keskiviikkona, joulukuuta 21, 2011

Tapani Bagge: Vaarallinen lauantai

Kuuton kesäyö oli hiljainen, kunnes mies murahti ja iski kirveen hamaran kuusiruutuisen ikkunan puuristikkoon. Lasi helähti, puu rytisi. Sirpaleet ja puunsäleet lensivät tuvan lattialle. Mies raivasi kirveellä lisää aukkoa raamien väliin ja työntyi sisään.
Mari perääntyi paljain jaloin kohti ovea, yritti pysäyttää miehen hätääntyneellä tuijotuksellaan ja näytti hetkeksi onnistuvankin. Lasi rapisi miehen saappaissa, kun hän kääntyili vähän aikaa ympäriinsä ikkunan edessä ja antoi katseensa kiertää hämärässä sinertävää tupaa. Hänen silmänsä paloivat keskellä partaista ruokkoamatonta naamaa, ja hänen kurkustaan purkautui mielipuolinen mylväisy, joka toi mieleen pikemminkin eläimen kuin ihmisen.
Mari ei ollut eläissään nähnyt koko miestä. Hän oli herännyt keskellä yötä siihen, että joku oli kopistellut ulko-ovella. Hän oli arvellut, että Esko oli palannut markkinareissultaan jo samana päivänä, sen sijaan että olisi tavalliseen tapaansa yöpynyt peltiseppäveljensä luona Mikkelissä. Mutta kun Mari oli mennyt kynttilä kädessä avaamaan ovea, jonka oli pistänyt yöksi reikeliin, hän olikin kohdannut vieraan kulkumiehen. Sanaakaan sanomatta mies oli yrittänyt käydä käsiksi Mariin.
Mari oli onnistunut sohaisemaan miestä palavalla kynttilällä näpeille, ja kun mies oli kiroten hieman perääntynyt, Mari oli kiskaissut oven kiinni ja saman tien reikeliin.
Lankkuovi oli jykevää tekoa. Aikansa rynkytettyään mies oli hakenut hakkuupölkystä liiterinnurkalta kirveen ja tullut sen kanssa ikkunasta sisään.
Nyt mies huomasi yhä paitasillaan olevan Marin, keskeytti mölinänsä ja nuolaisi huuliaan. Mari hamusi tiskipöydältä käteensä leipäveistä tai puukkoa, mutta löysi vain haarukan. Hän puristi sen kämmeneensä ja heittäytyi eteisen ovea vasten, törmäsi eteisen läpi ulko-ovelle, riuhtaisi reikelin auki ja juoksi kirkuen kohti aittaa.
Mies tuli joutuin perässä. Marin vaaleapalttinainen yöpaita erottui selvästi harmaiden piharakennusten joukosta. Miehen saappaat tuntuivat kahistavan kasteista heinikkoa samaan tahtiin kuin Marin sydän hakkasi hänen kurkussaan.
Aitan luona Mari tajusi, ettei tukevakaan ovi kauan pitelisi kirveen kanssa heiluvaa mielipuolta. Hän muutti suuntansa kohti kevyessä tuulenvireessä huojuvaa kaurapeltoa, jonka takana metsä häämötti tummana ja turvapaikkaa lupailevana.
Kaura lahmaantui, mutta sille ei mahtanut mitään. Mari nosti helmansa pois sääriin takertumasta ja juoksi, minkä lyhyillä jaloillaan pääsi. Henki ei tahtonut enää kulkea, eikä hänen muutenkaan olisi kannattanut huutaa, koska lähin naapuri oli kahden kilometrin metsätietaipaleen takana, eikä sielläkään asunut muita kuin Paavilaisen leskimummo, umpikuuro Alina.
Onneksi oli sentään uudenkuun aika, niin että Marilla oli edes jonkinlaisia toiveita päästä piiloon takaa-ajajaltaan. Joutomieheksi vainooja oli hyvässä kunnossa. Hän pysyi kevyesti Marin kintereillä ja tuntui jopa kaventavan etumatkaa.
