin, kun tuli kutsu ruokapöytään. Autokatoksessa on kaksi äskettäin pestyä kallista autoa. Tien päässä on lukollinen postilaatikko ja sen vieressä kaksi roskista, joiden ympärille on rakennettu sinivalkoinen katos. Se näyttää ennemmin leikkimökiltä kuin roskakatokselta.
Olen polvillani metsänrajassa, keskellä sankkaa pajukkoa. Käteni on työntynyt syvälle harmaan takkini vasempaan taskuun. Hivelen pintaa. Silitän pienen peikkonuken violettia hiuspehkoa. Välillä kosken lenkkiin, joka riippuu nuken päästä lähtevän lyhyen ketjun päässä. Olen ollut paikoillani kauan, mutta se ei haittaa. Olen oppinut odottamaan.
Nainen astuu ulos talosta. Hänellä on raskas pyykkikori kainalossaan. Lapset huutavat jotain hänen peräänsä samalla, kun nainen sulkee oven ja lähtee kohti pyykkitelinettä. En kuule, mitä lapset huutavat. Huomioni on kiinnittynyt naiseen. Katson häntä, mittailen. Nainen on täydellinen, melkein liian täydellinen. En pidä naisista, jotka ovat kuin suoraan naistenlehtien sivuilta. Naisessa täytyy olla jokin pieni virhe. Sellainen, joka tekee naisen erikoiseksi ja yksilöi hänet kauniiksi. Se kiihottaa minua.
Nainen saa viimeisenkin sukan tuuleen roikkumaan ja lähtee takaisin taloon. Katson loittonevaa naista. Hiuksia, selkää, pakaroita ja sääriä. Silitän Trollin hiuksia. Pidän toista kättäni nyrkissä kasvojen edessä.
- Kelpaa meille, kuiskaan ja muserran hitaasti suljetun nyrkin sisällä epätoivoisesti hyppivän heinäsirkan valkeanvihreäksi tahnaksi. Nuolen käteni puhtaaksi. Se maistuu raa’alta.

Kolmetoista vuotta poliisina ja vasta nyt oli ensimmäinen kerta, kun hänelle soitettiin keskellä yötä. Mies nousi istumaan ja kuunteli puoliunisena hätääntynyttä ääntä. Hän pyysi soittajaa toistamaan asiansa neljä kertaa ennen kuin suostui uskomaan. Murha! Jurvassa! Mies ei tosissaan uskonut vielä silloinkaan, kun oli saanut virkapuvun ylleen ja ajoi kohti murhapaikkaa.
- Ei voi olla todellista, mies vakuutteli peruutuspeilille ja siitä roikkuvalle vihreälle hajukuuselle vilkaistessaan taakse jäävää pimeää kotitietä.
Miehen saavuttua talolle siellä oli jo useita liikkuvanpoliisin yksiköitä. Vaasasta oli tulossa rikospaikkatutkijoita. Hän sammutti auton ja meni ovea vartioivan tylyn poliisin ohitse sisään. Näky piirtyi miehen verkkokalvoille yhtä tarkasti kuin ammattilaisen ottama valokuva. Se näkyisi vielä lukemattomina öinä, kun hän ummistaisi silmänsä ja odottaisi unta. Nainen makasi keittiön ja olohuoneen välisellä käytävällä. Hänen yöpaitansa oli revitty auki. Rinnoissa ja vatsassa oli viiltoja. Mustelmia oli ympäri kehoa. Suurin viilto oli vatsassa. Veri oli jo osaksi kuivunut iholle ja hiuksiin. Tumma häpykarvoitus näytti pieneltä ja punaiselta kuolleelta siililtä. Mies lähti nopeasti pois. Hän meni ulos ja sytytti tupakan, kun käsien tärinä vaimeni tarpeeksi sytyttimen käyttämiseen.

Avaan vanhan rivitalokaksion oven. Se on juuttunut, paisunut kosteudesta ja aukeaa vasta oikeaan alareunaan suunnatun terävän potkun avustuksella. En välitä, kun naapuriasuntoon syttyy valot. Naapurissa asuu dementoitunut mummo, joka ei näe enää juuri mitään ja vaikka näkisikin, ei muistaisi sitä enää hetken kuluttua. Huokaisen päästessäni tuttuun ja turvalliseen kotiin. Mustat verhot roikkuvat ikkunoiden edessä. Kuukauden ajan kasvanut astiakasa on valloittanut tiskipöydän. Olohuoneen pöydällä on viisi pitsalaatikkoa, joiden uumenissa asuu kuivuneita pitsakolmioita. Ne tuoksuvat pistävältä, haisee ihan kodilta.
Menen suihkuun. Seison paikoillani ja annan viileän veden valua ihollani. Olen suihkussa kauan. Niin kauan, että tunnen itseni puhtaaksi. Menen makuuhuoneeseen valkoinen pyyhe ympärilläni. Käyn matkalla ottamassa takin taskusta nuken mukaani. Heitän pyyhkeen lattialle ja kietoudun ohueen lakanaan. En ole koskaan käyttänyt peittoa. Peitot ovat painostavia. Puristan Trollia rintaani vasten ja vaivun tiedottomuuteen.

