En ole oikeastaan ollut millään lailla taikauskoinen, niin kuin että peilin särkymisestä tai tikkaiden alta kulkemisesta seuraisi seitsemän vuoden epäonni, ja olen avoimesti tuhahdellut siirappisemmille uskomuksille, kuten rakastumiseen ensisilmäyksellä. Mutta toisaalta olen aina kuvitellut, että jos jälkimmäinen tapahtuisi minulle, se kävisi kuin elokuvissa: katseet kohtaavat ihmisjoukon yli huoneen poikki ja sitten hitaasti, sinnikkäästi, kulkisimme toisiamme kohti.
Mutta ei siinä niin käynyt. Olimme Parque del Oestessa, lähellä Templo de Debodia. Tuo 300-luvun egyptiläistemppeli näyttää hieman ristiriitaiselta Madridin keskustassa, jonne se rekonstruoitiin kivi kiveltä. Se lahjoitettiin Espanjalle vuonna 1968 tunnustuksena espanjalaisinsinöörien avusta temppelin alkuperäisen sijainnin peittäneen Assuanin suurpadon rakennustyössä. Mutta huolimatta temppelin hyvästä sijainnista siellä harvemmin näkyi madridilaisia − lukuun ottamatta homoja, jotka olivat käyttäneet ympäröivää aluetta iltahämärässä kruisailuun jo vuosikymmenet.
Mies, johon katseeni oli jämähtänyt, oli pitkä ja hoikka, hänen silmänsä syvät ja tummat kuin varjoisat lammet. Hänellä oli vallaton musta tukka, joka roikkui hänen kasvoillaan varjostaen hänen piirteitään. Hän seisoi jalat harallaan ja housunnapit auki; hänen edessään oli polvillaan mies imemässä hänen kulliaan. Halusin olla tuo polvistunut mies. Tuumin, miten he reagoisivat, jos liittyisin heidän seuraansa; jos voisin vaikka syrjäyttää polvistuneen miehen palvomalla antautuneemmin tuota tummaa, juroa epäjumalaa. Tunsin kateuden pistoksen katsellessani takaraivon heiluvan miehen jalkovälin edessä ja sitten vihan puistatuksen, koska olin saapunut paikalle liian myöhään, mikä ajoituksen vääryys.
Ja koko ajan tuo mies katsoi minua, melko maltillisesti, hänen tummien silmiensä löytäessä omani yhä uudelleen ja uudelleen, ja aloin ymmärtää, että saatoin tuntea jotain himoa suurempaa, vaikken voinut aivan käsittää sitä tunnetta. Se oli jotain, minkä kanssa en ollut täysin sinut. Se ei ollut pelkoa, mutta muistan selkeästi olleeni peloissani, vaikken voinut tunnistaa, mistä se kumpusi.
Ja sitten kuului huuto, ja sekä hän että minä käännyimme ja näimme ruumiin putoavan eräästä rakennuksesta, joka oli Calle Ferrazin varrella puiston puolella.
Seisoimme hetken jähmettyneinä, hän ja minä. Polvillaan oleva mies jatkoi imemistä tietämättä suussaan olevan kullin takaisesta maailmasta.
Ja sitten me molemmat juoksimme kohti paikkaa, jonne ruumiin oli täytynyt pudota. Hän onnistui pysymään vauhdissani, vaikka napitti samalla farkkujaan. Luulen, että juuri sillä hetkellä tajusin rakastuvani tuohon mieheen, tai ehkä olin jo rakastunutkin. Niin moni mies ei olisi edes vaivautunut auttamaan. He eivät olisi sekaantuneet asiaan. Tai he olisivat ottaneet ensin orgasminsa. Niin kuin se mies, joka oli imenyt hänen kulliaan, se mies oli jäänyt puistoon ja imi jo ehkä jonkun toisen miehen kyrpää, kateissa omassa seksinkipeässä maailmassaan.
