Hammond jäi autoon, tietäen että se tuhoaisi hänen paikkansa valtion leivissä, ehkä jopa hänen koko uransa. Ensiksi hän oli yrittänyt selittää asiaa itselleen kuvittelemalla, että jos hänen eka keikkansa olisi ollut jotain muuta kuin tämä, hän olisi pystynyt hoitamaan sen, mutta hän tajusi nyt, että he olivat valinneet hänet tähän keikkaan tarkoituksella, lopullisena testinä.
Ja hän oli epäonnistunut. Ehkä he olivat jopa odottaneet sitä, ehkä hänen pomonsa olivat lyöneet vetoa keskenään, että hän jäisi autoon, kun Baker olisi sisällä vanhusta tappamassa. Hänen vatsansa meni kasaan, kun hän muisti tosiasian, että Baker oli tuon pienen kivan mökin sisällä lopettamassa 79-vuotiaan naisen elämää.
Hammond olisi ollut autossa riippumatta siitä, millaisen uhan nainen muodosti, mutta hän ei pystynyt keksimään yhtään oikeutusta sille, että nainen tapettaisiin. Nainen oli työskennellyt maansa hyväksi viidenkymmenen vuoden ajan, sen verran Hammondkin tiesi, mutta silti, ties mistä syystä, hänestä oli tullut riskitekijä entisten isäntiensä silmissä ja hänet piti poistaa.
Hammond katsoi puutarhaa uudestaan, säitten säälimättömästi kiusaamia kevään ensi kukkia, jotka pystyivät panemaan vastaan uhkaavan maaliskuisen pilviselle puhurille. Hammond pohti, hoitiko nainen puutarhaa yksinään vai käyttikö hän puutarhuria. Ja hän pohti näkymää, joka oli varmasti avoin merelle asti, vaikka sitä ei nähnytkään tältä puolelta taloa. Ennen kaikkea hän yritti olla ajattelematta sitä, mitä sisällä tapahtui.
Ja sitten hänen ei täytynyt ajatella mitään, lukuun ottamatta uransa väistämättömästi alaspäin kulkevaa spiraalia, sillä Baker astui huolellisesti ulko-ovesta ja käveli takaisin autolle.
Hän kurkisti sisään ja hymyili sanoen: "Näytät hiukan vihreältä – haluatko, että minä ajan?"
"Kyllä tämä tästä", Hammond sanoi ja käynnisti auton, kun Baker kiipesi sisään ja pisti turvavyön kiinni.
Hän inhosi Bakeria nyt, ei vain sen takia, että Baker vaikutti muutenkin häntä paremmalta, kun tämä katsoi alaspäin häneen niin kuin hän olisi joku kakara liian isoissa kuvioissa, vaan koska Baker oli kaikkea, mitä Hammond oli epäonnistunut olemaan. Baker oli kolmissakymmenissä, mutta oli luultavasti aina näyttänyt samalta ja näyttäisi aina samalta, hänessä oli helpontuntuista itsevarmuutta, hän oli mukavasti omassa elämässään, hän oli mukavasti päätynyt lopettamaan toisten elämiä.
"Sinähän tajuat, että minun on tehtävä tästä raportti."
Hammond nyökkäsi ja sanoi: "En usko, että he antavat minulle toista mahdollisuutta."
"Epäilenpä", Baker sanoi. "Ikävin puoli tässä on se, että Dorothy Jennings ei ollut kovin vaikea tapaus. Diabeetikoita kuolee insuliinin yliannostukseen joka päivä. Eikä hän pannut juurikaan vastaan, joten se meni nopeasti. Helposti. Rauhallisesti."
Ei pannut juurikaan vastaan – mitä kauhuja saattoikaan sisältyä tuollaiseen lauseeseen! Hammondin vatsa kynsi itseään ja pahoinvointi paisui hänen sisällään, kun hän kuunteli Bakerin liukaskielistä kuvausta vanhan naisen murhasta.
"Se olisi voinut olla sinun isoäitisi."
"Vaan ei ollut", Baker sanoi. "En yritä syöttää sinulle tavanomaista 'meidän ei tarvitse tietää syitä' -kukkua, mutta ei tässä voi ruveta henkilökohtaisuuksiin – jos pitää tehdä joku homma, se tehdään. Dorothy Jennings ymmärsi sen ja hän teki paljon hommia eläessään." Hammond tiesi, että lisää oli vielä tulossa, ja hän olikin oikeassa, sillä Baker lisäsi kuin jälkikommenttina: "Dorothy ei olisi jäänyt istumaan autoon."
