Raimo oli luvannut pysähtyä ensimmäisellä huoltoasemalla napapiirin yläpuolella ja sen hän myös teki. Eija juoksi korkokengissään naistenvessaan. Raimo nousi hitaasti Bemarista ja kopeloi povitaskuaan. Siellä se oli edelleen, tallessa. Rekkakuskit polttelivat tupakkaa ringissä rekkojensa muurin takana suojassa viimalta. Kinokset liikkuivat autojen valokiilassa kuin hermostuneet villieläimet.
Raimo jäi seisomaan kahvilan ikkunan eteen. Hän puhalsi suustaan huurupilven ja yritti muodostaa renkaita vyöttämään pakkasilmaa. Rekkakuskien matala puhe kuului viiman yli. Raimo näki Eijan tulevan wc:stä ja kävelevän tiskille kännykkä korvalla. Punaiseksi värjätyn siilitukan ympäröimä suu kävi lakkaamatta. Vaimo näytti peliautomaatilta, räikeältä ja mekaaniselta. Imi loputtomasti rahaa, muttei koskaan antanut mitään takaisin.
Kahvi höyrysi. Raimo kietoi sormensa pahvimukin ympäri. Eija kailotti edelleen kännykkäänsä huomaamatta muiden asiakkaiden ärtyisiä katseita. Pronssihäämatka olikin osoittautunut huoltoasemakiertoajeluksi; hän oli odottanut näkevänsä revontulia ja aitoja saamelaisia kulttuuriympäristössään, istuvansa poronnahkataljoilla takkatulen ääressä ja juovansa kuumaa rommitotia. Mutta mitä hän näki: jäistä tietä silmänkantamattomiin ja pelkkiä ankeita huoltoasemia, joissa ainoita nähtävyyksiä olivat rekkakuskit valuttamassa tirisevää lihapiirakkarasvaa suupielistään. Tämä oli tulos, kerrankin kun Raimo osoitti jonkinlaista aloitekykyä. Romanttinen yllätysmatka, tosiaan.
Raimo irrotti kätensä kahvimukista. Sormet hehkuivat punaisina ja hän poistui vessaan lorottamaan niiden päälle jääkylmää vettä.
Edellisen kerran Raimo oli ollut tällä huoltoasemalla kymmenen vuotta sitten. Nyt samasta, tarhaisesta vessan peilistä katsoivat vanhan miehen kasvot. Tupakointi vanhentaa, sanotaan. Raimo hymyili vinosti. Hänet se olisi pitänyt nuorena.
Hän ei ollut polttanut kymmeneen vuoteen. Kahdeksantoista vuoden putki oli loppunut seinään, kun hän oli noussut rekkaansa Salossa ja ajanut yhdeltä istumalta Jäämerelle pysähtyen vain tankkaamaan huoltoasemilla. Hän oli heittänyt punaiset Marlboronsa rantajyrkänteltä mereen kartsa kerrallaan. Viisikymmentä Venäjältä tuotua kartsaa, 500 askia, 10 000 tupakkaa. Sitten hän oli ajanut takaisin Saloon morsiamensa luokse.
Eija ei voinut sietää tupakoitsijoita. Hän oli tehnyt asian selväksi: joko hän tai savukkeet. Eikä Raimo ollut empinyt. Hän oli hullaantunut tomeraan tyttöystäväänsä jonka kapeille lanteille laskeutuivat pellavanvaaleat hiukset. Matka Jäämerelle oli jäänyt Raimon viimeiseksi reissuksi rekkakuskina. Eijan isänä perustama ketjumarkkinointiyritys oli lakanut tuottaa tulosta ja Raimo oli siirtynyt siisteihin sisähommiin. Sitten mukaan kuvioon astuivat oma talo, velat ja lapsettomuus. Heikkoa spermaa heikolla aviomiehellä, puhuttiin Eijan suvussa.
Peilistä katsova vieras mies yritti lyödä Raimoa turpaan. Raimo väisti. Olivat vanhat refleksit kunnossa.