Sukelsimme hämärän puiston puiden ja varjojen seasta avaralle, valaistulle kadulle keinotekoisten rakennelmien sekaan. Liikennettä ei ollut paljoakaan, ja me syöksyimme kadun poikki, astuen yhtä jalkaa hämmästyttävän sulavasti. En osaa sanoa, kulkiko hän edellä ja minä perässä, vai toisinpäin, me molemmat vain kuljimme.
Ja sitten me kumpikin pysähdyimme, melko äkkinäisesti, kohdatessamme jalkakäytävällä yllätyksen.
Emme nähneet missään ruumista.
###
Myöhemmin ymmärsin hänen kasvoillaan paistaneen uteliaisuuden, aivan kuin hän olisi yllättynyt jostakin. Yllättynyt siitä, että olin juossut apuun. Yllättynyt siitä, että olin nähnyt edes jotain.
Mutta sillä hetkellä erehdyin luulemaan hänen ilmettään seksuaaliseksi kiinnostukseksi. Olin tietysti jo ollut etsimässä seksiä, ja olin haaveillut seksistä tuon miehen kanssa huudon kiinnittäessä huomiomme. Uskon seksinhalun olevan luonnollinen reaktio kuoleman − tai sen pelon − kohdatessa. Alkukantainen, fyysinen vahvistus elämälle ja nautinnolle.
Joten kun nostin katseeni jalkakäytävästä, jolla ei maannutkaan ruumista, ja näin miehen katsovan minua tuo ilme kasvoilleen, hymyilin hänelle ja yritin keksiä jotain sanottavaa: perinteiset kruisailurepliikit tuntuivat sopimattomilta. Voisiko joku vain olla välittämättä siitä, mitä juuri oli tapahtunut, tai edes siitä, mitä me olimme nähneet tapahtuvan? Kumpikaan meistä ei epäröinyt seistessämme siinä hiljaa. Kummankaan ei tarvinnut hokea merkityksettömiä sanoja tervejärkisyytemme vahvistukseksi; olimme kumpikin nähneet ruumiin putoavan.
Miehen kostean tumma katse lukkiutui omaani samalla kun kamppailin itseni kanssa, enkä ole varma miksi, mutta aloin punastua. Minua ei normaalisti hermostuta kenenkään iskeminen. Mutta kaikki säännöt tuntuivat yhtäkkiä muuttuneen. Se, mitä juuri oli tapahtunut, yhteys, joka välillämme oli ilman sanoja ja kosketuksia, (minulle) epätavallinen halu saada tästä irti jotakin suurempaa − kaikki tuntui viittaavan siihen, että kohtaamisellamme oli erityinen merkitys.
Rikoin katsekontaktimme katsomalla alas jalkakäytävään, jolla olisi pitänyt maata kuollut ruumis. En voinut olla vilkuilematta hänen yhä turvonnutta haaraväliään ajatellen hänen kyrpäänsä, ventovieraan sylkeä hänen kullinsa päällä, miltä maistuisi imeä hänen kyrpäänsä juuri nyt, kun siinä vielä oli toisen miehen sylkeä. Oma kyrpäni oli kivikovana farkkujeni sisällä, ja minä tuijotin alas jalkojeni juureen miettien sitä omituista, kadonnutta ruumista saadakseni ajatukseni irti kullistani hetkeksi ja selvittääkseni mitä oli tekeillä. Sillä jotain oli sattunut, siitä ei ollut epäilystäkään.
Kun katsahdin ylös, mies oli kääntynyt ja käveli poispäin.
”Hei! Odota − ” Tunsin jälleen kiukkua myöhästymisestä, menetetystä mahdollisuudesta. Ja olin hämilläni. Sillä luulin, että minulle oli tarjoutunut toinen tilaisuus. Enkä halunnut antaa sen lipua käsistäni vastaan panematta − tai edes ilman selitystä.
Hän kääntyi katsomaan olkansa yli.
