- Kuusitoista tuhatta dollaria! Wheel of Fortunen juontaja Pat Sajak huudahti. - Mitä aiotte tehdä nyt?
- Minä pyöritän, kilpailija vastasi.
- Okei, Sajak sanoi epäluuloisesti kilpailijan kumartuessa pyörittämään onnenpyörää.
Käänsin katseeni tv:stä Caroleen. - Tiedät hyvin, että olen yksityisetsivä. Entä sitten?
Carole laski dekkarinsa vatsalleen ja liukui puoli-istuvaan asentoon sohvalla. - Yksityisetsivissä on yleensä hohtoa, hän sanoi.
- Kuka sellaista väittää?
Kilpailija oli valinnut M-kirjaimen. Sajak esitti valittelunsa. Seuraava kilpailija kiepautti pyörää yleisön hurratessa ja taputtaessa käsiään. Katsoin taas Carolea, joka tuijotti minua pistävästi. - Kirjat, elokuvat, hän vastasi.
- Ai ne!
- Niin, ne! Olen lukenut paljon kirjoja viime aikoina ja...
- Sittenhän voisit antaa minulle neuvoja silloin tällöin, sanoin ja ehdin kääntää katseeni takaisin ruutuun nähdäkseni neulan pysähtyvän KONKURSSIN kohdalle.
- Lisäksi, Carole jatkoi, - kirjojen yksityisetsivät selvittelevät aina jännittäviä juttuja, ottavat kiinni rikollisia ja ajavat oikeuden asiaa. Ja sinä vain löhöät lepolassessa sikari toisessa ja oluttölkki toisessa kädessä ja heiluttelet ukkovarpaitasi ilmassa risoine sukkinesi.
- Mitä sinä oikein ajat takaa?
Carole oikaisi selkänsä sohvalla ja risti mailin pituiset, ruskettuneet säärensä. - En tiedä. Pyysin sinut luokseni viettämään iltaa, ja mitä me sitten teemme? Istua jökötämme paikoillamme.
- Tällainen minä olen. Osoita minulle jokin mukava pikkurikos, niin lähdetään pitämään hauskaa, virnuilin vastaukseksi. - Kerjäläisillä ei ole valinnan varaa.
- Minä en ole kerjäläinen!
Minulta pääsi korskahdus. - En minä sitä tarkoittanut. Tar...
- Kerjäläisillä ei ole valinnan varaa! kilpailija kiljaisi.
- Oikein! Sajak huusi orkesterin melun ja yleisön suosionosoitusten lävitse.
- Minä keksin sen ensin, mutisin itsekseni.
Carole taputti pilkallisesti yhdellä kädellään. Will Sommers, Carolen kuusivuotias, vaalea pojanjässikkä, tallusti huoneeseen. - Ben, voitko auttaa minua?
Minun on syytä mainita, ettei Will ole minun lapseni, vaan Carolen. Ja Carolen kanssa olin seurustellut vakituisesti jonkin aikaa, mutta siitä ei ollut tullut mitään. Platoninen suhteemme perustui molemminpuoliseen tarpeeseen. Carole hoiti paperiasiani ja minä korjailin hänen taloaan. Palvelu palvelusta. Rahaa ei liikuteltu; olimme vain kaksi pientä ratasta kuutamourakoinnin laajassa maailmassa.
- Mikä hätänä, Will?
- Luetko minulle tämän kirjan? Will kysyi ja tuli ujosti lähemmäs.
- Totta kai.
En ollutkaan vielä viettänyt aikaani pojan kanssa, ja sitä paitsi kirjailija oli televisiossa juuri valitsemassa palkintoaan, ja tiesin hänen saavan luonnollista koko olevan posliinikoiran.
Will ojensi kirjan minulle. Tunsin hyvin sen sinisen kanssan. Tohtori Seussin Kärpänen lensi ohi. Tarinan tunsin vieläkin paremmin, sillä olin lukenut sen Willille miljoonia kertoja. Tarinassa pikkukaveri sotkeutuu takaa-ajoon ja sen myötä mitä huimimpiin seikkailuihin. Juttu muistutti arkitodellisuutta yhtä paljon kuin Carolen dekkarit. Will ei saanut koskaan tarpeekseen kirjasta. Hän istui hiljaa paikallaan ja kuunteli, kun minä luin, nyökkäili välillä, mutusteli sanoja suussaan silmät kirkkaina ja kasvot hehkuen, näennäisesti täysin tietämättömänä tapahtumien kulusta. Hän oli tajunnut viihteen perustarkoituksen.
- Hyvät herrat, Carole sanoi. Katsoimme häneen. - Ellette pane pahaksenne, minulla olisi teille tehtävä ennen kuin syvennytte kirjaanne. Tarvitsemme maitoa.