Peltoa riitti sillä kohtaa vain satakunta metriä. Metsässä Mari alkoi juostessaan hakea katseellaan suojapaikkaa jostakin tiheiköstä. Hän kompasteli kantoihin ja kiviin, havut ja muut oksat löivät häntä silmille ja käsivarsille, takertuivat yöpaitaan ja repivät siitä riekaleen kerrallaan.
Maasto alkoi kohota. Mari tajusi tulevansa pian Jyrkänpartaalle, jonka mukaan pientila oli saanut nimensäkin. Parras oli leveä kallionjyrkänne, jonka laella kasvoi sammalta ja katajia. Alapuolella odotti Hiidenkuruksi nimetty louhikko.
Marille valkeni vasta nyt, että hän oli tulossa umpikujaan. Jyrkänpartaan molemmin puolin maasto soistui nopeasti. Vasemmalla tulisi ennen pitkää vastaan Likolampi upottavine rantoineen, oikealla Suoniitty ja sen jälkeen Lakkasuo. Mutta hän osasi liikkua suolla, oli kulkenut siellä marjassa jo pienestä pitäen. Sinne hän voisi eksyttää takaa-ajajansa – jos vain pääsisi niin pitkälle.
Mari kääntyi jyrkästi oikealle juuri, kun suora reitti eteenpäin olisi noussut kalliolle. Hän kuuli miehen rytistelevän oksien läpi takanapäin, mutta mies tuntui vaistoavan hänen suunnanmuutoksensa ja lähti oikaisemaan hänen edelleen.
Mari pysähtyi. Hetken päästä rytinä lakkasi pellon suunnassa – mieskin oli pysähtynyt. Yöpaita oli jo riekaleina, joten Mari riisui sen yltään ja heitti näreen päälle hämäämään miestä. Sitten hän lähti hitaasti, pienintäkin rasahdusta säpsähtäen jatkamaan matkaansa kohti Lakkasuota.
Hetkeen ei kuulunut hiiskahdustakaan. Äkkiä jokin kahahti läheisen puun latvassa, ja Mari päästä pienen kirahduksen, jonka hän samassa tukahdutti. Hän työnsi rystysensä hampaiden väliin ja toivoi, ettei mies ollut kuullut ääntä. Latvan kahauttajaksi paljastui pian pöllö. Se huhuili kysyvästi, vastasi itse ja lehahti hiljaa siivilleen.
Mari kuunteli yötä henkeään pidätellen. Hän joutui nieleksimään, ettei levottomasti lyövä sydän olisi hypännyt kurkusta suuhun. Mutta metsä oli hiljainen. Ihan liian hiljainen. Jos mies oli eksynyt jäljiltä, hänen olisi luullut kiroilevan ääneen tai edes ryntäilevän edestakaisin Maria etsiessään.
Meni hetki, toinen, kolmaskin. Mitään ei kuulunut, mitään ei tapahtunut. Metsä huokui Marin ympärillä öistä rauhaa. Hän päätti jatkaa matkaansa kohti suota, otti ensimmäisen askeleen ja rasautti pienen risun poikki jalkapohjansa alla.
Samassa aivan läheltä oikealta kuului matala murahdus, ja luja käsi tarttui Marin paljaaseen käsivarteen. Mies oli hiipinyt hänen vierelleen sillä välin, kun hän oli kuulostellut. Hän yritti riuhtaista itsensä irti otteesta, muttei onnistunut. Hän muisti haarukan kädessään ja sieppasi sen vasempaan käteensä, iski niin lujaa kuin jaksoi ja tunsi osuvansa johonkin pehmeään.
Mies älähti, Mari kirkaisi.

