Kaikilla naisilla on ainakin yksi yhteinen ominaisuus: he haluavat aina pärjätä miehille. Ja kun he saavat jonkin ajatuksen pirulliseen pikku päähänsä, miehelle ei yleensä jäää muuta mahdollisuutta kuin mukautua tilanteeseen.
Eräänä iltana istuin vaimoni kanssa olohuoneessa, kun hän aloitti pahaa enteilevän puheensa.
- Aiotko sinä taas tehdä keikkasi yksin?
- En minä olen tähänkään mennessä tarvinnut mitään gangsterijengiä, puolustauduin.
- Sinä voit kuitenkin tarvita apua, hän tokaisi. - Enkä nyt ajattele ketään, jolle sinun pitäisi maksaa. Minä voisin näet auttaa sinua. Kun lapset olivat pienempiä, en tietenkään voinut tulla mukaan. Mutta nyt - no, sinähän tiedät, että ihanneavioliitossa nainen tukee miestään kaikin mahdollisin tavoin. Kaikki jotka kirjoittavat avioliitosta sanovat samaa.
- Marge, jotenkin minusta tuntuu, etteivät ne ihmiset tarkoita meitä, sanoin.
- Jakaminen, hän sanoi, samalla kun käänsi tv:n lännensarjan kohdalle - hän inhosi niitä, mutta katsoi ne aina minun seurakseni, - on avioliiton suurin autuus.
- Ei minusta.
- Sinä et koskaan kerro minulle mitään työasioistasi, hän jatkoi hetken päästä. - Et kskaan sano, mikä sinun mieltäsi painaa, Tom. Muut aviomiehet puhuvat niistä asioista vaimolleen.
- Minulla nyt sattuu olemaan vähän erilainen ammatti.
- Mutta sinä puhut unissasi, hän sanoi ja kumartui minuun päin. - Niinpä tiedän, että sinua huolettaa Galwayn kellotehdas. Sinä et tiedä sen paremmin palkkarahojen määrää kuin palkanmaksupäivääkää. Sanalla sanottuna: sinä tarvitset apua.
- Minä tarvitsisin tietoa, myönsin. - Mutta minä keksin kyllä keinon...
- En aikonut vielä paljastaa sinulla, Tom, mutta olen päättänyt auttaa sinua, Marge keskeytti minut. - Kävin Galwaylla hakemassa itselleni työpaikkaa. Tietenkään minä en näytä enää niin kukoistavalta kuin joskus, mutta sain silti ongittua tietooni yhtä ja toista samalla kun täytin hakulomaketta.
- Voih!
Järkytyin ensin tosi pahasti, mutta sitten muistin, että Marge oli aiemmin ollut töissä kirjanpitäjänä. Olimme tutustuneet toisiimme, kun hän oli tunnistanut minut poliisiasemalle kootusta rivistöstä sen jälkeen, kun olin ryöstänyt yrityksen, jossa hän oli työssä. Mutta en ole koskaan kantanut hänelle kaunaa, sillä oikeudessa hän puolusti minua niin hyvin kuin taisi. Vapauduttuani tapailimme säännöllisesti, ja lopulta meistä tuli aviopari.
- Minulla on tiedot, Marge sanoi hymyillen. - Palkanmaksu tapahtuu torstaisin kello kolmelta, ja yhtiö maksaa aina käteisellä.
- Olisin minä sen itsekin saanut selville, sanoin.
- Ei kestä, Marge jatkoi hieman loukkaantuneena. - Sinä varmaan isket heti ensi torstaina, vai mitä, Tom?
Kohautin harteitani. Vaikka hän tiesi tarkkaan, että käyttäisin tilaisuuden hyväkseni, en halunnut nyt myöntää sitä.
- Olen iloinen, että voi olla vähän avuksi, vaikket sinä osaakaan arvostaa sitä, hän sanoi. - Ja kun olen jo päässyt näin pitkälle, voisin tehdä enemmänkin. Minäkin haluan saada tilaisuuteni.