Hammond arveli, että olisi hyödytöntä puolustaa itseään. Baker oli vanhempi upseeri, hän raportoisi, että Hammond oli jänistänyt, ja se olisi siinä, peli loppu.
Hän voisi kiistellä loputtomiin siitä, että oli joku ero siinä, tappoiko välillä jonkun valtion vihollisen vai tappoiko saman valtion yhden palvelijan – mutta kiistely edellytti ajattelua eikä kukaan halunnut hänen olevan mikään ajattelija.
"Pysäytä auto", Baker sanoi niin hätäisesti, että Hammond ihmetteli, oliko toinen unohtanut jotain rikospaikalle.
He olivat kapealla maaseututiellä eikä edessä tai takana ollut muuta liikennettä, joten Hammond iski jarrut pohjaan ja odotti, että auto oli kokonaan pysähtynyt ennen kuin sanoi: "Mitä nyt?"
"Peruuta tuonne kyltille." Hammond peruutti ja odotti, että Baker sai tutkittua mustaa tekstiä pienessä valkoisessa kyltissä, joka osoitti vielä kapeammalle tielle. "Uskomatonta. Käänny tuonne oikealle."
Hammond teki työtä käskettyä, mutta ei voinut olla sanomatta: "Mitä sinulla on mielessä, pieni kiertoajelu ja maisemien katselua mukavan aamumurhan jälkeen?"
Baker näpäytti takaisin: "Hei, en minä nauti siitä, mitä minä juurin tein, mutta se on minun työni. Jos et kestä sitä, se on ihan ookoo, mutta älä rupea vinoilemaan, Hammond!"
Hän oli raivoissaan, mutta ei vihainen, ja Hammondista tuntui, että hän ei ihan osunut kohdalleen, kun hän sanoi: "Anteeksi, minun ei olisi pitänyt sanoa niin."
"Juuri niin, ei olisikaan!" Bakerilta kesti sydämenlyönnin verran ennen kuin hän rauhoittui, sitten hän sanoi: "Tuolla on hotelli, ei siinä muusta ole kyse, se on meren rannalla – olimme siellä pari kertaa, kun olin lapsi."
"Ymmärrän", Hammond sanoi, vaikka ei ymmärtänytkään.
Oli vaikea kuvitella, että Baker olisi joskus ollut lapsi, mutta ei hän myöskään näyttänyt joltakulta, joka tekisi nostalgisia reissuja. Eikä se johtunut pelkästään siitä, että Baker oli kova, oli kuin kaikki särmät olisivat kuluneet pois eivätkä olleet jättäneet jäljelle mitään, mistä voisi saada otteen, hän oli niin kuin jokin abstrakti pronssipatsas, saumattomasti taottu.
Ehkä Baker vaistosi hänen hämmennyksensä, koska hän sanoi: "Se on hyvä ruokapaikka – voimme syödä lounasta siellä ja sitten lähteä takaisin."
"Hyvä on, tehdään niin."
Tietenkään Hammond ei halunnut syödä tai ainakaan hän ei uskonut, että pystyisi syömään, mutta heiltä kesti 20 minuuttia päästä perille ja siihen mennessä hänen vatsansa oli jo jonkin verran rauhoittunut.
Mielikuvituksettomasti nimetty Point Hotel oli viehättävä, valkoinen Viktorian-aikainen paikka, joka oli selvästi nähnyt parempiakin aikoja ja jota kymmenisen auton ja pienen bussin muodostama ryhmä vielä vähän tahrasi.
Hotelli oli rakennettu omalle niemelleen, sammaleen peittämälle vihreälle alustalle. Niemen tummat kalliot olivat riittävän rikkonaiset ja kulmikkaat, että vedenrantaan pääsi helposti.
Ei sillä että kukaan olisi halunnut sinne tällaisena päivänä, meren ollessa kuin nestemäinen kivilaatta, uhkaava ja pullisteleva. Silloinkin kun he kävelivät hotellille, viidenkymmenen metrin päässä lähimmästä kallionreunasta, Hammond tunsi suolan kosteuttavan tuulta, ja meteli oli riittävän kova, jotta he tunsivat itsensä äkillisesti kuuroiksi astuessaan aulaan.
