Taksi huristaa pimeää vuoristoista pikkutietä. Olen innosta pinkeänä. Suupielet kohoavat väkisin ja huulilta karkaa tahaton kikatus. Anne mulkaisee minua, sitä hävettää, mutta minkä teet, tunne ei ota laantuakseen. En voi uskoa, että onnistuin, me onnistuimme. Tietenkin onnistuimme, ei se edes ollut vaikeaa, mutten silti meinaa uskoa todeksi, etten jäänyt kiinni ihan vain omaa hölmöyttäni.
Vielä aamulla olin kotona. Äiti lähti normaalisti töihin ja minä lupasin tehdä läksyt heti, kun tulen koulusta. Oli pokassa pitämistä. Kun ovi kolahti, kaivoin sängyn alta matkalaukun ja heitin valmiiksi kirjoitetun viestin ruokapöydälle: Hei äiti, lähdin Annen kanssa lomareissulle etelään. Nähdään viikon päästä. Suukkoja, Pinja.
Ennen kuin äiti ehti takaisin töistä, olin jo lentokoneessa.
Bukarest ei ehkä ole kaikkein seksikkäin bailumesta, mutta äkkilähdöistä ei ollut varaa valita, ei minun viikkorahoillani.
Matka oli pakko valmistella salaa. Äiti ei ikinä olisi päästänyt meitä kahdestaan lomalle Romaniaan. Se ei päästäisi minua edes kymmenen jälkeen kioskille. Viestinkin piti olla ympäripyöreä, ettei äiti soita perään kaiken maailman poliisivoimia ja suurlähettiläitä. Se ei vain tajua, pitää yhä pikkutyttönä, vaikka reilun vuoden päästä voisin jo ostaa Interrail-kortin ja lähteä kuukaudeksi reppumatkalle.
Äiti ei jotenkin ole tässä ajassa kiinni. Sen mielestä Marimekko on cool ja siskoksilla pitää olla samanlaiset kukkamekot. Se oli varmaan söpöä leikki-iässä 70-luvulla. Nyt se on vain ja ainoastaan noloa.
Matkustamisessa se näkee ihme mörköjä. Ihmisiä ne ulkomaalaisetkin ovat, eivät yhtään sen kummempia kuin iittiläinen perusjuntti. Tuon kun sanoin äidille, se heitti sellaisen ”sinä et tyttö ymmärrä mistään mitään” –katseen. Mitä sekin muka tietää, kotiäiti, nurkkaruusu, lukutoukka – ei varmaan ole ikinä käynyt Kouvolan Prismaa kauempana. Kaiken, mitä se on oppinut, se on lukenut Kaari Utrion kirjoista. Sitä pelottaa elämä niin älyttömästi, että se haluaisi kieltää sen kaikilta muiltakin.
Irtaudun kuvittelemasta sitä itkuista marttyyrimäistä raivoa, jolla äiti tulee saarnaamaan, kun palaan kotiin. Nyt ei ole aika murehtia, viikon taukoamattomat bileet odottavat. Keskityn hetkeen.
Auto pomppii pitkin kuoppaista tietä. Valot heijastuvat välillä tiehen, välillä ties minne. Kuski ajaa liian lujaa. Anne osasi kertoa, että tärisevä kyyti johtuu paskoista iskareista. Taksi on Lada, menneen ajan idän ihme, joita Suomikin oli joskus pullollaan. Penkkien päällysteet ovat revenneet ja sojottavat jouset on peitetty kulahtaneilla vilteillä. Auto haisee duunarin tupakalle. Kotona en menisi lähellekään moista romukasaa, mutta nyt en anna rähjäisyyden lannistaa, menköön eksotiikan piikkiin.
Anne näyttää hermostuneelta, aina se. Koettaisi nyt ottaa ilon irti. Ei sitä joka päivä olla tyttöjen kesken remulomalla, pirulauta suurkaupungissa, jossa valkkaria saa ruokakaupoista muutamalla hilulla.
”Kaduttaako?” kysyn.
”Meidän pitäisi olla jo perillä. Kentältä hotellille oli kymmenen kilometriä.”
Taittelen kartan esiin ja osoitan kuskille Bukarestin reunamille tussilla piirrettyä punaista rinkulaa: ”Hotel Resita, please.”
Suhari vilkaisee karttaa ja nyökkää: ”Yes, yes, Hotel Resita, please.”
”When are we there?”
”No long.”