En käsittänyt mitään. Näin hänen katseessaan halua, yhtä suurta ellei suurempaa kuin omani. Mutta samalla näin myös sen uteliaan katseen − yllätyksen tai pelon tai molemmat.
Hän kääntyi uudelleen ja jatkoi kulkuaan. Seurasin, kuinka hän käveli pois, kykenemättä liikkumaan tai ajattelemaan, mieli ja ruumis kumpainenkin jähmettyneenä viime minuuttien levottomien tapahtumien seurauksena.
Kun hän oli kadonnut kulman taa, palasin äkisti takaisin eloon. Ansaitsin parempaa.
”Odota,” huudahdin uudelleen häntä seuraten. Mutta kun käännyin kulman taa, oli katu yhtä tyhjä kuin se jalkakäytävä, jolla olimme juuri seisseet, se, jolla kuolleen ruumiin olisi pitänyt lojua.
###
Palasin paikalle seuraavana iltapäivänä päästyäni töistä. Ensin jalkakäytävälle, jossa hän ja minä olimme päässeet niin lähelle… jotakin. Intiimiyttä? Ei vain seksiä, vaan jotakin suurempaa. Ei pelkkää fyysistä yhteyttä. En saanut häntä mielestäni.
Olin mennyt kotiin, kun hän katosi silmistäni, sillä kaikki muu olisi tuntunut pettymykseltä intensiivisten tapahtumien jälkeen. Siitäkin huolimatta, että kaikki oli jäänyt kesken ennen kliimaksia, enkä tarkoita pelkkää fyysistä orgasmia. Kaikki oli yhtä suurta arvoitusta: pudonnut ruumis, joka katosi, huuto, jonka me kumpikin kuulimme, mutta johon kukaan muu ei kiinnittänyt huomiota, ylipäätään koko mystinen mies ja yhteys, jonka välillämme tunsin siitä hetkestä, kun katseemme ensimmäisen kerran kohtasivat…
Ei ole yllätys, että menin takaisin.
Mutta jalkakäytävä ei tarjonnut seuraavana päivänä enempää vastauksia kuin silloin, kun mies ja minä seisoimme paikalla, johon ruumiin olisi pitänyt pudota nähtyämme sen syöksyvän alas.
Käännyin ympäri ja suuntasin kohti temppeliä ja sitä ympäröiviä puita ja pensaita. Oli vielä aikaista, eikä paikalla ollut montaakaan miestä. Päiväsaikaan Parque del Oeste, jossa temppeli nyt sijaitsi, täyttyi äideistä ja lastenhoitajista, jotka toivat lapsiaan tälle nurmikentälle, lähinnä irrottelemaan kiipeilytelineisiin siksi aikaa, kun he itse istuskelivat penkeillä juoruamassa. Yön koittaessa puiston väki muuttui kovin erilaiseksi.
Kuljeksin alueella, jolla olin edellisenä päivänä ensimmäisen kerran kohdannut tuon vieraan miehen, mutta tiesin jo mennessäni, ettei hän olisi siellä tänään. Kävin temppelillä silloin tällöin, mutten muista koskaan aiemmin käyneeni siellä kahtena peräkkäisenä iltana. Eilen en toki ollut saanut seksiä, ainakaan täällä − runkkasin kyllä kotona ajatellen tuntematonta miestä, hänen katseensa tuijotti minua aivan kuin hän olisi tirkistellyt minua oman fantasiani sisällä ja nähnyt käteni puristuvan kullini ympärille…
Mutta tulin kuitenkin etsimään häntä siinä toivossa, että hänkin tunsi samaa keskeneräisyyttä ja halua selvittää, mitä oikein oli tapahtunut, mitä tapahtui paraikaa (tunsin yhä jotakin kummaa mielessäni, kuin kutinaa tai orastavaa päänsärkyä), mitä tulisi vielä tapahtumaan.