Ruokalista ei ollut erityisen monipuolinen ja kummatkin tilasivat pihvit, mutta annokset olivat onnistuneita, ja Hammondista tuntui hyvältä saada jotain vatsaansa. He joivat kummatkin vichyvettä, mikä tarkoitti joko sitä, että Baker suunnitteli ajavansa, tai sitä, että hän ei halunnut ryypätä työaikana.
Suurimman osan aikaa he söivät hiljaisuuden vallitessa, ja ainoa hetki, jolloin heidän mielenkiintonsa kiinnittyi jonnekin muualle, oli, kun he olivat jo melkein lopettaneet ja joukko koululapsia livahti kömpelön näköisesti ruokasalin ikkunoiden ohitse ja ulos niemelle.
Lapsia oli noin kaksikymmentä, he olivat ehkä neljäntoista tai viidentoista, kietoutuneina vedenkestäviin takkeihin, tukka hulmuten villisti tuulessa. Kolme opettajaa, kaksi naista ja mies, yrittivät puolihuolimattomasti pitää lapsia järjestyksessä, hyväntuulisia nuhteita huudellen.
Se sai Hammondin muistamaan, ettei hän pystynyt kuvittelemaan Bakerin olleen samanlainen. Ja se taas sai hänet ajattelemaan Dorothy Jenningsiä uudestaan, hänen insuliinilla myrkytettyä ruumistaan, joka odotti löytämistään samalla kun he nauttivat ruoastaan ja ajattelivat pitkää ajomatkaa kotiin.
Kuvotus palasi yllättäen näiden ajatusten myötä, aivan kuin se olisi odottanut hiljaa ja yrittänyt yllättää hänet. Hän ei uskonut, että pystyisi tällä kertaa taistelemaan vastaan. Hän työntyi nopeasti pois päin pöydästä, peläten hetken ajan ettei ehtisi ulos ruokasalista.
Baker oli juuri pannut haarukkansa ja veitsensä alas, mutta näytti yllättyneeltä ja sanoi: "Onko joku hätänä?"
"Ei", Hammond sanoi. "En ole varma. Anteeksi pieni hetki."
Baker ei voinut olla nauramatta, kun hän katseli Hammondin säntäävän kohti vessaa. Hän oli tiennyt jo siitä hetkestä lähtien, kun oli tavannut Hammondin, että tämä ei kestäisi hommaa ja tässä oli lopullinen todiste. Tyyppi ei ollut ollut edes sisällä huvilassa ja nyt hän jo tarkasteli, mitä oli syönyt lounaaksi.
Hän selvitti laskun ja astui ulos saadakseen tuntumaa paikkaan nyt kun hän oli yksinään. Ei se tietenkään tuntunut samalta, koska he olivat aina käyneet täällä kesäisin, mutta ne olivat silti tärkeitä muistoja, onnellisia, melkein yhtä vaarallisen hukuttavia kuin meri hänen alapuolellaan.
Hän toivoi, etteivät kakarat olisi juosseet ympäriinsä kiljuen – vaikka hän oli käynytkin täällä itse pienenä, paikka ei ollut hänen muistoissaan hälyisä ja kovaääninen. Menneisyydessä, niinkin vähän aikaa kuin kaksikymmentä vuotta sitten, se oli ollut hotelli, jossa lasten oli oletettu käyttäytyvän hyvin. Siellä oli edellytetty tietynlaista hienostunutta rauhallisuutta.
Hän käveli pienen matkan päähän hotellista, lähemmäs kohtaa, jossa jyrkänteet rikkoutuivat muodostaakseen helpon pääsyn vedenrajaan. Se oli ollut hänen suosikkipaikkojaan lapsena, rauhaisa satama kivien rajaamille lahdelmille laskuveden aikaan, piilossa hotellin terassilta. Kakaratkin olivat siellä, kovaäänisinä, juosten minne mielivät.