– Kun Esko-setä iltapäivällä tuli hevospelillä Mikkelistä, se löysi verisen kirveen hakkuupölkystä ja tädin ruumiin paloiteltuna Hiidenkurusta, Tiina päätti kertomuksensa. – Siitä on nyt kolmekymmentä vuotta. Esko oli mun setäni, se kävi meillä aika usein ja me käytiin joka kesä täällä. Mutta Marin kuoleman jälkeen Esko oli ruvennut ryyppäämään niin rankasti, ettei mutsi ja faija uskaltaneet jättää mua tänne yksin sen kanssa. Se kelas aina samaa juttua, miten sillä oli huono omatunto kun se oli jäänyt broidinsa luo Mikkeliin eikä ollut tullut suoraan kotiin.
– Meinaatko sä tosissas olla täällä koko loppulomas? Tomi ihmetteli. – Semmosessa murjussa.
– Se on nyt mun mökkini, niin että käytä vähän siivompaa kieltä siitä.
Esko-setä oli ryyppäilystään huolimatta elänyt viime kevääseen saakka. Kun sillä ei ollut omia mukuloita, se oli testamentannut mökkinsä veljentytölleen. Metsät ja pellot, ne vähät mitä tilalla oli ollut, Esko oli ehtinyt kiskoa kurkusta alas.
Tie ei vieläkään ollut paljon kärrypolkua kummempi, ja lähimpään naapuriin oli nykyään kolmisen kilometriä, kun Paavilaisen mummokin oli vanhuuttaan kuollut. Tomin pikku-Bemarin jouset ja iskunvaimentimet olivat lujilla nimismiehenkiharoissa, mutta auto oli vielä uusi ja kesti hyvin höykytyksen.
Tiina nautti jo etukäteen tulevasta yksinolostaan. Tomi oli kiva kundi, mutta välillä vähän rasittava ainaisine auto- ja atk-juttuineen – paljon muusta se ei osannut puhua. Kesälomaakaan se ei voinut pitää, kun espoolainen atk-firma ei millään tullut viikkoakaan toimeen ilman Tompan korvaamattomia palveluksia.
– Eiks sua pelota yhtään? Tomi kysyi äkkiä.
– Miten niin?
– Jos se sama kulkumies tulee vaikka jonain yönä takaisin. Sitähän ei ikinä tavoitettu.
– Ei tavoitettukaan, ja Esko sitä paitsi väitti, että Mari kävi aina kummittelemassa verisessä yöpaidassa. Mutta Esko dokas niin paljon, että mä en ihmettelisi vaikka se olis nähnyt vaaleenpunaisia virtahepoja rullaluistimilla.
– Siellähän ei oo ees puhelinta. Mistä sä saat apuu, jos jotain tapahtuu?
– Ei siellä mitään tapahdu. Ja jos siellä olis puhelin, mä en sais hetkenkään rauhaa käännökseni kanssa, kun pikkusisko soittais varttitunnin välein, miten sen ripariromanssi etenee.
Tie sukelsi jyrkkään mutkaan, ja Tomi keskittyi ratin kääntöön. Tiinalla oli matkatavaroidensa joukossa matkakirjoituskone, iso sanakirja ja englanninkielinen pokkariversio amerikankiinalaisen bestseller-kauhukirjailija Jonathan Singin tuntemattomasta varhaisteoksesta Dangerous Saturday, Vaarallinen lauantai. Tiina opiskeli englantia yliopistolla ja oli ottanut pieneltä pokkarikustantajalta käännöshomman kesätyökseen. Palkkio oli pieni, mutta saihan siinä hyvää harjoitusta. Sitä paitsi Tiina piti Singin kirjoista – niissä ei turhia jahkailtu, vaan vertahyytävää kauhua riitti joka sivulle.
– Onko toi joku laulukirja vai, kun siinä lukee Sing?
Niin Tomppa oli kysynyt nähdessään romaanin. Jätkä oli ylpeä siitä, ettei ollut eläissään lukenut muuta kuin koulukirjoja ja atk-manuaaleja.
Lopulta tultiin metsän laitaan. Pelto oli jo reippaasti vesakoitunut. Tomi jurrasi pienellä vaihteella heinittyneitä raiteita pitkin pihaan, pysäytti auton ja sammutti moottorin.