- Ohhh, Williltä päässi.
- Älä huoli, sanoin hyvin tietäen, että olin parhailleen juomassa viimeistä olutta. - Käyn hakemassa. Autokin pitää tankata ja ostaa savukkeita.
- Voinko lähteä mukaasi? Will kysyi.
- Ellei äidilläsi ole mitään sitä vastaan. Onko sinulla? kysyin Carolelta.
- Ei ole. Mutta Ben! Vain pieni suklaapatukka. Älkääkä jääkö norkoilemaan.
Ojensin käteni Willille. - Haemme vain maidot, sanoin Carolelle rutiininomaisesti. Aivan kuin olisin sanonut: tylsää, tylsää, tylsää.
- Ostetaanko karkkia kaupasta, Will kysyi.
- Katsotaan, vastasin hajamielisesti, sillä tuijotin edessämme ajavaa keltaista Toyota Coronaa. Etupenkillä istui pariskunta, ja alkuillan hämärässä näin heidän riitelevän. Mies istui ratissa ja nainen hänen vierellään. Enimmäkseen he katsoivat toisiaan eivätkä eteensä ja sinkauttelivat hiljaisia herjojaan. Pidin Mustangini Toyotan takapuskurissa ja seurasin tiiviisti välikohtausta.
- Tai purkkaa, Will sanoi.
- Joo joo.
Nainen iski kuljettaa ohimoon. Mies tarttui naisen permanenttiin, tempaisi pään lähelleen ja sysäsi sen sitten päin oikeanpuoleista sivuikkunaa. Puristin tiukemmin rattia. - Jeesus!
- Mitä? Will kysyi.
Punainen valo välkkyi takapeilissäni. Vilkaisin olkani yli. Moottoripyöräpoliisi. Käänsin ratista oikealle, hiljensin vauhtia ja toivoin poliisin ajavan ohi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan seurasi kannoillani kun pysähdyin pientareelle. Sammutin moottorin, avasin hansikaslokeron. Poliisi nosti pyöränsä jalalle ja lähti kävelemään Mustangiani kohti etsiessäni papereita. - Nyt meille kävi ohraisesti, Will.
- Voi ei, Will huokaisi.
Annoin poliisille ajokorttini, rekisteriotteeni sekä vakuutustodistuksen. Mies tuijotti papereita ja sitten minua. - Ajoitte viittäkymppiä kolmenkymmenenviiden mailin alueella.
Toyota oli häipynyt näkyvistä. - Niin kai, myönnän virheni. Kirjoittakaa lappu ja sillä selvä.
- Mukavaa, että olette samaa mieltä. Käyn näppäilemässä tietokonettani. Tulen heti takaisin.
Poliisi lähti pyörälleen, mutta oli päässyt vain muutaman metrin päähän, kun vanha, ruostunut farmariauto hurautti ohitsemme kolhien samalle tien toiselle puolelle pysäköityä kuplavolkkaria. Seuraavaksi kuulin sireenin ulvontaa. Moottoripyöräpoliisi ajoi rinnalleni. - Ajakaa varovaisemmin ensi kerralla, hän huikkasi, sysäsi paperit käteeni ja ampaisi kuin luoti farmariauton perään.
- Mitä nyt? Will kysyi.
- Onneksi Jumala on olemassa, vastasin, laitoin vaihteen sisään ja kaasutin autoni liikkeelle.
Will istui polvillaan istuimella ja tähysi kojelaudan yli.- Mitä se poliisi tekee nyt?
- Lähti pidättämään pahoja kavereita. Katso.
Ajoin sivutiellä melkein viittäkymppiä pysyäkseni poliisin perässä, joka puolestaan saavutti nopeasti farmariautoa. Takaa-ajettu autoilija ei hiljentänyt vauhtia. Poliisi, joka ohjasi pyöräänsä aloittelijan mahtipontisuudella, siirtyi vasemmalle ja kaasutti farmariauton rinnalle. Hetken he ajoivat rinnatusten, sitten farmariauto käänsi vauhtiaan hiljentämättä vasemmalle ja pakotti poliisin yhä lähemmäs tien reunaa. Poliisi ei älynnyt hiljentää, vaan ajautui penkereelle ja edelleen ruohikkoa kasvavaan ojaan. Hän olisi todennäköisesti pysynyt pystyssä ellei olisi jarruttanut. Pyörä liukui sivuttain ja rojahti nurmikkoon; poliisi jatkoi matkaansa toiseen suuntaan aivan kuin ratsunsa selästä ammuttu cowboy.