Miesopettaja oli niemen oikeanpuoleisimmalla reunalla kolmen lapsen muodostaman ryhmän kanssa. Kaksi naisopettajaa seisoivat Bakerin lähellä, mutta olivat niin keskittyneitä juttelemaan, ettei heillä ollut mitään käsitystä siitä, mitä heidän vahdittavanaan olevat lapset puuhailivat. Bakerin teki mieli mennä heidän luokseen ja sanoa, että heidän pitäisi pitää lapset tarkemmassa kontrollissa, mutta jokin painavampi asia keskeytti hänen ajatusketjunsa.
Kaikista huudoista ja innostuksen kiljahduksista huolimatta hän erotti välittömästi tytön huudon: "Hyvä jumala!" Tyttö ei ollut huutanut sen kovempaa kuin muutkaan, mutta Baker oli erottanut huudon nopeasti, koska tytön äänensävy oli niin erilainen, siinä oli hätätilan ja pelon ääni.
Baker paikallisti tytön, seurasi tämän katsetta ja näki heti, mistä oli kyse – sykkivä aalto oli tulossa sisään, hämäävän matalana juuri sillä hetkellä, mutta koska se oli leveä ja korkea ja vesimassa oli riittävän, se peittäisi jyrkänteiden alimmat tasanteet.
Tyttö kiljui taas, osoitti huutonsa jollekulle, joka oli kivien seassa alempana. Baker oli nähnyt muutaman lapsen juoksevan polkua pitkin alas ja nähnyt joidenkin tulevan takaisin, ja hän mietti nyt, moniko vielä oli alhaalla, moniko oli jäänyt notkumaan paikalle liian pitkäksi aikaa. Tyttö näytti huutavan jotakuta nimeltä, joten ehkä kyse oli vain yhdestä lapsesta.
Muutama tytön kavereista yhtyi huutoihin, toivottomaan sireenikuoroon, ja yritti epätoivoisesti kertoa yhdelle luokkatoverilleen, mitä heidän opettajansa olivat jo aiemmin heille sanoneet – että oli vaarallista olla alhaalla, että kohta kävisi huonosti.
Kaksi naisopettajaa katsahtivat tyttöjen suuntaan, mutta eivät vieläkään näyttäneet riittävän huolestuneilta. Baker katsoi aaltoa ja tiesi, että oli jo liian myöhäistä, että tämä olisi lehdissä huomenna, koska kohta joku kuolisi.
Hän kääntyi katsomaan hotellia toivoen, että Hammond olisi jo tulossa. Heidän täytyi päästä täältä pois nyt tai ainakin hyvin pian ennen kuin ambulanssi ja poliisit tulisivat paikalle ja kaivattaisiin todistajanlausuntoja.
Se ei johtunut siitä, että hän ei olisi välittänyt, vaan siitä, että hänen työnsä ja velvollisuutensa oli jättäytyä kaiken sellaisen ulkopuolelle. Sitä paitsi yksi katse rantaa kohti tulevaan vesimassaan oli jo kertonut hänelle kaiken, mitä hänen piti tietää – sen että ei ollut mitään tehtävissä.
Kuoro kiljui. Baker kääntyi takaisin jyrkänteille päin ja näki roiskeiden räjähtävän ilmaan, mikä sai aikaan lisää innostuneita huutoja niiltä, jotka eivät vielä tienneet, mitä alhaalla tapahtui. Kaksi naisopettajaa lakkasivat puhumasta ja katsoivat hämmästyneinä, kun roiskeet hajaantuivat ja putosivat alas niin kuin ilotulitteen haipuvat räiskähdykset.
Yksi kirkuvista tytöistä näytti pyörtyvän ja jäi makaamaan lattialle. Tyttö, joka oli aloittanut kirkumisen, kääntyi ja huusi opettajilleen, ääni täynnä kauhua, mutta silti selkeänä ja vahvana.
"Tom on vedessä!"
Baker kuuli opettajien kiroavan hiljaisessa paniikissa, sitten toinen heistä otti kontrollin ja sanoi kollegalleen: "Soita rantavahdille, hae sitten Dave!"
Baker arveli, että Dave oli miesopettaja, joka ei vieläkään näyttänyt tietävän, että jotain oli pielessä. Nainen, joka jäi seisomaan Bakerin lähelle, alkoi haparoida kännykkää käteensä. Toinen lähti juoksemaan kohti jyrkänteitä ja alkoi huutaa lapsille, että näiden pitäisi palata hotellille, mutta kaikki oli liian myöhäistä.