– Karsee läävä!
– Navetta on jo kyllä purettu ja hirret ja laudat poltettu tuvan uunissa, Tiina korjasi. – Toi tossa oikeella on päärakennus, sen takana on liiteri ja sauna on tuolla alhaalla.
– Onks toi vessa?
– Ei kun huussi. Ei täällä oo viemäriä eikä vesijohtoa. Vesi tulee sisään, jos jaksaa kantaa kaivolta. Sekin on tuolla alhaalla.
Jyrkänpartaan päärakennus nökötti pienen mäen harjalla ison kuusen ja villiintyneiden omenapuiden varjossa. Talo oli harmaa hirsimökki, jonka pärekattoa oli sieltä täältä paikkailtu punaisilla ja mustilla huovanpaloilla ja keltaisella apulantasäkillä.
Tomi nousi autosta ja pyöritteli päätään elokuun puolivälin iltapäiväauringossa paahtuvalle pihapiirille.
– Mitä noi kivikasat on tuolla keskellä peltoo? Jotain muinaisia uhripaikkoja, vai?
– Pelloilta kerättiin kivet tollasiin raunioihin, Tiina selitti ja tarttui matkakirjoituskoneeseensa ja yhteen takapenkillä olevista kasseista. – Jelppaatko sä mua näiden kamojen kanssa?
Tomi jelppasi, vaikka narisikin jatkuvasti kuin tuvan oven saranat. Talossa oli tuvan lisäksi eteinen, sen toisella sivulla ruokasuoja ja toisella kesäasuttava konttori, josta pääsi vintille. Tiina oli äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa käynyt jo alkukesästä siivoamassa paikkoja, eikä kukaan ollut käynyt välillä sotkemassa, vaikka ovella oli ollut pelkkä puupönkkä.
Tiina avasi tuvasta molemmat hyttysverkolliset tuuletusikkunat ja kävi taloksi. Varjoisa mökki ei helteestä huolimatta ollut kovin kuuma, mutta ilma tuntui ummehtuneelta. Hän keitti kaasuhellalla kahvit ja vastaili hajamielisesti Tomin kysymyksiin siitä, mistä ikkunasta se kirvesmies oli tullut sisään ja mihin suuntaan pihalta piti lähteä, jos halusi päästä Jyrkänpartaalle ja Hiidenkuruun.
Tiina oli kertonut Tomille saman tarinan aikaisemminkin, mutta silloin Tomppa ei ollut jaksanut paljon kiinnostua koko jutusta. Taisi nyt ressukka olla aidosti huolissaan hänestä. Tiina huomasi jälleen, miten kivasti Tomppa hymyili. Sitä voisi tulla ikävä.
– Kai sä tulet sitten käymään edes kerran viikossa?Eihän tänne oo Espoosta kuin kolmen tunnin ajomatka.
– Bemarilla siitä selvii parissa tunnissa, jos ei osu tutkaan. Mutta nyt mun tarttee lähtee, kello on jo neljä ja mä lupasin olla puoli seittemältä duunissa.
– Eiks sillä teidän pomolla oo ollenkaan sydäntä? Tiina ihmetteli.
– Sydäntäkö? Tomppa naurahti. – Erkka vaihto sen taskulaskimeen heti, kun japsit teki niistä tarpeeks pieniä.
Tiinaa ei naurattanut, mutta hän pakotti naamalleen jonkinlaisen hymyn. Tomppa sentään yritti parhaansa.

Kun Bemari lähti pihasta, Tiinasta tuntui hetken verran jotenkin orvolta. Mutta se meni pian ohi. Hän päätti lähteä tekemään saunapuita ja kävi tuvassa vaihtamassa vaatteita.
