Tohtori Klaus Vaaralla oli ollut kylliksi aikaa eritellä itseään. Hän tiesi täsmälleen, mikä hänet oli katkeroittanut, mutta tämä tieto ei vähentänyt hänen katkeruuttaan, päinvastoin. Hän tunsi joutuneensa elämässä lapsipuolen asemaan, ja vaikka näkyvä kilpailu jo olikin poissa päiväjärjestyksestä, kalvoi hänen mieltään halu vielä edes kerran onnistua elämässään. Mutta hänen toivettaan uhkasi vaara... Keinoilla millä hyvänsä hän oli päättänyt torjua sen.Ehkä hän ei koskaan olisi joutunut tällaisen tilanteen eteen, jos kohtalo olisi ollut hänelle suosiollisempi. Klaus Vaara oli joutunut luopumaan tuottavasta praktiikastaan, kun sodassa saatu reumatismi oli vähitellen tehnyt hänet miltei liikuntakyvyttömäski. Ehkä katkeruus ei olisi päässyt pesiytymään hänen mieleensä niin pahoin, jollei hänen nuori vaimonsa olisi lähtenyt toisen, terveen miehen matkaan. Sen jälkeen tohtori Vaaran elämänote oli herpaantunut, jäytävä katkeruus sydämessään hän oli vetäytynyt maalle, pieneen huvilaansa, jossa hän yhä asui.
Hän tunsi olevansa elämän marttyyri. Hän vihasi ihmisiä, mutta osasi peittää kaiken kasvojensa liikkumattoman naamion taakse, minkä lääkärin työ oli hänelle opettanut. Hänen päivänsä kuluivat kirjojen parissa sekä vähäkalaisen joen rannalla istuskelussa, yksitoikkoisessa heittouistimen nakkelussa.
Talvisin hän oli koettanut kirjoitella, aluksi lääketieteellisiä artikkeleita, mutta kyllästyttyään niihin, salapoliisiromaaneja. Kustantajat olivat kuitenkin säännöllisesti palauttaneet hänen käsikirjoituksensa. Ne olivat liian julmia, jopa sadistisia. Ja jälleen kerran Klaus Vaara tunsi joutuneensa syrjityksi...
Mutta sitten hän oli saanut hoitajakseen nuoren, varsin sievän ja erittäin sydämellisen neitosen, Anneli Laaksosen. Vähitellen mies oli tuntenut katkeruuden sulavan mielestään. Väistämättömästi hän rakastui tyttöön. Kun asia kirkastui Vaaralle, täytti entistä suurempi katkeruus hänen ajatuksensa - tietenkään hän ei voisi voittaa tytön rakkautta eikä koskaan saisi häntä omakseen. Ja miten rujo, rampa mies voisi saada elämänhaluisen, kauniin naisen pysymään luonaan...
Kuitenkin itsepäinen toivo pysytteli hengissä epätoivon ja katkeruuden ohella. Hän koetti kömpelösti voittaa tytön sydämen omakseen antamalla lahjoja, korottamalla hänen palkkaansa miltei yli varojensa sekä olemalla hänelle niin ystävällinen kuin osasi. Rakkauttaan hän ei rohjennut tunnustaa, peläten toisen purskahtavan nauruun tai saavansa osakseen jotakin muuta yhtä raatelevaa...
Aika kului, Anneli oli palvellut Vaaralla jo pari vuotta, eikä hänellä sinä aikana ollut tohtorin tietämän mukaan ollut ainoatakaan miestuttavaa. Tyttö oli ujo ja hiljainen, niin että Vaara toivoi hänen kauneudestaan huolimatta välttävän kylän komeat miehet. Vähitellen mies uskoi tytön kuuluvan vain hänelle. Hän rohkeni vihjaista tälle, että hän testamenttaisi koko omaisuutensa Annelille, jos tämä jäisi häntä hoitamaan hänen kuolemaansa saakka...