- Miksei saman tien oteta pennutkin mukaan? kysyin ivallisesti ja häivyin huoneesta kesken länkkärin.
Jos olisin hiukankin hillinnyt itseäni, olisin huomannut, että Marge kävi mietteliääksi. Olisin ihmetellyt itsekseni, minkä vuoksi. Mutta siinä tapauksessa en olisi torstaihin mennessä nukkunut silmällistäkään.
Täsmälleen puolitoista tuntia ennen työn alkamista menin keittiöön hyvästelemään Margen. Hän käyttäytyi aivan luonnollisesti. Hänellä oli esiliina kotimekkonsa päällä ja hän latoi sämpylän puolikkaille kinkkusiivuja ja salaatinlehtiä. Sellaisista eväistä pitävät vain lapset, mutta heistä ei talossa näkynyt vilaustakaan.
- Minä luulin, että lapset ovat teltalla, sanoin tuijottaen sämpylöiden paljoutta.
- Niinkö luulit? Marge vaikutti hieman hermostuneelta. - Mutta jos siellä menee pitkään, sinulle voi tulla nälkä.
- Onko tuo kaikki muka minulle? Luuletko sinä, että minä pistelen evässämpylöitä poskeeni kesken keikan?
- Eihän niitä ole kuin puoli tusinaa - ihan vain kaiken varalta.
- Etkö ole keittänyt kahvia? kysyin ivallisesti, mutta hän ei ollut huomaavinankaan.
- Se on jo termospullossa, kultaseni, hän sanoi rauhallisesti. - Ja toisessa termospullossa on maitoa, jotta voit valita.
- Älä unohda retkikoria, sanoin, kun taas pääsin puheeseen. - Minä tiedän, minä tiedän, sinä haluat vain auttaa.
Myöhemmin hän kävi todella epäystävälliseksi vaatiessaan, että minun olisi vaihdettava ylle paras tumma pukuni.
- Saisit hävetä, kun kuljet kaiken kansan nähtävänä noissa niin sanotuissa urheiluvetimissä, Marge solvasi ja tyrkytti minulle mustat pyhäpatiinini. Kun olin pukeutunut, kävelin suoraa päätä autolleni. Marge istui jo ratin takana.
- Ala nyt jo painua takaisin kotiin siitä, ärähdin. - Mikä sinua oikein vaivaa tänä aamuna?
- Minä tulen sinulle kuskiksi, hän sanoi. - Olet aina kertonut, miten hermostunut sinä olet ennen keikkaa. Tänään sinä voit rentoutua, kun vaimosi ajaa sinut perille.
- Ei!
- Sinä tarvitset tätä autoa, Tom, enkä minä lähde tästä ennen kuin asia on viety loppuun, Marge sanoi jääräpäisesti. - Minä aion olla hyvä vaimo ja auttaa miestäni, halusi hän sitä tai ei. Miten on? Tuletko kyytiin vai et?
Inhosin itseäni, kun nousin kyytiin. Hän lähti liikkeelle ja alkoi lörpötellä.
- Jos me muuttaisimme hienommalle seudulle, voisivat lapset käydä parempaa koulua ja kasvaa muutenkin suotuisammassa ympäristössä. Candy on jo kymmenen, hän on tarpeeksi vanha solmimaan suhteita, joista voi tulevaisuudessa olla apua. Tietysti Juniorkin. Ja sinä siitä vasta hyötyisitkin. Työolosuhteesi paranisivat...
Turha kai enää mainitakaan, mutta äkkiä kaikki meni päin mäntyä. Auton takapenkiltä kuului ääni, joka muistutti pidäteltyä kiherrystä. Hermoni ratkesivat melkein riekaleiksi. Annoin Margelle merkin pysäyttää heti kadunlaitaan, hyökkäsin ulos autosta ja riuhtaisin takaoven auki.
Molemmat lapseni kyyhöttivät jalkatilassa ja painautuivat toisiinsa kiinni yrittäessään olla päästämättä naurua ilmoille. Sen oli varmasti pitänyt olla hauska pila, mutta juuri sinä päivänä minä en pystynyt näkemään siinä mitään huvittavaa.