Miehellä ei ollut aavistustakaan mitä tehdä. Ei hänellä ollut kokemuksia murhista. Miehen siihenastinen poliisinura oli koostunut mopojen takarattaiden piikkien laskemisesta ja kaasuttimien koon tarkastuksista. Joskus harvoin joku jäi kiinni pontikankeitosta. Murha oli jotain, mitä kukaan paikkakuntalainen ei ollut uskonut koskaan tapahtuvan. Niin karmeita asioita tapahtui vain ”suuressa maailmassa”, ei Jurvassa.
Pian murhan jälkeen Vaasan rikospaikkatutkijat saapuivat ja ottivat jutun hoitaakseen. Toisaalta mies oli helpottunut, mutta toisaalta häntä hiukan harmitti. Olisihan se ollut hienoa ratkaista murha. Miehen vaimo oli tyytyväinen, sillä hän oli ollut alun alkaenkin miehen ammatinvalintaa vastaan. Vaimo oli kuitenkin lopulta hyväksynyt miehen valinnan, sillä jos mies toimisi poliisina Jurvan kokoisella paikkakunnalla, ei mitään suurta vaaraa olisi.

Herään vasta iltapäivällä. Laahustan keittiöön ja keitän kahvia pannulla, jonka ostin 13 vuotta sitten. En ole milloinkaan pessyt sitä ja lasi on muuttunut melkein läpinäkymättömän harmaaksi. Se antaa kahville omalaatuisen, hienon maun. Ihmettelen, miksi ihmiset kiinnittävät niin paljon huomiota siisteyteen ja muihin toisarvoisiin seikkoihin. He kuluttavat elämäänsä murehtien ja siivoillen, unohtavat itse elämisen ja kaikki siihen liittyvät vahvat tunteet. Mielestäni elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin vahvojen kokemuksien ja tunteiden kerääminen ennen kuolemaa.
Kaadan ensimmäisen mukillisen. Muistan takin ja taskun sisällön. Povitaskussa on siniset alushousut, jotka otin muistoksi. Kääntelen pikkuhousuja käsissäni, muistelen värisyttäviä tapahtumia ennen kuin laitan saaliin siististi kaappiin kolmen aiemman muiston seuraksi. Juon kahvin loppuun, haen lisää. Sytytän savukkeen.

Aika kului ja Vaasan rikostutkijat valloittivat Jurvan poliisilaitoksen. Miehen oma työhuonekin oli tutkijoiden käytössä. Heillä oli mukanaan nykyaikaisia laitteita joilla he tutkivat rikoksia. Jurvassa ei ollut mitään uusia teknisiä laitteita. Kaikki oli jo aikaa vanhentunutta. Määrärahat olivat pienentyneet vuosi vuodelta ja poliisilaitoksen lakkautus läheni vääjäämättä. Kaikesta supistettiin.
Aluksi hän oli yrittänyt olla mukana tutkimuksissa, mutta toisen raiskauksen ja murhan jälkeen miehelle tehtiin selväksi, että olisi parempi pysytellä taka-alalla. Se sopi hänelle hyvin ja hänen vaimolleen vielä paremmin.
Yhteistä aikaa oli enemmän kuin vuosiin. He harrastivat kaikkea sitä, mitä olivat aikoinaan naimisiin mennessä suunnitelleet. He jatkoivat opiskeluajan harrastusta, polkupyöräilyä. He eivät tehneet pitkiä lenkkejä eivätkä polkeneet kovaa vauhtia. Sen sijaan he puhuivat paljon, elähdyttivät avioliittoa, joka oli polkenut paikoillaan sen alusta saakka.

Nautin elämästäni. Työttömyyskorvaukset ovat tilillä. On jälleen kulunut tarpeeksi aikaa viimeisimmästä kokemuksesta. Siirryin aikoinani ammattikoulusta suoraan kortistoon. Kun jurvalaisella miehellä on puutyönnumerona viitonen, tietää tasan tarkkaan, minne koulun jälkeen päätyy. Se ei minua haittaa. Tulen toimeen vähällä.
Poliisit eivät ole päässeet jäljilleni. Olen mielissäni, sillä tiedän, ettei yhteiskunta ymmärrä eikä hyväksy toimiani, vaikka minähän elän vain siten, miten kaikkien ihmisten pitäisi elää. Nautin elämästä, joka hetkestä, enkä murehdi pieniä ja tyhjänpäiväisiä asioita. Odotan iltaa. On jälleen aika kartuttaa kokoelmaa.
Lopulta kello on niin paljon, että on aika lähteä matkaan. Haen nuken makuuhuoneesta ja laitan sen varovasti takin vasempaan taskuun. Minulle tulee välittömästi levollinen ja itsevarma tunne. Sammutan valot ja tarkastan, että ovi menee varmasti lukkoon. Tervehdin naapurin mummoa, joka laahustaa rollaattorillaan vastaan roskalaatikkojen kohdassa. Silitän hellästi Trollin hiuksia. Minä rakastan kaunista nukkeani.