”Why aren’t we using the highway?” tivaan vielä ja osoitan leveää keltaista rantua, joka vie kartalla kentältä hotellin läheisyyteen. Kuljettaja vastaa pitkän litanian kielellä, jonka oletan olevan romaniaa. Loppuun hän lisää englanniksi sanat ”water” ja ”break”.
”Moottoritiellä on kai jostain syystä vettä ja yhteys poikki”, sanon Annelle.
”Joo, tajusin. Se vedättää, että saa ajeluttaa meitä ympäri maaseutua ja laskuttaa sitten enemmän.”
”Niin varmaan, mutta minkä tässä enää tekee?”
”Ei kai mitään, mutta mun pitää päästä vessaan. Kusettaa niin, että silmänvalkuaiset kellertää.”
”Etkö voi odottaa hotellille?”
”Me ollaan körötelty melkein tunti ja ties kuinka kauan vielä menee! Mulla oli hätä jo lähtiessä, pakko päästä nyt heti.”
”Joudut varmaan käymään puskapissalla. Tuskin tähän hätään yleistä hyyskää löytyy.”
”Sano nyt vaan sille, että pysähtyy.”
”Could we stop, please? Nature calls.”
“…”
“My friend needs to pee. Toilet. Pssss, psss, please.”
Kuskin ilme kirkastuu. Hän naurahtaa ja kurvaa tien sivuun kivikkoon. Auto narisee ja kitisee kuin tuskissaan. Anne hyppää ulos ja katoaa pimeyteen. Suhari nousee autosta ja alkaa tupakoida. Hän ojentaa askia minuakin kohti ja kohottaa kysyvästi kulmiaan.
”Ei kiitos”, sanon ja pyöritän kieltävästi päätäni. Nousen kuitenkin seisomaan ja venyttelen jäseniä. Pitkä istuminen ensin lentokoneessa ja sitten taksissa on alkanut puuduttaa. Väsymys painaa. Vastasin kuskillekin vahingossa suomeksi.
Kuljettaja sauhuttelee kaikessa rauhassa. Hän on pitkä, jäntevä ja kulmikaspiirteinen. Leukaa peittää usean päivän karkea sänki. Rouheudessa on jotain komeaa. Hän saattaisi olla suihkun, parturin ja pienen shoppailun jälkeen aikamoinen namupala. Hän huomaa, että tuijotan ja hymyilee. En osaa sanoa hymyn sävyä, en edes, onko se ilkikurinen vai suopea. Käännän pääni pois. Hörppään pullotettua vettä ja koetan olla kuin en olisi kuljettajaa huomannutkaan. Auton hurinan lisäksi kuuluu sirkkojen siritystä ja vaimea, loputtomalta vaikuttava lirinä. Punastun.
Kuljettaja istuu takaisin autoon. Menen kiltisti omalle paikalleni ja olen tutkivinani matkaesitteitä. Autoon tiivistyy vaivautunut hiljaisuus. Kymmeniltä minuuteilta tuntuvan ajan kuluttua Anne vihdoin palaa ja auto nytkähtää vaihde rasahtaen liikkeelle.
”Johan kesti! Annoitko tulla päästä asti?” suhahdan äkäisesti ennen kuin huomaan, että Annen silmät ovat lautasen kokoiset. ”Mitä nyt?”
”O...o...oletko huomannut, ettei autossa ole taksikylttiä katolla?”
”Varmaan pimeä taksi”, sanon rauhoittaakseni sekä itseäni että Annea, vaikka kylmä tunne hiipii ylös pitkin selkärankaa. Ei kysytty taksia, kuski kysyi meitä. Katselen ulos uusin silmin. Tie on pikkuinen vuoristopolku. Katuvaloja ei ole. Asutusta vain siellä täällä. Talot ovat rujoja ja pimeitä. Kaukana horisontissa kajastaa lähin kaupunki. Maisema ei vaikuta Bukarestin esikaupunkialueelta.
”Hotel Resita, please”, sanon kuljettajalle. En pysty peittämään itkua, joka hiipii ääneeni. Hän on huomannut keskustelumme pelokkaan sävyn eikä vaivaudu enää peittelemään. Miehen kurkkuääni kuulostaa enemmän pedon murahdukselta kuin inhimilliseltä naurulta.
Anne on valahtanut kalpeaksi. Kyynelvirrat valuvat pitkin hänen poskiaan. Hän tärisee ja osoittaa sivuikkunaa, josta heijastuu tyhjä kuljettajan istuin.
Tomi Jänkälä on jyväskyläläinen kirjoittaja, joka on aiemmin julkaissut mm. Usvazinessä. Jänkälä voitti vuoden 2010 Nova-novellikilpailun.