Ilta oli kirkas ja kaunis, oikea suomalainen kesäilta. Siihen olisi oikeastaan kuulunut Olavi Virran haikea tango vanhasta radiosta tai kaukainen haitarinsoitto järvenlahden takaa. Mutta Jyrkänpartaasta oli kilometrikaupalla lähimmälle järvelle, eikä radiosta tuntunut tulevan muuta kuin rokkia tai diskoa.
Pihalta kuului jos jonkinlaista liverrystä, vaikka ensimmäiset muuttolinnut olivat jo varmaan lähteneet. Jonain päivänä Tiina vielä toteuttaisi vanhan suunnitelmansa ja hankkisi itselleen kiikarin ja lintukirjan.
Liiterissä oli kohtalainen rivistö Eskon aikanaan sahaamia hirrenpätkiä. Tiina tarttui yhteen niistä kaksin käsin, kantoi sen hakkuupölkyn luokse liiterin nurkalle – ja pudotti käsistään.
Hakkuupölkkyyn oli isketty kirves. Se oli ollut siinä viimeksikin, siivousreissulla, mutta silloin terässä ei ollut ollut kirkkaanpunaisia tahroja kuten nyt. Tiina kosketti kirveen terää sormenpäällään kuin olisi pelännyt kirveen käyvän omin voimin hänen kimppuunsa. Tahrat olivat vielä kosteita, ja ne haisivat vereltä.
Tiina juoksi päätä pahkaa tupaan ja salpasi kummankin oven jäljessään.
Vasta vähän aikaa hengähdettyään Tiina alkoi ajatella. Mistä kirveeseen oli voinut ilmestyä veritahroja, vieläpä tuoreita? Hän oli melko varma siitä, ettei kukaan ollut käynyt tuvassa. Kummitteliko Jyrkänpartaalla oikeasti? Tulisiko Mari-tädin haamu keskiyön hetkellä heittämään keilaa pääkallollaan, verisenä ja mädäntyneenä ja yöpaita riekaleina?
Tiina otti itseään niskasta kiinni ja ravisteli moiset mietteet pois mielestään. Kummituksia ei ollut olemassa muualla kuin elokuvissa ja romaaneissa ja sarjakuvissa. Hän oli sentään jo kaksikymmenvuotias, eikä uskonut enää sen pahemmin joulupukkiin kuin hammaskeijuunkaan. Kummitukset kuuluivat samaan sarjaan.
Mutta entä jos sama murhamies liikuskeli jälleen seudulla? Mari-tätiä ei ollut tappanut mikään henkiolento, vaan lihaa ja verta oleva ihminen, tuntematon kulkumies tai –nainen... Tai joku paikkakuntalainen, joka oli kaikki nämä vuodet kantanut synkkää salaisuutta sydämessään, sikäli kuin hänenlaisellaan murhaajalla oli sydäntä. Tai ehkä verityön tekijä oli jo kuollut ja vienyt salaisuuden mukanaan hautaan.
Mutta entä jos mies – Tiina oli päättänyt mielessään, ettei nainen olisi voinut olla niin raaka toiselle naiselle – olisi tosiaan yhä elossa? Jospa hän oli saanut vihiä Tiinan tulosta, nähnyt heidät vaikka kyläkaupalla ja päättänyt ilmestyä ensin pelottelemaan tulokasta ja sitten uusimaan hirmutyönsä?
Tiina kaatoi itselleen kahvia saadakseen ajatuksensa selkenemään, hörppäsi pari kertaa ja säpsähti: ikkunat olivat yhä auki! Hän kaatoi kahvimukinsa pöydälle rynnätessään sulkemaan ikkunoita.
Kun tupa oli tiiviisti eristetty ulko-ilmasta, hän palasi pöydän ääreen, pyyhki kahvit pois kuluneelta vahakankaalta ja kaatoi itselleen pannusta uuden mukillisen. Mukaan tuli jo perskojakin, mutta hän ei edes huomannut sitä.
