tiistaina, kesäkuuta 28, 2011

Tarja Sipiläinen: Viiden aistin juhla

Satoi. Laura kirosi aamu-unisuuttaan, sateenvarjo oli taas jäänyt töihin lähtiessä naulakkoon. Vaikka hän juoksi koko matkan bussipysäkiltä kotiin, raskaat pisarat ehtivät kastella villakangastakin niin, että se alkoi lemuta ummehtuneelta. Takkiin oli mennyt viikon palkka, ja pesuohjeessa luki ”kemiallinen pesu”. Paska juttu. Koko päivä oli mennyt samaa rataa, eikä iltakaan näyttänyt yhtään lupaavammalta.
Päivä halpahallin kassalla oli ollut vaihteeksi sellainen, että vasemman koukun heilahdus oli ollut pari kertaa pelottavan lähellä. Eikä hän kauaa kuuntelisikaan pikkusieluisten asiakkaiden valitusta heikosta laadusta ja huonosta palvelusta. Joku hänen lähettämistään työhakemuksista tärppäisi ja hän saisi heittää tylyt hyvästit narisijoille.
Kuistilla Laura alkoi kaivaa avaimia olkalaukun pohjalta, mutta ulko-ovi ei ollutkaan lukossa. Eve tai Mira oli kai jo tullut töistä kotiin. Eteisessä vastaan hyökyi lämpöaalto.
”Eve! Mira!”
Ei vastausta. Outoa. Laura vilkaisi lämpömittaria. Se näytti yli kolmeakymmentä astetta. Vaikka Laura olikin ensimmäiseksi heittänyt haisevan takin yltään, hikeä alkoi puskea otsalle. Hän kokeili patteria, se poltti. Ovi eteisestä pukuhuoneeseen oli auki, myös saunan ovi oli selällään. Kirosanoja jupisten hän kiersi patterin pienemmälle ja marssi sammuttamaan punaisena hehkuvan kiukaan. Hän avasi eteisen ikkunan ja päästi syysilman sisään.
”Hei, tytöt! Mitä te pelleilette?”
Porras narahti, toisen makuuhuoneen suunnalta kuului heikkoa koputusta. Laura kohautti olkiaan. Heidän porukalla vuokraamansa rintamamiestalo äänteli usein itsekseen. Syysmyrskyissä sen kattorakenteet valittivat vanhuuttaan, ja nytkin ulkona puhalsi navakka pohjoistuuli. He olivatkin kertoneet kavereilleen, että entisen omistajan harhaileva haamu ei jättänyt heitä rauhaan, vaan yösydämellä raahusti portaikossa häiritsemässä heidän yöuniaan.
Eve ja Mira olivat valinneet väärän päivän pilalleen. Kuulisivat kunniansa, kunhan tulisivat esille piiloistaan. Aikuiset naiset, lapsellisia kuin keskenkasvuiset kakarat. Laura kiristeli hampaitaan. Mädätkööt kätköissään, hän söisi jääkaapin tyhjäksi. Teetä ja voileipää, vanha kikka saada mieliala kohoamaan.
Jääkaapin ovi tuntui tahmealta. Laura kiljaisi nähdessään vilahduksen jääkaapin sisällöstä. Hän paiskasi oven kiinni ja yritti olla oksentamatta. Kurkkuun noussut pala sai hänet kakomaan.
Sairasta touhua. Olihan heillä ollut rajuhkoja aprillipiloja, mutta nyt oli lokakuu. Mitä helvettiä ne oikein puuhasivat? Oliko tämä joku kummallinen tapa kertoa, ettei Lauran seuraa enää kaivattu? Ei auttanut, vaikka he olivat olleet ystäviä alakoulusta asti; seonneita kämppiksiä hän nyt kaikkein vähiten tarvitsi. Yhdessä oli ollut aivan tarpeeksi. Liikaakin.
