Nuoleskelen huuliani ja tuijotan anoppini kädessä olevaa viinilasia. Hänen kätensä on kuppimaisesti pyöreän lasin ympärillä. Lasissa oleva pinot noir lämpenee hänen ruumiinlämpönsä vaikutuksesta, kun hän hieroo ohutta lasia paksuilla makkarasormillaan.
Olen itse enemmänkin kalja- ja viskimiehiä. Kun juon viiniä, saan siitä koirankusesta vain viiltävän pääkivun, joka saa minut haastamaan riitaa koko maailman kanssa. Lisäksi se värjää oman kuseni kirkkaan keltaiseksi. Nyt on kulunut viikko siitä, kun lupasin Meganille vähentäväni juomistani.
Tyttöni on siis huolissaan alkoholinkäytöstäni.
En tiedä mistä hän sai sen päähänsä. Neljä päivää sitten tullessani kotiin työvuorosta avasin jääkaapin oven ottaakseni kylmän kaljan edellisenä iltana hakemastani korista, mutta oluet olivat kadonneet.
Mitä ihmettä?
Kävin läpi koko jääkaapin ja tarkastin kylmiönkin siltä varalta, että olisin jemmannut muutaman pullon sinne edellisiltana ja unohtanut ne. Aloin jo olla aika kiukkuinen. Heittelin muropaketteja, koiranruokapusseja ja muovikasseja ulos kylmiön ovesta. Halusin olueni. Lopulta olin tarpeeksi tympääntynyt kutsuakseni Megania, jonka tiesin olevan jossain päin taloa.
"Megan!"huusin.
"MITÄ!"hän huusi takaisin. Hän seisoi aivan takanani kädet puuskassa ja naama niin sanotusti norsunvitulla.
"Missä kaljat ovat?"kysyin. Ääneni kuulosti uikuttavalta ja epätoivoiselta. Megin ilme muuttui raivokkaasta halveksuvaksi. Seuraavat kaksi tuntia hän käytti kertomalla, miksi juomiseni huolettaa häntä.
Hän kulutti kaksi tuntia siihen, että sai sanotuksi, ettei halunnut minun kuolevan juomiseni vuoksi ennenaikaisesti ja jättävän häntä yksin.
En yrittänyt selitellä tai väittää vastaan. Istuin vain ja kuuntelin, kenties nyökkäsin välillä. Suostuin vähentämään. En lopettamaan, mutta vähentämään tuntuvasti. Ottamaan yhden kaljan koko sixpackin sijaan, siemailemaan viskiä hillitysti reilun dokaamisen sijaan. Pyyntö oli kohtuullinen. Hän kuitenkin halusi lisäksi, että pysyisin kokonaan kuivilla hetken, että viettäisin kuukauden kuivin suin. Suhtauduin ehdotukseen aluksi hieman karsaasti, mutta annoin periksi, kun hänen silmämeikkinsä alkoi valua hiljaa pitkin hänen poskiaan.
Ensimmäiset päivät olivat okei. Join kokista ja otin päivän päätteeksi pari kipulääkettä. Purkki oli ylijäämää minulle joitain aikoja sitten tehdystä pienestä olkapääleikkauksesta. Se auttoi. Pystyin nukkumaan useimpina öinä. Meg valitti kuorsauksestani (lääkkeiden sivuvaikutus) ja siitä, ettei hän pystynyt herättämään minua unesta. Sain kuitenkin nukuttua viitisen tuntia joka yö. Sillä pärjää, sillä selviää työvuorosta.
Neljäntenä päivänä helvetti kuitenkin repesi.
Pillerit eivät sinä yönä auttaneet paskaakaan. Otin neljä pilleriä kolmannen päivän iltana kello 23 ja vielä kolme lisää neljännen päivän aamuna kello kaksi. Kävelin ympäri olohuonetta todella hermona. Jos tupakoisin, olisin varmasti vetänyt helposti koko askin. Pulloon tarttuminen ei kuitenkaan käynyt kertaakaan edes mielessäni.
Kävin suihkussa ja pukeuduin univormuun tasan kuudelta. Leimasin itseni töihin kello 6:15 ja kuittasin partioauton ulos kello 6:30.
Neljäs päivä oli viimeinen työpäivä ennen kahden vuorokauden vapaata. Se alkoi tavanomaisissa merkeissä. Aamupäivä liikennevalvontaa, pari ylinopeutta; kuskit sylkivät minua kasvoihin, repivät sakkolaput, jotka heille ojensin, sitä tavallista paskaa. Päivä oli jo lopuillaan, kun keskuksesta tuli tehtävä 261. Raiskaus. Voihan vittu.
16-vuotias tyttö, lukiolainen. Ja minä onnenpekka ensimmäisenä tapahtumapaikalla.
Kirjasin uhrin lausunnon, soitin hänen äidilleen, soitin hänen isälleen, soitin kriisipalveluun, tein kaiken.
Ihoani jotenkin pisteli, kun ajoin kotiin. Tytön verille hakattu naama ja mustelmat käsivarsissa kohdissa, joista se mulkku oli painanut hänet maahan, olivat palaneet turvonneiden ja punoittavien silmieni verkkokalvoille pysyvästi. Sellainen paska ei unohdu. Ikinä.
Halusin kaljan. Halusin hukuttaa itseni alkoholiin. Ajoin auton talliin ja menin sisälle. Olin juuri päässyt sisään, kun Meg yllätti minut: menemmekin anopin luokse päivälliselle.
Ja täällä sitä sitten ollaan. Katselen, kun se läskihuora juo viiniään ja hymyilee kaikkitietävää hymyään. Ihoani pistelee yhä, eikä oikea jalkani tunnu millään asettuvan. Se nykii totellen omaa sisäistä rytmiään. Meg yrittää vaivihkaa pidätellä sitä, mutta se ei auta.
En tunne mitään, kun nousen sohvalta. En tunne mitään, kun käteni tarttuu vanhan harpun viinilasiin hänen viedessään sen huulilleen. Tunnen kuitenkin, kun lasi murskautuu hänen tekohampaitaan vasten. Se näyttää siltä kuin hän yrittäisi purra sitä. Hän ikään kuin pitää kiinni lasista hampaillaan.
Hän sai kuitenkin vain pienen haavan huuleensa; lasin rikkoutuneella reunalla näkyy pari pisaraa. Nyt anoppi on käpertyneenä valkoiselle matolle ja huutaa tyttärelleen jotain tähän tapaan: “Minähän sanoin! Minähän sanoin sinulle!"
Meg on noussut seisomaan ja katsoo minua samalla tavalla kuin kolme muuta naista elämässäni ovat minua katsoneet. Hänen katseensa sanoo: "Soitan avioerojuristille heti aamulla."
Kun katson häntä takaisin nielaistessani vuosikertaviinin hänen äitinsä lasista yhdessä veren, sirpaleiden ja kaiken muun kanssa, minun katseeni sanoo: "Mitä oikein odotit, kultaseni? Olethan jo neljäs vaimoni."
"The Blood, the Shattered Glass and All the Rest" ilmestynyt alun perin Flash Fiction Offensive -nettilehdessä 6.11.2009. Suom. Antti Autio. Julkaistu tekijän luvalla.
Keith Rawson on arizonalainen kirjoittaja, joka on julkaissut novelleja eri nettilehdissä, tekee rikosaiheisia artikkeleita ja arvioita mm. Spinetingler Magazineen sekä toimittaa ja julkaisee Crimefactory Zineä. Rawsonin blogi on täällä.
