Isku: jännityskertomuksia

Tervetuloa viidennentoista Iskun pariin!

2011-12-21T13:27:00.000+02:00

Viidestoista Isku on samalla viimeinen Isku

2011-12-21T13:26:00.003+02:00

Tervetuloa vielä kerran Iskun pariin! Miten niin "vielä kerran"? Lakkaako Isku? Kyllä, Isku lopettaa ilmestymisensä tähän numeroon - ja numero onkin sen kunniaksi vähintään megalomaaninen. Tarjolla on sekä ikivanhaa kotimaista että tuoreempaa kotimaista sekä vanhoja ja uusia käännösnovelleja.

Miksi Isku lakkaa? Ihan yksinkertaisesti sen takia, että päätoimittaja ei ole enää ehtinyt paneutua siihen sillä tarmolla ja viitseliäisyydellä, mitä hyvin tehty lehti kaipaisi. Mutta viisitoista numeroa - ei ole huono saavutus missään nimessä!

Pieni Iskun historia lienee kuitenkin paikallaan. Olin mukana perustamassa Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehteä vuonna 2001 (lehden kymmenvuotisjuhlanumero on juuri tuloillaan) ja Pulp-lehteä vuonna 2003. Pulpin jälkeen tajusin, että Suomesta puuttuu harrastajakirjoittajille tarkoitettu lehti, joka julkaisisi rikosnovelleja. Scifi-lehtiä Suomessa kyllä löytyy (Tähtivaeltaja, Portti, Usvazine, Spin, Legolas jne.), mutta rikoskirjallisuuden puolella ei ole yhtään. Yhdysvalloissa ja jossain määrin Englannissakin niitä kyllä on: Hardboiled, Bullet Magazine, Crime Spree, Detective Mystery Stories, Shots ja muita. Lisäksi varsinkin Yhdysvalloissa ilmestyy paljon vanhoja pulp- ja muita lukemistolehtitarinoita julkaisevia lehtiä. Vaistosin jonkinlaisen markkinaraon, vaikkakin kuinka olemattoman. Suomessa Dekkariseuran lehti Ruumiin kulttuuri ei ole - sinänsä varmasti journalistisesti järkevästi - panostanut fiktioon juuri lainkaan, vanhoja novellejakin on julkaistu aika säästeliäästi. Lisäksi muistin, että olin kirjoittanut 90-luvun lopulla nipun rikosnovelleja, joissa oli pääosassa yksityisetsivä Joe Novak, ja ajattelin että niitä voisi hiukan siistimällä varmasti käyttää muiden novellien ohessa ja samalla harjoitella fiktion kirjoittamista. (Vanhojen ja uusien Novak-tarinoiden eron huomaa varmaan aika helposti.)

Iskun ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 2004, ja sain siihen jo hyvän kirjoittajajoukon, jossa olivat mukana niin Petri Hirvonen, Sami Myllymäki, Tapani Bagge, James Reasoner kuin minä itsekin (kahdella novellilla, täytteeksi muutamassa minuutissa syntynyt Mack Bolan -parodia oli minun kirjoittamani, se ilmestyi typerällä salanimellä Don Cuplaton). Lehden ilmestymistahdiksi vakiintui kaksi numeroa vuodessa. Nappasin Iskun nimen Kanervan kirjapainon legendaarisesta lehdestä, jota toimittivat Reino Helismaa ja Olavi Kanerva vuosina 1940-1941 ja jossa ilmestyi Ami Hauhion piirtämä Maan mies Marsissa -sarjakuva (joka julkaistiin uusintapainoksena aiemmin tänä vuonna). Nappasin vanhasta Iskusta myös lehden nimiön, joka on edelleen hyvännäköinen.

Isku ei koskaan lähtenyt kovin kummoiseen lentoon, painosmäärä oli korkeimmillaan jossain 80 paikkeilla. Suurelta osin lehden pieni näkyvyys oli omaa syytä, jaksamattomuutta sekä ehtimisen ja viitsimisen puutetta. Ongelmia aiheutti myös se, että novellien kirjoittamisesta ilman palkkiota ja sen suurempaa näkyvyyttä olivat innostuneempia scifi- ja fantasiaharrastajat, joille taas rikostarinoiden kirjoittaminen ei välttämättä ollut sydämen asia. Dekkaripiireissä harrastajakirjoittamista jostain syystä esiintyy vähemmän tai sitten lajityypit eivät osuneet Iskun toimituksen kanssa yksiin. Iskun tyylilajeiksi vakiintuivat nimittäin hiukan häiriintynyt psykologinen rikostarina sekä kovaksikeitetty toiminta ja noir-henkinen synkistely. Tästä yhdessä harvoista arvosteluista huomautettiinkin, mutta toisaalta Iskun ei ollut ikinä tarkoituskaan olla kaikkea kaikille.

Kantava idea oli kuitenkin julkaista uutta kotimaista ja ulkomaista rikoskirjallisuutta höystettynä vanhoilla kotimaisilla ja ulkomaisilla. Varsinkin vanhoja suomalaisia rikosnovelleja on ollut jokaisessa numerossa; joidenkin kohdalla näin aika lailla vaivaa, että sain metsästettyä kirjoittajan perikunnan ja puhuttua heidät vielä ympäri antamaan julkaisuluvan. Iskun kymmennennen numeron kunniaksi ilmestyi pieni kirja, jossa oli jokaisesta numerosta mielestäni paras uusi kotimainen novelli. Olen tuuminut, että kun minulla nyt on käsissäni parisenkymmentä hyvää käännösrikosnovellia (mm. Vicki Hendricksiä, Ed Gormania, JA Konrathia, Jason Starria), olisi suoranainen rikos olla tekemättä niistä kirja. Ehkä sellainen tässä vielä ilmestyykin, mutta ei ihan heti - mikä minun tapauksessani tarkoittanee vuoden 2012 syksyä.

Isku siirtyi nettiin 11:nnen numeron jälkeen. Painoprosessi ja postittelu ja osoitteistosta huolehtiminen alkoi olla yksinkertaisesti liian raastavaa, mutta toisaalta painetusta lehdestä luopuminen varmasti osaltaan vähensi lehden viehätysvoimaa. Monikin sanoi minulle, etteivät halua lukea novelleja netistä, olivat ne sitten kuinka hyviä tahansa. Toisaalta nyt ne voi lukea kuka tahansa, aiempaa Iskua saivat lukea vain tilaajat. Kirjastoihin lehtiä meni vain harvoin, mikä oli osaltaan oma vikani, mutta myös kirjastojen vika, kun eivät oikein tienneet, mihin osastoon Iskun kaltaiset lehdet olisi pitänyt laittaa.

No, oli miten oli, viisitoista numeroa rikosnovellilehteä ei ole aivan huono saavutus, varsinkin kun lehden toimitus on kaiken aikaa koostunut vain yhdestä henkilöstä! Lisäksi pitää muistaa, että Iskun merirosvonumero synnytti perässään Seikkailukertomuksia-lehden ja että Iskun vanavedessä tuli ultralyhyitä rikos- ja kauhunovelleja tarjoileva Ässä. Kumpikin on ilmestynyt vähän vaihdellen, ja voin tässä paljastaa, että niidenkin seuraavat, ensi vuoden puolella ilmestyvät numerot ovat lehtien viimeiset.

Iskusta oli semmoinen hyöty itselleni, että se kiinnitti turkulaisen kirjailijan ja kustantajan Harri Kumpulaisen huomion ja toimitin hänelle vuonna 2007 Viides testamentti -nimisen antologian vanhoista turkulaisten tai turkulaiskytköksisten kirjailijoiden rikostarinoista. Sen jälkeen olen toimittanut yli kymmenen erilaista antologiaa ja - joskus harmikseni - antologioista on tullut minulle melkein brändi. Mutta hauska niitä on tehdä - ehkä osa siitä innosta, joka Iskuun on mennyt, menee nyt antologioihin.

Mutta ne novellit... kuten kansi jo ilmoittaa, tämä on meganumero. Tykityksen aloittaa Tarja Sipiläinen pienellä moraalitutkielmalla "Elonkorjuu", minkä jälkeen saammekin harvinaista vuosikerta-Tapani Baggea, vieläpä kaksin novellein. "Vaarallinen lauantai" ilmestyi alun perin SinäMinä-lehdessä salanimellä Tapio Halla-aho, jota ei ehkä enää vuonna 2011 arvaisi käyttää, joten se ilmestyy nyt Tapanin omalla nimellä. "Yön painajainen" on harvinaisempaa materiaalia: SinäMinään tarjottu novelli, joka ei kelvannut lehden päätoimittajalle ja jota ei sen jälkeen ole missään muuallakaan julkaistu. Tapani tarjoilee jälkimmäisen novellin jälkeen myös pienen muisteluksen SinäMinän novelleistaan, joista kaksi on saatavilla Turbatorin julkaisemassa Ammattimies-kokoelmassa. Iskun muita kotimaisia kirjoittajia ovat Tuomas Saloranta, Henry Aho ja salanimellä esiintyvä Matias Schwimmer, joka omalla nimellään tunnetaan erinomaisena kirjoittajana. Ehkä hän tämän härskihkön tarinan kohdalla ajatteli suojella omaa yksityisyyttään... Sokerina pohjalla tarjoamme vielä Eino Leinon yli sata vuotta vanhan tarinan "Metsätorpassa", joka on kuin tiivistetty versio 1940- ja 1950-luvun noir-dekkarien peruskuvioista.

Käännösjutuissakaan ei pihtailla. Skottimestari Allan Guthrielta on raju isänrakkautta kyseenalaistava novelli "Rakkaudella Rex". Texasin mestarin James Reasonerin "Pane aina parastasi" on arkistojen löytö: se on ilmestynyt alun perin Mike Shayne Mystery Magazinessa vuonna 1978. Lawrence Schimelin "Pudotus" taas on jo jotain aivan muuta. Yhdessä Matias Schwimmerin novellin kanssa ne muodostavat kiinnostavan vastinparin. Lyhyempää käännöskirjallisuutta tarjoilevat Keith Rawsonin "Leijuva mies" ja Michael A. Kechulan "Tylsistyminen".

Novellit voi tietysti lukea siinä järjestyksessä, jossa ne blogiin ovat tallentuneet, mutta toimitus suosittelee seuraamaan linkkejä. Tässä vielä linkit Iskun muihin nettinumeroihin: neljätoista, kolmetoista ja kaksitoista.

Ja nyt lukemaan!

Tarja Sipiläinen: Elonkorjuu

2011-12-21T12:00:00.000+02:00

Jarkkoa tönäistiin takaapäin, kun hän oli kurkottamassa takkiaan narikasta.
”Voi anteeksi”, sopersi naisääni miehen korvaan.
”Ei se mitään”, Jarkko vastasi ja kääntyi lähteäkseen. Ennen portaikkoon astumistaan hän vilkaisi taakseen ja pysähtyi niille sijoilleen. Punaiseen viittaan kietoutuva voimakkaasti meikannut mustahiuksinen nainen näytti jotenkin tutulta. Nainen lähestyi korkokengissään horjahdellen, suuntaa hakien.
”Pauliina?” Jarkko kysyi.
Nainen kohotti harhailevan katseensa mieheen. ”Niin?”
”Sinä olet Pauliina. Olet värjännyt blondisi mustaksi, en ollut tuntea. Olen Jarkko, muistatko?”
Naisen silmistä näki, ettei hän tuntenut miestä, mutta silti hän otti tämän kyynärpäästä tukea.
”Oltiin yläasteella samalla luokalla.”
Naiselle nikotteli hartiat hytkyen. ”Jarkko. Joo muistan, landepaukku”, Pauliina hekotteli ja nojasi raskaasti Jarkkoon. ”Kuule lantasaapas, saatapas minut kämpille.”

* * *

Jarkko heräsi myllätyssä sängyssä Pauliinan itkuiseen ääneen. Nainen ravisteli miestä olkapäästä niin, että jouset notkuivat. Jarkko avasi silmänsä ja sulki ne saman tien. Ikkunasta helottava kevätaurinko vihlaisi otsalohkosta.
”Hei, herää! Sun on mentävä. Jos olet täällä, kun Hate tulee, se tappaa. Meidät molemmat!”
Pauliinan hätääntynyt ilme sai Jarkon kahmaisemaan vaatteet lattialta syliinsä. Sanaakaan sanomatta hän pukeutui. Ovella mies pysähtyi katselemaan kouluaikaista ihastustaan. Nainen hytisi puolipukeisena olohuoneen sohvalla, katseesta ei voinut päätellä mitään. Vaisusti hymyillen Jarkko astui kynnyksen yli.
”Nähdään.”

* * *

Heinäkuinen aurinko helli aamutorilla kauppiaita ja harvoja asiakkaita, jotka aamuvirkkuina olivat lähteneet ostoksille.
Jarkko arvioi myyntitiskiä. Varhaisperunat, porkkanat, herneet, tomaatit ja kurkut oli aseteltu houkutteleviin kekoihin. Mansikat hehkuivat syvänpunaisina roppeissaan. Kaikki oli valmiina jälleen uuteen toripäivään.
Jarkon katse hakeutui torin laidan kerrostalon B-rapun uloskäyntiin. Pauliina työnsi raskaan oven auki kyljellään. Mieheltä pääsi kirous, kun hän näki naisen mustan silmän ja kantositeeseen käärityn käden.
”Terve, sairas.”
Pauliina hymähti, mutta hymy ei yltänyt silmiin asti.
”Kaaduin”, nainen totesi ja hypisteli kurkkua terveellä kädellään.
”Olet aika tohelo. Muutaman kuukauden aikana ei ole tainnut olla montaa viikkoa, ettet olisi jostain mustelmilla”, Jarkko sanoi.
”Tulee helposti mustelmia. Ei tarvitse kuin vähän pöydänkulmaa sipaista”, naisen puolusteli. ”Otan tämän”, Pauliina ojensi kurkun punnittavaksi.
Jarkko seurasi katseellaan loittonevaa Pauliinaa. Mies oli tarkkaillut torin laidan toisen kerroksen asuntoa jo neljä kuukautta. Huoneiston suuret, kadulle antavat ikkunat paljastivat kaiken. Tutuiksi olivat tulleet Pauliinan vilkkaat kehonliikkeet, valloittava hymy, kun nainen puhui puhelimeen pyöritellen mustaa kiharaa etusormensa ympärille. Mies oli nähnyt myöhäiset joogahetket, ohuen yöasun läpi kuultavat vartalon kaaret niin monta kertaa, että osasi ne ulkoa.
Hän näki myös kiihkeät suudelmat ja halaukset, jotka kuukausien kuluessa vaihtuivat nyrkiniskuiksi.
Pauliina kävi lähes joka päivä ostoksilla Jarkon kojulla. Hatesta hän ei puhunut. Ei kertaakaan, ei sanaakaan. Kun Jarkko joskus ohimennen mainitsi miehen, Pauliinan katse tummui. Leukapielet kiristyneinä nainen vaihtoi puheenaihetta.
Jarkko heräsi mietteistään, kun hänen kädessään pitelemänsä tomaatti valui murskautuneena asfaltille.

* * *

Pauliinan punaisten silmien alla mustat varjot saivat kasvot näyttämään sairailta rusketuksen alla. Hän käänteli jättimäistä kaalinpäätä käsissään ja kohensi olallaan kantamaansa kukallista kauppakassia.
Jarkko tuijotti naista myyntitiskin yli ja odotti.
”Jarkko tuli ryyppyreissulta…” nainen purskahti itkuun.
Jarkko viittasi Pauliinan omalle puolelleen myyntitiskiä.
”Tuossa, ota nenäliina. Istu tähän”, Jarkko talutti Pauliinan pakettiautonsa tavaratilan reunalle. Nainen turisti nenänsä.
Torin toisella laidalla käveli vanha pariskunta, aamuvuorolainen veivasi kahvikioskin markiisikatetta sateensuojaksi. Oli rauhallista, niin kuin tähän aikaan syksystä usein näin varhaisella.
Jarkko ja Pauliina istuivat vierekkäin, vaiti.
Jarkko otti Pauliinan käden käteensä, kuljetti sormeaan pitkin elämänviivaa. Toisella kädellä hän nosti naisen leukaa niin, että katseet kohtasivat.
”Miksi et jätä sitä sikaa?”
”Tarvitsen apuasi.”
”Mitä vain, että pääset siitä mielipuolesta eroon.”
Pauliina nosti maahan laskemansa kassin ja avasi vetoketjun. Jarkon kasvot kalpenivat, hän kääntyi ja yökkäsi auton takarenkaalle.
”Loput ovat pakastimessa. Tuletko illalla? Viedään se hiekkamontulle.”

Tarja Sipiläinen on lappeenrantalainen kirjoittaja, jolta on aiemmin julkaistu novelleja eri lehdissä (Usvazine, Isku jne.) sekä antologioissa. Häneltä on aiemmin julkaistu Iskussa novelli "Viiden aistin juhla".

Tapani Bagge: Vaarallinen lauantai

2011-12-21T11:59:00.001+02:00

Kuuton kesäyö oli hiljainen, kunnes mies murahti ja iski kirveen hamaran kuusiruutuisen ikkunan puuristikkoon. Lasi helähti, puu rytisi. Sirpaleet ja puunsäleet lensivät tuvan lattialle. Mies raivasi kirveellä lisää aukkoa raamien väliin ja työntyi sisään.
Mari perääntyi paljain jaloin kohti ovea, yritti pysäyttää miehen hätääntyneellä tuijotuksellaan ja näytti hetkeksi onnistuvankin. Lasi rapisi miehen saappaissa, kun hän kääntyili vähän aikaa ympäriinsä ikkunan edessä ja antoi katseensa kiertää hämärässä sinertävää tupaa. Hänen silmänsä paloivat keskellä partaista ruokkoamatonta naamaa, ja hänen kurkustaan purkautui mielipuolinen mylväisy, joka toi mieleen pikemminkin eläimen kuin ihmisen.
Mari ei ollut eläissään nähnyt koko miestä. Hän oli herännyt keskellä yötä siihen, että joku oli kopistellut ulko-ovella. Hän oli arvellut, että Esko oli palannut markkinareissultaan jo samana päivänä, sen sijaan että olisi tavalliseen tapaansa yöpynyt peltiseppäveljensä luona Mikkelissä. Mutta kun Mari oli mennyt kynttilä kädessä avaamaan ovea, jonka oli pistänyt yöksi reikeliin, hän olikin kohdannut vieraan kulkumiehen. Sanaakaan sanomatta mies oli yrittänyt käydä käsiksi Mariin.
Mari oli onnistunut sohaisemaan miestä palavalla kynttilällä näpeille, ja kun mies oli kiroten hieman perääntynyt, Mari oli kiskaissut oven kiinni ja saman tien reikeliin.
Lankkuovi oli jykevää tekoa. Aikansa rynkytettyään mies oli hakenut hakkuupölkystä liiterinnurkalta kirveen ja tullut sen kanssa ikkunasta sisään.
Nyt mies huomasi yhä paitasillaan olevan Marin, keskeytti mölinänsä ja nuolaisi huuliaan. Mari hamusi tiskipöydältä käteensä leipäveistä tai puukkoa, mutta löysi vain haarukan. Hän puristi sen kämmeneensä ja heittäytyi eteisen ovea vasten, törmäsi eteisen läpi ulko-ovelle, riuhtaisi reikelin auki ja juoksi kirkuen kohti aittaa.
Mies tuli joutuin perässä. Marin vaaleapalttinainen yöpaita erottui selvästi harmaiden piharakennusten joukosta. Miehen saappaat tuntuivat kahistavan kasteista heinikkoa samaan tahtiin kuin Marin sydän hakkasi hänen kurkussaan.
Aitan luona Mari tajusi, ettei tukevakaan ovi kauan pitelisi kirveen kanssa heiluvaa mielipuolta. Hän muutti suuntansa kohti kevyessä tuulenvireessä huojuvaa kaurapeltoa, jonka takana metsä häämötti tummana ja turvapaikkaa lupailevana.
Kaura lahmaantui, mutta sille ei mahtanut mitään. Mari nosti helmansa pois sääriin takertumasta ja juoksi, minkä lyhyillä jaloillaan pääsi. Henki ei tahtonut enää kulkea, eikä hänen muutenkaan olisi kannattanut huutaa, koska lähin naapuri oli kahden kilometrin metsätietaipaleen takana, eikä sielläkään asunut muita kuin Paavilaisen leskimummo, umpikuuro Alina.
Onneksi oli sentään uudenkuun aika, niin että Marilla oli edes jonkinlaisia toiveita päästä piiloon takaa-ajajaltaan. Joutomieheksi vainooja oli hyvässä kunnossa. Hän pysyi kevyesti Marin kintereillä ja tuntui jopa kaventavan etumatkaa.
Peltoa riitti sillä kohtaa vain satakunta metriä. Metsässä Mari alkoi juostessaan hakea katseellaan suojapaikkaa jostakin tiheiköstä. Hän kompasteli kantoihin ja kiviin, havut ja muut oksat löivät häntä silmille ja käsivarsille, takertuivat yöpaitaan ja repivät siitä riekaleen kerrallaan.
Maasto alkoi kohota. Mari tajusi tulevansa pian Jyrkänpartaalle, jonka mukaan pientila oli saanut nimensäkin. Parras oli leveä kallionjyrkänne, jonka laella kasvoi sammalta ja katajia. Alapuolella odotti Hiidenkuruksi nimetty louhikko.
Marille valkeni vasta nyt, että hän oli tulossa umpikujaan. Jyrkänpartaan molemmin puolin maasto soistui nopeasti. Vasemmalla tulisi ennen pitkää vastaan Likolampi upottavine rantoineen, oikealla Suoniitty ja sen jälkeen Lakkasuo. Mutta hän osasi liikkua suolla, oli kulkenut siellä marjassa jo pienestä pitäen. Sinne hän voisi eksyttää takaa-ajajansa – jos vain pääsisi niin pitkälle.
Mari kääntyi jyrkästi oikealle juuri, kun suora reitti eteenpäin olisi noussut kalliolle. Hän kuuli miehen rytistelevän oksien läpi takanapäin, mutta mies tuntui vaistoavan hänen suunnanmuutoksensa ja lähti oikaisemaan hänen edelleen.
Mari pysähtyi. Hetken päästä rytinä lakkasi pellon suunnassa – mieskin oli pysähtynyt. Yöpaita oli jo riekaleina, joten Mari riisui sen yltään ja heitti näreen päälle hämäämään miestä. Sitten hän lähti hitaasti, pienintäkin rasahdusta säpsähtäen jatkamaan matkaansa kohti Lakkasuota.
Hetkeen ei kuulunut hiiskahdustakaan. Äkkiä jokin kahahti läheisen puun latvassa, ja Mari päästä pienen kirahduksen, jonka hän samassa tukahdutti. Hän työnsi rystysensä hampaiden väliin ja toivoi, ettei mies ollut kuullut ääntä. Latvan kahauttajaksi paljastui pian pöllö. Se huhuili kysyvästi, vastasi itse ja lehahti hiljaa siivilleen.
Mari kuunteli yötä henkeään pidätellen. Hän joutui nieleksimään, ettei levottomasti lyövä sydän olisi hypännyt kurkusta suuhun. Mutta metsä oli hiljainen. Ihan liian hiljainen. Jos mies oli eksynyt jäljiltä, hänen olisi luullut kiroilevan ääneen tai edes ryntäilevän edestakaisin Maria etsiessään.
Meni hetki, toinen, kolmaskin. Mitään ei kuulunut, mitään ei tapahtunut. Metsä huokui Marin ympärillä öistä rauhaa. Hän päätti jatkaa matkaansa kohti suota, otti ensimmäisen askeleen ja rasautti pienen risun poikki jalkapohjansa alla.
Samassa aivan läheltä oikealta kuului matala murahdus, ja luja käsi tarttui Marin paljaaseen käsivarteen. Mies oli hiipinyt hänen vierelleen sillä välin, kun hän oli kuulostellut. Hän yritti riuhtaista itsensä irti otteesta, muttei onnistunut. Hän muisti haarukan kädessään ja sieppasi sen vasempaan käteensä, iski niin lujaa kuin jaksoi ja tunsi osuvansa johonkin pehmeään.
Mies älähti, Mari kirkaisi.