Hiljensin hieman vauhtia päästyämme miehen kohdalle. Poliisi nousi seisomaan päätään pudistellen; loukattua ylpeyttään lukuun ottamatta hän näytti olevan kunnossa. Huusin ikkunasta miehelle: - Yritän saada sen kiinni!
Sysäsin kakkosen sisään ja lähdin takaa-ajoon. Mustangini renkaat ulvoivat ja painauduimme istuimiamme vasten.
- Saammeko sen kiinni, Ben? Will kysyi innoissaan.
- Jes, sir. Lainvalvoja on aina paikalla, mutisin vastaukseksi.
Farmariauto kääntyi oikealle. Minä myös, ja auton rallivirityksen vuoksi paljon nopeammin. Vaihdoin taas ja saavutimme farmariautoa. Tulimme vanhalle asuinalueelle; tien varrella oli siellä täällä pysäköityjä autoja. Farmariauto pujotteli huolettomasti autojen lomassa ja kolhi niitä matkallaan. Pysyttelin yhä kannoilla, ja olin varma, että takaa-ajetun pakomatka päättyisi pian, ja niin se päättyikin. Farmariauto ohitti nipin napin maasturin ja samassa kuljettajan oli käännettävä jyrkästi oikealle väistääkseen omakotitalon pihalta peruuttavaa autoa. Renkaat iskivät terävään reunukseen, hyppäsivät sen päälle ja kaatoivat kolme postilaatikkoa peräperää. Matka jatkui kohti kadun reunaan pysäköityä Hertziltä vuokrattua kuorma-autoa. Oikea eturengas, joka oli ilmeisesti vaurioitunut osuessaan kadun reunakiviin, päätti sillä hetkellä lähteä omille teilleen, ja farmariauto menetti lopullisesti ohjattavuutensa. Se joutui sivuluisuun ja jysähti kuorma-autoa vasten.
Vaihdoin pienemmälle, jarrutin ja pysäytin autoni parinkymmenen päähän farmariautosta. Sammutin moottorin, vedin esiin .45:n ralli-istuimen alta ja sysäsin oven auki. Farmariautonkin kuljettajanpuoleinen ovi oli auki, ja näin nuoren ja laihan käkkäräpään lähtevän juoksemaan tyhjälle, ruohoa kasvavalle tontille.
- Pysy autossa, huusin Willille, hyppäsin ulos autosta ja lähdin käkkäräpään päerään. Sata metriä juostuani tiesin tekeväni turhaa työtä. Käkkäräpää oli kaksikymmentä vuotta minua nuorempi, hän oli paremmassa kunnossa ja hänellä oli runsaasti adrenaliinia veressään. Välimatka kasvoi tasaisesti. Sitten hän kipusi edessä olleen kolmimetrisen verkkolanka-aidan yli ja pudottautui vaivattomasti maahan kuin olisi tehnyt sitä koko ikänsä. Minä pysähdyin ruohikolla ja katsoin metsän siimekseen katoavan käkkäräpään perään. Pistooli roikkui raskaana ja hyödyttömänä kädessäni. Vaikka ajatus houkuttikin, niin minulla ei ole tapana ampua ihmisiä pelkän kaahaamisen takia.
Henkeä haukkoen laahustin takaisin Mustangille. Will ei ollut noudattanut kehotustani, vaan käveli epäröiden kohti kuorma-auton kanssa naimisiin mennyttä farmariautoa, jonka kaksi rengasta oli puhjennut ja joka sylki höyryä moottoristaan. - Takaisin, Will! huusin.
Will katsoi minua ja kuulin hänen sanovan: - Vauva itkee.
- Takaisin autoon!
- Vauva itkee! Will huusi puolestaan.
Kävelin hänen luokseen ja jostakin farmariauton uumenista kuulin vaimeaa ulinaa. Pitelin Willin loitolla toisella kädelläni ja avasin takaoven. Ilta oli jo hämärtymässä, mutta näin selvästi lapsen tiukasti sidottuna turvaistuimella. Pienet saapasjalat heiluivat ilmassa ja hampaattomat vauvankasvot katsoivat minuun haikeasti.
- Onko se tyttö vai poika? Will kysyi takapenkiltä.
- Luullakseni poika. Sillä on sininen paita. En ole tutkinut tarkemmin. Vaikka hajusta päätellen pian minun olisi pakko.
Vauvan itku oli muuttunut ajoittaiseksi uikutukseksi. - Nätti vauva, Will sanoi. - Mitä me teemme sillä, Ben?
- Etsitään puhelin, sanoin ja käännyn oikealle nelikaistaiselle kauppakadulle. - Turvaistumieen on maalattu puhelinnumero. Varmaan äidin numero.
- Miksi mies juoksi karkuun?