Ikään kuin jotain todisteita olisi tarvittu, Baker huomasi lapsen vedessä, vedestä ei erottunut kuin tämän pää ja ylhäältä katsoen poika näytti melkein hylkeeltä eikä pojalta, jonka lävitse virtasi kylmän aiheuttama shokki, pojalta, joka joko hukkuisi tai kuolisi hypotermiaan jo kauan ennen kuin helikopteri ehtisi paikalle.
Tilanne vaihtui silkaksi paniikiksi muutaman sekunnin sisällä, ensiksi kun muutamat lapset ja sitten lopulta kaikki tajusivat, mitä oli tapahtunut. Miesopettaja juoksi takaisinpäin ja toi kolmea lasta jonossa perässään. Toiset juoksivat takaisin hotellille omin päin. Kaksi muuta hoitivat pyörtynyttä tyttöä.
Osa vain seisoi tietämättä, mitä tehdä. Aina oli joku, joka käyttäytyi niin, ajatteli Baker, ja terroristihyökkäyksessä tai luonnonkatastrofissa he olivat niitä ihmisiä, jotka kuolivat.
Naisopettaja, joka oli naurettavasti yrittänyt ottaa tilannetta haltuunsa, huusi lapsille tajuamatta, että nämä seurasivat omia vaistojaan yhtä paljon nyt kuin kymmenen minuuttia aiemmin. Toinen opettaja kiroili täristen itsekseen, kun hän epäonnistui kerta toisensa jälkeen saada kännykkäänsä toimimaan.
Sitten Baker näki hänet, pojan, jolla oli sotkuinen ruskea tukka, ja hän oli välittömästi hypnotisoitu. Kaiken kaaoksen keskellä, ystäviensä tai opettajiensa huomaamatta, poika riisui rauhallisesti takkinsa, sitten kenkänsä ja sitten sukkansa.
Baker tiesi, mitä poika suunnitteli – miten hän olisi voinut olla tietämättä? - ja osa hänestä halusi kertoa pojalle, että se oli väärä päätös, että hän ei pelastaisi ketään, saisi vain itsensä tapettua. Mutta pojan liikkeet olivat niin sulokkaita että ne näyttivät luovan hänen ympärilleen tunteen tyynestä ja läpitunkemattomasta rauhasta.
Poika jätti tavaransa maahan ja käveli muutaman jaardin matkan polun päähän. Nytkään, paljan jaloin kylmällä kivisellä rinteellä, hän ei horjunut, vaan astui oudon vakain jaloin. Se olisi kuin olisi katsellut intialaisen mystikon kävelevän rennosti palavien hiilien ylitse.
Baker huomasi kävelevänsä eteenpäin, ei pysäyttääkseen poikaa, ainoastaan halusta pitää poika näkyvissään kun tämä lähestyi veden reunaa. Samaan aikaan miesopettaja, edelleen jonkin matkan päässä, näki pojan ja alkoi huutaa, ei pojalle, vaan naisopettajalle, joka kääntyili ympäriinsä hermostuneesti, kykenemättä päättämään, mitä hänen pitäisi tehdä.
Koko joukon huomio kiinnittyi lopulta poikaan hetkellä, jolloin olisi ollut liian myöhäistä puuttua asiaan. Hän seisoi kivillä veden yläpuolella, yhtä välinpitämättömänä muiden huudoille kuin poika, jota aalto huuhtoi jo poispäin. Hän tutki aaltoja kuin surffari ja sitten, kuin hidastetussa elokuvassa, hän sukelsi kiviltä pois helposti ja itsevarman näköisesti.
Hän oli kuin poika ajan ulkopuolelta, kuin teräsihminen, mutta illuusio räjähti rikki samalla hetkellä kun veden kitkerä totuus selvisi hänelle. Kun hän sukelsi aallon halki, hän ui rajusti, ehkä tajuten ensimmäistä kertaa että meri oli kylmempi ja raivokkaampi kuin hän oli odottanut ja että hänen rohkeutensa oli ollut typerää.
Silloinkin kun poika saavutti toverinsa, Baker tunsi valtavaa surua hänen puolestaan, koska tämä oli vahva ja kunniallinen ja epäitsekäs ja kuolisi sen takia. Hänen toverinsa kuolisi, koska oli ollut typerä, mutta tietyssä mielessä toinen pojista kuolisi, koska oli jalo, mutta silti ainoastaan typerämpi.