Tyttö oli mennyt hämilleen eikä tiennyt, mitä sanoa, eikä Vaara ollut hoputtanut häntä antamaan vastausta. Hän oli ollut huomaavinaan, että tyttö oli sen jälkeen ollut hänelle ystävällisempi, ja joskus Anneli lauleli miltei päivät pitkät. Mies tuudittautui onnellisiin ajatuksiin, kunnes...
Olisihan hänen pitänyt osata laskea yhteen tytön pitkät kaupassa viipymiset ja senjälkeiset iloisuuden kaudet. Mutta hänelle tuli täydellisenä yllätyksenä kylän komeimman talon ainoan pojan vierailu. Ensi näkemästä lähtien Klaus Vaaran viha Pentti Aholaa kohtaan oli täydellinen, vaikka nuori mies olikin varsin miellyttävä.
Tämä oli se tohtori Vaaran toivetta uhkaava vaara, jonka hän oli päättänyt torjua keinolla millä hyvänsä. Kun nuoret lähtivät kävelylle ja heidän iloinen naurunsa kuului yli läheisen kosken pauhun, lisääntyi Vaaran katkeruus ja viha pisara pisaralta. Aivan itsestään hänen mieleensä juolahti ajatus murhasta. Kuolema missään muodossa ei ollut outoa tohtorille, hän itsekin oli sota-aikana ilman omantunnontuskia antanut pahoin haavoittuneille liian suuren annoksen morfiinia. Oikeastaan hän siis oli jo tehnyt monta täydellistä rikosta. Eikä hän ollut edes vihannut noita toivottavasti haavoittuneita...
Murhapäätös oli valmis, mutta sen toteuttamisesta hänellä ei vielä ollut mitään suunnitelmaa. Missä, miten ja millä? takoi hänen aivoissaan. Hänellä ei ollut edes ampuma-asetta. Ja hän tahtoi tehdä tavallisen rikoksen. Kun Pentti Ahola kuolisi, suostuisi sureva Anneli varmaan helposti "turvallisen" vanhan miehen vaimoksi, tohtori kaavaili tunteettomasti. Mutta miten hän voisi tehdä murhan joutumatta siitä kiinni?
Vihdoin Klaus Vaara sai hallussaan olevasta tikarista aatteen. Oikeastaan sen synnytti tikarin kädensijan päässä oleva rengas, kun hänen mieleensä joulahti, että siihen voisi kiinnittää narun, jolla kaukaa heitetty ase voitaisiin vetää takaisin... Vaara ymmärsi, ettei hän puolirampana voisi suoralla hyökkäyksellä päästä iskemään tikaria uhriinsa. Mutta miten hän pääsisi kyllin lähelle uhriaan voidakseen edes piilosta heikkovoimaisilla, reumatismin runtelemilla käsillään heittää aseen joltisellakin tarkkuudella maaliinsa? Hän jo hylkäsi ajatuksen, mutta se palasi seuraavana päivänä hänen mieleensä, kun hän ensimmäistä kertaa sinä keväänä kokeili heittouistinaan kosken alapuolella, vanhalla kalastuspaikallaan, jonne johti vartavasten tehty rullatuolin mentävä polku. Vaara kykeni kyllä jotenkin keinottelemaan itsensä sinne ja sieltä takaisin, mutta sitä hänen hoitajattarensa ei tiennyt, sillä mies antoi mielellään tytön työntää hänet kosken alapuolelle.
Sinä aamuna Vaara ei nauttinut kalastuksesta, mutta Anneli sitäkin enemmän, sillä vastarannalla oli onkimassa Pentti Ahola. Nuoret huutelivat kosken pauhun yli toisilleen lapsilleen lemmekkäitä asioita, jotka okaina työntyivät rullatuolissa istuvan miehen sydämeen. Hänen murhasuunnitelmansa kypsyi nopeasti, kun hän kuuli Pentti Aholan ilmoittavan tytölle, että hän tulisi illalla samalle paikalle onkimaan. Se oli selvä vihjaus Annelille, joka näytti ymmärtäneen, mihin hänen mielitiettynsä tähtäsi.