Mies teki pyörälenkillä ehdotuksen vaimolleen. Hän kysyi, tahtoisiko vaimo lapsia. Mies oli ollut aiemmin lapsia vastaan, mutta viimeaikaiset tapahtumat olivat saaneet hänen mielensä muuttumaan. Mitä muuta tarkoitusta ihmiselämällä muka oli kuin suvun jatkaminen? Siihenhän heidät kaikki oli luotu. Vaimo polkaisi pyörän takarenkaan lukkoon. He seisoivat hetken pienen mäen laella vain katsoen toisiinsa. Lopulta vaimo painoi huulet miehensä huuliin. Se riitti vastaukseksi.
He polkivat kilpaa viimeiset sadat metrit. Miehen kunto oli noussut ja hän olisi voittanut helposti. Hän antoi kuitenkin vaimonsa voittaa. Vaimo tiesi tämän, mutta tuuletti silti iloisesti voittoaan ajettuaan pihaan. He laittoivat pyörät talliin ja lähtivät kohti päärakennusta. Vaimo oli jo ulko-ovella, kun mies ilmoitti, että hän tulisi hetken kuluttua perässä. Mies meni autotallin nurkalle ja katsoi ympärilleen. Syksyinen tihkusade kasteli tummaa maata ja muutti hitaasti pihaa hiekansekaiseksi mutavelliksi. Mies naurahti hiljaa ja lähti vihellellen taloon, takan lämpöön rakkaan vaimonsa luo. Kaikkea sitä iltahämärä voikin teettää. Pienen hetken mies oli kuvitellut kuulleensa jostain lähistöltä kuiskatut sanat: ”Kelpaa meille.”

Henry Aho (s. 1979) on teuvalainen kirjailija, joka on julkaissut mm. kirjat Rundilla (Nordbooks 2008), Tappamisen taide (Mediapinta 2010) ja Vanhan aseman salaisuus (Nordbooks 2011). Ahon novelli ”Pääkalloverhot” on julkaistu novellikokoelmassa Mitä tahansa edestä löytyy (Nordbooks 2009).

Tuomas Saloranta: Sami ja Timppa

Keskiviikkoiltana Sami ja Timppa notkuivat Vaasankadun jakokulmassa, räkivät katuun ja pällistelivät ohikulkijoita. Mentiin jo pitkällä syyskuussa, ja taivas valutti vettä kuin ravintola Heinähatun kusilaari. Sami köhi kuivaa tupakkayskää, lisää röökiä olisi silti tehnyt mieli.
Pizzerian ovesta kompuroi ulos kalju, niskapoimuinen äijä ruskeassa nahkatakissa, suomiverkkareissa, kebabkastikkeet rinnuksilla ja arviolta kymmenen tuopin kumarassa. Kaulassa killui suomenleijona ja kiitospaidan alla pullotti sixpackin sijasta koko tynnyri.
Äijä pysähtyi pizzerian markiisin alle, kaiveli taskusta tupakoita ja tulta. Tupakit olivat Norttia, sytkäristä ei enää merkkiä erottunut mutta liekki löytyi niin huonosti, että Colt sen täytyi olla.
Sami nyökkäsi Timpalle ja lähti askeltamaan äijää kohti leveästi kuin räppivideossa. Timppa kiersi varovammin toiselle sivulle.
”Hei jätkä”, Sami sanoi, tunki äijän eteen ja otti taskustaan mattoveitsen. ”Röökit tänne! Ja rahat kanssa!”
Äijä katsoi alaspäin, näki Samin ja örähti: ”Mitäs vittua?”
Sami tuikkasi äijää mattoveitsellä. Se ei mennyt nahkatakista läpi. Äijä katsoi Samia hölmistyneenä, örähti ja tönäisi Samia rintaan. Sami pyllähti lätäkköön, kuravesi roiskahti ja hopparihousujen persaus kastui.
”Mees nyt helvettiin siitä.”
Timppa hyppäsi äijän kimppuun kuin hahmo jostain japsipiirretystä ja jäi roikkumaan käsivarresta. Äijä tarttui Timppaa rinnuksista ja riuhtaisi niin, että Street Wearista pöllitty huppari ratkesi. Timppa horjahti, kompuroi leveisiin lahkeisiinsa ja lensi turvalleen.
Äijä neppasi tupakkansa kuralätäkössä istuvan Samin naamalle ja jatkoi matkaa Sörnäisten suuntaan jupisten mennessään.
”On se nyt saatanaa, kun ei saa rauhassa kadulla kävellä…”