– Kun Esko-setä iltapäivällä tuli hevospelillä Mikkelistä, se löysi verisen kirveen hakkuupölkystä ja tädin ruumiin paloiteltuna Hiidenkurusta, Tiina päätti kertomuksensa. – Siitä on nyt kolmekymmentä vuotta. Esko oli mun setäni, se kävi meillä aika usein ja me käytiin joka kesä täällä. Mutta Marin kuoleman jälkeen Esko oli ruvennut ryyppäämään niin rankasti, ettei mutsi ja faija uskaltaneet jättää mua tänne yksin sen kanssa. Se kelas aina samaa juttua, miten sillä oli huono omatunto kun se oli jäänyt broidinsa luo Mikkeliin eikä ollut tullut suoraan kotiin.
– Meinaatko sä tosissas olla täällä koko loppulomas? Tomi ihmetteli. – Semmosessa murjussa.
– Se on nyt mun mökkini, niin että käytä vähän siivompaa kieltä siitä.
Esko-setä oli ryyppäilystään huolimatta elänyt viime kevääseen saakka. Kun sillä ei ollut omia mukuloita, se oli testamentannut mökkinsä veljentytölleen. Metsät ja pellot, ne vähät mitä tilalla oli ollut, Esko oli ehtinyt kiskoa kurkusta alas.
Tie ei vieläkään ollut paljon kärrypolkua kummempi, ja lähimpään naapuriin oli nykyään kolmisen kilometriä, kun Paavilaisen mummokin oli vanhuuttaan kuollut. Tomin pikku-Bemarin jouset ja iskunvaimentimet olivat lujilla nimismiehenkiharoissa, mutta auto oli vielä uusi ja kesti hyvin höykytyksen.
Tiina nautti jo etukäteen tulevasta yksinolostaan. Tomi oli kiva kundi, mutta välillä vähän rasittava ainaisine auto- ja atk-juttuineen – paljon muusta se ei osannut puhua. Kesälomaakaan se ei voinut pitää, kun espoolainen atk-firma ei millään tullut viikkoakaan toimeen ilman Tompan korvaamattomia palveluksia.
– Eiks sua pelota yhtään? Tomi kysyi äkkiä.
– Miten niin?
– Jos se sama kulkumies tulee vaikka jonain yönä takaisin. Sitähän ei ikinä tavoitettu.
– Ei tavoitettukaan, ja Esko sitä paitsi väitti, että Mari kävi aina kummittelemassa verisessä yöpaidassa. Mutta Esko dokas niin paljon, että mä en ihmettelisi vaikka se olis nähnyt vaaleenpunaisia virtahepoja rullaluistimilla.
– Siellähän ei oo ees puhelinta. Mistä sä saat apuu, jos jotain tapahtuu?
– Ei siellä mitään tapahdu. Ja jos siellä olis puhelin, mä en sais hetkenkään rauhaa käännökseni kanssa, kun pikkusisko soittais varttitunnin välein, miten sen ripariromanssi etenee.
Tie sukelsi jyrkkään mutkaan, ja Tomi keskittyi ratin kääntöön. Tiinalla oli matkatavaroidensa joukossa matkakirjoituskone, iso sanakirja ja englanninkielinen pokkariversio amerikankiinalaisen bestseller-kauhukirjailija Jonathan Singin tuntemattomasta varhaisteoksesta Dangerous Saturday, Vaarallinen lauantai. Tiina opiskeli englantia yliopistolla ja oli ottanut pieneltä pokkarikustantajalta käännöshomman kesätyökseen. Palkkio oli pieni, mutta saihan siinä hyvää harjoitusta. Sitä paitsi Tiina piti Singin kirjoista – niissä ei turhia jahkailtu, vaan vertahyytävää kauhua riitti joka sivulle.
– Onko toi joku laulukirja vai, kun siinä lukee Sing?
Niin Tomppa oli kysynyt nähdessään romaanin. Jätkä oli ylpeä siitä, ettei ollut eläissään lukenut muuta kuin koulukirjoja ja atk-manuaaleja.
Lopulta tultiin metsän laitaan. Pelto oli jo reippaasti vesakoitunut. Tomi jurrasi pienellä vaihteella heinittyneitä raiteita pitkin pihaan, pysäytti auton ja sammutti moottorin.
– Karsee läävä!
– Navetta on jo kyllä purettu ja hirret ja laudat poltettu tuvan uunissa, Tiina korjasi. – Toi tossa oikeella on päärakennus, sen takana on liiteri ja sauna on tuolla alhaalla.
– Onks toi vessa?
– Ei kun huussi. Ei täällä oo viemäriä eikä vesijohtoa. Vesi tulee sisään, jos jaksaa kantaa kaivolta. Sekin on tuolla alhaalla.
Jyrkänpartaan päärakennus nökötti pienen mäen harjalla ison kuusen ja villiintyneiden omenapuiden varjossa. Talo oli harmaa hirsimökki, jonka pärekattoa oli sieltä täältä paikkailtu punaisilla ja mustilla huovanpaloilla ja keltaisella apulantasäkillä.
Tomi nousi autosta ja pyöritteli päätään elokuun puolivälin iltapäiväauringossa paahtuvalle pihapiirille.
– Mitä noi kivikasat on tuolla keskellä peltoo? Jotain muinaisia uhripaikkoja, vai?
– Pelloilta kerättiin kivet tollasiin raunioihin, Tiina selitti ja tarttui matkakirjoituskoneeseensa ja yhteen takapenkillä olevista kasseista. – Jelppaatko sä mua näiden kamojen kanssa?
Tomi jelppasi, vaikka narisikin jatkuvasti kuin tuvan oven saranat. Talossa oli tuvan lisäksi eteinen, sen toisella sivulla ruokasuoja ja toisella kesäasuttava konttori, josta pääsi vintille. Tiina oli äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa käynyt jo alkukesästä siivoamassa paikkoja, eikä kukaan ollut käynyt välillä sotkemassa, vaikka ovella oli ollut pelkkä puupönkkä.
Tiina avasi tuvasta molemmat hyttysverkolliset tuuletusikkunat ja kävi taloksi. Varjoisa mökki ei helteestä huolimatta ollut kovin kuuma, mutta ilma tuntui ummehtuneelta. Hän keitti kaasuhellalla kahvit ja vastaili hajamielisesti Tomin kysymyksiin siitä, mistä ikkunasta se kirvesmies oli tullut sisään ja mihin suuntaan pihalta piti lähteä, jos halusi päästä Jyrkänpartaalle ja Hiidenkuruun.
Tiina oli kertonut Tomille saman tarinan aikaisemminkin, mutta silloin Tomppa ei ollut jaksanut paljon kiinnostua koko jutusta. Taisi nyt ressukka olla aidosti huolissaan hänestä. Tiina huomasi jälleen, miten kivasti Tomppa hymyili. Sitä voisi tulla ikävä.
– Kai sä tulet sitten käymään edes kerran viikossa?Eihän tänne oo Espoosta kuin kolmen tunnin ajomatka.
– Bemarilla siitä selvii parissa tunnissa, jos ei osu tutkaan. Mutta nyt mun tarttee lähtee, kello on jo neljä ja mä lupasin olla puoli seittemältä duunissa.
– Eiks sillä teidän pomolla oo ollenkaan sydäntä? Tiina ihmetteli.
– Sydäntäkö? Tomppa naurahti. – Erkka vaihto sen taskulaskimeen heti, kun japsit teki niistä tarpeeks pieniä.
Tiinaa ei naurattanut, mutta hän pakotti naamalleen jonkinlaisen hymyn. Tomppa sentään yritti parhaansa.

Kun Bemari lähti pihasta, Tiinasta tuntui hetken verran jotenkin orvolta. Mutta se meni pian ohi. Hän päätti lähteä tekemään saunapuita ja kävi tuvassa vaihtamassa vaatteita.
Ilta oli kirkas ja kaunis, oikea suomalainen kesäilta. Siihen olisi oikeastaan kuulunut Olavi Virran haikea tango vanhasta radiosta tai kaukainen haitarinsoitto järvenlahden takaa. Mutta Jyrkänpartaasta oli kilometrikaupalla lähimmälle järvelle, eikä radiosta tuntunut tulevan muuta kuin rokkia tai diskoa.
Pihalta kuului jos jonkinlaista liverrystä, vaikka ensimmäiset muuttolinnut olivat jo varmaan lähteneet. Jonain päivänä Tiina vielä toteuttaisi vanhan suunnitelmansa ja hankkisi itselleen kiikarin ja lintukirjan.
Liiterissä oli kohtalainen rivistö Eskon aikanaan sahaamia hirrenpätkiä. Tiina tarttui yhteen niistä kaksin käsin, kantoi sen hakkuupölkyn luokse liiterin nurkalle – ja pudotti käsistään.
Hakkuupölkkyyn oli isketty kirves. Se oli ollut siinä viimeksikin, siivousreissulla, mutta silloin terässä ei ollut ollut kirkkaanpunaisia tahroja kuten nyt. Tiina kosketti kirveen terää sormenpäällään kuin olisi pelännyt kirveen käyvän omin voimin hänen kimppuunsa. Tahrat olivat vielä kosteita, ja ne haisivat vereltä.
Tiina juoksi päätä pahkaa tupaan ja salpasi kummankin oven jäljessään.
Vasta vähän aikaa hengähdettyään Tiina alkoi ajatella. Mistä kirveeseen oli voinut ilmestyä veritahroja, vieläpä tuoreita? Hän oli melko varma siitä, ettei kukaan ollut käynyt tuvassa. Kummitteliko Jyrkänpartaalla oikeasti? Tulisiko Mari-tädin haamu keskiyön hetkellä heittämään keilaa pääkallollaan, verisenä ja mädäntyneenä ja yöpaita riekaleina?
Tiina otti itseään niskasta kiinni ja ravisteli moiset mietteet pois mielestään. Kummituksia ei ollut olemassa muualla kuin elokuvissa ja romaaneissa ja sarjakuvissa. Hän oli sentään jo kaksikymmenvuotias, eikä uskonut enää sen pahemmin joulupukkiin kuin hammaskeijuunkaan. Kummitukset kuuluivat samaan sarjaan.
Mutta entä jos sama murhamies liikuskeli jälleen seudulla? Mari-tätiä ei ollut tappanut mikään henkiolento, vaan lihaa ja verta oleva ihminen, tuntematon kulkumies tai –nainen... Tai joku paikkakuntalainen, joka oli kaikki nämä vuodet kantanut synkkää salaisuutta sydämessään, sikäli kuin hänenlaisellaan murhaajalla oli sydäntä. Tai ehkä verityön tekijä oli jo kuollut ja vienyt salaisuuden mukanaan hautaan.
Mutta entä jos mies – Tiina oli päättänyt mielessään, ettei nainen olisi voinut olla niin raaka toiselle naiselle – olisi tosiaan yhä elossa? Jospa hän oli saanut vihiä Tiinan tulosta, nähnyt heidät vaikka kyläkaupalla ja päättänyt ilmestyä ensin pelottelemaan tulokasta ja sitten uusimaan hirmutyönsä?
Tiina kaatoi itselleen kahvia saadakseen ajatuksensa selkenemään, hörppäsi pari kertaa ja säpsähti: ikkunat olivat yhä auki! Hän kaatoi kahvimukinsa pöydälle rynnätessään sulkemaan ikkunoita.
Kun tupa oli tiiviisti eristetty ulko-ilmasta, hän palasi pöydän ääreen, pyyhki kahvit pois kuluneelta vahakankaalta ja kaatoi itselleen pannusta uuden mukillisen. Mukaan tuli jo perskojakin, mutta hän ei edes huomannut sitä.
Keitä kaikkia kaupalla oli ollut? Vanha kyläkauppias Hokkanen ja hänen nelikymppinen, vanhaksipiiaksi tuomittu Elina-tyttönsä, mopollaan keskikaljanhakuun lähtenyt Vertasen ukko Hyötyystä, pari Tiinalle tuntematonta kesämökkiasukasta sisäfilettä valikoimassa. Kuka tahansa heistä saattoi periaatteessa olla murhaaja – paitsi kauppiaan Elina, joka oli kolmekymmentä vuotta sitten ollut vasta kymmenvuotias.
Sitä paitsi sana levisi kylällä nopeasti talosta taloon ja varsinkin kaupalla käydessä juoruja vaihdettiin kiivaasti.
Kauhas-Esko -vainaan veljentytön tulo Jyrkänpartaaseen oli taatusti iso uutinen kylällä.
Tiina maisteli kahvia ja yritti muistella, mitä kaikkea hän oli kuullut vanhemmiltaan ja Esko-sedältä Mari-tädin kuolemasta. Juttu oli ollut jo vanha, kun Tiina oli tullut siihen ikään, että hänen oli katsottu ymmärtävän sellaisia asioita. Äidin leikekokoelmissa oli kuitenkin ollut kellastuneita pikku-uutisia paikallisesta ja vähän isommastakin lehdestä. Tiina oli tutkinut niitä kiinnostuneena ja pohtinut, mitä hän olisi osannut tehdä, jos olisi joutunut vastaavaan tilanteeseen kuin Mari.
Silloin, kolmekymmentä vuotta sitten, oli ollut samanlainen kuuton ja lämmin elokuinen lauantai. Mari oli ollut yksin kotona. Eskon metsästyshaulikko olisi ollut seinällä, mutta Mari ei ollut osannut käyttää sitä – tuskinpa hänelle oli edes tullut mieleen yrittää.
Tiina ei ollut koskaan ampunut haulikolla, mutta hän oli monesti nähnyt, kun Esko oli hätistellyt variksia pihamaaltaan. Esko oli pitänyt niitä pahanilmanlintuina ilman sen kummempaa syytä; eihän hän enää ollut viljellyt maatakaan, niin että ne olisivat voineet tehdä vahinkoa hänen sadolleen.
Esko oli aina ollut kiltti Tiinalle, heijannut häntä pienempänä polvellaan ja ostellut vähistä rahoistaan kaikenlaisia lahjoja, enimmäkseen joutavaa rihkamaa. Ja Tiina oli pitänyt Esko-sedästä, vaikka setä olikin haissut tupakalta ja viinalta ja vanhalta hieltä. Setä oli sanonut, että Tiina oli hänelle kuin oma tytär, näyttikin ihan yhtä sievältä kuin Mari-vainaa eläessään.
Eskon yksipiippuinen Husqvarna oli yhä tuvan seinällä naulassa. Tiina nousi päästävedettävälle sängylle ja kurkotti aseen käteensä. Se oli vähän ruosteessa, mutta piippu taittui auki ihan kuin Eskonkin käsissä ennen vanhaan. Putsauspuikko oli uunin reunalla. Tiina otti tiskikaapin alalaatikosta vähän trasselia ja jynssäsi piipun kirkkaaksi. Sisältä ase ei ollut päässyt ruostumaankaan, siitä oli pitänyt huolen vahva rasvakerros.
Tiina muisti Eskon säilyttäneen patruunoita piirongin vasemmassa ylälaatikossa. Sieltä ne löytyivät nytkin, haalistuneiden valokuvien vierestä.
Hetkeksi Tiina unohtui katselemaan Marin ja Eskon vanhaa hääkuvaa ja vertaamaan peilikuvaansa Mari-tätiin. He eivät varsinaisesti olleet edes sukua toisilleen, mutta kumpikin oli tumma, lyhytkasvuinen ja riuskannäköinen tyttö. Tiinalla vain oli lyhyemmät hiukset.
Pöytäkello löi viisi kertaa. Tiina havahtui panemaan kuvat takaisin laatikkoon ja otti patruunarasian käteensä. Saunominen sai siltä illalta jäädä. Hän päätti olla valmiina, jos murhamies tulisi illan pimetessä kolkuttamaan ovelle tai ikkunaan.