- Ei aavistustakaan.
Vasemmalla oli itsepalveluhuoltamo. - Käydään tuolla tankkaamassa. Samalla voin soittaa. Okei, Will?
- Minun täytyy käydä pissalla.
- Sekin järjestyy.
Käänsin Mustangin huoltoaseman pihaan ja pysäytin sen bensapumpun viereen. Noustessani autosta näin tummaihoisen, farkkuihin pukeutuneen nuoren miehen tulevan ulos toimistorakennuksesta. - Tankkaanko autonne, sir?
- Luulin tätä itsepalveluasemaksi.
- On ilo saada palvella, mies virnisti.
Ihmeitä tapahtuu aina. Nixonin valtakauden jälkeen kukaan ei ole vaivautunut tankkaamaan autoani. - Kuten haluatte. Onko teillä puhelinta?
- Sori, se on rikki. MIes otti bensaletkun, painoi nappia ja avasi autoni bensaluukun. - Koettakaa onneanne kadun yläpäässä.
- Okei. Will kapusi ulos Mustangista. - Kulman takana, luulisin, sanoin hänelle. Poika nyökkäsi ja lähti kävelemään. Minä nojasin puskuriin ja katsoin sisään takaikkunasta. Vauva makasi hiljaa turvaistuimessaan ja tuijotti suu avoinna ympärilleen.
- Minne poika meni? bensa-aseman hoitaja kysyi.
- Vessaan, vastasin huolettomasti.
Bensapumppu sulkeutui. Huoltoaseman hoitaja veti letkun nokan ulos luukusta ja työnsi sen mittariin. Minä kaivoin lompakon esiin ja etsin sopivaa rahaa. Samassa näin bensa-aseman hoitajan kävelevän poispäin. - Onko bensakin ilmaista? huusin hänen peräänsä.
Mies ei vastannut eikä katsonut taakseen, vaan käveli päättäväisesti bensa-aseman oven eteen pysäköidylle, uudehkolle Chevy Novalle ja hyppäsi ratin taakse.
- Hei! Hei! Mitä nyt?
Mies käynnisti moottorin, peruutti, kaasutti eteenpäin ja kurvasi vilkkaasti liikennöidylle kadulle.
Lompakko kädessä tuijotin mykistyneenä miehen perään. Sitten käännähdin ympäri ja katsoin huoltoasemarakennusta. Tyhjä. Mitä helvettiä? Kaveri tankkaa autoni ja häipyy sitten. Minulla ei ollut aikaa pohtia asiaa kauemmin, sillä Will tuli kulman takaa lautasen kokoisine silmineen, jäykkine jalkoineen ja äänettömästi jauhavine leukoineen. Lähdin vaistomaisesti kävelemään häntä kohti ja kysyin: - Mitä nyt, Will?
Poika kohotti nyrkkinsä ja osoitti peukalollaan selkänsä taakse. - Mies! Pytyn luona on mies! hän sai kakistettua suustaan.
Pistin vipinää kinttuihini. - Mikä mies?
- Sisällä, Ben! Mene auttamaan!
Olin jo pojan vieressä ja aion käskeä häntä pysyttelemään paikoillani. Muutin kuitenkin mieleni ja vedin hänet perässäni raollaan olevalle vessan ovelle, josta pilkotti musta työkenkä ja valkoinen sukka.
Ryöstetyksi, mukiloiduksi ja vessanpyttyyn sidotuksi mieheksi huoltoaseman hoitaja oli pirun ylimielinen. Päästyään vapaaksi hän kielsi minua käyttämästä huoltoaseman puhelinta. Hän ei myöskään sallinut minun jäävän odottelemaan poliiseja. Hän kohautti olkapäitään ja korskahti vetoomuksilleni. Hänet oli ryöstetty jo kahdeksan kertaa, ja tämänkertainen saalis oli ollut pienin, vain 22 dollaria. Se oli hänen arkipäiväänsä ja kuului ilmeisesti myös hänen toimenkuvaansa. Hän ei osoittanut edes poliisille, vaan ilmoitti ainoastaan pääkonttoriin. Sitten hän sytytti savukkeen ja seisoskeli paikallaan levottoman ja nyrpeän näköisenä. Hän tahtoi selvästikin meidän lähtevän mahdollisimman pian ja käyttäytyi kuin minä olisin ollut rikollinen enkä se, joka oli vapauttanut hänet siteistä löyhkäävältä vessan lattialta.
Lastasin Willin Mustangiin ja lähdin ajamaan kohti sekatavarakauppaa. Will istui takana ja kertoi innosta hehkuen koko tarinan vauvalle. Minä istuin ratissa ja suunnittelin strategiaani. Soita vauvan turvaistuimen numeroon ja ota osoite selville. Osta maito ja kaljat ja lähde osoitteeseen. Luovuta vauva äidille ja painu helvetin äkkiä takaisin Carolen luokse, missä me olisimme turvassa.