Torjuin toistuvasti minua lähestyvien miesten ehdotukset: pelkkä seksuaalinen halu kalpeni sen sykkeen rinnalla, joka vei minua illasta toiseen tuntematonta miestä etsimään. En ollut koskaan aiemmin tuntenut samanlaista pakkomiellettä ketään kohtaan, ja vieläpä niin hataralta pohjalta. Emmehän olleet harrastanut seksiä. Emme olleet edes koskeneet toisiimme. Paitsi − ja tiedän tämän kuulostavan todelliselta new age-hömpältä − ehkä sielujen tasolla, kun katseemme kohtasivat. Tai kun se mies huusi, se ruumis putosi, ja vain me näimme sen tapahtuvan.
En menettänyt kiinnostustani, mutta liki viikon kestänyt turha etsintä, täyttymätön halu ja selvittämättömäksi jäävät arvoitukset alkoivat uuvuttaa minua, olin kuin vanha akku, jonka virta oli heikkenemässä. Käyskentelin Templo de Debodin luo ja seisoin sen sisäänkäynniltä lähtevien pitkien vesialtaiden välissä ja tuijotin niiden pinnasta heijastuvaa taivasta. Katselin veden ylle laskeutuvaa varjoani, yritin kuvitella muukalaisen varjon ilmestyvän taakseni… mutta turhaan. Jos olisin voinut kutsua hänet luokseni pelkällä tahdonvoimalla, olisi tämä kipeä tyhjyys helpottanut jo viikko sitten.
Katkerana ja vihaisena käännyin pois temppeliltä ja suuntasin kohti pensaikkoja, olin päättänyt unohtaa hänet jonkun toisen miehen tai miesten syleilyssä, aioin manata haamun mielestäni fyysisen helpotuksen myötä.
Minun ei täytynyt odottaa kauaa, kun joku jo lähestyi ja katsoi minua haluten. Miehen katse kalpeni arvoituksellisen muukalaiseni katseen rinnalla, mutta tämä mies oli nyt paikalla, ja minä seurasin häntä syvemmälle vihreyden keskelle. Yritin olla ajattelematta ja keskittyä tuntemaan, kun hän polvistui eteeni ja avasi housuni.
Kyrpääni imettiin vielä silloinkin, kun toinen mies ilmestyi paikalle ja katseli meitä. Tai oikeastaan katseli minua, ei hän juuri edes vilkaissut haaravälini suuntaan, jossa kulli liukui kosteiden huulten välissä edestakaisin − kuka tahansa tirkistelijä olisi keskittynyt nimenomaan siihen.
Miehen katse kohtasi omani, ja tunsin aavemaista etäisyyttä, kuin osamme olisivat vaihtuneet, kuin kokisin nyt deja vun siitä hetkestä, jolloin olin nähnyt arvoituksellisen muukalaiseni. Tämä uusi mies, joka minua katseli, ei muistuttanut minua eikä tummanpuhuvaa hahmoa, johon olin pakkomielteisesti viime päivinä kiintynyt. Mutta hän tuntui edelleen jotenkin tutulta, epäilin nähneeni hänet jossakin tai eläneeni tämän tilanteen aiemmin. Kulliani imevä mies ei kiinnittänyt tunkeilijaan lainkaan huomiota, ja hetken mietin, oliko kyseessä sama mies, joka oli ottanut suihin
Ja sitten kuulin tutun huudon.
Ensin en ollut varma, muistelinko kuulevani äänen vai kuulinko sen nyt aivan oikeasti. Mutta minua katsellut mies käänsi päänsä, ja minun katseeni seurasi perässä, ja jälleen kerran näin ruumiin putoavan Calle Ferrazin varrella sijaitsevasta rakennuksesta.
Ennen kuin ehdin edes tajuta, juoksin jo kohti katua, kullinimijä oli unohdettu, samoin minua katsellut mies. Huomioni keskittyi surusilmäiseen mieheen, jonka tiesin varmuudella odottavan siellä, missä ruumiin pitäisi nyt lojua.