Tiina havahtui kellonlyönteihin. Hän säpsähti pystyyn pöydän takana, harppoi haulikko kädessä keskelle hämärää tupaa ja tajusi nukahtaneensa. Kellon mukaan oli keskiyö.
Vintiltä kuului rapinaa. Siellä saattoi olla hiiriä, mutta siellä saattoi olla jotain muutakin. Esimerkiksi murhamies. Mutta miksi hän olisi kiivennyt ullakolle? Eihän sieltä pääsisi tupaan muuten kuin konttorin ja eteisen kautta. Sitä paitsi miehen olisi pitänyt vintille päästäkseen rikkoa ikkuna. Tiina olisi kyllä herännyt meteliin.
Tiina pani kahviveden kiehumaan. Hänellä ei olisi varaa nukahtaa ennen aamunkoittoa – jostain syystä hänestä tuntui, että vaara olisi ohitse heti, kun aurinko kurkistaisi Kettukallion takaa.
Tiina ei sytyttänyt tulta öljylyhtyyn, vaan askaroi hämärässä. Hän ei halunnut antaa hiiviskelijälle minkäänlaista etulyöntiasemaa. Hän oli jotakuinkin varma siitä, että joku hiippaili pihalla. Tuntui kuin jonkinlainen kuudes aisti olisi varoittanut häntä.
Kun vesi kiehui, Tiina laski haulikon kädestään uuninkupeelle ja mittasi porot pannuun. Hän pääsi juuri laskunsa loppuun, kun ulko-ovelta kuului vaimea rapsahdus.
Tiina jäykistyi hetkeksi aloilleen, pani sitten varovasti kahvipurkin takaisin hyllylle ja tarttui haulikkoon. Hänen katseensa nauliutui tuvan oveen.
Joku koputti ulko-ovelle kuuluvasti. Tiina ei hievahtanutkaan. Kahvi kiehui hellalla omia aikojaan. Pöytäkello tikitti, Tiinan sydän jyskytti hetki hetkeltä kiivaammin. Henki ei tahtonut kulkea.
– Mari, tuu avvoomaan! Minä tiijjän että sinä oot siellä. Minä näin sinut kaupalla sen nuoren juipin kyyvvissä! Arvasin het, että sinä oot tullunna takas minun takijaen!
Tiina pidätti hengitystään ja nappasi uuninreunalta taskulampun vasempaan käteensä. Murhaaja oli siis ollut joku kyläläinen, jonka Mari oli tuntenut. Joku hullu, joka nyt kuvitteli Marin palanneen kuolleista.
Tiina ei tuntenut miestä, mutta ääni kuulosti melkein jonkin pedon mylvähtelyltä, vaikka savon murre puhetta vähän pehmensikin. Hän arvasi, että kun mies ei pääsisi ovesta sisään, se yrittäisi ikkunasta. Hän kiskoi vasemmalla peukalollaan iskuria taaksepäin, kunnes se naksahti.
Nyt ase oli vireessä. Hänen tarvitsisi vain puristaa liipaisinta. Se oli jäykkä, mutta hän jaksaisi kyllä puristaa tarpeeksi – hän oli kokeillut sitä monesti illan mittaan, vaikkakin ilman panosta.
Vähään aikaan ulkoa ei kuulunut ääntäkään. Tiina pidätteli hengitystään ja kuulosteli, veti välillä henkeä ja kuulosteli taas. Ikkunoista näkyi vain hämärää pihaa ja omenapuiden vänkyräisiä varjoja.
Äkkiä liiterinpuoleisen ikkunan takana seisoi tumma, miehenmuotoinen hahmo, jonka kädessä häivähti kirves.
Tiina kirkaisi, suuntasi haulikon ikkunaa kohti ja puristi kaikin voimin liipaisimesta. Laukaus pamahti tuvassa kuin dynamiittipanos. Haulikon takapotku teki kipeää Tiinan olkapäässä ja paiskasi hänet selälleen lattialle.
Kuului lasin helinää ja särkyvän puun rytinää – ja kauhistunut huuto. Tiina arveli rekyylin heittäneen laukauksen pahasti yli maalin. Hän ei ollut arvannut, että takapotku olisi niin kova. Mutta hän ei yrittänytkään ottaa uutta patruunaa farkuntaskusta, vaan antoi haulikon pudota käsistään ja sytytti taskulampun ja suuntasi sen ikkunaa kohti.
Ylimmäiset ruudut olivat säpäleinä, ja puitteetkin olivat kärsineet hauleista. Suurin osa patruunan sisällöstä oli kuitenkin uponnut vaaleanruskeaan lämpöpahviin ikkunan yläpuolella.
Ikkunan takaa kuulunut kauhunhuuto oli tuntunut Tiinasta tutulta, eikä suotta. Tomppa seisoi yhä ikkunan takana kasvot kalpeina ja tuijotti silmät selällään suoraan taskulampun valokiilaan. Kirves roikkui kädessä kuin vappujuhlista kaulaan unohtunut serpentiini.
Poika oli saanut naamaansa muutaman verinaarmun lasinsiruista, muttei mitään vakavampaa vammaa – ei ainakaan sellaista, mikä olisi näkynyt päälle päin.
– Mitä hittoa sä oikein meinaat? Tiina ärähti. – Tajuutko sä, että mä olisin voinut tappaa sut?
– M... mä... m... mun piti vaan vähän pelotella, Tomppa änkytti ja rupesi räpyttelemään silmiään. – Toi valo... se sattuu silmiin...
– Sietää sattuakin! Tiina kuohahti. – Vai vähän pelotella... mä meinasin saada slaagin!
– Arvaa meinasinko mä...
– Vahinko, etten mä osunut! Nyt viet kirveen takasin, putsaat sen häränveren pois nenäliinalla tai jollain ja painut hiiteen.
– M... mutta... Tomppa yritti vielä. – Eiks me voitas jutella...?
Tiina otti haulikon käteensä ja heristi sitä Tomppaa kohti.
– Mä juttelen kohta lisää tämän välityksellä, jos sä et korjaa luitas täältä!
Tomppa sai jalat alleen. Se jopa vei kirveen paikoilleen liiterin nurkalle ja pyyhkäisi sitä enimmät veret paperinenäliinaansa. Sitten se ravasi metsätietä pitkin pois näkyvistä eikä edes vilkaissut taakseen.
Kun Tiina kuuli auton käynnistysäänen jostain parin kilometrin päästä, hän huokaisi helpotuksesta. Vihdoinkin hän pääsisi nukkumaan. Hän oli saanut tarpeekseen koko Tompasta. Jos se vielä soittelisi tai yrittäisi muuten palata kuvioihin, hän sanoisi sille suorat sanat. Niin suorat, että se muistaisi loppuikänsä.
Vaikka johan se oli saanut terveellisen varoituksen.
Tiina sammutti kaasuhellan, veti pelkän verhon särkyneen ikkunan eteen, ripusti haulikon takaisin seinälle, vaihtoi yöpaidan päälleen ja kävi yöpuulle. Uni tuli nopeasti, eivätkä kellonlyönnit enää häirinneet sitä.

Kun kello löi kahta, tumma hahmo pujahti peltopajukosta liiterin nurkalle. Mies tempaisi kirveen irti hakkuupölkystä, kokeili terää peukaloaan vasten ja murahti tyytyväisenä. Sitten hän lähti tottunein askelin marssimaan kohti tuvan ikkunaa, jossa tuulenvire huojutti verhoa...

Lue myös Tapani Baggen toinen tarina! Mukana myös Tapanin lyhyt muistelma kahden Iskun nyt julkaiseman novellin kirjoittamisesta.

Michael A. Kechula: Tylsistyminen

2011-12-21T11:58:00.001+02:00

"Hei sinä, menes pois tieltä!" poliisi karjui. "Päästä lääkintämiehet läpi!"
Jason tajusi, että poliisi osoitti pamppuaan hänen suuntaansa. Hän liikahti nopeasti sivulle nähdessään lääkintämiesten kantavan paareja. Kun he menivät hänen ohitseen, hän melkein oksensi nähdessään verisen sotkun, joka oli ollut ennen kasvot.
"Näyttää siltä että Kasvonrepijä iski jälleen", sanoi tuntematon tyyppi Jasonin vieressä. "Taas yksi kaunis nainen tapettu. Jos tämä jatkuu, tässä kaupungissa ei ole kohta enää jäljellä hyvännäköisiä muijia."
"Hitto. En tiennyt, että teillä on täällä sarjamurhaaja. Muuten en olisi ikinä kääntynyt maantieltä, olin menossa syömään."
"Ei haittaa, vaikka tulitkin tänne. Hän hyökkää vain naisten kimppuun."
"Montako hän on sitten jo tappanut?"
"27."
"Mitä? Miten en ole kuullut tästä mitään, Fox Newsissä tai sanomalehdissä?"
"Poliitikot hyssyttelee asiaa. Muuten tänne ei tulisi kukaan. Paljon ihmisiä joutuisi työttömiksi. Tässä läävässä on muutenkin ihan pirusti työttömiä."
Vaikka verinen näky oli melkein sammuttanut hänen ruokahalunsa, Jason huomasi olevansa entistäkin kiihtyneempi ja nälkäisempi.
"Onko tässä lähellä jotain kohtuullista ravintolaa?" hän kysyi.
"Minnie's Hash House on aika hyvä. Se on vain kahden korttelin päässä."
Lihamureketta syödessään Jason tajusi, että kaupunki saattaisi olla vastaus hänen ongelmiinsa. Vaikka hän rakasti upeaa vaimoaan, Marciaa, hän oli kyllästynyt tämän nalkutukseen. Lisäksi Jason oli varma, että Marcialla oli joku juttu käynnissä jonkun häntä kymmenen vuotta nuoremman lakimiehen kanssa.
Kotiin palatessaan hän kävi Wal-Martissa ja osti tusinan käsikäyttöisiä led-valoja. Sitten hän huumasi Marcian, pisti hänet ja valot autoon ja suuntasi kohti Kasvojenrepijän kaupunkiin.
Kun hän saapui metsiin aivan kaupungin ulkopuolella, hän laski vaimonsa maahan, laittoi valot päälle, asetteli ne vaimon ympärille, että ne valaisisivat hänen muotojaan, ja suuntasi kohti autoaan. Mustangia lähestyessään hän kuuli syksyisten lehtien murskautuvan askelten alla.
"Kuka siellä on?" hän huusi.
"Poliisi. Mitä siellä tapahtuu?"
"Olin menossa ohi ja huomasin metsässä outoja valoja. Huomaatteko, nuo tuolla? Menin katsomaan. Siellä makaa nainen maassa. Luulen, että hän on kuollut. Olin juuri menossa autolleni ja aioin ajaa kaupunkiin tehdäkseni ilmoituksen."
Poliisi veti aseensa esiin. "Nosta kädet pään päälle ja kävele hitaasti kohti autoasi. Nyt laita kämmenet autoa vasten ja levitä jalkasi."
"Mutta en minä ole tehnyt mitään väärää", Jason sanoi.
"Minä arvioin sen", poliisi sanoi ja iski Jasonin ranteisiin käsiraudat. "Nyt käänny."
Poliisi heijasti vahvan taskulampun Jasonin kasvoihin. "Hmm. Onko kukaan koskaan kertonut sinulle, että olet hyvännäköinen?"
Seuraavana päivänä huhut kulkivat kaupungissa nopeasti. Metsästä oli löydetty mies kasvot revittyinä, vaikka lähistöllä olleeseen kauniiseen, tajuttomaan naiseen ei ollut kajottu.
Kukaan ei tajunnut, mitä siitä olisi pitänyt ajatella.
He eivät tajunneet ennen kuin neljä muuta hyvännäköistä miestä oli tapettu, että Kasvojenrepijä oli kyllästynyt ja kaipasi vaihtelua.

Boredom ilmestynyt alun perin Flashes in the Dark -nettilehdessä 18.2.2009. Suom. Juri Nummelin. Julkaistu tekijän luvalla.
Michael A. Kechula on yhdysvaltalainen kirjoittaja, joka on työkseen kirjoittanut teknisiä oppaita ja harrastuksekseen flash fictionia.

James Reasoner: Pane aina parastasi

2011-12-21T11:58:00.000+02:00

"Tervepä terve, Harvard. Mitäs college-poitsu puuhailee?"
Ron nielaisi vihan, joka oli noussut Leon karkean tervehdyksen myötä, nyökkäsi Halille ja meni sisälle asuntoon.
"Oletan, että sinulla on meille hyviä uutisia", Hal sanoi.
"Joo, on kyllä. Varastoon on juuri tullut lähetys. Se tuli myöhään iltapäivällä eikä heillä ollut aikaa toimittaa siitä mitään lähiöiden kauppoihin. Herra Gilmore kertoi minulle siitä. Hän sanoi, että ne olivat kaikki laatuturkiksia."
Hal siemaisi martiniaan. "Erittäin hyvä, Ron. Oletan, että turvatoimenpiteet ovat samat kuin ennenkin?"
"Joo, ne ovat palanneet normaaliin. Oli hyvä idea pitää väliä keikkojen välillä."
"Minä en tykkää siitä", Leo sanoi. "Liian pitkät välit hommien välillä, liian vähän rahaa. Pakko syödäkin joskus."
Hal sanoi: "Sinulla olisi paljonkin rahaa, Leo, jos et tuhlaisi sitä laukkakisoissa."
Leo mulkoili, mutta ei sanonut mitään. Ron toivoi, että hänkin joskus uskaltaisi puhua samalla tavalla Leon kaltaiselle isolle pukarille. Mutta Hal olikin pomo ja koko keikka oli ollut hänen ideansa, joten hän pystyi sanomaan ihan mitä halusi.
"Hyvä on sitten", Hal oli juuri sanomassa, "Leo ja Calvin menevät sisään tavalliseen tapaan ja nappaavat turkikset."
"Calvin on kipeänä", Leo murahti. "Hän ei pysty siihen."
Ron näki kylmän vihan leimahtavan Halin silmissä. "Mitä? Miksi et sanonut sitä aikaisemmin?"
"En tiennyt, että on tulossa keikka. On niin pitkä aika siitä, kun tämä college-poika tässä on antanut meille mitään vihjeitä - "
Hal katkaisi hänen selityksensä. "Se ei ole tärkeää. Pystytkö hoitamaan homman yksin, Leo?"
"En mitenkään. Ne laatikot on painavia." Leo vei tulitikun sikarinsa päähän. "Mites Harvard?"
Ron hätkähti yllättyneenä. "Minä? Nyt vitsailet. Minä vastaan lähetyksistä, en - "
"Et rikollinen vai?" Leo päästi naurahduksen. "Olet ihan yhtä rikollinen kuin mekin. Sinähän saat aina osuutesi, vai mitä? On jo aika, että nouset perseeltäsi ja alat tehdä jotain osuutesi eteen!"
"Hal, en minä voi tehdä mitään sellaista. Meidän sopimus oli vain että minä välitän teille tietoa."
Hal istui ja näytti ajattelevan. Hän ei näyttänyt kuulevan edes Ronin vetoomuksia.
Leo puhalsi savupilven ulos. "Mikä hätänä, Ronnie? Eikö siinä hienossa collegessa ollut murtokursseja? Kirjallisuuden proffat ei varmaan harrasta semmoisia puuhia."
Ron tunsi saman vihan ja hyödyttömyyden, jota hän tunsi aina kun joku paiskasi hänen koulutuksensa vasten hänen naamaansa. Hän nielaisi sen alas ja pakotti itsensä sanomaan rauhallisesti: "En ole mikään professori. Minä vain tein väitöstyöni Englannin kirjallisuudesta."
"Ja päädyit lastausvastaavaksi turkisvarastoon."
Vielä joskus, Ron sanoi itselleen. Vielä joskus... Ja sitten hän kitkerästi hyväksyi sen tosiasian, että vielä joskus -tilannetta ei koskaan tulisi.
"Eipäs riidellä, miehet", Hal sanoi. "Meillä on edessämme epäsuotuisa tilanne, joka meidän pitää kääntää voitoksemme. Ron, ei ole kysettäkään siitä, ettetkö olisi ollut meille suureksi hyödyksi viimeisten kuukausien aikana. Nyt sinulla on mahdollisuus olla vielä suuremmaksi hyödyksi. Ja koska riski on suurempi, vaikuttaa siltä että reiluuden vuoksi palkkionkin tulisi olla suurempi. Mitä mieltä olet, Leo?"
Iso mies mutisi hiljaa, mutta nyökkäsi.
"Se on sitten sovittu", Hal jatkoi pehmeästi. "Kuka tietää että jos tämä keikka sujuisi hyvin, sinulle voisi kehittyä pysyvä paikka, Ron."
Ronista tuntui kuin uimarilta, joka on mennyt liian kauas rannasta ja oli juuri tajuamassa sen. "Mutta Hal", hän sanoi epätoivoisesti. "En tietäisi mitä pitää tehdä."
"Leo on hyvä mies. Teet vain mitä hän käskee."
"Jep, kaveri, seuraat vain käskyjäni ja saatat selvitä hengissä."
Ei näyttänyt olevan ulospääsyä. "Mi-mihin aikaan minun pitäisi tulla takaisin?" Ron kysyi Halilta.
Leo murskasi sikarinsa tuhkakuppiin. "Jos päästät nyt tuon kakaran ulos ovesta, et näe häntä enää koskaan", hän varoitti.
"Luulen, että saattaisi olla parasta, jos jäisit tänne, Ron. Ei siihen mene kuin muutama tunti. Älä näytä niin pettyneeltä. Mikään ei mene pieleen."
Leo nauroi karkeasti. "Joo, Harvard. Ei sinun tarvitse tehdä muuta kuin antaa sille kaikkesi, niin kuin collegessa!"

Kello oli vähän jälkeen keskiyön, kun Hal ilmoitti, että heidän oli aika lähteä. Ron huomasi ylös noustessaan, että hänen polvensa tärisivät. Leo laittoi samettitakkinsa päälleen. Hal avasi pöytälaatikon ja otti esille pistoolin.
"Ota tämä mukaasi", hän sanoi ja antoi aseen Ronille.
Pieni sininen ase tuntui raskaalta ja luonnottomalta Ronin kädessä. "Ase? En minä tarvitse mitään asetta, Hal. Minä en halua asetta!"
Leo työnsi sormen kovaa hänen rintaansa vasten. "Sinä otat sen, mutta pidät sitä taskussasi silloin kun minä olen paikalla, tajuatko? Se on vain siltä varalta, että jotain menee pieleen ja me joudumme eroamaan. Sitten olet omillasi, kundi."
Ron ei pitänyt asioiden saamasta käänteestä, mutta livautti silti pistoolin tuulitakkinsa taskuun ja seurasi Leota ulos asunnosta. "Hyvää onnea", Hal sanoi kun he olivat lähdössä. "Minä odotan täällä."
He nousivat Leon avolava-autoon ja ajoivat pois pitkin pimeitä, tyhjiä katuja. Ron nojautui matkustajan puolen oveen ja sairas pelko, joka söi hänen sisuksiaan, kasvoi joka korttelilta.
Leo katsoi häneen ja sanoi: "Älä mokaa tätä. Tämä on ihan yksinkertainen homma. Minä ja Calvin ollaan tehty se kolme kertaa ilman mitään ongelmia. Sinun ei tarvitse muuta kuin seisoa minun takanani ja auttaa minua kantamaan laatikot auton lavalle."
Ron nyökkäsi ja sanoi: "Okei", mutta okei oli kaukana siitä, miltä hänestä tuntui.
Kun he saapuivat varastolle, Ron oli saanut tunteensa hallintaan tiettyyn pisteeseen asti. Ei koskaan enää, hän lupasi itselleen.
Et voi tehdä tälle asialle enää yhtään mitään, mutta älä koskaan enää.
Leo pysäköi toimiston oven eteen. He livahtivat ulos autosta ja varoivat paukauttamasta ovia kiinni. Leo meni toimiston ovelle, työnsi kätensä taskuun ja kaivoi avaimen esiin. Ron muisti elävästi päivän, jolloin hän oli pöllinyt avaimen, teettänyt sitä kopion lounastunnilla ja palauttanut alkuperäisen.
Kun he olivat päässeet esille, Ron pystyi hädin tuskin näkemään Leota, kun hän seurasi ison miehen jäljissä pimeän toimiston halki. He menivät hiljaa varaston pääsaliin. Hengitys tuntui tarttuvan Ronin kurkkuun, kun Leo käytti taskulamppua löytääkseen haluamansa laatikot. Hän tiesi, että vartija oli yhdessä takahuoneista syömässä välipalaansa, mutta hänen hermonsa olivat silti kuin tulessa.
Homma sujui nopeammin kuin hän olisi uskonut. Osa hänen pelostaan haihtui, kun hän keskittyi auttamaan Leota kantamaan laatikoita. Hiljaisuus ja nopeus olivat oleellisia asioita. Ei ollut aikaa olla peloissaan.
Kun viimeinkin laatikollinen huipputurkiksia oli avolavan lavalla, he lähtivät nopeasti, pysähtyen vain siksi aikaa että Leo saattoi lukita toimiston oven uudestaan. Varkaudet, jotka olivat tapahtuneet monen kuukauden välein ja täysin ilman murtautumisen jälkiä, olivat saaneet turkisfirman hämilleen, juuri niin kuin Hal oli suunnitellutkin.
Reaktio tuli vasta kun he olivat jo monen korttelin päässä. Ron alkoi täristä joka puolelta, ja hänen vatsansa meni tiukalle nyrkille. Hiki tippui hänen otsaltaan illan viileydestä huolimatta.
Leo kääntyi katsomaan ja naurahti väheksyvästi.
Hal oli pelkkää hymyä, kun he kävelivät sisään. Hän virnuili Ronille ja sanoi: "Kaikki meni hienosti, vai mitä? Minähän sanoin että menisi."
Leo sanoi: "Minä haluan paukun. Sitten voimme purkaa turkikset." Hän nielaisi viskin, jonka Hal antoi hänelle, ja kysyi: "Koska saan osuuteni?"
"Menee varmaan ainakin ylihuomiseen ennen kuin saan rahat", Hal vastasi. "Onko okei?"
"Okei. Pannaan varmaan kolmeen osaan tällä kertaa, vai?"
"Joo, luulen että sinulle tulee kolmekymmentä prossaa, vanhan kahdenkymmenenviiden sijaan."
"Minun pitää kyllä saada enemmän kuin tämän college-pojan tässä. Oli isompi riski. Hän olisi voinut mämmätä kaiken."
Ron seisoi sivussa pää alhaalla, mutta nyt hän nosti katseensa ja sanoi: "Miksi sinun pitää koko ajan virnuilla minun koulutuksestani? Minähän pärjäsin ihan hyvin, enkö muka pärjännyt?"
Hal astui hänen eteensä ja sanoi nopeasti: "Ja luonnollisesti sinun osuutesi tulee olemaan isompi, Ron. Miltä viisitoista prossaa kuulostaa?"
Leo sanoi: "En tykkää nilkeistä, jotka sanoo että ne on parempia kuin minä vain sen takia, että ne on käyneet kouluja."
"Parempia kuin sinä!" Ron huudahti. "Sinähän tässä luulet, että olet parempi kuin minä! Sinä luulet, että sinussa on enemmän miestä."
"Miltä se viisitoista prosenttia kuulostaa?"
"Minussahan on enemmän miestä."
"Se on puolet siitä mitä Leo saa!"
"Se johtuu varmaan siitä, että sinussa on puolet vähemmän miestä kuin minussa."
Kukaan heistä ei odottanut sitä, mitä tapahtui seuraavaksi, kaikkein vähiten Ron. Kaikki tunne, joka oli jäänyt häneen kytemään, kiehahti nyt esiin, kaikki se viha ja pelko ja epävarmuus räjähti kuin luodit aseesta, joka oli nyt hänen kädessään, aseesta, jonka ne olivat antaneet hänelle.
Hal putosi ensimmäisenä, kiemurrellen heikkona lattialla ennen kuin kuoli, tukka edelleen siististi paikoillaan.
Leo yritti päästä Roniin käsiksi, mutta ehti vain pari askelta ennen kuin kaatui. Hän valitti hetken, ja sitten tuli hiljaista.
Ron seisoi hievahtamatta paikoillaan ruumiita katsellen. Hän ei tajunnut, mitä oli tapahtunut, mutta se oli todellakin tapahtunut. Nyt hänen piti tehdä asialle jotain.
Avolava-auto oli ulkona, täynnä arvokkaita turkiksia. Hänen täytyisi häipyä kaupungista, mutta ainakin hänellä oli mukanaan jotain, minkä avulla hän voisi aloittaa uuden elämän.
Hän kumartui ja tutki Leon taskuja, kunnes löysi avolavan avaimet. Hän piti outona, ettei ruumiin käpelöinti vaivannut häntä yhtään.
Mutta siinä vaiheessa kun hän istui avolavan ohjaamossa, tärinä alkoi.
Hän nojasi päätään eteenpäin ja lepuutti sitä vasten rattia. Jos hän häipyisi nyt, hän saattaisi joutua pakenemaan koko ikänsä.
Ron istui paikoillaan muutaman minuutin ajan ja toivoi, että tämä kaikki oli vain unta, josta hän voisi herätä. Sitten hän hitaasti nousi ulos autosta, pyyhki huolellisesti ratin ja kaikki kahvat.
Korttelin toisessa päässä oli puhelinkoppi. Ron tarkisti numeron ja paineli sen tärisevin sormin. Kun unelias miehen ääni lopulta vastasi, hän sanoi: "Täällä on Ron Davis, Mr. Gilmore. Minusta on kamalaa herättää teitä, mutta l-luulen, että olen löytänyt ne ihmiset, jotka ovat tehneet murtoja teidän varastoonne."
Kiihtyneitä kysymyksiä sinkosi toisesta päästä linjaa.
"Kyllä, olin menossa ohi aiemmin tänään ja näin avolava-auton häipyvän varastolta. Ei näyttänyt, että kenelläkään olisi ollut mitään oikeaa asiaa varastoon, joten seurasin heitä. Autossa oli kaksi miestä. He menivät asuntoon. Kuului - kuului ammuskelua. Yksi tyypeistä tuli juosten ulos. En tiedä, minne hän meni, mutta... luulen, että ne uudet turkikset ovat edelleen täällä autossa."
Gilmore änkytti hetken ajan jotain palkkiosta ja ylennyksestä ja nimityksestä ja palkankorotuksesta ja käski sitten Ronin jäädä sinne missä oli ja sanoi, että poliisi olisi kohta paikalla.
"Ilman muuta, Mr. Gilmore. Sopii hyvin."
Ron laski luurin, pyyhki pienen pistoolin ja pudotti sen viemäriin. Nyt hän voisi odottaa poliisia. Hän istui jalkakäytävän reunalle.
Sireenit alkoivat lähestyä yössä. Hän oli ratkaissut ongelmansa.
Nyt hänen vain täytyisi opetella elämään ratkaisunsa kanssa.