Laura kokosi itsensä ja raotti jääkaapin ovea uudelleen. Pakko se oli uskoa. Häntä tuijottivat perintönä saatuun kristallikulhoon kauniisti asetellut verestävät silmät. Silmien vieressä, kannellisessa Tupperwaren kipossa oli jotain punaista. Tahmeaa ja punaista.
Verta! Lauran kädet vapisivat, kun hän otti astian hyllyltä. Varovasti hän raotti kantta ja nuuhkaisi. Yökkäys oli jälleen lähellä. Verta, sitä se epäilemättä oli, mutta veren karvauteen sekoittui jotakin makeaa. Laura alkoi kaataa purkin sisältöä tiskialtaaseen. Se valui tahmeana, kullankeltaisena ja tummanpunaisena spiraalina altaan pohjalle. Hän nuuhkaisi uudestaan. Ei voinut olla totta, veristä siirappia?
Kun jääkaapin kaivaukset paljastivat kelmeän käden torsoa muistuttavan iljetyksen, ilmeisesti siansorkan, ja ketsuppiin sotkettua spagettia, joka ryömi ohuina lonkeroina kattilasta, Lauran aivoissa alkoi herätä muistikuvia.
Nythän oli viimeinen päivä lokakuuta. Ja edellisellä viikolla Eve oli googlannut tautatietoja Halloween-artikkeliin, jota oli kirjoittamassa paikallislehteen. Eve oli jopa pyytänyt Lauraa ja Miraa katsomaan parhaita löytöjään. Grapevinen sivuilta oli löytynyt ohjeita aikuisten Halloween-juhlaan. ”Viiden aistin juhla”, niin siellä oli lukenut, ja perään oli kirjoitettu luettelo käytännön vinkkejä. Siansorkatkin oli mainittu.
Mysteeri ratkaistu.
Laura istui pöydän ääreen ja lusikoi teehensä hunajaa, ilman ei toivottuja lisämausteita. Häntä alkoi naurattaa. Evelle ja Miralle hän ei tunnustaisi, mutta itselleen hänen oli myönnettävä olleensa hetken aikaa kauhuissaan. Kämmenet olivat vieläkin hiestä nihkeät. Joku vastaveto olisi kehitettävä, sen verran paha veto tämä oli.
”No niin, saitte naurunne, kömpikäähän piiloistanne. Keitin teetä – ja täällä on siirappiakin!” Lauran huhuiluun vastasi vain ikkunasta puhaltava tuuli.
”Ollaanko me nyt kuurupiiloa. Mitäs jos toisin teille karkkia, niin voisitte lopettaa keppostelun. En ole sillä tuulella, että jaksaisin tätä koko iltaa.”
Ei vastausta. Sen sijaan Lauran nenään leijui outo haju. Hän oli kerran marjametsässä törmännyt äitinsä kanssa puoliksi syötyyn hirvenraatoon, jonka ympärillä kärpäset olivat pörränneet ekstaasissa. Hän tunnisti löyhkän: mädäntyvää lihaa.
Yläkerrassa narahtelivat lattialaudat, portaista kuului kolinaa. Äänet sekoittuivat toisiinsa, ja niihin yhtyi laukkaavan hevosen aikaansaama kopse. Olohuoneen pimennysverho oli vedetty alas. Vanhemmilta tupaantuliaislahjaksi saatu tykki heijasti seinälle kohtauksen tutusta kauhuelokuvasta – päätön ratsumies karautti uhrinsa kimppuun miekkaa heilutellen. Hengenhädässä kirkuva nainen täytti seinän.
Olohuoneen lattialla lojui avonainen valokuva-albumi. Laura lähestyi sitä ristiriitaisin tuntein.
”Haa, että piti sitten vetää vielä leffat ja valokuvatkin mukaan? Very funny, girls.” Laura kumartui katsomaan albumia. Sivulla oli kolme kuvaa; Mira bikineissään Kalajoen reissulla otetussa kuvassa, Eve viime vappuna valkolakissaan ja kolmannessa kuvassa hän itse koristelemassa kuusta edellisenä jouluna. Neljäs kuva puuttui. Laura jäi tuijottamaan tyhjää kohtaa.