Oli jo lähes pimeää, kun tulimme kaupalle. Pysäköin autoni ruuhkaiselle parkkipaikalle, irrotin vauvan turvaistuimesta ja kannoin häntä toisella kädelläni samalla kun pitelin kiinni Willistä toisella. Lähdimme kävelemään kaupan ovelle. Vauva oli kevyt kuin hammastikku ja näytti luottavan minuun varauksetta poskellani tuntuvista kujerruksista päätellen. Will katsoi ylöspäin ja hymyili luottavaisesti. Kuusivuotiaan kaverin luottamuksella.
Sisäänkäynnillä maleksi kolme nuorta miestä, joista vanhin oli ehkä seitsemäntoista. Kaikilla oli päällään tummat, tiukat housut, tiukka, napaan asti avonainen valkoinen paita, jonka aukossa välkkyi kultaketju ruskeaa ihoa vasten. Suurin heistä astui minua kohti päästyämme jalkakäytävälle. - Hei, tekisitkö palveluksen? roikale kysyi nokkavasti ja asettui puolittain eteeni.
Minä pysähdyin ja irrotin otteeni Willin kädestä. - En tänään, juippi. Painu vittuun.
- No johan nyt jotakin. Onpa sedällä puheet, juippi korskui ja taputti merkitsevästi taskuaan. - Haet meille vain kuusi pitkää PBR:ää, siinä kaikki.
- Ikäsi ei riitä, sälli.
Nuorukainen oikaisi selkänsä ja silmät sirrillään töytäisi minua rajusti olkapäällään. - Riittääpäs, hän vastasi. Hänen kaverinsa piirittivät meidät. - Tajuutko, että riittää, häh? No, miten olis?
Minä hymyilin. - Pikku hetki. Laskin vauvan Willin ojennetuille käsivarsille. - Jaksatko pidellä vauvaa, Will?
- Jaksan, Ben, Will vastasi, yritti näyttää uhmakkaalta, mutta katseli kuitenkin pelokkaasti nuorukaisia.
- Sinuun voi aina luottaa, virnistin Willille ja käännyin jengin johtajaan päin. - Sinulla taitaa olla taskussasi kättä pitempää.
- Tarpeeksi pitkää sinulle.
- Viitsisitkö vilauttaa?
Tarrasin sällin valkoisiin velttoihin paidankauluksiin, kiersin nyrkkiäni 180 astetta ja tempaisin juipin itseäni kohti. Samalla työnsin toisen käteni hänen housujensa taskuun ja käänsin koko taskun nurinniskoin.
Linkkuveitsi ja pikkurahat kilahtelivat jalkakäytävällä. - Oho, vaarallinen ase, sanoin, tiukensin otettani kauluksessa ja kolautin lyhyen vasemman suoran keskelle roikaleen nenää.
Nuorukainen kiljahti verisuihkun lomasta. Sysäsin hänet kaupan seinää vasten ja käännyin kaveriin päin, joka oli lähestymässä Williä. Kaveri jähmettyi paikoilleen. Tuijotin häntä suoraan silmiin. - Askelkin lähemmäs, niin jyrään sinut maan rakoon. Takaan sen.
Porukan johtaja valitti takanani jalkakäytävälä. Vastapäätä seisova jätkä levitti kätensä ja kohautti olkapäitään. Minä ojensin käteni Williä kohti, ja hän antoi minulle vauvan. - Pysykää poissa näkyvistäni, hyvät herrat, sanoin ja menin Willin edellä kauppaan.
Maidon suhteen ei ollut ongelmia. Ei liioin oluen. Ongelmani oli puhelu, jota yritin soittaa sisäänkäynnin luona olevasta automaatista. Numero oli jatkuvasti varattu. Yritin ainakin kaksikymmentä kertaa kymmenen minuutin aikana. Lopulta fiksuna miehenä älysin vilkaista puhelinluetteloa. Löysinkin Evansin, jolla oli vastaava numero. Osoite oli vain parin korttelin päässä. Olin juuri saanut kirjoitettua numeron muistiin, kun huomasin jotakin omituista kassalla.
Isokokoinen, lyhyttukkainen nuorukainen oli kävelemässä automaattisesti toimiville oville savukekartonki kainalossaan. Kaupan juoksupoika oikaisi selkänsä, tuijotti kaverin perään ja huusi: - Hei pysähdy! Et maksanut ostoksiasi!