The Old College Try ilmestynyt alun perin Mike Shayne Mystery Magazinessa marraskuussa 1978 salanimellä R. Mason. Suom. Juri Nummelin. Julkaistu kirjoittajan luvalla.
James Reasoner on yhdysvaltalainen kirjailija, joka debytoi novellistina 1970-luvun puolivälissä ja romaanikirjailijana 1980 teoksella Texas Wind (uusintapainos 2005). Reasoner kirjoittaa noin miljoona sanaa vuodessa ja suurin osa hänen teoksistaan ilmestyy salanimillä. Hän bloggaa osoitteessa jamesreasoner.blogspot.com.

Allan Guthrie: Rakkain terveisin Rex

2011-12-21T11:56:00.000+02:00

Kusin kerran papin päälle. Olin nelivuotias ja istuin isä Donachien polvella. Muistan, miten vanhempani naureskelivat tapaukselle jälkeenpäin. Se on yksi varhaisimpia muistojani.
Kymmenvuotiaasta asti olen tiennyt, että haluan matkustella ja nähdä maailmaa. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että siitä voi saada myös palkkaa.
Enimmäkseen olen mennyt sinne missä on ollut rahaa tarjolla. Aina sitä ei ole ollut paljon, ja valinnanvaraa on ollut aika harvoin. Viime viikolla nuuskasin kokkelia serbialaisen kusiputkan pisoaarin reunalta. Sitä edellisenä päivänä olin seurannut, miten Skotlannin joukkue ylsi hikisesti tasapeliin, vaikka isäntämaalla ei ollut varaa edes katuvaloihin.
Tänään olin ensi kertaa tullut keikalle Dubliniin. Olin vältellyt kaupunkia vuosikaudet. En tiennyt siitä juuri muuta kuin että isäni oli kotoisin tästä paikasta, joka laulujen mukaan oli kovasti kaunis ja täynnä nättejä tyttöjä.
Kimpussani hääräävät kaksi huoraa eivät kylläkään olleet kummoisia. Eipä sillä tosin väliä ollut. En usko, että sillä olisi ollut mitään vaikutusta vaikka ne olisivat olleet supermalleja. Viisari ei kerta kaikkiaan värähtänyt. Siinä mielentilassa tuskin edes ajatus Jennifer Connellysta ottamassa suihin olisi tuntunut missään.
Nojauduin taaksepäin alastomana ja annoin huorien jatkaa puuhiaan. Ajatukseni harhailivat.
Isän puolelta olin puoliksi irlantilainen, toinen puoli oli skotlantilaista syntyperää. Äiti kasvoi Glasgow’ssa, Gorbalsin slummeissa. Kun minä synnyin, hän oli siirtynyt elämässä eteenpäin ja asettunut isäni kanssa Cambuslangiin surkeaan kaupungin vuokrakaksioon, jossa he elelivät sosiaalituilla. Kaikin tavoin masentava ja rähjäinen paikka, mutta huikea parannus äidin lapsuusmaisemiin verrattuna.
Minä säästyin katolisten kakaroiden tavanomaiselta sisaruslaumalta. Niitä ei itse asiassa siunaantunut ensimmäistäkään. Olin vanhempieni ainoa ilo ja ylpeys.
Paitsi etten ollut.
Isäni kallein aarre oli nurmipallomaila, jota säilytettiin olohuoneen seinällä. Aika ajoin hän otti sen seinältä, silitteli puupintaa ja esitteli äidille ja minulle lyöntiliikkeitä.
”Jonain päivänä vien sinut vielä matsiin, Rex”, hän sanoi aina.
Vaan eipä vienyt. Hän otti hatkat, kun olin kymmenen. Äiti väitti ensin hänen kuolleen autokolarissa.
”Jos isä kerran on kuollut”, intin päiväkausia, ”niin koska me mennään hautajaisiin?”
Lopulta äidin oli pakko tunnustaa valheensa. ”Isäsi jätti meidät toisen naisen takia”, hän sanoi.
Ei ”jätti minut” vaan ”jätti meidät”.
Isäni on paskiainen, ajattelin. Häipyi varoittamatta kuin mikäkin pelkuri.
Noin vuotta sen jälkeen näin hänet kadulla. Hänellä oli seurassaan nainen, jota en ollut ennen nähnyt. Siinä ne tepastelivat kadulla minusta poispäin, isän käsivarsi oli naisen vyötäröllä ja sormet pakaran päällä. Siinä meni mies, joka oli jättänyt meidät. Tuon takia. Näin heidät vain takaapäin, mutta tiesin että isä se oli. Ei kai kukaan nyt isästään erehdy. Näyttivät onnellisilta. Tai kännisiltä. Olivat ehkä molempia.
Ja työnsivät kaksosrattaita.
Yritin unohtaa sen kusipään kokonaan. Samoin teki äiti. Hänelle se oli hankalaa.
Hakkasimme yhdessä nurmipallomailan säpäleiksi. Panimme palaset pussiin, ajoimme bussilla Ibroxin stadionille ja tungimme pussin roskapönttöön. Idea oli minun. Äidistä se oli loistava. Isää olisi todella vituttanut, jos hän olisi saanut tietää, mihin hänen rakas nurmipallomailansa päätyi.
Vuosikaudet minun tärkein tavoitteeni oli olla jotain muuta kuin hän. Mietin aina, mitä isä tekisi, ja tein sitten täsmälleen päinvastoin. Hän ei ikinä matkustellut, inhosi ajatustakin. Ja pelkäsi lisäksi lentämistä. Oli kuulemma noussut ensi kerran lentokoneeseen silloin, kun muutti Irlannista Skotlantiin. Ja ilmeisesti toisen kerran, kun muutti takaisin. Siinä välissä hän pysytteli kahden mailin säteellä kämpiltään.
Isä ryypiskeli mielellään, joten minä en koskenutkaan viinaan. Mutta tappeluihin jouduin, en voinut sille mitään. Nuorisovankilakeikkahan siitä tuli. Viisastuin vasta täytettyäni seitsemäntoista, kun tajusin, että pystyisin ansaitsemaan rahaa, jos haluaisin. Ja minähän halusin.
Naista en halunnut. En kestänyt ajatusta, että joku rupeaisi analysoimaan lapsuuttani ja säälimään isätöntä raukkaa. Jos ei halua parisuhdetta eikä ole homo, on tasan kaksi vaihtoehtoa: voi ruveta raiskaajaksi tai alkaa käydä huorissa. Minä valitsin oikein. Olen korkeamoraalinen kaveri, turha tulla väittämään muuta.
Mutta nämä kaksi pimua olivat silkkaa rahanhukkaa.
”Kuteet niskaan”, sanoin. ”Alkakaa vetää.”
Eivät väittäneet vastaan. Ei minkäänlaista ammattiylpeyttä. Vaikka mitäpä sillä niille väliä oli, seisoiko minulla vai ei. Olin maksanut etukäteen. En ollut paikallisia, en tulisi uusintakierrokselle. Illan kulku luultavasti lähinnä ilahdutti niitä.
Huorat pukivat päälleen ja häipyivät sanomatta hyvästiä tai edes luomatta viimeistä silmäystä haaroihini.
Tuijotin ryppyisiä lakanoita melkein tunnin ja säpsähdin, kun puhelin soi. Kerroin huoneeni numeron ja ilmoitin olevani valmiina.

Näitäkin oli kaksi. Vähän toisenlainen parivaljakko tällä kertaa. Ensinnäkin molemmilla kavereilla oli vaatteet päällä. Toisella oli peräti silmälasit, erinomaisen charmanttia. Huoneessa oli vain yksi tuoli, joten he istuutuivat sekaiselle sängylle ja asettivat salkun väliinsä. Veikkaan, että pojat pelkäsivät koskettaa toisiaan.
Olin laittautunut säädylliseksi, vetänyt ylleni kalsarit ja Bruinsin t-paidan. Ilmastoinnin olin kääntänyt yhtä viileälle kuin kotonani Massachusettsissa. Minua vitutti suunnattomasti, jos jouduin olemaan kuumissani. Juuri koskaan ei ollut tarpeeksi viileää. Australialainen tyttöystäväni (jep, olen minä muutaman kerran seurustellut, vaikka ei ole ollut tarkoitus, ja huonostihan siinä on käynyt) ilmoitti hyvästiksi, että ruumiinlämpöni sopi hyvin yhteen henkisen lämpötilani kanssa. Sillä oli sitten nätit jalat. Olisin voinut imeskellä niitä varpaita tuntikausia. Kun hän häipyi, ajattelin että niitä tulisi ikävä. Kyökkipsykologiaa en kaipaisi lähellekään niin paljon kuin niitä isoja ihania varpaita.
Vieraani alkoivat käydä levottomaksi. Kun toinen rykäisi merkitsevästi, tajusin että hän oli tehnyt niin jo useamman kerran. Rykäisy tarkoitti, että heidän mielestään oli aika mennä asiaan. Odotin vielä vähän aikaa ennen kuin nyökkäsin. Tyyppi nosti salkun pois itsensä ja kaverinsa välistä, ja kaveri siirtyi heti vähän kauemmaksi ja työnsi lasejaan ylöspäin nenällään. Rykijä asetti salkun syliinsä ja rupesi näpräämään numerolukkoa. Muutamaa sekuntia myöhemmin salkku napsahti auki, ja hän ojensi sitä nähtäväkseni.
”Hyvännäköinen vehje”, sanoin. Otin aseen ja äänenvaimentimen salkusta, laskin ne pöydälle, kaivoin esiin lompakkoni ja maksoin toimituksen käteisellä. Päälle kaksisataa euroa tippiä. ”Kuulkaa hei”, sanoin, kun he tekivät lähtöä. ”Minkä takia teitä on kaksi?”
Tyypit katsoivat toisiaan.
”Ei tuo nyt niin paljon paina”, viittasin tyhjää salkkua kohti. ”Ei edes lastin kanssa.”
”Declanilla ei ole ajokorttia”, sanoi rillipää.
Vai niin. Voi jumalauta.

Illalla menin elokuviin. Harmaapäinen Tom Cruise esitti palkkatappajaa, joka oli muka ollut alalla kuusi vuotta. Surkea esitys.
Jälkeenpäin menin pubiin ja istuin yksinäni syvennyksessä. Kittasin kahvia ja yritin olla koskematta kirjaa, jonka joku oli jättänyt pubin tummapuiselle pöydälle. Sellainen itseapukirja, jollaisia eksäni rakasti. Kestin ehkä kymmenen minuuttia, sitten nappasin kirjan ja aloin lukea:
Halu on osa ihmisluontoa. Jos lakkaamme haluamasta, ei elämällämme ole enää merkitystä. Siksi unelmien toteutuminen on äärimmäisen vaarallista.
Tekijä oli taatusti britti. Kukaan itseään kunnioittava amerikkalainen ei olisi kirjoittanut noin. Käänsin takasivulle, jossa kerrottiin, että kirjoittaja oli alun perin kotoisin Tanskasta mutta oli asunut suurimman osan elämästään Etelä-Afrikassa.
Minä sain Kööpenhaminassa elämäni ainoan ruokamyrkytyksen. Tarjosivat pilaantuneita munia, se oli kuin huono LSD-trippi.
Etelä-Afrikassa yökerhojen narikoissa on lokerot aseille. Samalla kun jätät takkisi, jätät Astrasi tai Norincosi tai Lorcinisi tai CZ:si tai Vektorisi. Jos olet raskassarjalainen, jätät AK47:si. Jotkut raskassarjalaiset ovat hädin tuskin ehtineet teini-ikään.
Viimeksi kun kävin siellä, yksi Amagents-nimisen jengin kakaroista tuli leuhkimaan tehneensä ryöstökeikalla ruumiin.
”Vahingossa vai?” minä kysyin.
Hän vilkaisi minua ja sanoi: ”Ihan tahallani, urpo.” Sitten hän näytti minulle kuvan, jonka hänen yhdeksänvuotias serkkunsa oli kuulemma piirtänyt. Siinä oli puolipukeinen nainen, joka oli sidottu puuhun. Valkoinen mies yritti suudella naista samalla kun toinen uhkasi tätä aseella.
”Toisen näistäkö sinä tapoit?”
Poika kohautti olkapäitään. ”Jos mä tapan ne kaikki, niin ehkä saan senkin hengiltä, vai mitä?”
Jep, tapa ihmeessä kaikki valkoiset, poju.
Dublinissa oli sentään vielä viattomuus tallella. Ainakin vielä.
Otin kännykkäni esiin ja valitsin numeron. Kolmannella soitolla luuri nostettiin. ”Haloo.” Suljin puhelimen, värisytti vähän.
Istuin pubissa vielä tunnin ja hain neljä santsikuppia. Lähtiessäni otin sen kyökkipsykologiaopuksen mukaani ja viskasin lähimpään roskikseen. Sitten viittasin taksin.

Kuski oli arviolta viisikymppinen nainen, joka näytti äkäiseltä puudelilta. ”Taidat olla skotti”, hän sanoi heti kun olin ehtinyt avata suuni. ”Fiksua porukkaa, keksijöitä. Me irlantilaiset ollaan joka iikka tyhmiä kuin hevonpaskaiset saappaat.”
Virnistin. Mitä muutakaan olisin voinut?
”Oletko koirille allerginen?” nainen kysyi. Ravistin päätäni.
”Saanko esitellä Oscarin.”
Oscar oli saksanpaimenkoira, joka oli käpertynyt pelkääjänpaikalle. Nimensä kuullessaan se nousi istualleen ja murisi.
”En lähde yhdellekään keikalle ilman sitä”, kuski sanoi. ”Vitun urpo koira, mutta repii pallit jokaiselta joka edes katsoo mua vinoon.”
”Yritän pitää silmäni kurissa”, sanoin. ”Varoita heti, jos teen jotain väärin.”
Ilmeisesti onnistuin olemaan katsomatta vinoon, koska Oscar pysytteli hiljaa koko matkan.
Toisin kuin tämä Fionnoula. Että se akka jaksoi puhua. Ihan mistä tahansa.
Jonkun matkaa ajettuaan se kysyi minulta, olinko onnellinen.
”Miksi kysyt?”
”Et näytä siltä.”
”On niin helppoa olla onnellinen”, sanoin. ”Itse tykkään haasteista.”
”Taidat olla ajattelija”, hän sanoi. ”Ajattelijat on aina hapannaamoja. Onneksi et sentään ole mikään uneksija.”
”Eikö sinulla sitten ole unelmia?”
”No ei tasan ole. Yöllä ehtii unelmoida.”
Nojauduin taaksepäin ja annoin hänen rupatella. Teki mieli kysyä, oliko hän koskaan harkinnut itseapukirjan kirjoittamista. Sen kirjan olisin ostanut oitis.
Jäin pois Marinon alueella ja hyppäsin toiseen taksiin. Tämä kuski oli hiljaista sorttia, kuunteli vain paikallisradiota. Vaikutti uneksijatyypiltä, haaveili varmaan omasta limusiinifirmasta ja rikkaista ja kuuluisista asiakkaista. Hän vei minut perille kohteeseen. Nousin autosta yöksi suljettujen kauppojen rivistön edessä.
Päivä oli ollut minulle aivan liian lämmin. Nyt alkuyöstä lämpötila oli juuri sopiva. Takkia ei olisi varsinaisesti tarvittu, mutta aseen sai sen alle piiloon.
Käännyin kulmasta ja ohitin ravintolan, josta juuri astui ulos joku pariskunta. Heidän mukanaan lehahti ulos grillatun lihan tuoksu, ja vatsani kramppasi nälästä. Jatkoin matkaa. Aivan kohta olisin perillä. Matkani päässä. No, melkein ainakin.
Minulla ei ollut tapana tunteilla keikoilla. Toisaalta minulla ei normaalisti ollut aihettakaan tunteilla.
Seisoskelin hetken talon edessä vatsahappoja nieleskellen. Kahvin litkiminen ei tainnut olla ihan kuningasidea.
Pohjakerros, helppo murtautua. Mutta ei minun tarvinnut. Soitin ovikelloa. Uskokaa tai älkää, käteni tärisi vähän.

Hän oli muuttunut. Ei pelkästään vanhentunut. Posket olivat paksuuntuneet ja pehmentyneet. Jos hän olisi tullut vastaan kadulla, en olisi tunnistanut. ”Niin?” hän kysyi.
Ei hänkään tunnistanut minua. Katsoi kuin ventovierasta. Hän näytti siltä kuin odottaisi minun puhkeavan myyntipuheeseen, mietti kai kaupittelisinko sanakirjasarjaa vai yrittäisinkö käännyttää.
Mietin, kertoisinko kuka olin. Olin päättänyt sen jo kertaalleen, mutta nyt, kun seisoimme siinä kasvokkain, jouduin päättämään vielä uudelleen. Ja vitut. Turha arpoa enää. Päädyin samaan tulokseen. Saakoon tietää.
”Terve isä”, sanoin.
Hetken aikaa hän vain tuijotti minua. Sitten hän pudisteli päätään. Tukka oli harmaantunut, mutta ei harventunut. Jokin lihas nytkähti hänen leuassaan, ja hän nojautui taaksepäin kuin olisin työntynyt liian lähelle. Hän tarrasi rintaansa ja läimäytti sitä pari kertaa.
Hetken verran luulin, että hän saisi sydänkohtauksen, mutta hän oli vain yllättynyt. Ja hiprakassa. Hän avasi suunsa muttei sanonut mitään, huulet vain haroivat tyhjää. Sitten: ”Voi hyvä luoja.” Hän sanoi sen vielä uudestaan, ja sitten hän sanoi: ”Rex?”
Astuin sisään ja suljin oven perässäni. ”Minulla on sinulle yksi juttu.”
”Uskomatonta”, hän sanoi. Läski naama loisti. ”Aivan mahtavaa, tuota, nähdä sinua. Herra paratkoon. Voi hyvänen aika. Enhän minä – tule sisään, tule.” Hän hieraisi silmiään rystysillään. ”Sinähän näytät –”
”Aikuiselta?”
”Aikuiselta”, hän toisti ja hymyili.
”Toin sinulle synttärilahjan”, sanoin ja avasin takkini.
”Ei nyt ole syntymäpäiväni.”
Otin aseen esiin.
Isä jähmettyi ja sanoi kuiskaten: ”Kuules poika –”
Niin, isä. Halusin kuulla hänen anelevan. Tuijotin häntä silmiin.
Hän ei tajunnut viestiäni. ”Uskomatonta”, hän sanoi. ”Kundi joka kusi isä Donachien päälle. Noin iso poika, pyssy ja kaikki. Mutta tiedätkö mitä? Näytät vieläkin siltä että kuset kohta housuun. Minun poikani – oikeat poikani – nylkisivät sinut elävältä.”
”Itse asiassa kaksoset viihtyivät minun seurassani oikein hyvin”, sanoin. ”Taisivat tuntea sielunsukulaisuutta. Vedettiin muutamat viivat yhdessä ennen kuin lähetin ne äitinsä luo.”
Isä nuolaisi huuliaan. ”Älä puhu paskaa”, hän sanoi. ”Kai minä olisin siitä kuullut.”
”Piilotin ruumiit, katsos. Voi vähän kestää ennen kuin ne löydetään. Kuka nyt paria työtöntä irlantilaista palkkasotilasta kaipaa?”
”Puhut pelkkää paskaa. Pane se pyssy pois.”
”Niiden äiti muutti uuden miehensä kanssa Johannesburgiin alle vuoden päästä siitä kun jätti sinut”, sanoin. ”Murtovarkaat ampui sen.”
Isä ei sanonut mitään.
”Johannesburgissa oli sinä kesänä tosi kuuma”, kerroin hänelle.
”Valehtelet”, hän sanoi. ”Yrität pelotella. Säälittävää.”
Yritin keksiä, millä olisin voinut todistaa hänelle olevani tosissani. Ei ollut paljon vaihtoehtoja.
Ammuin häntä rintaan.
Sillä lailla.
Hyllyvä naama vääntyi naurettavan näköiseksi. Kivusta? Yllätyksestä? Surusta? Vihasta? Mistä sen tietää.
Hän rojahti seinää vasten ja huohotti. ”Senkin”, hän sanoi, ”pikku”, hän sanoi, ”paska”.
Ammuin häntä suuhun ja hän romahti lattialle. Kumarruin hänen puoleensa ja tein sen, mistä olisi pitänyt aloittaa: ammuin hänelle kuulan kalloon.