Tohtori Vaara tuli toisenkin kerran sinä päivänä uistelemaan. Hän pyysi Annelia jättämään hänet yksin siksi aikaa, kun tyttö kävisi ostoksilla. Tapahtui, kuten hän oli toivonut. Mutta Vaara ei ryhtynytkään uistelemaan, vaikka etäämpää katsoen olisi niin voinut luulla. Hän oli sitonut tikarin heittoistuimen tilalle ja kokeili, miten tarkkaan hän kykeni heittämään murhaavan aseen toiselle rannalle hiekkaan. Aikojen kuluessa hänestä oli kehittynyt taitava virvelivavan käyttäjä, hänen veroistaan sai hakea kaukaa. Reumaattisilla käsilläkin kävi heitto hyvin, niin että tikari suhahti lähes kolmekymmentä metriä leveän joen yli tarkoitettuun kohtaan tarkemmin kuin kevyt uistin. Ja harjoittelun avulla Vaara saavutti semmoisen osumatarkkuuden, että hän tiesi voivansa vaikeuksitta lähettää tikarin vastarannalla istuvan ihmisen rintaan. Tikarin pitkä terä tekisi uhrista äkkiä lopun. Sen jälkeen hän kelaisi tikarin takaisin luokseen ja keinottelisi itsensä rullatuoleineen huvilaan. Viha antaisi voimia... Jos häntä epäiltäisiin murhasta, ei kukaan kuitenkaan keksisi, miten kaikki oli tapahtunut. Murhaajan jälkiä etsittäisiin tietenkin uhrin luota, eikä tikaria koskaan löydettäisi, sen Vaara kätkisi tuolinsa istuimeen.
Tyytyväisenä tohtori Vaara jäi odottelemaan hoitajatartaan. Kun tyttö vihdoin saapui, oli uistin paikoillaan siiman päässä ja mies valitti kehnoa kalaonneaan. Vaara näytteli hyväntuulista ja hieman kiusoitteli tyttöä Pentti Aholasta, saaden toisen sievästi punastumaan.
Tuli ilta. Anneli valmistautui lähtemään mielitiettyään tapaamaan. Klaus Vaara valmistautui tekemään tytön ja tämän rakastetun tapaamisen mahdollisimman järkyttäväksi. Hän oli ikkunsta nähnyt Pentti Aholan astelevan onkineen joen vastakkaista rantaa, kohti kosken suvantoa.
Kaikki oli valmiina murhaa varten. Kun tyttö lähti, ei Vaara viivyttelyt, vaan hivuttautui rullatuoliinsa, otti virvelin, jossa tikari killui, ja pyöritteli itsensä ulos. Ovet olivat auki, eikä talossa ollut korkeita kynnyksiä rullatuolilla liikkumisen helpottamiseksi. Ulkoeteisen ovikin oli tasan hiekoitetun pihatien kanssa. Mies vilkaisi siihen suuntaan, jonne tyttö oli lähtenyt. Häntä ei enää näkynyt puiden takaa. Kestäisi melkein puoli tuntia ennen kuin tyttö ehtisi kiertää sillan kautta toiselle rannalle ja kosken alle. Siinä ajassa kaikki olisi valmista...
Rullatuolille tehty tie oli pensasistutusten varjoastama, niin ettei Vaaraa näkynyt, kun hän kiireesti rullasi itsensä onkipaikkaansa kohti. Rannalla kasvavien leppein välitse hän näki Pentti Aholan seisovan vastarannalla ja katselevan vähän väliä joen yläjuoksulle päin, toivoen kai näkevänsä Annelin, mutta se oli joessa olevan mutkan takia mahdotonta. Oli viileähköä, koskesta nousi usvaa, ja pettävä "sininen hämärä" kietoi maiseman. Varovasti ja järkähtämättömmästi tyyni Klaus Vaara hivutti rullatuolinsa sopivaan kohtaan, kahden lepän väliin, josta oli hyvä heittää. Tästä Ahola ei huomaisi häntä yhtä helposti kuin hänen tavallisesta uistelupaikastaan.