Kaveri kiihdytti askeleitaan. Juoksupoika sysäsi pari iäkkäänpuoleista tätiä sivuun ja taklasti tyylikkäästi tupakkavoron. He kaatuivat lattialle, ja savukekartonki lensi kaaressa maissitölkkivuoren päälle. Lyhyttukkainen kaveri oli vahvempi, notkeampi ja paremmin motivoitunut; hän pääsi ensimmäisenä pystyyn ja jysäytti nyrkkinsä heiveröisen juoksupojan kurkkuun. Juoksupoika älähti, muttei hellittänyt puolinelson-otettaan.
Kaupan työntekijät ja asiakkaat tuijottivat järkyttyneinä tappelua eivätkä tehneet mitään mennäkseen väliin. Yksi kassa sai äänensä takaisin. - Apua!
Olin jo ojentamassa vauvaa Willille, joka oli pysytellyt aivan vierelläni. Hyökkäsin tappelupukareiden kimppuun ja onnistuin saamaan kiinni lyhyttukkaisen kauluksesta. Kaveri kumartui kuitenkin ja täräytti yläkoukun leukaani. Tuntui kuin gongi olisi kumahtanut, ja lennähdin anteeksiantamattoman kovalle tiililattialle. Varas kääntyi karatakseen, mutta onnistuin kampittamaan hänet ja lähettämään lennokkaaseen luisuun kohti ulko-ovea. Hän kompuroi nopeasti jaloilleen, kun minä taas olin yhä nelinkontin. Yhtäkkiä ja aivan yllättäen hän kuitenkin pyyhälsi holtittomasti ohitseni ja iskeytyi maissitölkkikekoa vasten. Sitten hän makasikin jo lattialla mitään näkemättömin silmin. Yleisömme huokaistessa helpotuksesta minä hivuttauduin pystyyn ja katsoin ulko-ovelle.
Kaupan ulkopuolella kohtaamani valkopaitainen kaveri seisoi ovella rystyjään hieroen ja naama leveässä virneessä. Oikeanpuoleinen tasku roikkui yhä housujen ulkopuolella. Hänen nenänsä oli kääntynyt poskelle, ylähuuli oli turvonnut punamustaksi, hänen silmänsä olivat yhä sirrillään, mutta kuitenkin hän virnuili minulle julkeasti. - Ei hassumpaa, vai mitä?
- Miksi? sain suustani.
- Velipoikani, kaveri sanoi ja tuijotti lattialla voihkivaa jätkää. - Olen kieltänyt häntä osallistumasta rikoksiin.
Asiakkaisiin tuli yhtäkkiä vipinää, kaikki näyttivät tahtovan ulos. Minä kävelin Willin luokse, otin vauvan ja nostin myös ostoskassin lattialta. Kohtasimme valkopaitaisen kaverin ovella, ja ohjeitani noudattaen Will antoi nuorukaiselle ostamani oluet.
Vauva asui noin kuuden korttelin päästä, kapealla kadulla, jolla ei ollut jalkakäytävää lainkaan. Ajoin hitaasti eteenpäin ja tähyilin talojen numeroita pimeyden keskellä. Tahdoin hoitaa hommani loppuun. Vauva oli käyttäytynyt siivosti tähän mennessä, mutta nyt se alkoi itkeskellä ja touhuta. Ilmeisesti se kaipasi ruokaa tai uutta vaippaa tai ties mitä; pirustako minä tiesin, en minä tiedä lapsista mitään, en synnyttämisestä enkä mistään muustakaan.
Will kyyhötti polvillaan vierelläni ja tuijotti tuikasti eteensä. - Olemmeko kohta perillä, Ben?
- Jokin näistä se on, arvelin katsellessani taloja oikealla puolella. Hiljensin vauhtia. - Tuolla, tuolla on oikea osoite... Voi helvetti!
Hopeanhohtoinen Ford Escort peruutti kadulle ja kaahasi tiehensä. Vilkaisin tasakattoista, yksikerroksista taloa, jonka pihasta auto oli lähtenyt. Osoite oli oikea. Ei valoja. Kuka tahansa asuikin talossa, oli juuri lähtenyt Escortilla ja oli jo melkein näkymättömissä.
- Vyö kiinni, Will! komensin ytimekkäästi, tallasin kaasupoljinta ja lähdin takaa-ajoon.
Escort oli jo aikojen sitten häipynyt kulman taakse. Seurasin perässä niin nopeasti kuin pystyin enkä välittänyt 25 mailin nopeusrajoituksesta. Sain Escortin näkyviini sen kääntyessä valtaväylälle. Käännyttyäni itsekin välimatka alkoi kuroutua umpeen. Välissämme ei ollut muita autoja. Väläyttelin valoni ja töötörin torveani kiinnittääkseni Escortin huomion itseeni. Puolen korttelin päässä oli rautatien tasoristeys, ja varoitusvalot alkoivat vilkkua lähestyessämme sitä. Kello kilkatti ja vilkkupuomit alkoivat laskeutua.