Korttelin päähän päästyäni kaivoin puhelimen taskustani ja valitsin numeron. Vastaus tuli pian.
”Miten juhlat sujuvat?” kysyin.
”Sinun olisi pitänyt tulla”, äiti sanoi. ”Tosi kurjaa, ettet päässyt paikalle. Tästä piti tulla ihan erityinen ilta.”
”Niin siitä tulikin, äiti”, minä sanoin. Vahinko, etten voinut kertoa hänelle, miksi.

Love, Rex ilmestynyt alun perin osoitteessa laurahird.com heinäkuussa 2005. Suom. Lotta Sonninen. Julkaistu tekijän luvalla.
Allan Guthrie on skotlantilainen kirjailija, kirjallisuusagentti ja kustantaja. Häneltä on suomennettu romaani Viimeinen suudelma (Arktinen Banaani 2009). Häneltä ilmestyy suomeksi novelli Ässän numerossa 4.

Henry Aho: Nimettömät

2011-12-21T11:52:00.001+02:00

Valkoinen talo seisoo pellon takana metsänrajassa vuolaasti juoksevan puron vieressä yksinäisenä kuin alttarille hylätty morsian. Pihaa reunustavat suuret lehmukset heiluvat hiljaa syksyn viimeisten lämpimien tuulten tahdissa. Pihamaalla hiekkalaatikon ympärystä on täynnä erivärisiä ämpäreitä, pikkulapioita ja hiekkakakkumuotteja. Nurmikolla on keskeneräinen krokettipeli, joka hylättiin, kun tuli kutsu ruokapöytään. Autokatoksessa on kaksi äskettäin pestyä kallista autoa. Tien päässä on lukollinen postilaatikko ja sen vieressä kaksi roskista, joiden ympärille on rakennettu sinivalkoinen katos. Se näyttää ennemmin leikkimökiltä kuin roskakatokselta.
Olen polvillani metsänrajassa, keskellä sankkaa pajukkoa. Käteni on työntynyt syvälle harmaan takkini vasempaan taskuun. Hivelen pintaa. Silitän pienen peikkonuken violettia hiuspehkoa. Välillä kosken lenkkiin, joka riippuu nuken päästä lähtevän lyhyen ketjun päässä. Olen ollut paikoillani kauan, mutta se ei haittaa. Olen oppinut odottamaan.
Nainen astuu ulos talosta. Hänellä on raskas pyykkikori kainalossaan. Lapset huutavat jotain hänen peräänsä samalla, kun nainen sulkee oven ja lähtee kohti pyykkitelinettä. En kuule, mitä lapset huutavat. Huomioni on kiinnittynyt naiseen. Katson häntä, mittailen. Nainen on täydellinen, melkein liian täydellinen. En pidä naisista, jotka ovat kuin suoraan naistenlehtien sivuilta. Naisessa täytyy olla jokin pieni virhe. Sellainen, joka tekee naisen erikoiseksi ja yksilöi hänet kauniiksi. Se kiihottaa minua.
Nainen saa viimeisenkin sukan tuuleen roikkumaan ja lähtee takaisin taloon. Katson loittonevaa naista. Hiuksia, selkää, pakaroita ja sääriä. Silitän Trollin hiuksia. Pidän toista kättäni nyrkissä kasvojen edessä.
- Kelpaa meille, kuiskaan ja muserran hitaasti suljetun nyrkin sisällä epätoivoisesti hyppivän heinäsirkan valkeanvihreäksi tahnaksi. Nuolen käteni puhtaaksi. Se maistuu raa’alta.

Kolmetoista vuotta poliisina ja vasta nyt oli ensimmäinen kerta, kun hänelle soitettiin keskellä yötä. Mies nousi istumaan ja kuunteli puoliunisena hätääntynyttä ääntä. Hän pyysi soittajaa toistamaan asiansa neljä kertaa ennen kuin suostui uskomaan. Murha! Jurvassa! Mies ei tosissaan uskonut vielä silloinkaan, kun oli saanut virkapuvun ylleen ja ajoi kohti murhapaikkaa.
- Ei voi olla todellista, mies vakuutteli peruutuspeilille ja siitä roikkuvalle vihreälle hajukuuselle vilkaistessaan taakse jäävää pimeää kotitietä.
Miehen saavuttua talolle siellä oli jo useita liikkuvanpoliisin yksiköitä. Vaasasta oli tulossa rikospaikkatutkijoita. Hän sammutti auton ja meni ovea vartioivan tylyn poliisin ohitse sisään. Näky piirtyi miehen verkkokalvoille yhtä tarkasti kuin ammattilaisen ottama valokuva. Se näkyisi vielä lukemattomina öinä, kun hän ummistaisi silmänsä ja odottaisi unta. Nainen makasi keittiön ja olohuoneen välisellä käytävällä. Hänen yöpaitansa oli revitty auki. Rinnoissa ja vatsassa oli viiltoja. Mustelmia oli ympäri kehoa. Suurin viilto oli vatsassa. Veri oli jo osaksi kuivunut iholle ja hiuksiin. Tumma häpykarvoitus näytti pieneltä ja punaiselta kuolleelta siililtä. Mies lähti nopeasti pois. Hän meni ulos ja sytytti tupakan, kun käsien tärinä vaimeni tarpeeksi sytyttimen käyttämiseen.

Avaan vanhan rivitalokaksion oven. Se on juuttunut, paisunut kosteudesta ja aukeaa vasta oikeaan alareunaan suunnatun terävän potkun avustuksella. En välitä, kun naapuriasuntoon syttyy valot. Naapurissa asuu dementoitunut mummo, joka ei näe enää juuri mitään ja vaikka näkisikin, ei muistaisi sitä enää hetken kuluttua. Huokaisen päästessäni tuttuun ja turvalliseen kotiin. Mustat verhot roikkuvat ikkunoiden edessä. Kuukauden ajan kasvanut astiakasa on valloittanut tiskipöydän. Olohuoneen pöydällä on viisi pitsalaatikkoa, joiden uumenissa asuu kuivuneita pitsakolmioita. Ne tuoksuvat pistävältä, haisee ihan kodilta.
Menen suihkuun. Seison paikoillani ja annan viileän veden valua ihollani. Olen suihkussa kauan. Niin kauan, että tunnen itseni puhtaaksi. Menen makuuhuoneeseen valkoinen pyyhe ympärilläni. Käyn matkalla ottamassa takin taskusta nuken mukaani. Heitän pyyhkeen lattialle ja kietoudun ohueen lakanaan. En ole koskaan käyttänyt peittoa. Peitot ovat painostavia. Puristan Trollia rintaani vasten ja vaivun tiedottomuuteen.

Miehellä ei ollut aavistustakaan mitä tehdä. Ei hänellä ollut kokemuksia murhista. Miehen siihenastinen poliisinura oli koostunut mopojen takarattaiden piikkien laskemisesta ja kaasuttimien koon tarkastuksista. Joskus harvoin joku jäi kiinni pontikankeitosta. Murha oli jotain, mitä kukaan paikkakuntalainen ei ollut uskonut koskaan tapahtuvan. Niin karmeita asioita tapahtui vain ”suuressa maailmassa”, ei Jurvassa.
Pian murhan jälkeen Vaasan rikospaikkatutkijat saapuivat ja ottivat jutun hoitaakseen. Toisaalta mies oli helpottunut, mutta toisaalta häntä hiukan harmitti. Olisihan se ollut hienoa ratkaista murha. Miehen vaimo oli tyytyväinen, sillä hän oli ollut alun alkaenkin miehen ammatinvalintaa vastaan. Vaimo oli kuitenkin lopulta hyväksynyt miehen valinnan, sillä jos mies toimisi poliisina Jurvan kokoisella paikkakunnalla, ei mitään suurta vaaraa olisi.

Herään vasta iltapäivällä. Laahustan keittiöön ja keitän kahvia pannulla, jonka ostin 13 vuotta sitten. En ole milloinkaan pessyt sitä ja lasi on muuttunut melkein läpinäkymättömän harmaaksi. Se antaa kahville omalaatuisen, hienon maun. Ihmettelen, miksi ihmiset kiinnittävät niin paljon huomiota siisteyteen ja muihin toisarvoisiin seikkoihin. He kuluttavat elämäänsä murehtien ja siivoillen, unohtavat itse elämisen ja kaikki siihen liittyvät vahvat tunteet. Mielestäni elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin vahvojen kokemuksien ja tunteiden kerääminen ennen kuolemaa.
Kaadan ensimmäisen mukillisen. Muistan takin ja taskun sisällön. Povitaskussa on siniset alushousut, jotka otin muistoksi. Kääntelen pikkuhousuja käsissäni, muistelen värisyttäviä tapahtumia ennen kuin laitan saaliin siististi kaappiin kolmen aiemman muiston seuraksi. Juon kahvin loppuun, haen lisää. Sytytän savukkeen.

Aika kului ja Vaasan rikostutkijat valloittivat Jurvan poliisilaitoksen. Miehen oma työhuonekin oli tutkijoiden käytössä. Heillä oli mukanaan nykyaikaisia laitteita joilla he tutkivat rikoksia. Jurvassa ei ollut mitään uusia teknisiä laitteita. Kaikki oli jo aikaa vanhentunutta. Määrärahat olivat pienentyneet vuosi vuodelta ja poliisilaitoksen lakkautus läheni vääjäämättä. Kaikesta supistettiin.
Aluksi hän oli yrittänyt olla mukana tutkimuksissa, mutta toisen raiskauksen ja murhan jälkeen miehelle tehtiin selväksi, että olisi parempi pysytellä taka-alalla. Se sopi hänelle hyvin ja hänen vaimolleen vielä paremmin.
Yhteistä aikaa oli enemmän kuin vuosiin. He harrastivat kaikkea sitä, mitä olivat aikoinaan naimisiin mennessä suunnitelleet. He jatkoivat opiskeluajan harrastusta, polkupyöräilyä. He eivät tehneet pitkiä lenkkejä eivätkä polkeneet kovaa vauhtia. Sen sijaan he puhuivat paljon, elähdyttivät avioliittoa, joka oli polkenut paikoillaan sen alusta saakka.

Nautin elämästäni. Työttömyyskorvaukset ovat tilillä. On jälleen kulunut tarpeeksi aikaa viimeisimmästä kokemuksesta. Siirryin aikoinani ammattikoulusta suoraan kortistoon. Kun jurvalaisella miehellä on puutyönnumerona viitonen, tietää tasan tarkkaan, minne koulun jälkeen päätyy. Se ei minua haittaa. Tulen toimeen vähällä.
Poliisit eivät ole päässeet jäljilleni. Olen mielissäni, sillä tiedän, ettei yhteiskunta ymmärrä eikä hyväksy toimiani, vaikka minähän elän vain siten, miten kaikkien ihmisten pitäisi elää. Nautin elämästä, joka hetkestä, enkä murehdi pieniä ja tyhjänpäiväisiä asioita. Odotan iltaa. On jälleen aika kartuttaa kokoelmaa.
Lopulta kello on niin paljon, että on aika lähteä matkaan. Haen nuken makuuhuoneesta ja laitan sen varovasti takin vasempaan taskuun. Minulle tulee välittömästi levollinen ja itsevarma tunne. Sammutan valot ja tarkastan, että ovi menee varmasti lukkoon. Tervehdin naapurin mummoa, joka laahustaa rollaattorillaan vastaan roskalaatikkojen kohdassa. Silitän hellästi Trollin hiuksia. Minä rakastan kaunista nukkeani.

Mies teki pyörälenkillä ehdotuksen vaimolleen. Hän kysyi, tahtoisiko vaimo lapsia. Mies oli ollut aiemmin lapsia vastaan, mutta viimeaikaiset tapahtumat olivat saaneet hänen mielensä muuttumaan. Mitä muuta tarkoitusta ihmiselämällä muka oli kuin suvun jatkaminen? Siihenhän heidät kaikki oli luotu. Vaimo polkaisi pyörän takarenkaan lukkoon. He seisoivat hetken pienen mäen laella vain katsoen toisiinsa. Lopulta vaimo painoi huulet miehensä huuliin. Se riitti vastaukseksi.
He polkivat kilpaa viimeiset sadat metrit. Miehen kunto oli noussut ja hän olisi voittanut helposti. Hän antoi kuitenkin vaimonsa voittaa. Vaimo tiesi tämän, mutta tuuletti silti iloisesti voittoaan ajettuaan pihaan. He laittoivat pyörät talliin ja lähtivät kohti päärakennusta. Vaimo oli jo ulko-ovella, kun mies ilmoitti, että hän tulisi hetken kuluttua perässä. Mies meni autotallin nurkalle ja katsoi ympärilleen. Syksyinen tihkusade kasteli tummaa maata ja muutti hitaasti pihaa hiekansekaiseksi mutavelliksi. Mies naurahti hiljaa ja lähti vihellellen taloon, takan lämpöön rakkaan vaimonsa luo. Kaikkea sitä iltahämärä voikin teettää. Pienen hetken mies oli kuvitellut kuulleensa jostain lähistöltä kuiskatut sanat: ”Kelpaa meille.”

Henry Aho (s. 1979) on teuvalainen kirjailija, joka on julkaissut mm. kirjat Rundilla (Nordbooks 2008), Tappamisen taide (Mediapinta 2010) ja Vanhan aseman salaisuus (Nordbooks 2011). Ahon novelli ”Pääkalloverhot” on julkaistu novellikokoelmassa Mitä tahansa edestä löytyy (Nordbooks 2009).

Tuomas Saloranta: Sami ja Timppa

2011-12-21T11:51:00.001+02:00

Keskiviikkoiltana Sami ja Timppa notkuivat Vaasankadun jakokulmassa, räkivät katuun ja pällistelivät ohikulkijoita. Mentiin jo pitkällä syyskuussa, ja taivas valutti vettä kuin ravintola Heinähatun kusilaari. Sami köhi kuivaa tupakkayskää, lisää röökiä olisi silti tehnyt mieli.
Pizzerian ovesta kompuroi ulos kalju, niskapoimuinen äijä ruskeassa nahkatakissa, suomiverkkareissa, kebabkastikkeet rinnuksilla ja arviolta kymmenen tuopin kumarassa. Kaulassa killui suomenleijona ja kiitospaidan alla pullotti sixpackin sijasta koko tynnyri.
Äijä pysähtyi pizzerian markiisin alle, kaiveli taskusta tupakoita ja tulta. Tupakit olivat Norttia, sytkäristä ei enää merkkiä erottunut mutta liekki löytyi niin huonosti, että Colt sen täytyi olla.
Sami nyökkäsi Timpalle ja lähti askeltamaan äijää kohti leveästi kuin räppivideossa. Timppa kiersi varovammin toiselle sivulle.
”Hei jätkä”, Sami sanoi, tunki äijän eteen ja otti taskustaan mattoveitsen. ”Röökit tänne! Ja rahat kanssa!”
Äijä katsoi alaspäin, näki Samin ja örähti: ”Mitäs vittua?”
Sami tuikkasi äijää mattoveitsellä. Se ei mennyt nahkatakista läpi. Äijä katsoi Samia hölmistyneenä, örähti ja tönäisi Samia rintaan. Sami pyllähti lätäkköön, kuravesi roiskahti ja hopparihousujen persaus kastui.
”Mees nyt helvettiin siitä.”
Timppa hyppäsi äijän kimppuun kuin hahmo jostain japsipiirretystä ja jäi roikkumaan käsivarresta. Äijä tarttui Timppaa rinnuksista ja riuhtaisi niin, että Street Wearista pöllitty huppari ratkesi. Timppa horjahti, kompuroi leveisiin lahkeisiinsa ja lensi turvalleen.
Äijä neppasi tupakkansa kuralätäkössä istuvan Samin naamalle ja jatkoi matkaa Sörnäisten suuntaan jupisten mennessään.
”On se nyt saatanaa, kun ei saa rauhassa kadulla kävellä…”

xxx

Torstaiaamuna Sami ja Timppa olivat passissa Kallion kirkon lähistöllä. Vettä ei enää tullut, aurinkokin vähän pilkisti. Sami niiskutti nenäänsä, housunpersaus tuntui edelleen nihkeältä. Timppa oli lainannut pikkusiskonsa hupparia, se oli hänelle melkein napapaita.
Karhupuiston suunnalta tulla taapersi tuulipukumummeli, lyhyt ja tanakka tantta joka roikotti olkapäällään raskaan näköistä käsilaukkua ja huitoi kävelykepillä mennessään. Sami ja Timppa vilkaisivat toisiaan, kun mummo käveli oli. Sami ryntäsi mummon perään ja tarrasi käsilaukun kantohihnaan.
”Nyt mamma se väsky tänne!”
Mummo kääntyi, riuhtaisi käsilaukun pois Samilta ja huitoi kävelykepillään Samia kintuille. Samalla mummon kurttuinen, koukkukyntinen käsi kurottui tarraamaan Samin korvalehteen. Heltta heilahteli ja poskiläskit tutisivat, kun mummo aloitti sättimisen, ja tekstiä tulikin kuin Jobin kirjasta.
”Mitäs tämä nyt on olevinaan? Kunnon ihmisiä täällä ahdistelet, vanhan lesken viimeiset roposet yrität viedä! Nyt lähdetään kuules poliisiasemalle! Apua, ryöstö!”
Mummo lähti tarpomaan Hämeentien suuntaan ja raahasi Samia korvasta perässään. Timppa yritti tulla apuun, mutta mummo huitaisi häntä kävelykepillä nivusiin.
”Sinäkin hunsvotti siinä, menisit töihin! Selkääsi sietäisit saada! Oikein isän kädestä!”
Timppa kumarteli tuskaisesti ähkien ja suojasi munia käsillään, ja mummo pieksi häntä vuoroin kepillä, vuoroin käsilaukulla päähän ja selkään, ja potki vielä kipeästi nilkkoihin.
”Tällä lailla avutonta vanhaa naista kohtelette, rosvot, ryökäleet, nuorisokriminaalit! Apua, apua, poliisi!”
Sami oli viimein päässyt irti mummon otteesta ja juoksi pakoon korvalehti punoittaen, ja Timppa nilkutti hänen peräänsä. Mummo jäi huutamaan heidän peräänsä naama punaisena, ja nakkelipa vielä muutaman kiven ja koirankikkareenkin poikien jälkeen.
”Kehtaattekin, ruokottomat! Tulkaa vaan takaisin, täältä kyllä pesee!”

xxx

Perjantaina iltapäivällä Sami ja Timppa maleksivat Kurvissa, kävivät Piritorilla syleksimässä ja pummimassa tupakkaa ja lähtivät sitten Hämeentien yli kohti Torkkelinmäkeä, Timppa vielä vähän vaikeasti jalat harallaan. Samilla oli laastari korvassa.
Matkalla tuli vastaan yksi Kallion lukuisista pornokaupoista. Pojat höhöttelivät hetken näyteikkunan kumikikkeleille, odottivat että asiakas tulisi ulos, vilkaisivat sitten toisiaan ja saapastelivat sisään.
Sami mennä retosti suoraan kassatiskille muniaan kourien ja gangstaeleitä tehden, otti hupparinsa isosta taskusta pyöränketjut ja löi ne pöytään pornokauppiaan eteen. Timppa pullisteli taustalla minkä osasi ja pystyi, mutta varoi edelleen nivusiaan.
”Tää on ryöstö! Paas laittaen rahat tiskiin tai rupee läski tummuun!”
Pornokauppias oli vatsakas keski-ikäinen mies, jolla oli mursuviikset ja kaulassa paksu kultaketju. Sormet olivat täynnä kultaisia kantasormuksia, ja hampaat melkein yhtä keltaiset. Viiksien alta kuului paksu tuhahdus, pornokauppias otti tiskin alta valtavan, liki 40-senttisen dildon ja löi sillä Samia ympäri korvia.
”Mikä vitun ryöstö? Saatanan klopit, nyt saatte selkään!”
Sami älähti ja pudotti kettingin. Pornokauppias harppasi tiskin takaa ja jatkoi Samin pieksemistä niin, että kumi vain läiskähteli nahkaan. Sami yritti turhaan suojata kasvojaan käsillään, ja saipa Timppakin huitaisuista osansa. Pojat yrittivät uhmata kaameaa kumipatukkaa ja kävivät yhteisvoimin pornokauppiaan kimppuun, mutta tämä väänsi heidät puolinelsonilla lattiaan.
”Vai että painimaan meinaatte ruveta! Minä olin kuulkaa nuorena miehenä Nurmon Jymyssä!”
Pornokauppias hamusi hyllystä nahkaiset, pinkillä karvalla koristellut kahleet ja sitoi Timpan kädet selän taakse. Sami onnistui sillä aikaa kiemurtelemaan pakoon, mutta pornokauppias pysäytti hänet iskemällä valtavan kumiperseen hänen päähänsä. Sami törmäsi sokaistuneena hyllyyn, ja kymmenet kumiset jortikat satoivat hänen päälleen.
Kaaoksen turvin Timppa oli päässyt ylös ja kompuroi ovesta kadulle kädet selän takana. Sami hoiperteli sokkona hänen peräänsä edelleen perse päässään. Pornokauppias jäi puimaan nyrkkiä heidän jälkeensä.
”Anti olla viimeinen kerta kun näen teitä täällä päinkään!”

xxx

Pari viikkoa myöhemmin Sami ja Timppa marssivat Kallionhoviin taskut pullistellen rahaa. Kierrokset lähtivät käyntiin saman tien, ja tuoppeja ja shotteja liikeni jokaiselle joka kehtasi pyytää.
”Mitäs jätkät”, kysyi Stefa, vanha linnakundi josta oli vuosien varrella tullut poikien isähahmo. ”Onko keikkaa pukannut, vai mistä noi rahat tuli?”
”No ensin me keikattiin yks semmonen iso kaljupää tossa Harjukadun kulmassa”, Sami kertoi. ”Siltä saatiin viis hunttia kivusta ja särystä ja toiset viis hunttia tärvellyistä vaatteista.”
”Ja sit rullattiin se vanha mamma”, Timppakin puuttui puheeseen. ”Se oli ekaks sitä peruskauraa, törkee pahoinpitely ja pysyvän haitan tuottaminen Sampan korvalle ja mun kasseille. Mutta sit psy-”, hän takelteli hetken vaikeaa sanaa, ”psykiatrisissa tutkimuksissa todettiin, että se mamma aiheutti meille ahdistusta ja pelkotiloja ja vaurioitti peruuttamattomasti meidän miehisyyttä tai jotain. Me saatiin vittu kolme donaa!”
”Muta paras oli, kun me ryöstettiin se pornokauppa”, Sami sanoi ja nauraa räkätti. ”Se vitun pornokauppias sai rapsut seksuaalisesta ahdistelusta, seksuaalisesta väkivallasta ja törkeästä sadomasokistisesta raiskauksesta. Kallotohtorin tutkimuksista saatiin semmoset paperit, että mun ja Timpan seksuaalinen identiteetti on murentunut ja meille tuli unettomuutta ja potenssiongelmia. Siitä pamahti kakstoistatuhatta euroo puhtaana käteen!”
”Otetaan sille!” Timppa hihkaisi ja tilasi pöytään uuden tarjottimellisen fisushotteja. ”Ja jos mä saan antaa neuvon teille kaikille, niin hommatkaa ittellenne helvetin hyvä lakimies. Se maksaa ittensä nopeesti takasin!”