xxx

Torstaiaamuna Sami ja Timppa olivat passissa Kallion kirkon lähistöllä. Vettä ei enää tullut, aurinkokin vähän pilkisti. Sami niiskutti nenäänsä, housunpersaus tuntui edelleen nihkeältä. Timppa oli lainannut pikkusiskonsa hupparia, se oli hänelle melkein napapaita.
Karhupuiston suunnalta tulla taapersi tuulipukumummeli, lyhyt ja tanakka tantta joka roikotti olkapäällään raskaan näköistä käsilaukkua ja huitoi kävelykepillä mennessään. Sami ja Timppa vilkaisivat toisiaan, kun mummo käveli oli. Sami ryntäsi mummon perään ja tarrasi käsilaukun kantohihnaan.
”Nyt mamma se väsky tänne!”
Mummo kääntyi, riuhtaisi käsilaukun pois Samilta ja huitoi kävelykepillään Samia kintuille. Samalla mummon kurttuinen, koukkukyntinen käsi kurottui tarraamaan Samin korvalehteen. Heltta heilahteli ja poskiläskit tutisivat, kun mummo aloitti sättimisen, ja tekstiä tulikin kuin Jobin kirjasta.
”Mitäs tämä nyt on olevinaan? Kunnon ihmisiä täällä ahdistelet, vanhan lesken viimeiset roposet yrität viedä! Nyt lähdetään kuules poliisiasemalle! Apua, ryöstö!”
Mummo lähti tarpomaan Hämeentien suuntaan ja raahasi Samia korvasta perässään. Timppa yritti tulla apuun, mutta mummo huitaisi häntä kävelykepillä nivusiin.
”Sinäkin hunsvotti siinä, menisit töihin! Selkääsi sietäisit saada! Oikein isän kädestä!”
Timppa kumarteli tuskaisesti ähkien ja suojasi munia käsillään, ja mummo pieksi häntä vuoroin kepillä, vuoroin käsilaukulla päähän ja selkään, ja potki vielä kipeästi nilkkoihin.
”Tällä lailla avutonta vanhaa naista kohtelette, rosvot, ryökäleet, nuorisokriminaalit! Apua, apua, poliisi!”
Sami oli viimein päässyt irti mummon otteesta ja juoksi pakoon korvalehti punoittaen, ja Timppa nilkutti hänen peräänsä. Mummo jäi huutamaan heidän peräänsä naama punaisena, ja nakkelipa vielä muutaman kiven ja koirankikkareenkin poikien jälkeen.
”Kehtaattekin, ruokottomat! Tulkaa vaan takaisin, täältä kyllä pesee!”

xxx

Perjantaina iltapäivällä Sami ja Timppa maleksivat Kurvissa, kävivät Piritorilla syleksimässä ja pummimassa tupakkaa ja lähtivät sitten Hämeentien yli kohti Torkkelinmäkeä, Timppa vielä vähän vaikeasti jalat harallaan. Samilla oli laastari korvassa.
Matkalla tuli vastaan yksi Kallion lukuisista pornokaupoista. Pojat höhöttelivät hetken näyteikkunan kumikikkeleille, odottivat että asiakas tulisi ulos, vilkaisivat sitten toisiaan ja saapastelivat sisään.
Sami mennä retosti suoraan kassatiskille muniaan kourien ja gangstaeleitä tehden, otti hupparinsa isosta taskusta pyöränketjut ja löi ne pöytään pornokauppiaan eteen. Timppa pullisteli taustalla minkä osasi ja pystyi, mutta varoi edelleen nivusiaan.
”Tää on ryöstö! Paas laittaen rahat tiskiin tai rupee läski tummuun!”
Pornokauppias oli vatsakas keski-ikäinen mies, jolla oli mursuviikset ja kaulassa paksu kultaketju. Sormet olivat täynnä kultaisia kantasormuksia, ja hampaat melkein yhtä keltaiset. Viiksien alta kuului paksu tuhahdus, pornokauppias otti tiskin alta valtavan, liki 40-senttisen dildon ja löi sillä Samia ympäri korvia.
”Mikä vitun ryöstö? Saatanan klopit, nyt saatte selkään!”
Sami älähti ja pudotti kettingin. Pornokauppias harppasi tiskin takaa ja jatkoi Samin pieksemistä niin, että kumi vain läiskähteli nahkaan. Sami yritti turhaan suojata kasvojaan käsillään, ja saipa Timppakin huitaisuista osansa. Pojat yrittivät uhmata kaameaa kumipatukkaa ja kävivät yhteisvoimin pornokauppiaan kimppuun, mutta tämä väänsi heidät puolinelsonilla lattiaan.
”Vai että painimaan meinaatte ruveta! Minä olin kuulkaa nuorena miehenä Nurmon Jymyssä!”
Pornokauppias hamusi hyllystä nahkaiset, pinkillä karvalla koristellut kahleet ja sitoi Timpan kädet selän taakse. Sami onnistui sillä aikaa kiemurtelemaan pakoon, mutta pornokauppias pysäytti hänet iskemällä valtavan kumiperseen hänen päähänsä. Sami törmäsi sokaistuneena hyllyyn, ja kymmenet kumiset jortikat satoivat hänen päälleen.
Kaaoksen turvin Timppa oli päässyt ylös ja kompuroi ovesta kadulle kädet selän takana. Sami hoiperteli sokkona hänen peräänsä edelleen perse päässään. Pornokauppias jäi puimaan nyrkkiä heidän jälkeensä.
”Anti olla viimeinen kerta kun näen teitä täällä päinkään!”