"Täällä tarvitaan rantavahtia! Point Hotel, poika meni veteen, kaksi poikaa!" Se oli naisopettaja, jossain hänen takanaan, melkein hysteerisenä.
Joku tytöistä käveli Bakerin ohitse vaeltaen kohti hotellia shokissa. Tyttö katsoi Bakeriin ja sanoi niin kuin tämä olisi ollut toimittaja tai poliisi: "Hänen nimensä oli Jake."
Baker nyökkäsi, vaikka epäili ettei tyttö todella havainnut häntä eikä taatusti ainakaan tiennyt, että oli ollut oikeassa käyttäessään mennyttä aikamuotoa. Baker katsoi merelle ja hänen silmänsä olivat vain yhdet monista silmäpareista, jotka olivat kiinnittyneet samaan kohtaan meren tummenevassa sykkeessä.
Poika, jonka nimi oli Jake, kannatteli toista poikaa pidellen hänen päätään aivan kuin antaisi hänelle ohjeita, mutta katseli samassa jatkuvasti kauemmas merelle. Ehkä hän etsi pelastusvenettä tai ehkä aaltojen suuruus pelotti häntä nyt kun hän oli melkein kokonaan niiden alla.
Mutta poika oli vahvempi kuin Baker olisi ikinä voinut kuvitella. Maininki näytti yhtenäiseltä ylhäältä päin katsoen, mutta poika näytti huomaavan jotain, mitä ikinä sitten olikaan odottanut, ehkä oikean aallon, ja äkkiä hän tarttui toveriaan tiukemmin vartalon ympäriltä ja harjoitellun ja varman näköisesti kummatkin ratsastivat aallolla takaisin kiville nopeassa vauhdissa.
Pelastaja osui alempana oleviin kiviin rajusti, mutta lähti saman tien liikkeelle ja alkoi ryömiä poispäin vesirajasta raahaten ensimmäistä poikaa, joka makasi rannalla kuin kuollut merilintu. Pelastajassa ei vieläkään näkynyt merkkejä itsetyytyväisyydestä, kun hän houkutteli toveriaan liikkeelle, nosti tämän jaloilleen, töni liikkeelle polkua pitkin.
Bakerilta kesti hetken tajuta, että tämä ei ollut päättynyt niin kuin sen olisi kuulunut. Sen sijaan oli tapahtunut mahdoton ja kummatkin pojat olivat jollain tavalla päässeet pois vedestä.
Jotkut ylhäällä olevista lapsista hurrasivat ja huusivat spontaanisti. Jotkut itkivät. Miesopettaja juoksi polkua pitkin alas auttaakseen poikia ja muutaman kömpelön liikkeen jälkeen nosti ensimmäisen pojan ylös ja kantoi hänet lopun matkaa.
Toinen poika, se jonka nimi oli Jake, käveli hitaasti heidän takanaan, täristen, kun ensimmäiset merkit uupumuksesta alkoivat tuntua. Siinäkin tilassa, ruskeat hiukset liiskautuneina päähän ja kasvoille, vaatteet roikkuen kylminä vartaloa vasten, hänen ympärillään oli hämmentävä rauhan tuntu. Hän ei näyttänyt joltakulta, joka oli juuri suorittanut ihmeen ja pelastanut samalla ihmiselämän.
Baker tuijotti poikaa, joka oli edelleen rauhaisalla saarellaan kaiken heidät yllättäneen kaaoksen keskellä, ja hän tunsi romahtavansa, aivan kuin jotain olisi repäisty auki hänen sisällään, aivan kuin hän saattaisi tipahtaa kuolleena maahan niemellä. Juuri siltä se Bakerin mielestä tuntui, aivan kuin hän voisi tuntea elämän valuvan ulos hänestä.
Se, mikä häntä oli haavoittanut sydänytimiä myöten, oli tainnuttava tajuamisen hetki. Ensiksi hän oli luullut, että oli ollut kyse tappiosta, kun hän oli nähnyt, miten poika oli toiminut niin kuin oli toiminut, ja hänen omasta itsekkyydestään ja sen tajuamisesta, että hän oli jo kauan kätkenyt kyvyn toimia juuri niin, toimia tavalla, joka oli huimapäisellä, kauniilla tavalla inhimillistä.