Keitä kaikkia kaupalla oli ollut? Vanha kyläkauppias Hokkanen ja hänen nelikymppinen, vanhaksipiiaksi tuomittu Elina-tyttönsä, mopollaan keskikaljanhakuun lähtenyt Vertasen ukko Hyötyystä, pari Tiinalle tuntematonta kesämökkiasukasta sisäfilettä valikoimassa. Kuka tahansa heistä saattoi periaatteessa olla murhaaja – paitsi kauppiaan Elina, joka oli kolmekymmentä vuotta sitten ollut vasta kymmenvuotias.
Sitä paitsi sana levisi kylällä nopeasti talosta taloon ja varsinkin kaupalla käydessä juoruja vaihdettiin kiivaasti.
Kauhas-Esko -vainaan veljentytön tulo Jyrkänpartaaseen oli taatusti iso uutinen kylällä.
Tiina maisteli kahvia ja yritti muistella, mitä kaikkea hän oli kuullut vanhemmiltaan ja Esko-sedältä Mari-tädin kuolemasta. Juttu oli ollut jo vanha, kun Tiina oli tullut siihen ikään, että hänen oli katsottu ymmärtävän sellaisia asioita. Äidin leikekokoelmissa oli kuitenkin ollut kellastuneita pikku-uutisia paikallisesta ja vähän isommastakin lehdestä. Tiina oli tutkinut niitä kiinnostuneena ja pohtinut, mitä hän olisi osannut tehdä, jos olisi joutunut vastaavaan tilanteeseen kuin Mari.
Silloin, kolmekymmentä vuotta sitten, oli ollut samanlainen kuuton ja lämmin elokuinen lauantai. Mari oli ollut yksin kotona. Eskon metsästyshaulikko olisi ollut seinällä, mutta Mari ei ollut osannut käyttää sitä – tuskinpa hänelle oli edes tullut mieleen yrittää.
Tiina ei ollut koskaan ampunut haulikolla, mutta hän oli monesti nähnyt, kun Esko oli hätistellyt variksia pihamaaltaan. Esko oli pitänyt niitä pahanilmanlintuina ilman sen kummempaa syytä; eihän hän enää ollut viljellyt maatakaan, niin että ne olisivat voineet tehdä vahinkoa hänen sadolleen.
Esko oli aina ollut kiltti Tiinalle, heijannut häntä pienempänä polvellaan ja ostellut vähistä rahoistaan kaikenlaisia lahjoja, enimmäkseen joutavaa rihkamaa. Ja Tiina oli pitänyt Esko-sedästä, vaikka setä olikin haissut tupakalta ja viinalta ja vanhalta hieltä. Setä oli sanonut, että Tiina oli hänelle kuin oma tytär, näyttikin ihan yhtä sievältä kuin Mari-vainaa eläessään.
Eskon yksipiippuinen Husqvarna oli yhä tuvan seinällä naulassa. Tiina nousi päästävedettävälle sängylle ja kurkotti aseen käteensä. Se oli vähän ruosteessa, mutta piippu taittui auki ihan kuin Eskonkin käsissä ennen vanhaan. Putsauspuikko oli uunin reunalla. Tiina otti tiskikaapin alalaatikosta vähän trasselia ja jynssäsi piipun kirkkaaksi. Sisältä ase ei ollut päässyt ruostumaankaan, siitä oli pitänyt huolen vahva rasvakerros.
Tiina muisti Eskon säilyttäneen patruunoita piirongin vasemmassa ylälaatikossa. Sieltä ne löytyivät nytkin, haalistuneiden valokuvien vierestä.
Hetkeksi Tiina unohtui katselemaan Marin ja Eskon vanhaa hääkuvaa ja vertaamaan peilikuvaansa Mari-tätiin. He eivät varsinaisesti olleet edes sukua toisilleen, mutta kumpikin oli tumma, lyhytkasvuinen ja riuskannäköinen tyttö. Tiinalla vain oli lyhyemmät hiukset.