xxx

Pari viikkoa myöhemmin Sami ja Timppa marssivat Kallionhoviin taskut pullistellen rahaa. Kierrokset lähtivät käyntiin saman tien, ja tuoppeja ja shotteja liikeni jokaiselle joka kehtasi pyytää.
”Mitäs jätkät”, kysyi Stefa, vanha linnakundi josta oli vuosien varrella tullut poikien isähahmo. ”Onko keikkaa pukannut, vai mistä noi rahat tuli?”
”No ensin me keikattiin yks semmonen iso kaljupää tossa Harjukadun kulmassa”, Sami kertoi. ”Siltä saatiin viis hunttia kivusta ja särystä ja toiset viis hunttia tärvellyistä vaatteista.”
”Ja sit rullattiin se vanha mamma”, Timppakin puuttui puheeseen. ”Se oli ekaks sitä peruskauraa, törkee pahoinpitely ja pysyvän haitan tuottaminen Sampan korvalle ja mun kasseille. Mutta sit psy-”, hän takelteli hetken vaikeaa sanaa, ”psykiatrisissa tutkimuksissa todettiin, että se mamma aiheutti meille ahdistusta ja pelkotiloja ja vaurioitti peruuttamattomasti meidän miehisyyttä tai jotain. Me saatiin vittu kolme donaa!”
”Muta paras oli, kun me ryöstettiin se pornokauppa”, Sami sanoi ja nauraa räkätti. ”Se vitun pornokauppias sai rapsut seksuaalisesta ahdistelusta, seksuaalisesta väkivallasta ja törkeästä sadomasokistisesta raiskauksesta. Kallotohtorin tutkimuksista saatiin semmoset paperit, että mun ja Timpan seksuaalinen identiteetti on murentunut ja meille tuli unettomuutta ja potenssiongelmia. Siitä pamahti kakstoistatuhatta euroo puhtaana käteen!”
”Otetaan sille!” Timppa hihkaisi ja tilasi pöytään uuden tarjottimellisen fisushotteja. ”Ja jos mä saan antaa neuvon teille kaikille, niin hommatkaa ittellenne helvetin hyvä lakimies. Se maksaa ittensä nopeesti takasin!”

Tuomas Saloranta on helsinkiläinen kirjoittaja ja kirjoittaja-aktivisti, jonka novelleja on julkaistu mm. Usvazinessä sekä eri antologoissa (Tuhansien zombien maa, Verenhimo, Tuska ja hurmio jne.). Iskussa on aiemmin julkaistu häneltä novelli "Viimeinen laukaus". Saloranta on mukana Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion toiminnassa.

Lawrence Schimel: Pudotus

Kun näin hänet ensimmäisen kerran, hän harrasti seksiä toisen miehen kanssa.
En ole oikeastaan ollut millään lailla taikauskoinen, niin kuin että peilin särkymisestä tai tikkaiden alta kulkemisesta seuraisi seitsemän vuoden epäonni, ja olen avoimesti tuhahdellut siirappisemmille uskomuksille, kuten rakastumiseen ensisilmäyksellä. Mutta toisaalta olen aina kuvitellut, että jos jälkimmäinen tapahtuisi minulle, se kävisi kuin elokuvissa: katseet kohtaavat ihmisjoukon yli huoneen poikki ja sitten hitaasti, sinnikkäästi, kulkisimme toisiamme kohti.
Mutta ei siinä niin käynyt. Olimme Parque del Oestessa, lähellä Templo de Debodia. Tuo 300-luvun egyptiläistemppeli näyttää hieman ristiriitaiselta Madridin keskustassa, jonne se rekonstruoitiin kivi kiveltä. Se lahjoitettiin Espanjalle vuonna 1968 tunnustuksena espanjalaisinsinöörien avusta temppelin alkuperäisen sijainnin peittäneen Assuanin suurpadon rakennustyössä. Mutta huolimatta temppelin hyvästä sijainnista siellä harvemmin näkyi madridilaisia − lukuun ottamatta homoja, jotka olivat käyttäneet ympäröivää aluetta iltahämärässä kruisailuun jo vuosikymmenet.
Mies, johon katseeni oli jämähtänyt, oli pitkä ja hoikka, hänen silmänsä syvät ja tummat kuin varjoisat lammet. Hänellä oli vallaton musta tukka, joka roikkui hänen kasvoillaan varjostaen hänen piirteitään. Hän seisoi jalat harallaan ja housunnapit auki; hänen edessään oli polvillaan mies imemässä hänen kulliaan. Halusin olla tuo polvistunut mies. Tuumin, miten he reagoisivat, jos liittyisin heidän seuraansa; jos voisin vaikka syrjäyttää polvistuneen miehen palvomalla antautuneemmin tuota tummaa, juroa epäjumalaa. Tunsin kateuden pistoksen katsellessani takaraivon heiluvan miehen jalkovälin edessä ja sitten vihan puistatuksen, koska olin saapunut paikalle liian myöhään, mikä ajoituksen vääryys.
Ja koko ajan tuo mies katsoi minua, melko maltillisesti, hänen tummien silmiensä löytäessä omani yhä uudelleen ja uudelleen, ja aloin ymmärtää, että saatoin tuntea jotain himoa suurempaa, vaikken voinut aivan käsittää sitä tunnetta. Se oli jotain, minkä kanssa en ollut täysin sinut. Se ei ollut pelkoa, mutta muistan selkeästi olleeni peloissani, vaikken voinut tunnistaa, mistä se kumpusi.
Ja sitten kuului huuto, ja sekä hän että minä käännyimme ja näimme ruumiin putoavan eräästä rakennuksesta, joka oli Calle Ferrazin varrella puiston puolella.
Seisoimme hetken jähmettyneinä, hän ja minä. Polvillaan oleva mies jatkoi imemistä tietämättä suussaan olevan kullin takaisesta maailmasta.
Ja sitten me molemmat juoksimme kohti paikkaa, jonne ruumiin oli täytynyt pudota. Hän onnistui pysymään vauhdissani, vaikka napitti samalla farkkujaan. Luulen, että juuri sillä hetkellä tajusin rakastuvani tuohon mieheen, tai ehkä olin jo rakastunutkin. Niin moni mies ei olisi edes vaivautunut auttamaan. He eivät olisi sekaantuneet asiaan. Tai he olisivat ottaneet ensin orgasminsa. Niin kuin se mies, joka oli imenyt hänen kulliaan, se mies oli jäänyt puistoon ja imi jo ehkä jonkun toisen miehen kyrpää, kateissa omassa seksinkipeässä maailmassaan.
Sukelsimme hämärän puiston puiden ja varjojen seasta avaralle, valaistulle kadulle keinotekoisten rakennelmien sekaan. Liikennettä ei ollut paljoakaan, ja me syöksyimme kadun poikki, astuen yhtä jalkaa hämmästyttävän sulavasti. En osaa sanoa, kulkiko hän edellä ja minä perässä, vai toisinpäin, me molemmat vain kuljimme.
Ja sitten me kumpikin pysähdyimme, melko äkkinäisesti, kohdatessamme jalkakäytävällä yllätyksen.
Emme nähneet missään ruumista.