- Minä... aloitin, mutta sitten katseeni osui eväsretkikoriin. - Oliko tämä sinun ideasi, Marge?
- Äh, tiedätkö mitä, hän kiemurteli, - tuli siihen johtopäätökseen, ettei lapsille ole hyväksi olla niin kauan yksinään. Lasten täytyy osallistua perhe-elämään niin paljon kuin mahdollista. Niin sanovat kaikki aikakauslehtien kasvatusasiantuntijat.
- Lasketko leikkiä? Ei rikoksessa ole mitään kunniallista tai esimerkillistä, Marge, vai etkö ehkä ole kuullut siitä?
- Lapsellakin on velvollisuutensa, Tom. Vastuuton lapsi on tiellä laiskuuteen ja turmelukseen.
- Candyn suhteen sitä on ainakin turha väittää. Kymmenvuotias ja jo matkalla ryöstöyritykseen. Ei tämä ole mitään leikkiä, Marge. Viedään Candy ja Junior takaisin kotiin.
Lapset parkaisivat itkuun, mutta Marge virkkoi kaikessa rauhassa: - Katso tilannetta toisesta näkökulmasta, kulta. Mitä hyvänsä yhdelle meistä tapahtuu, se koskettaa meitä jokaista. Me pidämme kaikessa yhtä ja autamme toisiamme aina tarpeen tullen.
Raaputin mietteliäänä leukaani. Varsinainen keikka oli helppo tapaus. Minun täytyi vai päästä sisään mahdollisimman huomaamatta.
- Sopiiko sentään toivoa, sanoin sovittelevasti hymyillen, - että te ette tule mukaan sisälle?
- Emme tietenkään, Tom.
- Ettekö todellakaan?
- Emme varmasti, Tom. Me annamme sinulle työrauhan, paitsi jos haluat...
- Ei, ei! hätäännyin ja jatkoin ankaralla äänellä. - Teiltä lapsilta odotan, että olette ihmisiksi, kunnes sanomme, että juttu on ohi, onko selvä?
- Selvä on, iskä, sinä voit luottaa meihin, Junior sanoi säteillen.
Ja Marge lisäsi: - Te ette saa hermostuttaa isää, kun hän on työmatkalla. Ette saa edes puhua.
Kuulosti siltä kuin hän olisi ollut ainoa, joka voi neuvoa lapsia, ikään kuin minä olisin puhunut vierasta kieltä.
***
Lopultakin olimme perillä. Henkäisin syvään. En halunnut näyttää Margelle, että olin hermostunut. Otin mustan asiakirjasalkun käteeni.
Melkein toivoin, että operaatio olisi mennyt pieleen heti alusta, mutta niin ei käynyt. Kukaan ei huomannut epäillä minua, kun työnnyin tehtaaseen. Pysähdyin vain hetkeksi sitaisemaan parfymoidun batistiliinan naamioksi ja menin sitten suoraa päätä palkkakonttoriin.
Muutama sana, setelien pakkaaminen mustaan salkkuun, minuutin työ pyykkinarun kanssa, jonka olin tuonut taskussani, ja niin oli keikka melkein ohi.
Käytävällä nykäisin kankaan kasvoiltani, huikkasin ystävällisesti hyvät päivät kirjoituspöytänsä ääressä puurtaville virkailijoille, ja päivän työ oli takana päin.
Marge oli pitänyt moottorin käynnissä ja lähti liikkeelle heti, kun istuin hänen viereensä. Olimme tuskin ehtineet sivukadulle, kun takaamme kantautui hälytys. - Näyttää siltä kuin olisimme selviytyneet, sanoin helpottuneena. - No niin, lapset, nyt voitte taas mekastaa.
Heti alkoi niskaani sataa kysymyksiä ammattini yksityiskohdista. Junior siis yritti puristaa minusta totuuden. Candy luovutti ensimmäisen kysymyksen jälkeen. Minä en nimittäin vastannut yhtään mitään.