Tuomas Saloranta on helsinkiläinen kirjoittaja ja kirjoittaja-aktivisti, jonka novelleja on julkaistu mm. Usvazinessä sekä eri antologoissa (Tuhansien zombien maa, Verenhimo, Tuska ja hurmio jne.). Iskussa on aiemmin julkaistu häneltä novelli "Viimeinen laukaus". Saloranta on mukana Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion toiminnassa.

Lawrence Schimel: Pudotus

2011-12-21T11:50:00.000+02:00

Kun näin hänet ensimmäisen kerran, hän harrasti seksiä toisen miehen kanssa.
En ole oikeastaan ollut millään lailla taikauskoinen, niin kuin että peilin särkymisestä tai tikkaiden alta kulkemisesta seuraisi seitsemän vuoden epäonni, ja olen avoimesti tuhahdellut siirappisemmille uskomuksille, kuten rakastumiseen ensisilmäyksellä. Mutta toisaalta olen aina kuvitellut, että jos jälkimmäinen tapahtuisi minulle, se kävisi kuin elokuvissa: katseet kohtaavat ihmisjoukon yli huoneen poikki ja sitten hitaasti, sinnikkäästi, kulkisimme toisiamme kohti.
Mutta ei siinä niin käynyt. Olimme Parque del Oestessa, lähellä Templo de Debodia. Tuo 300-luvun egyptiläistemppeli näyttää hieman ristiriitaiselta Madridin keskustassa, jonne se rekonstruoitiin kivi kiveltä. Se lahjoitettiin Espanjalle vuonna 1968 tunnustuksena espanjalaisinsinöörien avusta temppelin alkuperäisen sijainnin peittäneen Assuanin suurpadon rakennustyössä. Mutta huolimatta temppelin hyvästä sijainnista siellä harvemmin näkyi madridilaisia − lukuun ottamatta homoja, jotka olivat käyttäneet ympäröivää aluetta iltahämärässä kruisailuun jo vuosikymmenet.
Mies, johon katseeni oli jämähtänyt, oli pitkä ja hoikka, hänen silmänsä syvät ja tummat kuin varjoisat lammet. Hänellä oli vallaton musta tukka, joka roikkui hänen kasvoillaan varjostaen hänen piirteitään. Hän seisoi jalat harallaan ja housunnapit auki; hänen edessään oli polvillaan mies imemässä hänen kulliaan. Halusin olla tuo polvistunut mies. Tuumin, miten he reagoisivat, jos liittyisin heidän seuraansa; jos voisin vaikka syrjäyttää polvistuneen miehen palvomalla antautuneemmin tuota tummaa, juroa epäjumalaa. Tunsin kateuden pistoksen katsellessani takaraivon heiluvan miehen jalkovälin edessä ja sitten vihan puistatuksen, koska olin saapunut paikalle liian myöhään, mikä ajoituksen vääryys.
Ja koko ajan tuo mies katsoi minua, melko maltillisesti, hänen tummien silmiensä löytäessä omani yhä uudelleen ja uudelleen, ja aloin ymmärtää, että saatoin tuntea jotain himoa suurempaa, vaikken voinut aivan käsittää sitä tunnetta. Se oli jotain, minkä kanssa en ollut täysin sinut. Se ei ollut pelkoa, mutta muistan selkeästi olleeni peloissani, vaikken voinut tunnistaa, mistä se kumpusi.
Ja sitten kuului huuto, ja sekä hän että minä käännyimme ja näimme ruumiin putoavan eräästä rakennuksesta, joka oli Calle Ferrazin varrella puiston puolella.
Seisoimme hetken jähmettyneinä, hän ja minä. Polvillaan oleva mies jatkoi imemistä tietämättä suussaan olevan kullin takaisesta maailmasta.
Ja sitten me molemmat juoksimme kohti paikkaa, jonne ruumiin oli täytynyt pudota. Hän onnistui pysymään vauhdissani, vaikka napitti samalla farkkujaan. Luulen, että juuri sillä hetkellä tajusin rakastuvani tuohon mieheen, tai ehkä olin jo rakastunutkin. Niin moni mies ei olisi edes vaivautunut auttamaan. He eivät olisi sekaantuneet asiaan. Tai he olisivat ottaneet ensin orgasminsa. Niin kuin se mies, joka oli imenyt hänen kulliaan, se mies oli jäänyt puistoon ja imi jo ehkä jonkun toisen miehen kyrpää, kateissa omassa seksinkipeässä maailmassaan.
Sukelsimme hämärän puiston puiden ja varjojen seasta avaralle, valaistulle kadulle keinotekoisten rakennelmien sekaan. Liikennettä ei ollut paljoakaan, ja me syöksyimme kadun poikki, astuen yhtä jalkaa hämmästyttävän sulavasti. En osaa sanoa, kulkiko hän edellä ja minä perässä, vai toisinpäin, me molemmat vain kuljimme.
Ja sitten me kumpikin pysähdyimme, melko äkkinäisesti, kohdatessamme jalkakäytävällä yllätyksen.
Emme nähneet missään ruumista.

###

Myöhemmin ymmärsin hänen kasvoillaan paistaneen uteliaisuuden, aivan kuin hän olisi yllättynyt jostakin. Yllättynyt siitä, että olin juossut apuun. Yllättynyt siitä, että olin nähnyt edes jotain.
Mutta sillä hetkellä erehdyin luulemaan hänen ilmettään seksuaaliseksi kiinnostukseksi. Olin tietysti jo ollut etsimässä seksiä, ja olin haaveillut seksistä tuon miehen kanssa huudon kiinnittäessä huomiomme. Uskon seksinhalun olevan luonnollinen reaktio kuoleman − tai sen pelon − kohdatessa. Alkukantainen, fyysinen vahvistus elämälle ja nautinnolle.
Joten kun nostin katseeni jalkakäytävästä, jolla ei maannutkaan ruumista, ja näin miehen katsovan minua tuo ilme kasvoilleen, hymyilin hänelle ja yritin keksiä jotain sanottavaa: perinteiset kruisailurepliikit tuntuivat sopimattomilta. Voisiko joku vain olla välittämättä siitä, mitä juuri oli tapahtunut, tai edes siitä, mitä me olimme nähneet tapahtuvan? Kumpikaan meistä ei epäröinyt seistessämme siinä hiljaa. Kummankaan ei tarvinnut hokea merkityksettömiä sanoja tervejärkisyytemme vahvistukseksi; olimme kumpikin nähneet ruumiin putoavan.
Miehen kostean tumma katse lukkiutui omaani samalla kun kamppailin itseni kanssa, enkä ole varma miksi, mutta aloin punastua. Minua ei normaalisti hermostuta kenenkään iskeminen. Mutta kaikki säännöt tuntuivat yhtäkkiä muuttuneen. Se, mitä juuri oli tapahtunut, yhteys, joka välillämme oli ilman sanoja ja kosketuksia, (minulle) epätavallinen halu saada tästä irti jotakin suurempaa − kaikki tuntui viittaavan siihen, että kohtaamisellamme oli erityinen merkitys.
Rikoin katsekontaktimme katsomalla alas jalkakäytävään, jolla olisi pitänyt maata kuollut ruumis. En voinut olla vilkuilematta hänen yhä turvonnutta haaraväliään ajatellen hänen kyrpäänsä, ventovieraan sylkeä hänen kullinsa päällä, miltä maistuisi imeä hänen kyrpäänsä juuri nyt, kun siinä vielä oli toisen miehen sylkeä. Oma kyrpäni oli kivikovana farkkujeni sisällä, ja minä tuijotin alas jalkojeni juureen miettien sitä omituista, kadonnutta ruumista saadakseni ajatukseni irti kullistani hetkeksi ja selvittääkseni mitä oli tekeillä. Sillä jotain oli sattunut, siitä ei ollut epäilystäkään.
Kun katsahdin ylös, mies oli kääntynyt ja käveli poispäin.
”Hei! Odota − ” Tunsin jälleen kiukkua myöhästymisestä, menetetystä mahdollisuudesta. Ja olin hämilläni. Sillä luulin, että minulle oli tarjoutunut toinen tilaisuus. Enkä halunnut antaa sen lipua käsistäni vastaan panematta − tai edes ilman selitystä.
Hän kääntyi katsomaan olkansa yli.
En käsittänyt mitään. Näin hänen katseessaan halua, yhtä suurta ellei suurempaa kuin omani. Mutta samalla näin myös sen uteliaan katseen − yllätyksen tai pelon tai molemmat.
Hän kääntyi uudelleen ja jatkoi kulkuaan. Seurasin, kuinka hän käveli pois, kykenemättä liikkumaan tai ajattelemaan, mieli ja ruumis kumpainenkin jähmettyneenä viime minuuttien levottomien tapahtumien seurauksena.
Kun hän oli kadonnut kulman taa, palasin äkisti takaisin eloon. Ansaitsin parempaa.
”Odota,” huudahdin uudelleen häntä seuraten. Mutta kun käännyin kulman taa, oli katu yhtä tyhjä kuin se jalkakäytävä, jolla olimme juuri seisseet, se, jolla kuolleen ruumiin olisi pitänyt lojua.

###

Palasin paikalle seuraavana iltapäivänä päästyäni töistä. Ensin jalkakäytävälle, jossa hän ja minä olimme päässeet niin lähelle… jotakin. Intiimiyttä? Ei vain seksiä, vaan jotakin suurempaa. Ei pelkkää fyysistä yhteyttä. En saanut häntä mielestäni.
Olin mennyt kotiin, kun hän katosi silmistäni, sillä kaikki muu olisi tuntunut pettymykseltä intensiivisten tapahtumien jälkeen. Siitäkin huolimatta, että kaikki oli jäänyt kesken ennen kliimaksia, enkä tarkoita pelkkää fyysistä orgasmia. Kaikki oli yhtä suurta arvoitusta: pudonnut ruumis, joka katosi, huuto, jonka me kumpikin kuulimme, mutta johon kukaan muu ei kiinnittänyt huomiota, ylipäätään koko mystinen mies ja yhteys, jonka välillämme tunsin siitä hetkestä, kun katseemme ensimmäisen kerran kohtasivat…
Ei ole yllätys, että menin takaisin.
Mutta jalkakäytävä ei tarjonnut seuraavana päivänä enempää vastauksia kuin silloin, kun mies ja minä seisoimme paikalla, johon ruumiin olisi pitänyt pudota nähtyämme sen syöksyvän alas.
Käännyin ympäri ja suuntasin kohti temppeliä ja sitä ympäröiviä puita ja pensaita. Oli vielä aikaista, eikä paikalla ollut montaakaan miestä. Päiväsaikaan Parque del Oeste, jossa temppeli nyt sijaitsi, täyttyi äideistä ja lastenhoitajista, jotka toivat lapsiaan tälle nurmikentälle, lähinnä irrottelemaan kiipeilytelineisiin siksi aikaa, kun he itse istuskelivat penkeillä juoruamassa. Yön koittaessa puiston väki muuttui kovin erilaiseksi.
Kuljeksin alueella, jolla olin edellisenä päivänä ensimmäisen kerran kohdannut tuon vieraan miehen, mutta tiesin jo mennessäni, ettei hän olisi siellä tänään. Kävin temppelillä silloin tällöin, mutten muista koskaan aiemmin käyneeni siellä kahtena peräkkäisenä iltana. Eilen en toki ollut saanut seksiä, ainakaan täällä − runkkasin kyllä kotona ajatellen tuntematonta miestä, hänen katseensa tuijotti minua aivan kuin hän olisi tirkistellyt minua oman fantasiani sisällä ja nähnyt käteni puristuvan kullini ympärille…
Mutta tulin kuitenkin etsimään häntä siinä toivossa, että hänkin tunsi samaa keskeneräisyyttä ja halua selvittää, mitä oikein oli tapahtunut, mitä tapahtui paraikaa (tunsin yhä jotakin kummaa mielessäni, kuin kutinaa tai orastavaa päänsärkyä), mitä tulisi vielä tapahtumaan.
Torjuin toistuvasti minua lähestyvien miesten ehdotukset: pelkkä seksuaalinen halu kalpeni sen sykkeen rinnalla, joka vei minua illasta toiseen tuntematonta miestä etsimään. En ollut koskaan aiemmin tuntenut samanlaista pakkomiellettä ketään kohtaan, ja vieläpä niin hataralta pohjalta. Emmehän olleet harrastanut seksiä. Emme olleet edes koskeneet toisiimme. Paitsi − ja tiedän tämän kuulostavan todelliselta new age-hömpältä − ehkä sielujen tasolla, kun katseemme kohtasivat. Tai kun se mies huusi, se ruumis putosi, ja vain me näimme sen tapahtuvan.
En menettänyt kiinnostustani, mutta liki viikon kestänyt turha etsintä, täyttymätön halu ja selvittämättömäksi jäävät arvoitukset alkoivat uuvuttaa minua, olin kuin vanha akku, jonka virta oli heikkenemässä. Käyskentelin Templo de Debodin luo ja seisoin sen sisäänkäynniltä lähtevien pitkien vesialtaiden välissä ja tuijotin niiden pinnasta heijastuvaa taivasta. Katselin veden ylle laskeutuvaa varjoani, yritin kuvitella muukalaisen varjon ilmestyvän taakseni… mutta turhaan. Jos olisin voinut kutsua hänet luokseni pelkällä tahdonvoimalla, olisi tämä kipeä tyhjyys helpottanut jo viikko sitten.
Katkerana ja vihaisena käännyin pois temppeliltä ja suuntasin kohti pensaikkoja, olin päättänyt unohtaa hänet jonkun toisen miehen tai miesten syleilyssä, aioin manata haamun mielestäni fyysisen helpotuksen myötä.
Minun ei täytynyt odottaa kauaa, kun joku jo lähestyi ja katsoi minua haluten. Miehen katse kalpeni arvoituksellisen muukalaiseni katseen rinnalla, mutta tämä mies oli nyt paikalla, ja minä seurasin häntä syvemmälle vihreyden keskelle. Yritin olla ajattelematta ja keskittyä tuntemaan, kun hän polvistui eteeni ja avasi housuni.
Kyrpääni imettiin vielä silloinkin, kun toinen mies ilmestyi paikalle ja katseli meitä. Tai oikeastaan katseli minua, ei hän juuri edes vilkaissut haaravälini suuntaan, jossa kulli liukui kosteiden huulten välissä edestakaisin − kuka tahansa tirkistelijä olisi keskittynyt nimenomaan siihen.
Miehen katse kohtasi omani, ja tunsin aavemaista etäisyyttä, kuin osamme olisivat vaihtuneet, kuin kokisin nyt deja vun siitä hetkestä, jolloin olin nähnyt arvoituksellisen muukalaiseni. Tämä uusi mies, joka minua katseli, ei muistuttanut minua eikä tummanpuhuvaa hahmoa, johon olin pakkomielteisesti viime päivinä kiintynyt. Mutta hän tuntui edelleen jotenkin tutulta, epäilin nähneeni hänet jossakin tai eläneeni tämän tilanteen aiemmin. Kulliani imevä mies ei kiinnittänyt tunkeilijaan lainkaan huomiota, ja hetken mietin, oliko kyseessä sama mies, joka oli ottanut suihin
Ja sitten kuulin tutun huudon.
Ensin en ollut varma, muistelinko kuulevani äänen vai kuulinko sen nyt aivan oikeasti. Mutta minua katsellut mies käänsi päänsä, ja minun katseeni seurasi perässä, ja jälleen kerran näin ruumiin putoavan Calle Ferrazin varrella sijaitsevasta rakennuksesta.
Ennen kuin ehdin edes tajuta, juoksin jo kohti katua, kullinimijä oli unohdettu, samoin minua katsellut mies. Huomioni keskittyi surusilmäiseen mieheen, jonka tiesin varmuudella odottavan siellä, missä ruumiin pitäisi nyt lojua.
Mutta jalkakäytävällä ei tälläkään kertaa ollut mitään. Ei ruumista. Ei mysteeristä muukalaista.
Vain muutamaa sekuntia myöhemmin minua äsken katselleelta mieheltä otettiin jo suihin.
Epävarmuus teki oloni heikoksi. Mitä pudonnut ruumis tarkoitti? Kuka oli pudonnut? Minne ruumis oli kadonnut? Tai mistä se oli ilmestynyt? En käsittänyt, mitä ympärilläni tapahtui − kaikki oli alkanut siitä kohtaamisesta. Enteilikö mies tapahtumia vai vauhdittiko hän niitä? Miten ja miksi olin päätynyt osaksi tätä kaikkea? Ja nyt kuvioissa oli tämä uusi muukalainen…
Minusta tuntui kuin minun olisi nyt pitänyt kävellä kulman taa sanomatta sanaakaan tälle uudelle miehelle, joka oli katsellut minua, joka oli nyt tässä skenaariossa aiemmassa roolissani.
Mutta ennen kuin ehdin päättää mitään mihinkään suuntaan, mies puhui.
”Hitto, olipa kummaa. Voisin vannoa kuulleeni huudon ja nähneeni jonkun putoavan.”
Maailma oli yhtäkkiä palautunut entiselleen. Tunsin oloni rauhalliseksi, kuin tyyneksi hetkeksi myrskyn silmässä.
”Niin”, vastasin. ”Omituista.”
Seisoimme hetken hiljaa, katseemme toisiinsa lukkiutuneina. En ajatellut mitään, katsoin vain.
Hän rikkoi jälleen hiljaisuuden, ”Sinua ei hoideltu tuolla ihan loppuun asti.”
Huomasin, että housuni olivat jälleen kunnolla ylläni, olin vetänyt ne kiinni vaikken muistanut tehneeni niin. Olin kai tehnyt sen juostessani.
”Haluaisitko hoitaa hommat loppuun kanssani?” En vastannut vaan katsoin häntä suoraan silmiin, ja hän tulkitsi kieltäytymättä jättämisen myöntymiseksi. "Voimme mennä kotiini. Asun täällä. Tässä rakennuksessa. Siksi tuntuikin niin kummalta ajatella, että täältä putoaisi jonkun ruumis. Hetken näytti kuin se olisi pudonnut omalta parvekkeeltani.” Hän naurahti hermostuneesti itseään vakuutellakseen, tunnelmaa keventääkseen, ja asteli sisäänkäynnille kaivaen avainnippua taskustaan.
En edelleenkään liikkunut, olin oivallukseni jähmettämä.
Muistin nähneeni saman uteliaan ilmeen juron, synkeän pakkomielteeni kasvoilla, kun olimme seisseet sillä samalla paikalla. Sitä katsetta olin erehtynyt luulemaan haluksi tai peloksi, ja nyt ymmärsin sen olleen sekä uteliaisuutta että yllättyneisyyttä. Olin kuullut jotain, nähnyt jotain. Jotain, mitä minun ei olisi pitänyt nähdä. Jotain, mitä ei ollut tapahtunut.
Jotain, jossa olin jollain tapaa osallisena.
”Toki”, sanoin ja seurasin häntä avoimesta oviaukosta synkkään portaaliin, kohti vääjäämätöntä kohtaloani.