###

Myöhemmin ymmärsin hänen kasvoillaan paistaneen uteliaisuuden, aivan kuin hän olisi yllättynyt jostakin. Yllättynyt siitä, että olin juossut apuun. Yllättynyt siitä, että olin nähnyt edes jotain.
Mutta sillä hetkellä erehdyin luulemaan hänen ilmettään seksuaaliseksi kiinnostukseksi. Olin tietysti jo ollut etsimässä seksiä, ja olin haaveillut seksistä tuon miehen kanssa huudon kiinnittäessä huomiomme. Uskon seksinhalun olevan luonnollinen reaktio kuoleman − tai sen pelon − kohdatessa. Alkukantainen, fyysinen vahvistus elämälle ja nautinnolle.
Joten kun nostin katseeni jalkakäytävästä, jolla ei maannutkaan ruumista, ja näin miehen katsovan minua tuo ilme kasvoilleen, hymyilin hänelle ja yritin keksiä jotain sanottavaa: perinteiset kruisailurepliikit tuntuivat sopimattomilta. Voisiko joku vain olla välittämättä siitä, mitä juuri oli tapahtunut, tai edes siitä, mitä me olimme nähneet tapahtuvan? Kumpikaan meistä ei epäröinyt seistessämme siinä hiljaa. Kummankaan ei tarvinnut hokea merkityksettömiä sanoja tervejärkisyytemme vahvistukseksi; olimme kumpikin nähneet ruumiin putoavan.
Miehen kostean tumma katse lukkiutui omaani samalla kun kamppailin itseni kanssa, enkä ole varma miksi, mutta aloin punastua. Minua ei normaalisti hermostuta kenenkään iskeminen. Mutta kaikki säännöt tuntuivat yhtäkkiä muuttuneen. Se, mitä juuri oli tapahtunut, yhteys, joka välillämme oli ilman sanoja ja kosketuksia, (minulle) epätavallinen halu saada tästä irti jotakin suurempaa − kaikki tuntui viittaavan siihen, että kohtaamisellamme oli erityinen merkitys.
Rikoin katsekontaktimme katsomalla alas jalkakäytävään, jolla olisi pitänyt maata kuollut ruumis. En voinut olla vilkuilematta hänen yhä turvonnutta haaraväliään ajatellen hänen kyrpäänsä, ventovieraan sylkeä hänen kullinsa päällä, miltä maistuisi imeä hänen kyrpäänsä juuri nyt, kun siinä vielä oli toisen miehen sylkeä. Oma kyrpäni oli kivikovana farkkujeni sisällä, ja minä tuijotin alas jalkojeni juureen miettien sitä omituista, kadonnutta ruumista saadakseni ajatukseni irti kullistani hetkeksi ja selvittääkseni mitä oli tekeillä. Sillä jotain oli sattunut, siitä ei ollut epäilystäkään.
Kun katsahdin ylös, mies oli kääntynyt ja käveli poispäin.
”Hei! Odota − ” Tunsin jälleen kiukkua myöhästymisestä, menetetystä mahdollisuudesta. Ja olin hämilläni. Sillä luulin, että minulle oli tarjoutunut toinen tilaisuus. Enkä halunnut antaa sen lipua käsistäni vastaan panematta − tai edes ilman selitystä.
Hän kääntyi katsomaan olkansa yli.
En käsittänyt mitään. Näin hänen katseessaan halua, yhtä suurta ellei suurempaa kuin omani. Mutta samalla näin myös sen uteliaan katseen − yllätyksen tai pelon tai molemmat.
Hän kääntyi uudelleen ja jatkoi kulkuaan. Seurasin, kuinka hän käveli pois, kykenemättä liikkumaan tai ajattelemaan, mieli ja ruumis kumpainenkin jähmettyneenä viime minuuttien levottomien tapahtumien seurauksena.
Kun hän oli kadonnut kulman taa, palasin äkisti takaisin eloon. Ansaitsin parempaa.
”Odota,” huudahdin uudelleen häntä seuraten. Mutta kun käännyin kulman taa, oli katu yhtä tyhjä kuin se jalkakäytävä, jolla olimme juuri seisseet, se, jolla kuolleen ruumiin olisi pitänyt lojua.