Jokaisen kuvan yli oli vedetty rasti paksulla punaisella tussilla.
Laura otti tukea ovenpielestä. Heikotti. Jos tämä oli Even ja Miran mielestä huumoria, niin hän ei tuntenut ystäviään lainkaan.
Nojatuolissa, selin Lauraan, istui joku.
”Mira? Eve?” Ei vastausta. Laura puristi ovenkahvaa rystyset valkoisena.
”Vitun Halloween-hullut!”
Samassa yläkerrasta alkoi kuulua entistä kovempaa meteliä. Kuin Quasimodon ja Godzillan risteytys olisi tömistellyt vintillä. Jotain tulla kolisteli alas portaita.
Lauran sydämen jyskytys täytti alakerran. Hän veti henkeä niin syvään, että keuhkot tuntuivat halkeavan, puri hampaat yhteen ja lähestyi yläkertaan vieviä portaita. Päättäväisyys oli murentua, kun hän näki, mikä oli saanut aikaan äskeisen kolinan. Portaiden juurella lojui pyöreähkö möykky, jonka tarkemmat piirteet peittivät pitkät, tumman nesteen tahrimat hiukset.
Ilma puristui Lauran keuhkoista yhdellä henkäyksellä. Raivo sumensi katseen, kun hän syöksyi ylös kaksi askelmaa kerrallaan.
”Jumalauta likat! Nyt tuli mitta täyteen. Lähden tästä hullujenhuoneesta huomenna. Saatte leikkiä typeriä leikkejänne keskenänne! Tappakaa vaikka toisenne, ihan sama.”
Laura jatkoi karjumistaan koko matkan ylös. Yläeteiseen päästyään hän tempasi lähemmän makuuhuoneen oven auki sellaisella voimalla, että säikähti irrottaneensa oven saranoiltaan. Hän paiskasi oven saman tien kiinni ja kääntyi oksentamaan kaiteen yli sappinestettä, jota kupli ryöppyinä vatsanpohjasta asti. Hän puristi silmät kiinni niin tiukasti, että sattui, mutta kuva ei suostunut häviämään.
Kenen nyljetty ruumis hänen vuoteellaan retkotti? Kuuluiko hänen alaeteisestä löytämänsä pää tuohon torsoon?
Laura nieleskeli sapen makua suustaan. Ajatukset olivat kuin myrkky, joka jähmetti hänet niille sijoilleen. Vaikka hän kuinka yritti ajatella järkevästi, kääntää tilanteen huonoakin huonommaksi pilaksi, lamaannus ei poistunut.
Lauran äärimmilleen viritetyt aistit varoittivat häntä. Ne kirkuivat niin lujaa, että hänen piti painaa kädet korvilleen. Tiukasti. Ilma hänen takanaan liikahti. Hän ei uskaltanut kääntää päätään.
Jokin kosketti hänen olkapäätään kevyesti. Ote siirtyi olkapäältä kaulalle. Otteen tiivistyessä vuoden takaiset tapahtumat palasivat välähdyksinä: sekopää-Sallan syntymäpäivät, raju riita kolmikon yrittäessä estää tyttöä, kun tämä päätti levittää siipensä ja ponnistaa lentoon parvekkeelta, itkun ja kiroilun, levottomasti nukutun yön, oksennuksenmakuisen syysaamun. Ja Sallan huoneessaan, hiljentyneenä, mustat hiukset otsalle liimautuneina.
Punainen silkkivyö kaulalla kiilteli kuin tuore veri, jalat tavoittelivat tyhjää. Musta enkeli ilman siipiä.
Lauran silmissä sumeni. Alakerrassa stereot alkoivat pauhata täysillä. ”Bye, bye, beautiful...”

Tarja Sipiläinen on lappeenrantalainen kirjoittaja, joka on julkaissut mm. Iskussa, Usvazinessä ja Uusrahvaanomaisissa tarinoissa. "Viiden aistin juhla" on aiemmin ilmestynyt Jännityslukemisto-lehden numerossa 2 (2009).