Mutta kyse oli jostain pahemmasta. Hän oli tajunnut, ettei hän koskaan ollut ollut tuo poika. Hän ei olisi sukeltanut viidentoista ikäisenä eikä hän olisi sukeltanut nytkään, ei sen takia, että hän olisi pelännyt, vaan sen takia, että syvällä sisimmässään hänellä ei ollut mitään syytä sukeltaa.
Baker ei pelännyt kuolemaa ja hän oli luullut, että se olisi riittänyt, mutta ei pelon läsnäolo ollut saanut poikaa toimimaan niin kuin oli toiminut, kyse oli jostain suuremmasta, se oli rakkautta elämään, halua suojella sitä kaikissa vastoinkäymisissä, sankarillisuutta sen puhtaimmassa muodossaan. Eikä Baker ollut koskaan kadottanut noita luonteenpiirteitä, koska hänellä ei ollut koskaan niitä ollutkaan.
Hän kääntyi, yrittäen päästä poispäin näkymästä, mutta samalla kun lähti kävelemään hotellille hän ei voinut olla ajattelematta Dorothy Jenningsiä. Tämä oli kerran pelastanut kuusi ihmistä Jemenissä ja ottanut valtavan turvallisuusriskin. Jos Baker olisi kertonut Jenningsille tänä aamuna, että hänen kuolemansa pelastaisi yhden hengen, nainen olisi varmasti piikittänyt itse itseään. Se oli elämä, jonka Baker oli päättänyt tänään.
Hammond tuli rakennukselta päin riutuneen ja kalpean näköisenä. Hän hymyili anteeksipyytävästi ja Baker horjahti ja pysähtyi hetkeksi. Hän oli halveksinut Hammondia tähän asti, mutta heti kun hän katsoi tätä hän tiesi, mitä Hammond olisi tehnyt, jos olisi ollut ulkona viisi minuuttia sitten. Hammond ei ehkä tiennyt sitä itse, mutta hän olisi sukeltanut.
***
Hammond oli valmistautunut ripitykseen, pilkkaan. Hän ei ollut valmistautunut näkymään, jonka hän kohtasi, kun hän astui hotellista ulos. Häneltä kesti vain sekunnin tajuta, että oli tapahtunut jokin onnettomuus. Hotellin lähellä oli joukko levottomia ja shokissa olevia lapsia, niemenkärjellä oli lisää lapsia opettajien kanssa, kaikki kerääntyneenä laajaan halaukseen aivan kuin he olisivat hoivanneet jotakuta loukkaantunutta.
Kaikkein kiusallisin asia oli kuitenkin Baker itse. Hän käveli suoraan Hammondia päin, mutta hän näytti hirveältä, aivan kuin joku olisi laittanut päältä pois hänen energianlähteensä. Baker ei näyttänyt niinkään hermostuneelta, vaan pikemminkin surun murtamalta.
"Mitä on tapahtunut?"
Baker näytti saavan takaisin entistä itsevarmuuttaan ja sanoi: "Ei mitään, lapsi joutui veteen, mutta hän on kunnossa."
Hammond katsoi Bakerin olan ylitse ja yritti nähdä, mitä suuressa ihmisväessä oli meneillään. Hän tiesi vaistomaisesti, että heillä olisi paremmat valmiudet auttaa uhreja kuin opettajilla.
"Eikö meidän pitäisi auttaa? Hän voi mennä shokkiin."
"Ei, me emme voi jäädä tänne – meidän täytyy häipyä täältä niin nopeasti kuin mahdollista."
Bakerin silmät olivat säntäilleet ympäriinsä, mutta nyt hän kohdisti ne Hammondiin ja sanoi: "He ovat soittaneet rantavahdin ja lapset ovat kummatkin kunnossa. Luota minuun, he pärjäävät kyllä ilman meitäkin."
Oli niin outoa kuulla Bakerin puhuvan rauhoittavalla äänensävyllä, että Hammond lähti kävelemään tämän kanssa autolle, vilkaisten vielä kerran taakseen kun hän sanoi: "Kummatkin? Luulin, että sanoit että lapsi oli joutunut veteen."
"Toisen vei aalto, toinen sukelsi veteen ja pelasti hänet."
"Uskomatonta, tähän aikaan vuodesta."