- Okei, Will, saamme sen kiinni.
Escort hiljensi vauhtiaan, siirtyi vasemmalle kaistalle ja lähti kiertämään puomia. Jostain kauempaa kuului junan vihellys. Kiskoille päästyään Escort kääntyi oikealle kiertääkseen toisen puomin, mutta siitä ei tullut mitään.
Auto pysähtyi keskelle kiskoja samalla hetkellä, kun minä olin saavuttanut etummaisen puomin.
Mustangin moottorin pauhun yli kuulin Escortin käynnistysmoottorin valituksen. Kuljettaja, joka oli ilmeisesti yksin autosa, kyyhötti ratin päällä. Junan vihellys kuului uudestaan. Tönäisin oven auki ja hyppäsin ulos. - Pysy autossa, Will, huusin ja lähdin juoksemaan Escortille, jonka kuljettaja kapusi parhaillaan ulos.
Nainen oli nuori, lyhytkokoinen ja pullea, ja hänen musta, pitkä tukkansa oli sidottu hiuslenkillä poninhännäksi. Mustangin lamppujen valossa näin hänen laajentuneet silmänsä ja vitivalkoise kasvonsa. - En saa sitä käyntiin, nainen uikutti. - Aioin kiertää puomit.
Juna vihelsi taas. Haistoin bensan hajun. - Kastelitte tulpat. Siirtykää syrjään kiskoilta, Mrs Evans.
Nainen astui minua kohti ja räpytteli silmiään. - Tunnetteko minut?
- En, mutta vauvanne on autossani.
Kävelin Escortin luokse ja avasin kuljettajan oven. - Toiselle puolelle kiskoja! En voi työntää autoa paluusuuntaan.
Nainen jähmettyi paikoilleen. - Vauvani! Minun pikku Charlieni! Kuinka te...
- Hällä väliä.
Kumarruin Escortiin, siirsin vaihteen vapaalle ja nojasin etupalkkiin työntämään autoa.
- Tahdon lapseni! nainen kirkui. - Hakekaa Charlie minulle! Entinen mieheni vei Charlien hoitohuoneesta - olin jättänyt heidät kahden ainoastaan hetkeksi.
Olin saanut työnnettyä autoa etenepäin parikymmentä senttiä. - Okei. Menkää te auton toiselle puolelle.
Kiersin vilkkupuomin ja juoksin takaisin Mustangille. Will siirsi etupenkkiä eteenäin, jotta pääsisin paremmin ottamaan vauvan ja turvaistumisen. Sitten juoksin takaisin Mrs Evansin luokse. Kyyneleet valuivat suurin helminä hänen poskillaan, kun ojensin hänelle vauvan. - Voi kiitos, kiitos, nainen nyyhkytti ja katsoi vauvaa. Olin jo melkein Escortin luona, kun kuulin hänen sanovan: - Ettekö ole edes vaihtaneet vaippaa?
Juna vihelsi raivokkaasti ja veturin valot näkyivät jo mutkassa. Nojasin Escortin ovipalkkiin ja heijasin autoa edestakaisin. Taas kuului vihellys, ja samassa Escort lähti liikkeelle ja vyöryi kiskoilta. Työnsin varmuuden vuoksi autoa vielä jonkin matkaa eteenpäin. Sitten syöksyin puomin alta kiskoille ja liukastuin karkealla soralla niiden toisella puolelle.
Nousin kömpelösti jaloilleni ja kävelin Mustangin ovelle. Paikkojani koski ja kolotti ja adrenaliini suhisi verisuonissani. Will ei näyttänyt edes huomaavan ohitsemme kiitävää rahtijunaa. Hänen kasvonsa paloivat ihailusta. - Voitit junan!
- Taisin voittaa.
Nojauduin taaksepäin ralli-istuimellani, sytytin savukkeen ja polttelin sitä kärsivällisesti. Minä odotin ja odotin ja odotin. Lopulta konduktöörinvaunu lipui ohitse ja puomit nousivat. Pullea nainen, vauva ja Escort olivat lähteneet jo aikoja sitten. Luonnollisesti.
Olimme jo Carolen talon lähellä - ja katso kumma - näin keltaisen Toyotan edessäni.
Ja samassa näin kuljettajan läimäyttävän naista kasvoihin. Nainen sai kiinni miehen vapaasta kädestä ja kumartui kuin purrakseen sitä. Toyota oli ajaa ulos tieltä. Jättäydyin varmuuden vuoksi taaksepäin ja tunsin Willin silmät kasvoillani.