Pöytäkello löi viisi kertaa. Tiina havahtui panemaan kuvat takaisin laatikkoon ja otti patruunarasian käteensä. Saunominen sai siltä illalta jäädä. Hän päätti olla valmiina, jos murhamies tulisi illan pimetessä kolkuttamaan ovelle tai ikkunaan.

Tiina havahtui kellonlyönteihin. Hän säpsähti pystyyn pöydän takana, harppoi haulikko kädessä keskelle hämärää tupaa ja tajusi nukahtaneensa. Kellon mukaan oli keskiyö.
Vintiltä kuului rapinaa. Siellä saattoi olla hiiriä, mutta siellä saattoi olla jotain muutakin. Esimerkiksi murhamies. Mutta miksi hän olisi kiivennyt ullakolle? Eihän sieltä pääsisi tupaan muuten kuin konttorin ja eteisen kautta. Sitä paitsi miehen olisi pitänyt vintille päästäkseen rikkoa ikkuna. Tiina olisi kyllä herännyt meteliin.
Tiina pani kahviveden kiehumaan. Hänellä ei olisi varaa nukahtaa ennen aamunkoittoa – jostain syystä hänestä tuntui, että vaara olisi ohitse heti, kun aurinko kurkistaisi Kettukallion takaa.
Tiina ei sytyttänyt tulta öljylyhtyyn, vaan askaroi hämärässä. Hän ei halunnut antaa hiiviskelijälle minkäänlaista etulyöntiasemaa. Hän oli jotakuinkin varma siitä, että joku hiippaili pihalla. Tuntui kuin jonkinlainen kuudes aisti olisi varoittanut häntä.
Kun vesi kiehui, Tiina laski haulikon kädestään uuninkupeelle ja mittasi porot pannuun. Hän pääsi juuri laskunsa loppuun, kun ulko-ovelta kuului vaimea rapsahdus.
Tiina jäykistyi hetkeksi aloilleen, pani sitten varovasti kahvipurkin takaisin hyllylle ja tarttui haulikkoon. Hänen katseensa nauliutui tuvan oveen.
Joku koputti ulko-ovelle kuuluvasti. Tiina ei hievahtanutkaan. Kahvi kiehui hellalla omia aikojaan. Pöytäkello tikitti, Tiinan sydän jyskytti hetki hetkeltä kiivaammin. Henki ei tahtonut kulkea.
– Mari, tuu avvoomaan! Minä tiijjän että sinä oot siellä. Minä näin sinut kaupalla sen nuoren juipin kyyvvissä! Arvasin het, että sinä oot tullunna takas minun takijaen!
Tiina pidätti hengitystään ja nappasi uuninreunalta taskulampun vasempaan käteensä. Murhaaja oli siis ollut joku kyläläinen, jonka Mari oli tuntenut. Joku hullu, joka nyt kuvitteli Marin palanneen kuolleista.
Tiina ei tuntenut miestä, mutta ääni kuulosti melkein jonkin pedon mylvähtelyltä, vaikka savon murre puhetta vähän pehmensikin. Hän arvasi, että kun mies ei pääsisi ovesta sisään, se yrittäisi ikkunasta. Hän kiskoi vasemmalla peukalollaan iskuria taaksepäin, kunnes se naksahti.
Nyt ase oli vireessä. Hänen tarvitsisi vain puristaa liipaisinta. Se oli jäykkä, mutta hän jaksaisi kyllä puristaa tarpeeksi – hän oli kokeillut sitä monesti illan mittaan, vaikkakin ilman panosta.
Vähään aikaan ulkoa ei kuulunut ääntäkään. Tiina pidätteli hengitystään ja kuulosteli, veti välillä henkeä ja kuulosteli taas. Ikkunoista näkyi vain hämärää pihaa ja omenapuiden vänkyräisiä varjoja.
Äkkiä liiterinpuoleisen ikkunan takana seisoi tumma, miehenmuotoinen hahmo, jonka kädessä häivähti kirves.