Baker nyökkäsi ja sanoi: "Se oli uskomatonta. En usko, että olen ikinä nähnyt mitään vastaavaa." Ja aivan kuin muistaisi mitä oli aiemmin ajatellut hän lisäsi: "Typerää myös. Jollain toisella kerralla he olisivat kummatkin kuolleet."
Hammond ei välittänyt kritiikistä, vaan yritti ajatella, mitä olisi itse tehnyt samassa tilanteessa, nyt tai silloin, kun oli itse lapsi. Hän ei uskonut, että olisi sukeltanut kenenkään perään, ei ainakaan tähän aikaan vuodesta, mutta hän halusi ajatella, että olisi tehnyt niin. Ainakin hän oli varma, ettei olisi vain voinut katsella sivusta ja olla tekemättä mitään.
Kun he tulivat autolle, Baker kysyi: "Voisitkohan sinä ajaa?"
Baker ei vieläkään kuulostanut omalta itseltään, mutta Hammond sanoi: "Totta kai – se on vähintä mitä voin tehdä, kun mämmäsin aamun."
He nousivat autoon ja ajoivat pois. Baker otti pastilleja taskustaan ja tarjosi yhtä Hammondille, joka otti sen vastaan kiitollisena, olipahan jotain, millä saisi oksennuksen jälkimaun pois suustaan.
"Tästä aamusta vielä", Baker sanoi. "Minä kerron, että sinä tulit taloon sisälle, että kaikki meni siististi. Jos siis haluat niin."
Hammond ei uskonut, että kuuli oikein, ja kääntyi nopeasti Bakeriin päin tarkistaakseen, että tämä ei pilaillut hänen kanssaan.
"Ilman muuta, joo, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan."
"Jos sanon, mitä tapahtui, sinun urasi on loppu eikä se olisi oikein. Sinulla on upea ura edessäsi, Hammond, mutta..." Baker epäröi ja sanoi sitten: "Se ura ei ole tällä osastolla. Tee itsellesi palvelus ja pyydä siirtoa. Pärjäät paremmin jossain muualla."
Hammond ei nähnyt, että hänellä olisi jokin toinen vaihtoehto, ei pitkällä aikavälillä, koska ennemmin tai myöhemmin tulisi toinen Dorothy Jennings ja hän tekisi saman päätöksen joka kerta.
"Minä teen niin", Hammond sanoi. "Kiitos."
Hän ei ollut vieläkään vakuuttunut siitä, että Baker oli täysin rehellinen, ellei se mitä hän oli nähnyt hotellilla oli saanut hänet haluamaan tehdä jonkin hyvän teon. Ehkä hän oli arvioinut Bakeria väärin, mutta jokin oli taatusti muuttanut tätä sen jälkeen, kun hän oli lopettanut lounaansa.
Lounaan ajatus sai hänet sanomaan: "Ja olen pahoillani siitä, että homma karkasi käsistä aamulla – en tiedä, mitä tapahtui."
Bakerilta kesti muutama sekunti vastata ja hänen äänensä oli hillitty, kun hän lopulta sanoi: "Minun kaltaisteni ihmisten on helppo ottaa itsestäänselvyytenä se, mitä me teemme, mutta ei ole mitään hävettävää siinä, että et pystynyt siihen. Sinä todistit tänään kuoleman eikä se ole mikään pikku juttu."
Hammond nyökkäsi. Hän oli aikeissa korjata Bakerin erehdys ja sanoa, ettei hän ollut todistanut tänään yhtään kuolemaa, mutta hän vain jatkoi ajamista ja pysyi hiljaa ja Baker pysyi hiljaa hänen vierellään. Kuolema oli tapahtunut – se oli ainoa asia, jolla oli merkitystä.
"A Death" ilmestynyt alun perin Ellery Queen's Mystery Magazinessa joulukuussa 2008. Suom. Juri Nummelin. Julkaistu kirjailijan luvalla.
Kevin Wignall on englantilainen kirjailija, jolta on suomeksi julkaistu Kuka on Conrad Hirst? (2007, Arktinen Banaani 2009, suom. Mika Tiirinen). Wignallin uusin romaani Lipun varjo ilmestyy alkusyksyllä Arktisen Banaanin julkaisemana. Wignallin muita teoksia ovat muun muassa For the Dogs ja Among the Dead. Wignall on yksi bloggaajista Contemporary Nomad -sivulla.