Eija papatti edelleen kännykkäänsä kun he kävelivät ulos kahvilasta. Rekat olivat lähteneet. Niiden muodostaman suojaisen poukaman kohdalla oli nyt vain tyhjä parkkialue. Joitakin lumikinoksia pyörähteli jäätyneellä asvaltilla. Raimo heitti purukumin suuhunsa ja jauhoi sitä startatessaan auton liikkeelle. Eija tiuskaisi, ja hän heitti purkan ikkunasta tavaksi tulleella eleellä.
Eijan mielestä heidän olisi pitänyt etsiä hotelli yöksi. Hirviä ja poroja vilisi teillä öiseen aikaan, puhumattakaan susista. Raimo vastasi, että he ajavat kunnes Jäämeri tulee vastaan. Sinnehän oli satoja kilometrejä, Eija kauhistui. Raimo nukahtaisi rattiin ja he kuolisivat, auto törmäisi vastaantulevaan rekkaan liukkaalla tiellä ja he murskaantuisivat. Eija oli liian nuori kuolemaan. Hän saisi veritulpan autossa istumisesta, puhumattakaan, jos joutuisi nukkumaan penkillä; hän halusi kunnon ravintolaan, pehmeään vuoteeseen ja siistiytymään huoltoasemien rasvan- ja öljynkärystä.
Raimo ei vastannut. Hän ajoi. Tienpinta oli jäinen ja lumi vihmoi tuulilasiin.
- Sinä tapat meidät, Raimo, Eija toisteli. - Me kuolemme kohta, Raimo. Raimo. Raimo!
Pysähdyn Jäämerellä, Raimo tokaisi ja vaikeni.
Matka jatkui läpi lumipyryn. Huoltoasemia tuli ja meni. Maisema heidän ympärillään muuttui yhä mäkisemmäksi, tiet kapeammiksi ja tunturit alkoivat kohota pimeydestä. Joitakin valopisteitä näkyi siellä täällä, yksinäisiä taloja erämaassa. Radiossa soi iskelmä toisensa perään. Eijan taukoamaton, kimeä ääni sekoittui musiikkiin. Hän pääsisi takuulla ennätystenkirjaan, mietti Raimo, sulki taas korvansa ja keskittyi tuijottamaan tietä. Hän laski kilometrejä. Vielä neljäsataa, kaksisataa, sataviisikymmentä. Enää kolmekymmentä, seitsemän, kaksi.
Raimo sammutti moottorin ja he nousivat ulos autosta. Jäämeri avautui heidän edessään aamuyön pimeydessä. Se velloi vapaana tuulen armoilla. Täysikuu heijastui lumikiteistä ja Bemarin valot työnsivät kiilansa kinoksiin. Eija ojenteli puutuneita jalkojaan, hytisi ja valitti. Edes yli 14 tunnin ajomatka ei ollut saanut vaimoa hiljaiseksi. Huoltoasemien jälkeen ensimmäinen paikka, mihin Raimo oli suostunut pysähtymään, oli tuulinen rantajyrkänne keskellä korpea. Missä oli hotelli, missä takkatuli, lämmin suihku ja merellinen aamiainen?
Raimo tunsi sydämensä kohdalla jotakin kovaa. Siellä se oli odottanut Salosta asti. Hän tarttui vaimoonsa, työnsi tämän jyrkänteeltä alas ja otti punaisen Marlboro-askin povitaskustaan. Raimo laittoi savukkeen huulelle ja sytytti. Savurenkaat kehystivät taivaanrannan ja kaukaa kuului jäänmurtajan huuto.
Ilmestynyt alun perin teoksessa Toisten muistoja: Turun yliopiston luovan kirjoittamisen antologia. Toim. Iida Rauma ja Harri Lapinoja. Luovan kirjoittamisen opiskelijayhdistys Kammio: Turku 2007.
Kirjoittaja on kirjallisuuden jatko-opiskelija, joka on toiminut myös vapaana toimittajana ja kustannustoimittajana. Ursinin novelleja on julkaistu Turun ylioppilaslehdessä, Ekho-lehdessä ja Turun yliopiston luovan kirjoittamisen antologioissa. Lisäksi hän on kirjoittanut juttuja muun muassa Peiliin, Kulttuurivihkoihin ja Nuoreen Voimaan.