Falling ilmestynyt alun perin teoksessa Bend Sinister (toim. Peter Burton, Millivres, 2002). Suom. Sonja Lahdenranta. Julkaistu kirjoittajan luvalla.
Lawrence Schimel on yhdysvaltalainen kirjailija, joka on erikoistunut sekä homoerotiikkaan että science fictioniin ja kauhuun. Schimelin toimittamia teoksia ovat mm. The Mammoth Book Of Gay Erotica ja Fields Of Blood: Vampire Stories From The American Heartland

Matias Schwimmer: Rakkaudesta

2011-12-21T11:48:00.000+02:00

Senkun sanotte pervoksi jos mieli tekee. Se minä olen, ei siitä mihinkään pääse. Pukeudun naisten pikkupöksyihin ja rintsikoihin ja tuijotan äitini vanhaa värikuvaa, kun runkkaan. Äitini, tai Tessie, on siinä alasti — haarat levällään ja himokkaana. Hän tunkee pilluunsa jotain, jonka veikkaan kurkuksi, mutta en ole varma. Kuva on joskus revennyt ja värit kuplineet. Löysin sen hänen tavaroistaan. Se oli ehkä tarkoitettu isälleni tai jollekin äidin miehistä. En tiedä, äidistä ei koskaan tiennyt. En olisi uskonut hänen haluavan tulla krematoiduksikaan, mutta niin hän vain teki. Kirjoitti testamenttiinsa, että tuhkat piti levittää Keskuspuistoon.
Mokoma huora.
Perin hänen minimaalisen kämppänsä ja pesulavuoronsa. Istun siellä nytkin, Russel Streetin pesulassa. Tuijotan, miten vaatteeni pyörivät koneessa. Niitä ei nähkääs voi pestä käsin tai kotona, ovat siihen liian älykkäitä. Vain pesulat kelpaavat. Koneen kemikaaleissa hyrskyen kangas sitten hankaa toista vasten. Ne vaihtavat tietoa, kokemuksia — kummunikoivat sukat ja paidat ja housut kaikessa rauhassa keskenään, niin kuin sanotaan. Sen takia, että osaisivat sitten adaptoitua paremmin toiveisiini ja haluihini. Se on sitä älyä, myötäileminen. Minusta se hinkkaaminen näyttää kyllä panemiselta.
Ajattelen runkkaamista. Olen jo valmiiksi alasti, se kävisi helposti. Mutta en saa kunnon stondista. Johtuu siitä, ettei minulla ole violetteja stimulanttejani ja äidin kuvaa. Puhun siis naisten pikkupöksyistä. Tai äitini nekin ovat, löysin hänen pois heitettävistä kamoistaan.
Himokas äitini… Siittimeni yltää vain velttoon puoliseisokkiin. Että se siitä sitten.
Katson, miten Paul istuu penkillä vieressäni. Hän imee ruskeaa piippuaan ja lukee päivän lehteä. Sivut vain vilisevät silmälasien ulkopinnalla. Myös Paul on alasti, kaikki ovat. Se johtuu vaatteista. Ne katsokaas ovat liian fiksuja nykyään, että kellään olisi varaa useampaan kerrastoon. Jopa niin välkkyjä, että osaavat rakastaa. Tai niin sanotaan. Itse en tiedä rakkaudesta mitään. Se on minusta vain hevonpaskaa. Ja minä ajattelen taas hetken äitiäni, sitä kuvaa, joka minulla hänestä on. Hänen tuhkansa harmaata pilveä yhtymässä saastesumuun Keskuspuiston yllä…
Tulen taas siihen tulokseen, että Paulilla on isompi kuin minulla. Olen siitä vähän kateellinen. Mutta silti Paul on ystäväni. Ei vanha, uusi ystävä. Me olemme pesulakamuja. Se on kummallista, miten alastomat miehet tutustuvat toisiinsa äitivainaan pyykkivuorolla, alkavat himoita toistensa munaa, kunnon panoa perseeseen. Tai ehkä se olen vain minä. Paul näyttää muutenkin umpiheterolta: hänellä on maskuliiniset kasvot, joissa harmaa lyhyt parransänki ja hopeinen, muhkea tukka. Lyhyt karvoitus rinnassa ja vatsassa. Posliini. Siksi hän näyttää isommalta. Niin se on.
Pesukoneeni vingahtaa ohjelman olevan valmis. Nousen ja avaan rummun. Tuoksuu tunkkaiselta desinfiointiaineelta ja ties miltä hapoilta. Pengon vaatteideni myttyä ja löydän alushousut. Vedän ne jalkaani. Sitten sukat ja paidan. Suorat housut, puvun takki. Kengät odottavat penkin alla paikkani vieressä. Pukiessani vaatteeni mukautuvat kehoni muotoihin, kursivat saumansa sopiviksi, pituuden istuvaksi. Alushousuni saavat aikaan tunteen perseeni hipaisusta. Hetken ne ovat kuin varma rakastaja, mutta silti jokin on pielessä. Kuin väärä ajatus kalvaisi niitä, epäluulo ehkä. Mitä se sitten onkin, en vaivaa tällä paskalla päätäni hetkeä kauempaa. Palautan ne vittu tehtaalle, jos alkavat menettää muotonsa!
Paul sammuttaa lehtensä heijastuksen lasiensa ulkopinnalta. Hän ottaa suustaan piipun, jossa ei tietenkään ole tupakkaa. Hän yrittää näet lopettaa. Paul-parka, niin koukussa nikotiiniin että tekee huonoa.
”Lähdetkö jo?” hän kysyy, vilkaisee samalla oman koneensa ohjelmaa. Se on vasta puolessa.
”Pitää mennä”, sanon. Panen merkille, en tosin ensimmäistä enkä viimeistä kertaa, että Paulilla on täyteläiset huulet. Kuvittelen niiden imevän mulkkuni päätä, kunnes laukean hänen suuhunsa. Paul nielee. ”Nähdään taas huomenna.”
Paul ei vastaa mitään, upottaa vain piippunsa takaisin kitaansa kuin nauttien joka sentistä. Paskiainen. On huomannut, mitä minä haluan ja tekee kaiken tahallaan.

*

Kotona taas. Se on viidentoista neliön lukaali kolmannessa kerroksessa Jackson Streetillä. Seinät ovat keltaiset, niistä tulee mieleen vahvan kusen väri. Tämä oli äidin kämppä, oma asuntoni oli vieläkin pienempi. Liikakansoitus vituttaa. Ja taudit ja saasteet ja ilman hapan maku.
Visiosta ei tule mitään hyvää. Pelkkää ostoskanavaa, ja panettaakin taas vaihteeksi. Olisi pitänyt ottaa se halpa pornopaketti siltä viime viikkoiselta hipiltä, mutta kun muka kaukonäköisenä ajattelin rahojani ja että ilmankin pärjää… Olin tainnut vain runkata ennen sen helppoheikin ilmestymistä.
Kämpässäni ei ole keittiötä. Vain ahdas vessa, vuode ja hikinen seinään upotettu kaappi. Ja tietenkin äidin vanha lipasto. Se oli sille kai rakkaampi kuin minä. Rumilus vie niin paljon tilaa, että olen harkinnut heittää sen menemään. En saa edes ylintä laatikkoa auki. On lukittu joskus ja avain hukattu. Ainakaan sitä ei löytynyt äidin tavaroista tai mistään muualtakaan. Toivon, että siihen olisi vara-avain. Joskus huvikseni mietin, että ehkä se on sisällä siellä lukitussa laatikossa.
Nousen vuoteelta retkottamasta. Kävelen lipastolle ja avaan alimman lotjan. Hieron munaani. Otan lipastosta violetit rintaliivit ja pikkupöksyt. Paine nivusissani kasvaa tasaisesti. Vaatteeni hyväilevät anustani, imevät kulliani käskemättä. Väkinäisesti? En piittaa, vaan kuorin itseni alasti. Pujotan äidin pöksyt jalkaani, asetan rintaliivit paikalleen. Ne ovat molemmat niin vanhat, ettei niissä ole vielä yhtään älyä. Vanhat, vanhat vaatteet, tuoksuvat kuivuneelta spermalta ja bakteereilta.
Katson itseäni ikkunalasin heijastuksesta. Kapeat kasvot ja laiha vartalo. Äitihän se siinä. Hiusten lyhyys ei haittaa, väri on sama asvaltti. Hänen kuvansa on lipaston päällä. Runkkaan oikealla, vasemmalla puristan kiveksiä. Ikkunan sumea heijastus vääristää kasvoni aaveeksi.
Ovikello soi. Olen juuri tulossa, mutta orgasmi vetäytyy takaisin. ”Haista vittu!” kiljaisen ovelle. En aio avata. Mutta tulija on sinnikäs eikä tahdo jättää minua rauhaan. Ei olisi pitänyt huutaa. Revin äidin alusvaatteet yltäni ja paiskaan ne takaisin laatikkoon. Kiskon valkoiset pöksyt seisokkini peitoksi. Äkkiä jokin tuntuu taas oudolta. Housut eivät sovi ylle täydellisesti. Ja mieleeni muodostuu epämukava kuva petoksesta, sen varmuudesta kuin huulipuna kauluksessa. En kuitenkaan ehdi ajatella sitä nyt sen enempää.
Oven takana on nimittäin Paul. Hän nojaa seinää vasten ruskeassa kokopuvussaan, kaulassa tumma ja ohut solmionsa. Hän on minua hiukan pidempi ja paljon vanhempi. Niin vanha, että voisi vaikka olla isukkini.
Seison siinä ovensuussa typeränä ja sanattomana. Paul tutkailee vaatetustani, vahtaa häpeilemättä siittimeni laskevaa kumpua alushousuissa. Etumukseeni on erittymässä jotain märkää. Hän virnistää typerälle ilmeelleni ja se saa minut uudestaan happameksi.

*

Tarjoan Paulille juotavaksi jotain halpaa viskiä ja jäitä. Hän inhoaa sitä. Yritämme katsoa visiota, mutta siitä tai sieltä ei tule mitään. Tiedämme molemmat, miksi Paul on täällä, vaikka minä luulinkin hänen olevan perushetero.
Kun Paul koskettaa alastonta selkääni on kuin rotat juoksisivat jäseniäni pitkin. Otan häneltä suihin samalla, kun hän juoksuttaa karheita käsiään vartalollani. Sitten Paul työntyy sisääni. Harmaa ja vanha Paul, hänellä on yhä lihaksia pidellä minua paikallani. Hänen kivettynyt kalunsa rynkyttää eturauhastani vasten ja minä tulen kahdesti ennen kuin Paul laukee sisääni. Tai ainakin hän väittää lauenneensa. En välitä totuudesta.
Makaamme vuoteella. Tunnen itseni raukeaksi ja uniseksi. Paulin lämpö kietoo minut vaippaansa ja ennen kuin nukahdan ajattelen äidin violetteja alusvaatteita. Toivon, että Paul olisi vielä vieressäni, kun herään.

*

Näen unta äidistä. Ja minusta. Olen vasta pieni poika. Eikä äitikään ole vielä se lutka, jona minä hänet nyt muistan. Hän on leiponut minulle kaurakeksejä. Mutustan yhtä niistä ja juon maitoa. Vanilja maistuu kielellä.
Me olemme kotonani, tai äidin asunnossa. Keltaiset seinät ovat kuin aurinko: lämpimät ja valoisat. Äiti istuu lipastonsa edessä. Unessa sen päällä on peili. Ja lipaston ylin laatikko on auki.
Siellä on korurasia.
Äitini ottaa rasiasta helmet ja laittaa ne kaulaani. Minä nauran. Olen kuin tyttö. Hänellä on yllään sininen mekko, joka tuoksuu huuhteluaineelta. Se on täysin erilainen tuoksu kuin nykyajan kemikaalit.
Halaan äitiä, hänen rintojaan, mutta äkkiä oloni muuttuu turvattomaksi. Kotimme ovi on auki kuin musta kita täynnä teräviä hampaita. Se suu tulee nielemään elämämme, minuutemme, ja pedon nielusta saapuu isäni…

*

Herään, eikä Paul ole enää siinä. Minun on kylmä. En tiedä kauanko nukuin, ehkä vain hetken. Muistan uneni, tiedän nähneeni sen loppuun, vaikka en pystykään muistamaan loppua. En vielä. Käännän katseeni ja näen miehen ruskeassa puvussaan.
Se on harmaa ja vanha Paul, ja hän on äidin lipaston kimpussa. Ylin laatikko on auki, näen avaimen lukossa. Jotenkin tiedän, että Paulilla oli vara-avain — se, jonka kuvittelin järjettömästi olevan sisällä lukitussa laatikossa. Miksi minä sellaista kuvittelin?
Paul ryöstää äidin rasiasta koruja. Hän tunkee niitä taskuunsa vimmatusti. Hän on jopa ryöstänyt minutkin, vaatteeni, pinkannut ne kainaloonsa sopivaksi mytyksi.
Ja minä kun luulin, että me olimme pesulakamuja. Ystäviä. Äskeisen jälkeen toivoin, että olisimme jotain muutakin.
Ja paskat.
”Hei mulkku!” sanoo Paul ja hänen siniset silmänsä ovat mielipuolen silmät. ”Minä tunsin hänet, tiedätkö. Huora teki viimeisen temppunsa kuollessaan sillä tavalla yhtäkkiä. Sinun takiasi se kait kuoli, mistä sitä voi tietää.”
Niin, äidistä ei voinut tietää. Hän piti tunteensa piilossa.
”Mutta hei, minunkin on syötävä!” Paul osoittaa minua äkkiä stiletillä. ”Sinä sait panon, minä saan nämä. Selvä?” Ja eturauhastani vihlaisee ja minä kusen alleni.
Sitten hän on poissa: keltaisen asuntoni kita nielee harmaan Paulin. Vain minä jään, alastomana ja kylmissäni kusen väriseen huoneeseen, istumaan omissa ulosteissani.
Tunnen itseni petetyksi.
Ajattelen violettia, äitini rintaliivejä. Mietin tuntuiko vaatteistanikin samalta kuin minusta nyt, niistä jotka jättivät minut, lähtivät vieraan matkaan. Sillä ne ovat älykkäitä, pystyvät rakastamaan. Ja minä kuitenkin tein sitä muiden vaatteiden kanssa. Se on hullua, mitä ajattelen siinä omasta kusestani märällä sängyllä. Vai onko? Sillä lukittu lipasto on nyt avattu…
Ja äkkiä opin jotain rakkaudesta, siitä hevonpaskasta, johon en usko, sillä muistan uneni lopun, jonka luulin jo unohtaneeni ikuisesti kuin tukahdutetun muiston. Unessani Paul lyö minua, pientä minua, lasta; tunkee valtavan munansa suuhuni ja käskee imeä. Mutta hän ei ole iäkäs ja harmaa Paul, joka on kyllin vanha isäkseni — ei — se on nuori Paul, lihaksikas, jäntevä ja värikäs Paul, joka minut raiskaa. Mutta äitini kietoo kätensä ympärilleni, suojellakseen, rakastaakseen, pelastaakseen. Hän katsoo isääni anovana, sillä ei voi muuta. Isäni on näet merkittävä mies, voimakas mies — ainakin oli silloin, unessani. Ja hän vain ojentaa kätensä kuin velan merkiksi. Äiti nyökkää, näen kyyneleet hänen silmissään. Ja Paulin vierellä on lipastomme, sen päällä vanha kamera ja jokin vihreä ja suonikas ja kova, jonka veikkaan kurkuksi.

Kirjoittaja esiintyy salanimellä, mutta on julkaissut mm. novellikokoelman sekä lukuisia novelleja eri yhteyksissä.

Keith Rawson: Leijuva mies

2011-12-21T11:45:00.001+02:00

Nelson tuijotti ulos äitinsä kolmannen kerroksen asunnon erkkeristä ja etsi katseellaan kuuta. Oranssien katuvalojen ja hämärien, valkeiden ajovalojen loiste teki muun kuin poliisihelikopterin valokiilojen havaitsemisesta liki mahdottoman tehtävän — jopa kuun havaitsemisesta. Hän muisti, kuinka hän oli 9- tai 10-vuotiaana tuijottanut ulos siitä samaisesta ikkunasta ja pystynyt näkemään tähdet ja planeetat, ja kuu oli näyttänyt silloin mahdottoman suurelta.
Mutta eikö kaikki vaikutakin yhdeksänvuotiaana paljon suuremmalta ja eläväisemmältä? Näyt, äänet… kaikki elämän suomat mahdollisuudet. Yhdeksänvuotiaana tämän ikkunan ääressä istuskelu oli ollut hänen illallista edeltävä rituaalinsa. Hänen sieraimensa olivat täyttyneet äidin keittiöstä kantautuvista höyryävistä, runsaista tuoksuista ja äidin käsi oli tuntunut niin pehmeältä hänen poskeaan vasten, kun tämä oli tullut kutsumaan poikaansa ruokapöytään.
Äidin asunto oli Nelsonille kaikki kaikessa.
Ei, ei ollut, vaan on…
Se on hänelle kaikki kaikessa.
Ja hänen pitäisi lakata kutsumasta sitä äidin asunnoksi, se oli nyt hänen omansa.
Hänen, yksin hänen.
Äiti oli lähtenyt kuukausi sitten ja makasi nyt haudassa kauan sitten kuolleen isän vierellä. Nelson ei ollut pystynyt menemään hautajaisiin. Ei tietenkään, eihän hän ollut lähtenyt talosta liki kahteenkymmeneen vuoteen. Ei sillä, etteikö hän haluaisi lähteä ulos — mikä voisikaan olla mukavampaa kuin käyskennellä puistossa tai käydä elokuvissa? — mutta hänen 320-kiloinen kroppansa ei mahtunut etuovesta ulos, ei ollut mahtunut sitten hänen 18-vuotispäivänsä, jolloin hän oli saanut ängettyä itsensä pukuun, jonka hänen äitinsä oli ostanut hänelle valmistujaisia varten. Sen koommin hän ei ollut ulos astunut, vaan tyytynyt siihen erkkeriin, jonka hänen isänsä oli kyhännyt muutamaa kuukautta ennen kuolemistaan aivoverenvuotoon.
Nelson oli istunut ikkunan äärellä sinä iltapäivänä, jolloin hänen äitinsä oli surmattu. Hän oli nähnyt kaiken. Iäkäs äiti-raasu oli työnnellyt ostoskärryjä, jotka tursusivat parin viikon ruokaostoksista. Ikkunan alla kaksi hupparipaitaista poikaa tuli äidin lähelle. Kumpikaan ei sanonut mitään, he vain vetivät hihoistaan putkenpätkät ja alkoivat mäiskiä häntä kasvoihin.
Äiti ei ollut osannut aavistaa hyökkäystä, mutta Nelson oli. Hän oli nojannut lasia vasten ja hakannut sitä nyrkeillään varoittaakseen äitiään. Häneltä kesti viisitoista minuuttia päästä omaan huoneeseensa, jonne hän oli hölmönä jättänyt puhelimensa, ja soittaa hätänumeroon. Kun hän viimein näppäili numeron, hän oli hengästynyt, hiki valui hänen vartaloaan pitkin, ja joku muu oli jo ehtinyt soittaa poliisille.
Tapahtuneen jälkeen Nelson oli viettänyt iltansa turmellun ikkunan ääressä vahtien asuintalonsa edustaa ja odottaen hyökkääjien paluuta, kännykkä tiukassa otteessa, paksut sormet valmiina näppäilemään hätänumeron, mikäli hän näkisi jotakin epäilyttävää. Pelkkiä vääriä hälytyksiä — hänen vainoharhansa kävivät ylikierroksilla — ja yli sata turhaa hätäpuhelua.
Tämä ilta ei poikennut aiemmista. Hälytyskeskuspäivystäjät pilkkasivat häntä. He tunnistivat Nelsonin nasaalin äänen ja imitoivat häntä kuin koulukiusaajat välitunnilla. Nelson oli liki kyynelissä, mutta yritti olla välittämättä.
Hänen täytyi pysyä vahvana ja valppaana.
Hän näki Cindy Monahanin kävelevän kadulla. Nelson oli tuntenut Cindyn jo taaperosta, ja hänen äitinsä oli joskus vahtinutkin tyttöä. Hän oli ollut niin kiltti, pieni tyttö, mutta hänestä oli kasvanut apea, mustiinpukeutuva teini. Nelson tiesi, että tytöstä tulisi vielä mukava nuori nainen, kunhan hän jättäisi tämän seudun ja lähtisi opiskelemaan. Tyttö asteli talon rappusille, kaivoi farkkujensa taskusta avaimiaan, ja silloin Nelson huomasi heidät.
Samat, hupparipaitaiset miehet.
He hiipivät Cindyn taa ja kävivät häneen käsiksi. He yrittivät kiskoa tyttöä mukaansa, luoja ties mitä he aikoivat hänelle tehdä. Nelson tuijotti puhelintaan. Hän tiesi, että soittaminen olisi turhaa, ja rusensi laitteen tuusannuuskaksi. Jalat täristen hän astui ikkunalaudalle, hänen keuhkonsa pauhasivat sulatusuunin lailla.
Hän tiesi, että se oli ainoa keino estää noita miehiä satuttamasta enää ketään.
Hän katsoi alas rappusille, ja jotenkin Cindyn onnistui työntää miehet kimpustaan, jolloin Nelson sysäsi koko 320-kiloisen vartalonsa lasia vasten ja putosi muuttuen hetkeksi painottomaksi.
Leijuva mies lasisateen seassa.

The Floating Man ilmestynyt alun perin Shotgun Honey -nettilehdessä 6.5.2011. Suom. Sonja Lahdenranta. Julkaistu tekijän luvalla.
Keith Rawson on yhdysvaltalainen dekkariaktivisti, kriitikko ja kirjoittaja, jonka novelleja on julkaistu useissa nettilehdissä. Suomeksi Rawsonilta on aiemmin ilmestynyt novelli "Veri, sirpaleet ja kaikki muu" (Isku # 12). Rawsonin novellikokoelma The Chaos We Know on ilmestynyt sähkökirjana 2011.