Äkkiä Candy kumartui pitkälle etupenkin selkänojan yli ja kuiskasi jotakin Margen korvaan.
- Etkö millään jaksa odottaa paria minuuttia, kulta? Marge kysyi.
- En, äiskä, minulla on hätä, Candy vaikersi itkuisesti.
Marge kääntyi minuun päin. - Yritä nyt pysyä nahoissasi. Tom, meidän täytyy pysähtyä lähimmälle huoltoasemalle.
- Tankkihan on melkein täynnä. Mitä sinä oikein tarvitse?
- Candylla on hätä.
- No hyvä, hänellä on hätä. Siitä huolimatta me emme voi pysähtyä. Minulla on koko saalis täällä autossa ja haluan päästä turvaan niin nopeasti kuin mahdollista.
Candy puhkesi äänekkääseen parkunaan ja löi veljeään, kun tämä pilkkasi häntä hänen heikosta rakostaan. Junior löi takaisin, ja Candy alkoi ulvoa. Mutta Junior ei uskonut, että se oli aitoa, ja löi uudestaan. Marge pysäytti ja meni väliin ja jakoi avokätisesti korvapuusteja, joista minäkin yleisen mylläkän keskellä sain muutaman osakseni.
Viimein Marge löysi huoltoaseman, jossa oli hygieeninen vessa. Hän ei ollut kuulevinaankaan vastalauseitani, vaan pysähtyi tyynesti. Sitten hän kiirehti Candyn kanssa ovesta, jossa luki "Naisille".
Käännyin alistuneena poikani ja perilliseni puoleen. - Tiedätkö mitä, Junior? Tämä on luultavasti ensimmäinen kerta koko rikoshistoriassa, kun pakoauto pysähtyy, jotta jengin jäsen pääsisi vessaan.
Sitten käskin Juniorin koettaa onneaan miestenvessassa, oli hänellä sitten hätä tai ei. Eipähän ainakaan tulisi enää toista samanlaista katkosta lyhyen jäljellä olevan kotimatkan aikana.
Marge halusi välttämättä ajaa seuraavaksi pankkiin, oli hänellä sitten hätä tai ei. Eipähän ainakaan tulisi enää toista samanlaista katkosta lyhyen jäljellä olevan kotimatkan aikana. Annoin hänen pitää päänsä, jotta pääsisin lopultakin rauhaan. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin olimme kotona.
- Ymmärrätkö nyt, mitä minä tarkoitan, kulta? Marge kysyi, kun hän lukitsi ovea jäljessään ja minä vedin kenkiä jalasta.
- Kun kaikki perheessä auttavat toisiaan, niin kaikki sujuu paljon helpommin, ja jokainen iloitsee saadessaan olla mukana ryhmässä.
- Ja kanankakat! sanoin minä.
***
Seuraavana päivänä meillä vieraili kaksi rikospoliisia. Kohteliaampaa parivaljakkoa on vaikea kuvitella. He riisuivat kengät jalastaan heti ovimatolle ja tervehtivät sisään tullessaan. Kumpikaan ei saanut suupieliään tasaiseksi hymystä, ei sitten millään.
Puheliaampi sanoi:
- Teitä ehkä kiinnostaa kuulla, että olemme saaneet merkittävän johtolangan siitä henkilöstä, joka eilen ryösti Galwayn kellotehtaan ja vei mukanaan palkkarahat.
- Miksi se sinua kiinnostaisi? kysyin.
- Viehättävä nainen kävi pari päivää ennen ryöstöä hakemassa kirjanpitäjän paikkaa ja anoti teidän vaimonne nimen ja osoitteen, mies kertoi. - Paikkaa ei ollut sillä erää vapaana, ja nainen kyseli kaikenlaisia palkanmaksupäivästä ja muusta asiaan kuuluvasta. Pelkäänpä, että hänet on tunnistettu teidän vaimoksenne. Kuvaus joka tapauksessa sopii täydellisesti.
- Marge olisi mielellään halunnut sinne töihin, sanoin varovasti. - Lisätuloista on perheessä aina apura, varsinkin jos on kaksi lasta ruokittavana.