Tiina kirkaisi, suuntasi haulikon ikkunaa kohti ja puristi kaikin voimin liipaisimesta. Laukaus pamahti tuvassa kuin dynamiittipanos. Haulikon takapotku teki kipeää Tiinan olkapäässä ja paiskasi hänet selälleen lattialle.
Kuului lasin helinää ja särkyvän puun rytinää – ja kauhistunut huuto. Tiina arveli rekyylin heittäneen laukauksen pahasti yli maalin. Hän ei ollut arvannut, että takapotku olisi niin kova. Mutta hän ei yrittänytkään ottaa uutta patruunaa farkuntaskusta, vaan antoi haulikon pudota käsistään ja sytytti taskulampun ja suuntasi sen ikkunaa kohti.
Ylimmäiset ruudut olivat säpäleinä, ja puitteetkin olivat kärsineet hauleista. Suurin osa patruunan sisällöstä oli kuitenkin uponnut vaaleanruskeaan lämpöpahviin ikkunan yläpuolella.
Ikkunan takaa kuulunut kauhunhuuto oli tuntunut Tiinasta tutulta, eikä suotta. Tomppa seisoi yhä ikkunan takana kasvot kalpeina ja tuijotti silmät selällään suoraan taskulampun valokiilaan. Kirves roikkui kädessä kuin vappujuhlista kaulaan unohtunut serpentiini.
Poika oli saanut naamaansa muutaman verinaarmun lasinsiruista, muttei mitään vakavampaa vammaa – ei ainakaan sellaista, mikä olisi näkynyt päälle päin.
– Mitä hittoa sä oikein meinaat? Tiina ärähti. – Tajuutko sä, että mä olisin voinut tappaa sut?
– M... mä... m... mun piti vaan vähän pelotella, Tomppa änkytti ja rupesi räpyttelemään silmiään. – Toi valo... se sattuu silmiin...
– Sietää sattuakin! Tiina kuohahti. – Vai vähän pelotella... mä meinasin saada slaagin!
– Arvaa meinasinko mä...
– Vahinko, etten mä osunut! Nyt viet kirveen takasin, putsaat sen häränveren pois nenäliinalla tai jollain ja painut hiiteen.
– M... mutta... Tomppa yritti vielä. – Eiks me voitas jutella...?
Tiina otti haulikon käteensä ja heristi sitä Tomppaa kohti.
– Mä juttelen kohta lisää tämän välityksellä, jos sä et korjaa luitas täältä!
Tomppa sai jalat alleen. Se jopa vei kirveen paikoilleen liiterin nurkalle ja pyyhkäisi sitä enimmät veret paperinenäliinaansa. Sitten se ravasi metsätietä pitkin pois näkyvistä eikä edes vilkaissut taakseen.
Kun Tiina kuuli auton käynnistysäänen jostain parin kilometrin päästä, hän huokaisi helpotuksesta. Vihdoinkin hän pääsisi nukkumaan. Hän oli saanut tarpeekseen koko Tompasta. Jos se vielä soittelisi tai yrittäisi muuten palata kuvioihin, hän sanoisi sille suorat sanat. Niin suorat, että se muistaisi loppuikänsä.
Vaikka johan se oli saanut terveellisen varoituksen.
Tiina sammutti kaasuhellan, veti pelkän verhon särkyneen ikkunan eteen, ripusti haulikon takaisin seinälle, vaihtoi yöpaidan päälleen ja kävi yöpuulle. Uni tuli nopeasti, eivätkä kellonlyönnit enää häirinneet sitä.

Kun kello löi kahta, tumma hahmo pujahti peltopajukosta liiterin nurkalle. Mies tempaisi kirveen irti hakkuupölkystä, kokeili terää peukaloaan vasten ja murahti tyytyväisenä. Sitten hän lähti tottunein askelin marssimaan kohti tuvan ikkunaa, jossa tuulenvire huojutti verhoa...

Lue myös Tapani Baggen toinen tarina! Mukana myös Tapanin lyhyt muistelma kahden Iskun nyt julkaiseman novellin kirjoittamisesta.