Mutta jalkakäytävällä ei tälläkään kertaa ollut mitään. Ei ruumista. Ei mysteeristä muukalaista.
Vain muutamaa sekuntia myöhemmin minua äsken katselleelta mieheltä otettiin jo suihin.
Epävarmuus teki oloni heikoksi. Mitä pudonnut ruumis tarkoitti? Kuka oli pudonnut? Minne ruumis oli kadonnut? Tai mistä se oli ilmestynyt? En käsittänyt, mitä ympärilläni tapahtui − kaikki oli alkanut siitä kohtaamisesta. Enteilikö mies tapahtumia vai vauhdittiko hän niitä? Miten ja miksi olin päätynyt osaksi tätä kaikkea? Ja nyt kuvioissa oli tämä uusi muukalainen…
Minusta tuntui kuin minun olisi nyt pitänyt kävellä kulman taa sanomatta sanaakaan tälle uudelle miehelle, joka oli katsellut minua, joka oli nyt tässä skenaariossa aiemmassa roolissani.
Mutta ennen kuin ehdin päättää mitään mihinkään suuntaan, mies puhui.
”Hitto, olipa kummaa. Voisin vannoa kuulleeni huudon ja nähneeni jonkun putoavan.”
Maailma oli yhtäkkiä palautunut entiselleen. Tunsin oloni rauhalliseksi, kuin tyyneksi hetkeksi myrskyn silmässä.
”Niin”, vastasin. ”Omituista.”
Seisoimme hetken hiljaa, katseemme toisiinsa lukkiutuneina. En ajatellut mitään, katsoin vain.
Hän rikkoi jälleen hiljaisuuden, ”Sinua ei hoideltu tuolla ihan loppuun asti.”
Huomasin, että housuni olivat jälleen kunnolla ylläni, olin vetänyt ne kiinni vaikken muistanut tehneeni niin. Olin kai tehnyt sen juostessani.
”Haluaisitko hoitaa hommat loppuun kanssani?” En vastannut vaan katsoin häntä suoraan silmiin, ja hän tulkitsi kieltäytymättä jättämisen myöntymiseksi. "Voimme mennä kotiini. Asun täällä. Tässä rakennuksessa. Siksi tuntuikin niin kummalta ajatella, että täältä putoaisi jonkun ruumis. Hetken näytti kuin se olisi pudonnut omalta parvekkeeltani.” Hän naurahti hermostuneesti itseään vakuutellakseen, tunnelmaa keventääkseen, ja asteli sisäänkäynnille kaivaen avainnippua taskustaan.
En edelleenkään liikkunut, olin oivallukseni jähmettämä.
Muistin nähneeni saman uteliaan ilmeen juron, synkeän pakkomielteeni kasvoilla, kun olimme seisseet sillä samalla paikalla. Sitä katsetta olin erehtynyt luulemaan haluksi tai peloksi, ja nyt ymmärsin sen olleen sekä uteliaisuutta että yllättyneisyyttä. Olin kuullut jotain, nähnyt jotain. Jotain, mitä minun ei olisi pitänyt nähdä. Jotain, mitä ei ollut tapahtunut.
Jotain, jossa olin jollain tapaa osallisena.
”Toki”, sanoin ja seurasin häntä avoimesta oviaukosta synkkään portaaliin, kohti vääjäämätöntä kohtaloani.
Falling ilmestynyt alun perin teoksessa Bend Sinister (toim. Peter Burton, Millivres, 2002). Suom. Sonja Lahdenranta. Julkaistu kirjoittajan luvalla.
Lawrence Schimel on yhdysvaltalainen kirjailija, joka on erikoistunut sekä homoerotiikkaan että science fictioniin ja kauhuun. Schimelin toimittamia teoksia ovat mm. The Mammoth Book Of Gay Erotica ja Fields Of Blood: Vampire Stories From The American Heartland