###

Palasin paikalle seuraavana iltapäivänä päästyäni töistä. Ensin jalkakäytävälle, jossa hän ja minä olimme päässeet niin lähelle… jotakin. Intiimiyttä? Ei vain seksiä, vaan jotakin suurempaa. Ei pelkkää fyysistä yhteyttä. En saanut häntä mielestäni.
Olin mennyt kotiin, kun hän katosi silmistäni, sillä kaikki muu olisi tuntunut pettymykseltä intensiivisten tapahtumien jälkeen. Siitäkin huolimatta, että kaikki oli jäänyt kesken ennen kliimaksia, enkä tarkoita pelkkää fyysistä orgasmia. Kaikki oli yhtä suurta arvoitusta: pudonnut ruumis, joka katosi, huuto, jonka me kumpikin kuulimme, mutta johon kukaan muu ei kiinnittänyt huomiota, ylipäätään koko mystinen mies ja yhteys, jonka välillämme tunsin siitä hetkestä, kun katseemme ensimmäisen kerran kohtasivat…
Ei ole yllätys, että menin takaisin.
Mutta jalkakäytävä ei tarjonnut seuraavana päivänä enempää vastauksia kuin silloin, kun mies ja minä seisoimme paikalla, johon ruumiin olisi pitänyt pudota nähtyämme sen syöksyvän alas.
Käännyin ympäri ja suuntasin kohti temppeliä ja sitä ympäröiviä puita ja pensaita. Oli vielä aikaista, eikä paikalla ollut montaakaan miestä. Päiväsaikaan Parque del Oeste, jossa temppeli nyt sijaitsi, täyttyi äideistä ja lastenhoitajista, jotka toivat lapsiaan tälle nurmikentälle, lähinnä irrottelemaan kiipeilytelineisiin siksi aikaa, kun he itse istuskelivat penkeillä juoruamassa. Yön koittaessa puiston väki muuttui kovin erilaiseksi.
Kuljeksin alueella, jolla olin edellisenä päivänä ensimmäisen kerran kohdannut tuon vieraan miehen, mutta tiesin jo mennessäni, ettei hän olisi siellä tänään. Kävin temppelillä silloin tällöin, mutten muista koskaan aiemmin käyneeni siellä kahtena peräkkäisenä iltana. Eilen en toki ollut saanut seksiä, ainakaan täällä − runkkasin kyllä kotona ajatellen tuntematonta miestä, hänen katseensa tuijotti minua aivan kuin hän olisi tirkistellyt minua oman fantasiani sisällä ja nähnyt käteni puristuvan kullini ympärille…
Mutta tulin kuitenkin etsimään häntä siinä toivossa, että hänkin tunsi samaa keskeneräisyyttä ja halua selvittää, mitä oikein oli tapahtunut, mitä tapahtui paraikaa (tunsin yhä jotakin kummaa mielessäni, kuin kutinaa tai orastavaa päänsärkyä), mitä tulisi vielä tapahtumaan.
Torjuin toistuvasti minua lähestyvien miesten ehdotukset: pelkkä seksuaalinen halu kalpeni sen sykkeen rinnalla, joka vei minua illasta toiseen tuntematonta miestä etsimään. En ollut koskaan aiemmin tuntenut samanlaista pakkomiellettä ketään kohtaan, ja vieläpä niin hataralta pohjalta. Emmehän olleet harrastanut seksiä. Emme olleet edes koskeneet toisiimme. Paitsi − ja tiedän tämän kuulostavan todelliselta new age-hömpältä − ehkä sielujen tasolla, kun katseemme kohtasivat. Tai kun se mies huusi, se ruumis putosi, ja vain me näimme sen tapahtuvan.
En menettänyt kiinnostustani, mutta liki viikon kestänyt turha etsintä, täyttymätön halu ja selvittämättömäksi jäävät arvoitukset alkoivat uuvuttaa minua, olin kuin vanha akku, jonka virta oli heikkenemässä. Käyskentelin Templo de Debodin luo ja seisoin sen sisäänkäynniltä lähtevien pitkien vesialtaiden välissä ja tuijotin niiden pinnasta heijastuvaa taivasta. Katselin veden ylle laskeutuvaa varjoani, yritin kuvitella muukalaisen varjon ilmestyvän taakseni… mutta turhaan. Jos olisin voinut kutsua hänet luokseni pelkällä tahdonvoimalla, olisi tämä kipeä tyhjyys helpottanut jo viikko sitten.
Katkerana ja vihaisena käännyin pois temppeliltä ja suuntasin kohti pensaikkoja, olin päättänyt unohtaa hänet jonkun toisen miehen tai miesten syleilyssä, aioin manata haamun mielestäni fyysisen helpotuksen myötä.
Minun ei täytynyt odottaa kauaa, kun joku jo lähestyi ja katsoi minua haluten. Miehen katse kalpeni arvoituksellisen muukalaiseni katseen rinnalla, mutta tämä mies oli nyt paikalla, ja minä seurasin häntä syvemmälle vihreyden keskelle. Yritin olla ajattelematta ja keskittyä tuntemaan, kun hän polvistui eteeni ja avasi housuni.