Sopiva hetki oli tullut. Mies ei edes katsellut uhkaavan vaaran suuntaan. Vaara kohotti heittovapansa, katsahti, että tikari oli oikein siiman päässä - ja vapa viuhahti ilmassa, tikarin suhahtaessa yli usvaisen joen. Sihisten nylonsiima purkautui kelalta. Yhtäkkiä vastarannalla seisova mies parkaisi ja kouraisi rintaansa, mutta samassa hänen jalkansa pettivät. Kun mies vaipui maahan liki vesirajaa, ryhtyi Vaara vimmatusti kelaamaan siimaa takaisin rullalle. Tikari irtosi uhrin rinnasta, ja Vaara kuuli hänen heikosti valittavan. Siima kiertyi nopeasti rullalle, veden kalvossa vain värisi siiman viistämä jälki.
Äkkiä Vaaran kylmä tyyneys katosi, kun Pentti Ahola kohottautui vaivalloisesti käsiensä varaan ja huusi. Vaara unohti hetkeksi siiman kelaamisen, mutta jatkoi sitä entistä kiivaammin, kun Ahola tuiskahti takaisin tantereeseen ja vieri puolittain veteen.
Tohtori Vaara oli jo miltei saamaisillaan tikarin omalle rannalleen, kun se yllättäen tarttui johonkin kiinni, vain muutaman metrin päässä rannasta. Mies kirosi ja koeti kiskoa, mutta pohjaan äskeisen lyhyen kelaustauon aikana painunut tikari ei irronnut. Täytyisikö hänen katkaista siima ja jättää tärkeä todistuskappale helposti löydettävään paikkaan? Se merkitsisi murhaajan paljastumista... Ei sopinut tehdä niin. Vaara kiskoi siimasta, ja tikari tuli näkyviin vedenpinnalle. Se oli kiinni jossakin tulvan ajamassa risussa! Jos vain siima kestäisi kiskoa, saisi hän tikarin varmasti pois...
Hammasta purren mies veti, niin että joustava siima kiristyi kuin viulun kieli, mutta oksa, johon ase oli tarttunut, jousti myös... Äkkiä kylmä väristys kulki miehen selkää pitkin. Hän näki vastarannalla Annelin valkean hahmon. Tyttö kirkaisi nähdessään pää vedessä makaavan miehen. Kylmä hiki nousi Vaaran otsalle. Millä hetkellä hyvänsä tyttö voisi huomata hänet. Samalla hetkellä, kun Anneli alkoi huutaa apua ja yritti vetää Pentti Aholaa kuiville, kiskaisi hätääntynyt Vaara kaikin voimin siimasta.
Hän kuuli napsahduksen ja tunsi siiman löyhtyvän, kun tikaria pitävä oksa katkesi. Vastaavanlaisissa tilanteissa, kun johonkin risuun tarttunut uistin oli ponnahtanut vetäjää kohti siiman jännittämänä, hän oli kyennyt helposti väistämään kevyen esineen, mutta raskaampaa tikaria, joka lensi ilman halki suuremmalla nopeudella, hän ei kyennyt väistämään kyllin nopeasti. Tikarin terä tunkeutui syvälle hänen kurkkuunsa...
Ilmestynyt alun perin Ilmarisen julkaisemassa lehdessä Jännityslukemisto-Seikkailukertomuksia, 40/1959. Julkaistu tekijän luvalla.
Seppo Tuisku (s. 1935) on suomalaisen lukemistoviihteen suuria näkymättömiä, joka kirjoitti ensimmäiset novellinsa Sirpale-lehteen jo 1950-luvulla. Myöhemmin Tuisku avusti paljon Ilmarisen kustannusliikkeen lehtiä ja toimi 1960-luvulla Outsiderin haamukirjoittajana Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuissa. Vuonna 1969 Tuisku nimettiin Jerry Cottonin päätoimittajaksi; myöhemmin hän alkoi toimittaa myös FinnWestiä. Teoksessa Outoja jälkiä (toim. Juri Nummelin, Turbator 2011) on Tuiskun novelli "Ei helmiä sioille" (Elämä, 1973).