- Kuten jo sanoin, eilen tapahtui ryöstö, rikostutkija jatkoi aina vain hymyten. - Eräs silminnäkijä havaitsi auton lähtevän kiireesti tehtaan oven edestä. Hän sai rekisterinumeron muistiin. Tunnus on sama kuin teidän ja rouvanne autossa.
- Minä en ymmärrä tätä, sanoin ja tunsin oloni epämiellyttävän epävarmaksi. Heitin Margeen paljon puhuvan katseen, mutta hän vain tuijotti lattiaan.
- Pahinta kaikessa on, sanoi puhelias poliisi, - että vaimonne kävi pankissa, jossa teillä on yhteinen tallelokero, ja että hän talletti lokeroonne melkoisen määrän seteleitä, joissa on täsmälleen samat numerot kuin kellotehtaasta ryöstetyissä seteleissä. Tämän kaiken selvittämiseen meni aikaa, mutta me onnistuimme siinä.
- Mutta...
En tiennyt, mitä olisin voinut sanoa aiheuttamatta meille enää lisää ikävyyksiä. Ajatus siitä, että koko keikka oli rysähtämässä niskaamme, mykisti minut. Ja juuri se koitui pelastuksekseni, kuten myöhemmin kävi ilmi.
Puhelias poliisi hymyili yhä ja hirnahti päälle vaihteen vuoksi. Sekunnin murto-osan ajan hän näytti melkein katuvalta. Sitten hän sanoi:
- Lyhyesti sanoen, meidän täytyy viedä rouvanne mukaan piiriin, kuulusteluja varten. Me uskomme, että hän oli ryöstäjä.
Olin tietysti aivan ymmälläni. Vasta myöhemmin minulle valkeni, että he olettivat Margen pukeutuneen mieheksi, ryöstäneen rahat ja pujahtaneen pian sen jälkeen takaisin naistenvaatteisiin. Kuka tahansa olikaan ottanut muistiin rekisterinumeromme, häneltä oli täytynyt jäädä huomaamatta, että auto oli ollut täynnä ihmisiä.
- Älä pelkää, rauhoitin Margea ennen kuin he veivät hänet mukaansa. - Minä hankin sinulle parhaan mahdollisen asianajajan. Mutta sinun täytyy pitää suusi kiinni. Se on ainoa mahdollisuus pelastaa minut. Älä unohda, että me olemme yhtä perhettä.
- Mutta sinä... sinähän et joudu vankilaan, Marge henkäisi kyyneleet silmissään.
Nyt ei ollut oikea hetki selittää hänelle, että hänen käsityksensä molemmin puolisesta avunannosta vaikuttaisi loppujen lopuksi bumerangin tavoin. Sitä paitsi me emme joutuisi olemaan kokonaan erossa toisistamme. Minä kävisin vierailupäivinä hänen luonaan ja kirjoittaisin hänelle kerran viikossa. Se oli vähin, mitä saatoin tehdä, sillä aikaa kun hän oli sovittamassa yhteistä rikostamme.
Suom. Tapani Bagge. Julkaistu alun perin ??. Käännös julkaistu alun perin RikosPalat-lehden numerossa 5/1988. Julkaistu kirjoittajan ja kääntäjän luvalla. Published by permission of the author.
Morris Hershman (s. 1926) on 1950-luvulla uransa aloittanut pokkariteollisuuden monitoimimies, joka on kirjoittanut kymmeniä kirjoja eri salanimillä. Hän aloitti kirjoittamisen novelleilla ja hän julkaisi muun muassa Web-, Trapped- ja Off Beat -lehdissä; lisäksi hän kirjoitti paljon scifi-novelleja. Jo näissä hän käytti salanimeä Arnold English, jolla nimellä julkaistiin suomeksi myös hänen ainoa suomeksi käännetty romaaninsa, Cocktail-sarjassa ilmestynyt Seksikoulu (1961, suom. 1971). Hershman on kirjoittanut myös harrastelijalehtiin, kuten Hardboilediin.
