Tulku irvisti suun täydeltä teräviä hampaita. Myöhässä, hän levitti ympärilleen pahaa hajua, kerrassaan myöhässä omasta näyttelystäni! Hän yritti kiiruhtaa, mutta se oli vaikeaa. Uusi iho oli vielä liian arka nopeisiin liikkeisiin. Sattui. Miksi maa oli äkkiä näin rosoinen? Miksi minun piti vaihtaa nahkani nyt, juuri tänään?
Tulku kirosi mielessään jokaisen tuntemansa jumalan nimen, heitti ne kaikki yksi kerrallaan loputtomaan tulimereen paistumaan.
Terävä kivi pisti taas kipeästi. Typerä, typerä uusi iho! Ego — minäkuvan merkitys juolahti Tulkun mieleen kuin varkain. Ehkä se johtui jotenkin siitä, hänen egostaan, vanhan ihon pieneneminen. Tai ei pieneneminen, vaan sisuksen paisuminen, Tulku järkeili. Hän oli luonut teoksensa viime päivinä, kiihottunut sen tuoreudesta, voimasta, ja hänen egonsa ja minänsä ja hän itse oli kasvanut hänen taiteensa mukana. Eikä hän tietenkään voinut paljastaa mestariteostaan yleisölle halkeilleessa nahassa…
Taiteilijana ei ollut helppo olla, Tulku ajatteli, kun uusi maan möykky vihlaisi häntä tuskaisesti. Ei ollenkaan helppo. Ja hän kiiruhti sen minkä pystyi, kivusta piittaamatta. Sillä Tulku oli aistivinaan yleisönsä kärsimättömän jännitteen, vaikka ei ollut vielä edes perillä. Kiihkeät feromonit tulvivat häntä vastaan, odottavan yleisön haju oli levinnyt jo kauas gallerian ulkopuolelle. Kohta, kohta! Hän kannusti valtavaa ruhoaan eteenpäin.
Tulku työntyi sisälle galleriaansa.
Suuri nimetön yleisön massa oli häntä siellä vastassa, riemukas tuoksu levisi hetkessä kaikkialle. Tulku on tullut! Lopultakin Tulku on täällä! Ja hän otti yleisönsä kokemuksella, levitti ympärilleen sopivia, kauniita viestejä ja tuoksuja.
He nauroivat, heillä oli hauskaa. Eikä kukaan enää tuntenut tulleensa paikalla turhan takia.
Ja sitten koitti itse kohokohta: mestari paljastaisi teoksensa. Taiteilijan merkistä puhuri kytkettiin päälle ja feromoniverho imeytyi syrjään. Yleisöstä levisi vatsaa kutkuttava löyhkä.
Tulkun teos — se oli valtava. Alastomat ihmiset oli sullottu erikoisiin muotoihin yhdeksi massiiviseksi rykelmäksi; miehet, naiset ja lapset, he kaikki yhdessä teoksessa! Vastasyntyneet ja ennen aikaisesti poistetut sikiöt työn reunoilla teatraalisina yksityiskohtina.
Revitty iho siellä täällä, veri, tuijottavat lasisilmät.
Tulku oli käyttänyt lähes huomaamatonta sidontaa — olihan hän mestari — ja kerrosten ja ulkonemien välisiä liitoksia oli lähes mahdotonta erottaa tai havaita. Osa ihmisistä oli kuollut jo tekovaiheessa, tietenkin, koska hän oli joutunut vääntämään ne luonnottomiin asentoihin, joita hauras keho ja luut eivät mitenkään kestäneet. Se oli valitettavaa, mutta suurin osa niistä oli kuitenkin vielä elossa, niin kuin pitikin.
Ihmiset olivat sitkeitä elukoita, Tulku ajatella myhäili. Ja hän haistoi teoksensa pelon, oksennuksen ja kusen ja paskan — kuivunutta verta, heikosti pilaantuneen lihan lemu. Ne kaikki hajut toisivat mukanaan oman kulinaarisen elämyksensä.
Tulkun mestariteos! Se oli. Ja hän tiesi sen.
Tulku hymyili tuntiessaan yleisönsä kiihkon, häntä kohtaan leviävän kunnioituksen tuoksun. Hän haistoi sen kaiken: terävät, odottavat hampaat ja taiteen himon — tyydyttämättömän nälän.
Se kaikki teki hänet hyvin onnelliseksi.
Heikki Nevala on jyväskyläläinen kirjoittaja, joka on julkaissut novelleja mm. Tuhansien zombien maa -antologiassa sekä Usvassa ja muissa lehdissä. Nevala debytoinee novellikokoelmalla vuoden 2010 lopussa.