- Etkö aio tehdä mitään? hän kysyi epäröivästi.
- En.
Will katsoi Toyotaa ja sitten taas minua. - Nehän tappelevat.
- Tapelkoot.
Vilkaisin Williä. - Olemme tehneet jo oman osuutemme, Will. Ainakin tältä kannalta.
Toyota käänsi äkisti väärältä kaistalta vasemmalle ja häipyi näkyvistä. Kului hetki ennen kuin Will rikkoi hiljaisuuden.
- Minua pelotti.
- Niinkö? Ei ollut tarkoitukseni pelästyttää sinua.
- Se mies... siellä vessassa... ja ne ilkeät kaverit kaupassa...
Käänsin autoni keulan Jesse Jameksen tupakkakaupan tyhjälle parkkipaikalle, pysäytin auton ja puristin Williä olkapäästä. - Eivät ne meille mitään voi, sanoin. - En anna niiden tehdä meille mitään pahaa.
- Minua pelotti.
Hengitin syvään ja etsin tyhjentäviä sanoja. - Will. Ilkeitä ihmisiä on kaikkialla. On aina ollut ja niin on vastaisuudessakin. Älä kysy minulta miksi, sillä siihen en pysty vastaamaan. Sen kuitenkin tiedän, että jos on sattunut kasvamaan tarpeeksi isoksi ja vahvaksi eikä älyssäkään ole vikaa, on autettava hyviä ihmisiä ja estettävä ilkeitä tekemästä konnuksiaan, koska monet hyvät ihmiset ovat liian heikkoja puolustamaan itseään.
- Minua pelotti.
Katsoin poikaa pitkään. - Niin minuakin, virnistin. - Temppu onkin siinä, ettei näytä pelkoaan muille.
Synkkäilmeinen Varole tuli meitä ovelle vastaan. Marssimme hänen ohitseen olohuoneeseen. TV:n onnenpyöräkisa oli tietenkin päättynyt jo kauan sitten. Ja videolaitteen näöstä päätellen Carole ei ollut nauhoittanut minulle ohjelman loppua. Sääli.
- No, kakistakaa ulos, Carole patisti lopulta.
- Kävin tankkaamassa, sanoin.
- Junakin viivytti meitä, Will säesti varovaisesti vierestä.
- Olitte poissa kokonaisen tunnin, ystäväiseni, Carole sanoi jo tutuksi käyneellä kurkkuäänellään.
- Juu, venähtihän se vähän, sanoin huolettomasti ja lähdin viemään maitoja keittiöön. Kun tulin takaisin olohuoneeseen, Will istui äitinsä vieressä sohvalla kirja kädessään. - Luetko minulle nyt, Ben?
Kärpänen lensi ohi taas. - Että luenko? Emmekö juuri eläneet kirjan?
- Mitä? Carole kysyi ihmeissään.
- Myöhemmin, Carole, myöhemmin.
Istuuduin sohvalle lukemaan kirjaa Willille. Sitten olikin aika pistää poika nukkumaan. Palattuani olohuoneeseen heittäydyin lepolasseen, oikaisin jalkani, sytytin savukkeen ja yritin kiinnostua newyorkilaisen yksityisetsivän touhuista. Carole meni keittiöön ja tuli takaisin tukevan Jack Daniels -paukun kanssa. Hän ojensi drinkin minulle, istuutui sohvalle, risti kädet rinnalleen, hymyili äärettömän itsevarmasti ja sanoi: - Antaahan kuulua, Ven.
Ei kai muutkaan auttanut. Aloin kertoa tarinaamme ja käytin leppoisia sanakäänteitä, jottei Carole heittäytyisi mykäksi kuunneltuaan sen loppuun.
"The Eye Went By" ilmestynyt alun perin Alfred Hitchcock's Mystery Magazinessa joulukuussa 1986. Suom. Heikki Rüster. Suomennos aiemmin ilmestynyt Hitchcock esittää 2/1988 nimellä Bob Kantner. Julkaistu tekijän ja suomentajan luvalla.
Rob Kantner (s. 1952) on amerikkalainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten 1980- ja 1990-luvuilla ilmestyneestä Ben Perkins -sarjastaan. Ensimmäinen Ben Perkins -romaani, The Back Door Man, ilmestyi vuonna 1986, ja sarja näytti päättyvän vuonna 1994 teokseen Concrete Hero. Perkins palasi kirjojen sivuille kuitenkin vuonna 2008 teoksessa Final Fling. Perkins-tarinoita on koottu kokoelmaan Trouble Is What I Do (2005).
Kuvitus: Taina Värri.