Kyrpääni imettiin vielä silloinkin, kun toinen mies ilmestyi paikalle ja katseli meitä. Tai oikeastaan katseli minua, ei hän juuri edes vilkaissut haaravälini suuntaan, jossa kulli liukui kosteiden huulten välissä edestakaisin − kuka tahansa tirkistelijä olisi keskittynyt nimenomaan siihen.
Miehen katse kohtasi omani, ja tunsin aavemaista etäisyyttä, kuin osamme olisivat vaihtuneet, kuin kokisin nyt deja vun siitä hetkestä, jolloin olin nähnyt arvoituksellisen muukalaiseni. Tämä uusi mies, joka minua katseli, ei muistuttanut minua eikä tummanpuhuvaa hahmoa, johon olin pakkomielteisesti viime päivinä kiintynyt. Mutta hän tuntui edelleen jotenkin tutulta, epäilin nähneeni hänet jossakin tai eläneeni tämän tilanteen aiemmin. Kulliani imevä mies ei kiinnittänyt tunkeilijaan lainkaan huomiota, ja hetken mietin, oliko kyseessä sama mies, joka oli ottanut suihin
Ja sitten kuulin tutun huudon.
Ensin en ollut varma, muistelinko kuulevani äänen vai kuulinko sen nyt aivan oikeasti. Mutta minua katsellut mies käänsi päänsä, ja minun katseeni seurasi perässä, ja jälleen kerran näin ruumiin putoavan Calle Ferrazin varrella sijaitsevasta rakennuksesta.
Ennen kuin ehdin edes tajuta, juoksin jo kohti katua, kullinimijä oli unohdettu, samoin minua katsellut mies. Huomioni keskittyi surusilmäiseen mieheen, jonka tiesin varmuudella odottavan siellä, missä ruumiin pitäisi nyt lojua.
Mutta jalkakäytävällä ei tälläkään kertaa ollut mitään. Ei ruumista. Ei mysteeristä muukalaista.
Vain muutamaa sekuntia myöhemmin minua äsken katselleelta mieheltä otettiin jo suihin.
Epävarmuus teki oloni heikoksi. Mitä pudonnut ruumis tarkoitti? Kuka oli pudonnut? Minne ruumis oli kadonnut? Tai mistä se oli ilmestynyt? En käsittänyt, mitä ympärilläni tapahtui − kaikki oli alkanut siitä kohtaamisesta. Enteilikö mies tapahtumia vai vauhdittiko hän niitä? Miten ja miksi olin päätynyt osaksi tätä kaikkea? Ja nyt kuvioissa oli tämä uusi muukalainen…
Minusta tuntui kuin minun olisi nyt pitänyt kävellä kulman taa sanomatta sanaakaan tälle uudelle miehelle, joka oli katsellut minua, joka oli nyt tässä skenaariossa aiemmassa roolissani.
Mutta ennen kuin ehdin päättää mitään mihinkään suuntaan, mies puhui.
”Hitto, olipa kummaa. Voisin vannoa kuulleeni huudon ja nähneeni jonkun putoavan.”
Maailma oli yhtäkkiä palautunut entiselleen. Tunsin oloni rauhalliseksi, kuin tyyneksi hetkeksi myrskyn silmässä.
”Niin”, vastasin. ”Omituista.”
Seisoimme hetken hiljaa, katseemme toisiinsa lukkiutuneina. En ajatellut mitään, katsoin vain.
Hän rikkoi jälleen hiljaisuuden, ”Sinua ei hoideltu tuolla ihan loppuun asti.”
Huomasin, että housuni olivat jälleen kunnolla ylläni, olin vetänyt ne kiinni vaikken muistanut tehneeni niin. Olin kai tehnyt sen juostessani.
”Haluaisitko hoitaa hommat loppuun kanssani?” En vastannut vaan katsoin häntä suoraan silmiin, ja hän tulkitsi kieltäytymättä jättämisen myöntymiseksi. "Voimme mennä kotiini. Asun täällä. Tässä rakennuksessa. Siksi tuntuikin niin kummalta ajatella, että täältä putoaisi jonkun ruumis. Hetken näytti kuin se olisi pudonnut omalta parvekkeeltani.” Hän naurahti hermostuneesti itseään vakuutellakseen, tunnelmaa keventääkseen, ja asteli sisäänkäynnille kaivaen avainnippua taskustaan.
En edelleenkään liikkunut, olin oivallukseni jähmettämä.
Muistin nähneeni saman uteliaan ilmeen juron, synkeän pakkomielteeni kasvoilla, kun olimme seisseet sillä samalla paikalla. Sitä katsetta olin erehtynyt luulemaan haluksi tai peloksi, ja nyt ymmärsin sen olleen sekä uteliaisuutta että yllättyneisyyttä. Olin kuullut jotain, nähnyt jotain. Jotain, mitä minun ei olisi pitänyt nähdä. Jotain, mitä ei ollut tapahtunut.
Jotain, jossa olin jollain tapaa osallisena.
”Toki”, sanoin ja seurasin häntä avoimesta oviaukosta synkkään portaaliin, kohti vääjäämätöntä kohtaloani.

Falling ilmestynyt alun perin teoksessa Bend Sinister (toim. Peter Burton, Millivres, 2002). Suom. Sonja Lahdenranta. Julkaistu kirjoittajan luvalla.
Lawrence Schimel on yhdysvaltalainen kirjailija, joka on erikoistunut sekä homoerotiikkaan että science fictioniin ja kauhuun. Schimelin toimittamia teoksia ovat mm. The Mammoth Book Of Gay Erotica ja Fields Of Blood: Vampire Stories From The American Heartland