Tapani Bagge: Yön painajainen

2011-12-21T11:42:00.001+02:00

Ulla ei tiennyt, mistä hän oli saanut veitsen käteensä. Se oli pitkä, sahateräinen leipäveitsi, siinä oli tummaksi lakattu, käteen sopiva puukahva – ja hän upotti terän yhä uudestaan Mikin rintaan, kunnes poika lakkasi nytkähtelemästä ja jäi elottomana makaamaan veren värjäämälle sohvalle.
Vielä hetki sitten Miki ja Ullan kämppäkaveri Arja olivat halanneet toisiaan sohvalla. Kiihkeästi. Niin kiihkeästi, etteivät olleet edes huomanneet, kun Ulla oli astunut huoneeseen. Nyt Miki oli kuollut, ja Arja oli käpertynyt seinänjuureen pelokkaaksi möykyksi, joka vapisi ja nauroi, nauroi ja vapisi. Ulla kääntyi veitsi kädessä Arjaa kohti ja kohotti verta tippuvan aseensa olkapään tasalle. Hän kiehui raivosta. Hän ei olisi pystynyt hillitsemään itseään, vaikka olisi halunnutkin. Eikä hän halunnut. Hän tahtoi rankaista Arjaa, niin kuin hän oli rankaissut Mikiäkin.
Arja kohotti kätensä kasvojen suojaksi ja kirkaisi. Kirkaisu muuttui puhelimen ulvonnaksi, ja Ulla heräsi painajaisestaan.
Yöpöydän kelloradion mukaan Miki oli jo myöhässä. Sen olisi pitänyt tulla kahdeksalta, ja kello oli 20.48. Nyt Miki varmaan soitti, miksi se olisi myöhässä ja miten paljon. Ulla ravisti hiukset silmiltään ja hinasi puhelimenluurin käteensä ja korvalliselle.
– No Miki täällä moi. Kuule… mä en nyt pääse tulee. Mulla on yks toinen juttu.
– Mikä juttu?
– Yks juttu vaan. Mut älä nyt ota tätä turhan raskaasti. Soitellaan.
– Mutta…
Ulla vaikeni. Hän oli kuullut taustalta hiljaista kuiskuttelua ja kiherrystä – jonkun toisen tytön kuiskuttelua ja kiherrystä. Eikä Mikillä ollut siskoa.

– Ai mitä sä sanoit? Miki palasi linjalle. – Toi katti hyppäs niskaan ja mun piti hätistää se pois…
Lisää kiherrystä taustalta. Ulla ei saanut sanaa suustaan.
– Mun tarttee nyt lopettaa. Mutta soitellaan.
– Miki… Ulla henkäisi lopulta.
Mutta liian myöhään. Linja humisi jo tyhjyyttään.
Ulla kurkotti kuulokkeen paikoilleen ja kuunteli hiljaista kämppää. Oli lauantai-ilta, ja Arja ja Ellu olivat lähteneet liikenteeseen jo kuuden maissa. Ulla oli jäänyt odottamaan Mikiä.
Hän saisi odottaa niin kauan kuin haluaisi. Miki ei tulisi. Ulla oli varma, ettei Miki enää edes soittaisi. Se oli vain sanonut niin, jottei hän olisi tajunnut suuttua sille puhelimessa. Se oli aina ollut sellainen luistelija.
Hiljaisuus kävi korviin. Ulla pani kasetin nauhuriin ja väänsi volyymin täysille. Mutta rokkikaan ei auttanut. Se vain toi mieleen kaikki Mikin kanssa vietetyt illat. Hän sammutti mankan ja nousi sängynlaidalle istumaan.
Huone oli hämärä, sade piirsi sururaitoja ikkunaan. Ukkosti, muttei vielä ihan kohdalla. Elokuu oli lopuillaan. Ulla oli istunut kuuteen asti tavaratalon kassalla ja istuisi loppuillan luultavasti kämpillä yksinään.
Ulla muisti unensa. Olisiko Arja tosiaan…? Hän muisteli, miten Miki oli hymyillyt Arjalle, ja tuli entistä varmemmaksi epäilyistään.
Lattiamuovi tuntui kylmältä paljaan jalan alla. Ellu oli jättänyt parvekkeenoven auki. Ulla nousi, kävi sulkemassa oven ja päätti mennä kuumaan kylpyyn. Hän pani veden valumaan ja katsoi itseään peilistä. Oliko hän liian lihava Mikille? Tai muuten vain tylsän näköinen? Tai liian tyhmä? Arjalla oli oikea mannekiinivartalo, se oli käynyt kurssit ja osasi kävellä kirja pään päällä.
Ulla oli tavannut Mikin maaliskuun alussa, pari kuukautta sen jälkeen kun hän oli tullut pohjoisesta onneaan koettamaan ja päässyt kimppakämppään oman kylän tytön, kampaajakouluun tulleen Ellun avulla. Paljon muita hän ei sitten tuntenutkaan viidensadan kilometrin säteellä. Kassat eivät välittäneet tavata toisiaan muualla kuin Anttilassa – niin tylsästä työstä ei kukaan halunnut puhua vapaa-aikanaan, eikä heillä ollut muutakaan yhteistä.
Amme alkoi olla liiankin täynnä. Ulla sulki hanat ja päästi vähän vettä viemäriin, lisäsi kylpyrakeet ja riisuutui. Lämmin vesi raukaisi mukavasti. Olisi melkein voinut nukahtaa – ellei olisi muistanut Mikin taustalta kuulunutta kiherrystä.
Äkkiä puhelin soi.
Pyyhe oli tietysti liian kaukana. Ullan piti nousta ammeesta ja kastella kylpyhuoneen matto, ennen kuin hän sai pyyhkeen käteensä. Hän kietaisi sen ympärilleen ja juoksi vastaamaan. Se voisi olla Miki…
– Haloo! Minä täällä – Ulla!
Vähään aikaan kukaan ei sanonut mitään. Sitten tuntematon miesääni kuiskasi:
– Minä näen sinut, Ulla. Minä näen sinut ikkunasta.
Ulla säikähti, nosti katseensa ikkunaan – ja oli kuolla häpeästä. Sälekaihtimet olivat auki, ja hänellä oli valo takanaan. Koko vastapäinen kerrostalo näki hänet, kaikki jotka viitsivät katsoa kadun poikki. Hän korjasi pyyhettä paremmin ympärilleen ja kyykistyi kirjoituspöydän taakse suojaan.
– Minä katselen sinua usein, mies jatkoi pehmeällä äänellä. – Minulla on hyvä kiikari. Näen sillä kaiken mitä haluan. Sillä näkee seinänkin läpi.
Mieshän on hullu! Ulla huusi mielessään. Mutta hän pysyi vaiti, ja hänen kätensä tuntui jäykistyneen paikoilleen kuin kipsiin valettuna. Hän halusi sulkea kuulokkeen, mutta käsi ei hievahtanutkaan.
– Minä tiedän sinusta kaiken… Jonain iltana saatan tulla tapaamaan sinua.
Se oli jo liikaa. Ulla pakotti kätensä lyömään luurin paikoilleen, konttasi ovensuuhun sammuttamaan valon ja palasi ikkunaan.
Vastapäätä oli samanlainen kahdeksankerroksinen talo kuin missä Ulla asui. Hän asui viidennessä kerroksessa, joten hänet saattoi nähdä melkein mistä tahansa vastapäisen talon huoneistosta. Melkein kaikissa ikkunoissa oli valo, mutta yhtä hyvin soittaja voi piileskellä pimeässä. Mies saattoi olla minkä tahansa ikkunan takana – ja niitä oli yhteensä toistasataa. Huoneistoja oli varmasti saman verran kuin Ullankin asuintalossa: 48.
Ulla hätkähti, kun vastapäisen talon porraskäytävään syttyi valo. Hän ryntäsi kämpän ulko-ovelle, varmisti että se oli lukossa ja säntäsi takaisin ikkunaan. Pimeässä hän kompastui aamutossuihinsa, mutta sai kiinni kirjahyllyn reunasta ja onnistui pitämään pystyssä sekä itsensä että huteran avohyllyn.
Vastapäisen talon porraskäytävän ovi aukesi, ja ulos työntyi tukeva, kolmikymppinen mies pusakankaulus pystyssä, tupakka suupielessä hehkuen. Siinä se hullu nyt oli!
Mies odotti hetken ja sai seurakseen lenkkeilypukuisen naisen, joka talutti mustakarvaista skotlanninterrieriä. Pariskunta katosi koiran tahdissa kalliolle ja sen laelta alkavalle pururadalle. Eivät näyttäneet välittävän sateesta.
Ulla oli tainnut erehtyä. Hän odotti, kunnes käytävävalo sammui kadun toiselta puolelta. Sitten hän palasi kylpyhuoneeseen, laski veden pois ammeesta ja alkoi peseytyä suihkun alla. Häntä ei enää huvittanut kylpeä. Hän halusi hangata itsestään kaiken sen lian, joka oli tullut kadun poikki puhelinlinjaa pitkin.
Kesken tukanpesun puhelin soi taas. Ulla antoi sen soida, huuhteli pitkät ruskeat hiuksensa, nousi ammeesta, veti kylpytakin päälleen ja kietoi hiukset pyyhkeen sisään.
Puhelin soi vieläkin. Se saattoi olla vastapäisen talon hullu – mutta se saattoi olla Mikikin. Jos Miki oli vaikka muuttanut mielensä, päättänyt sittenkin lempata Arjan ja pysyä uskollisena Ullalle…
Kun Ulla viimein hengästyneenä nosti luurin korvalleen, hän kuuli pelkän yhtäjaksoisen valintaäänen. Kuka tahansa soittaja olikin ollut, se oli juuri luovuttanut.
Ulla paiskasi luurin kiinni ja potkaisi yöpöytää niin, että isovarpaaseen sattui. Saamarin tirkistelijä! Sen takia Miki luuli nyt, että hän oli lähtenyt ominpäin kaupungille, eikä enää soittaisi.
Salama kutoi taivaalle haurasta valoverkkoaan, joka katosi jyrinän ja puhelinsoiton säestämänä. Ulla sieppasi kuulokkeen.
– Haloo?
Ensin ei kuulunut mitään. Sitten varovaista hengitystä, varovainen kuiskaus:
– Minä näen sinut pimeässäkin. Minulla on yökiikari. Siinä on infrapunavalo.
Uusi salama halkaisi tummenevan taivaan. Ulla näki oman säikähtäneen peilikuvansa ikkunassa. Sade rummutti ruutua ja ikkunapeltiä; ukkonen jyrähti parin sekunnin päästä.
– Nyt voisi olla sopiva yö tulla käymään, mies jatkoi. – Minua eivät lukot pitele.
– Ootsä joku Teräsmies vai, kun sulla on röntgenkatse ja hirveet voimat? Ulla huomasi kysyvänsä. – Leikitsä tavallisesti toimittajaa rillit päässä ja Lauri Kentän nimellä?
– Nimelläni ei ole väliä. Olen vain mies.
– Ole vaikka sotaveteraani, mutta lopeta tää soittelu! Mä ootan tärkeetä puhelua, ja sun takias mä oon jo voinut menettää sen!
– Et sinä tarvitse muita…
Ulla sulki luurin. Hänen teki mieli hyppiä tasakäpälää merkillisen soittelijan päällä, runnoa sen maanrakoon ja kasata päälle painavia kiviä. Jos se vielä soittaisi…
Puhelin ulvahti kuin hengen hädässä. Kerran, toisenkin. Ulla mietti hetken, nosti luurin muttei sanonut mitään.
Toisesta päästä humalainen naisääni sopersi:
– Onkstää takshisha? Shaanksh mä auton tänne Köydenpunojankatu kah… ei kun kuuteen?
– Tulee heti, Ulla valehteli. – Valkonen Lada numero kolmesataakolmetoista.
Taksiaseman numero oli melkein sama kuin Ullan; autonpyytäjät olivat soitelleet hänelle ennenkin. Mutta nyt häntä otti päähän niin raskaasti, ettei hän jaksanut ruveta selittelemään.
– En mä halua mitään Ladaa, nainen jurnutti. – Mä haluun kunnon auton, Mersun tai…
– Valittakaa kuljettajalle. Ehkäpä saatte hänet vaihtamaan autoa, Ulla neuvoi ja lopetti puhelun.
Ulla odotti vähän aikaa käsi luurilla. Yläkerrassa avattiin telkkari Napakymppiä varten, ja mainokset julistivat omaa pelastussanomaansa kansalle: Osta, osta! Kuluta, kuluta!
Porraskäytävässä aukesi ovi, ja joku poistui kerrosta alempana huoneistosta lujalla volyymilla soitetun hevimetallin tahdissa. Ovi sulkeutui käytävästä, hissi nousi neloseen ja laskeutui kohta taas pohjakerrokseen. Ulko-ovi kävi. Vaalea, pitkätukkainen rippikoulunuori hyökkäsi baanalle kossupulloa nahkatakin povella puristaen ja sätkä huulessa.
Tuli taas hiljaista. Yläkerrassakin väännettiin telkkaria pienemmälle heti kun ohjelma alkoi, ihan kuin mainokset olisi ollut tärkeämpi kuulla. Ulla katsoi vielä yhden salaman, laski kolmeen ennen kuin jyräys tuli, päätteli, että ukkonen oli jo loittonemassa, ja lähti keittiötä kohti. Yrttitee voisi rauhoittaa.
Puhelin soi, kun Ulla oli puolessavälissä eteistä. Hän syöksyi takaisin huoneeseensa, kompastui tossuihinsa ja kaatui lattiaan niin, että polviin ja kyynärpäihin sattui. Hän vastasi puhelimeen kivusta ähkien:
– Ul…lah!
– Sinä olit minulle ilkeä, Ulla. Enkä minä sulata sellaista.
– Lopeta jo! Mähän sanoin!
Ulla pani luurin paikoilleen ja kiskaisi johdon seinästä.
Polviin ja kyynärpäihin tulisi varmaan komeat mustelmat. Saamarin saamari! Hän melkein toivoi, että outo soittelija tulisi käymään ja hän saisi vähän murjoa miestä. Toisaalta mies voisi olla isokin – ehkä oli parempi, ettei se sittenkään tulisi.
Sitten Ulla tuli taas ajatelleeksi, että Miki voisi hyvinkin soittaa vielä. Viisainta sittenkin panna puhelin seinään. Ei haukku haavaa tee eikä puhelimitse voi käydä käsiksi. Mies oli varmasti joku häiriintynyt erakkoparka, joka haki vain vähän vipinää lauantai-iltaansa.
Kun puhelin oli taas kiinni seinässä, Ulla jäi sängynlaidalle istumaan ja odottamaan. Pimeässä huone näytti ihan siistiltä ja muutenkin mukiinmenevältä; pimeässä hän itsekin varmaan näytti kaunottarelta. Voisi olla viisainta kulkea kaupungilla säkki päässä. Ainakin siihen saakka, kunnes pahin kohu Mikin uudesta kimmafrendistä laantuisi. Tuommoinen kolkyt vuotta.
Mitä hittoa, Ulla suuttui itselleen. Eihän Miki ollut ainoa kundi maailmassa. Uusia löytyisi varmasti, olihan Anttilan levypuolellakin se Kake, oli kerran tarjonnut hänelle kahvit…
Puhelin, vaihteeksi. Ulla huokaisi ja tarttui luuriin.
– Meneeksh sillä Ladalla vielä pitkään? Meinaan vaan, ettei she oo levinny matkalle tai mitään..?
– Menkää tienlaitaan seisomaan ja heiluttakaa punaista lippua, että kuski tietää missä pysähtyä. Ettekö te oo kuullu uusista säännöistä?
– Punaista lippuu? Enhän mä oo ikinä ollut ees vappukulkueessa… Mitä sä oikein meinaat? Et kai sä vaan yritä vetää mua huulesta?
– Minäkö? Ulla ihmetteli. – Miten niin?
– No kun…
Ulla ei jaksanut kuunnella. Hän painoi etusormella puhelun poikki ja säpsähti, kun ulahtelu alkoi heti uudestaan. Hän nosti sormensa katkaisimelta ja kuunteli hiljaisuutta.
– Onks siellä joku?
– Sinä suututit minut.
Ulla olisi voinut ampua miehen siihen paikkaan, jos hänellä olisi ollut ase kädessä ja mies ampumaetäisyydellä. Nyt hän tyytyi toivottamaan:
– Painu helvettiin!
– Voi olla, että painunkin – jo tänään, mies kuiski. – Mutta en halua lähteä yksin. Yksin on ikävä lähteä… tai jäädä.
– Jaa että sä oot niinku yksinäinen ja kaipaat seuraa, vai? Ei kuule onnistu. Mee johonkin vanhusten pävätanhuihin ja iske sieltä ittelles mimmi, mutta älä enää viitti soitella tänne. Mä oon saanut susta tarpeekseni. Seuraavaks mä soitan poliisille.
– Se ei olisi viisasta. Poliisi ei tiedä mitään röntgenkiikareista tai yleisavaimista, eikä niillä ole taatusti edes tällaista veistä kuin minulla.
– Hyvästi.
Ulla iski luurin miehen korvaan ja toivoi, että se teki kipeää. Puhelin ulvaisi kuin siihen olisi sattunut. Ulla nosti luurin.
– Mä vaan sitä, että onksh shillä lipulla joku minimikoko? Meillä ei ole muuta punashta ku Penan vanhat kalsharit, eikä se haluish millään luopuu niishtä. Niillä on muka tunnearvoo…
– Kunhan on lippu, Ulla sanoi ja lopetti taas.
Toivottavasti nainen tyytyisi siihen. Ulla oli jo saanut tarpeekseen hänestäkin.
Yrttitee saattaisi tosiaan olla paikallaan. Ulla hiippaili pimeässä keittiöön, kuunteli ukkosta ja katseli salamointia ja vastapäisen talon ikkunoita. Muutama lasi oli jo sammunut, mutta melkoinen määrä loisti vielä telkkarista sinisenä.
Puhelin soi, kun Ulla oli saanut veden pannuun ja pannun levylle. Hän antoi soida. Mikään mahti maailmassa ei saisi häntä enää vastaamaan puhelimeen sinä yönä. Ei edes Miki.
Teevesi kiehui, Ulla kaatoi sitä mukiin ja pani yrtit hautumaan. Puhelin vain soi. Naapurit jo varmaan ihmettelivät, että mikä puhelinpalvelu siellä oikein oli. Ja jos Miki sittenkin…
Jalat nostivat Ullan pystyyn ja kuljettivat puhelimen ääreen, käsi nosti luurin korvalle. Suu muodosti sanan:
– Niin…?
– Poliisilla ei varmasti ole tällaista veistä. Tämä on stiletti. Stiletit on kielletty Suomessa!
Ulla katsoi numeron luettelosta ja näppäili sen saman tien. Unelias miesääni vastasi:
– Luttisen liha ja leike. Ei vaan, poliisiasemalla tämä on. Oliko asiaa?
Ulla epäili, ettei onnistuisi kuitenkaan pysymään asiallisena. Hän pani luurin kiinni. Ja mitä poliisi mahtaisi soittelijalle? Jos mies saataisiin kiinni, sille voisi rapsahtaa pienet sakot, mutta luultavasti se olisi syyntakeeton ja joutuisi käymään pari kertaa terapiassa, kertomassa, miten sillä kakarana oli vain yksi lelu ja sekin risa ja patterin välissä.
Seuraavassa hetkessä tapahtui kolme asiaa: puhelin soi, salama iski johonkin puolen kilometrin päässä – ja naapuritalo ja koko katu pimenivät.
Ulla vastasi puhelimeen. Se alkoi sujua rutiinilla. Hänestä voisi sitä menoa tulla hyvä puhelunvälittäjä.
– Onksh tää hhih…hhishishä?...Tarkotan takshisha.
– Ei, Ulla tokaisi.
– No hittoooko te sitten soittelette meille? On tääkin…
Seuraavaksi soitti vastapäisen talon mies. Hän kuulosti kiihtyneeltä.
– Nyt voisi olla oikea hetki. Jätän linjan auki, ettet voi soittaa poliisille. Tapaamme pian.
– Älä…
Ulla kuuli kolahduksen – luuri laskettiin pöydälle. Askeleet etääntyivät puhelimesta, ja portaikon ovi kävi. Pimeästä oli mahdoton erottaa ketään. Ulla ei edes nähnyt kunnolla vastapäisen talon ulko-ovea. Ja hän muisti, että heidän talonsa ulko-ovessa oli ajastinlukitus – sähkökatkon aikana ovi saattoi hyvinkin aueta ilman avainta. Sitä paitsi mies oli puhunut yleisavaimesta…
Ovikello soi. Luuliko se hullu, että hän avaisi sille? Mutta entä jos se tulisi sisään omine avaimineen – jos se oli vaikka huoltofirmassa töissä?
Ulla säntäsi keittiöön, penkoi pimeässä laatikoita ja löysi viimein käteensä leipäveitsen. Siinä oli pitkä sahanterä ja tummaksi lakattu, käteen sopiva puukahva. Hän hiipi takaisin eteiseen, pysähtyi rappukäytävän oven taakse – ja tajusi, että muutama tunti sitten hän oli unessa puukottanut samalla veitsellä Mikin kuoliaaksi.
Ovikelloa rimputettiin tosissaan, ja joku työnsi sormensa postiluukunrakoon. Ulla oli lyömäisillään, kun Miki huhuili luukusta:
– Ulla, ootsä siellä? Mä yritin soittaa uusiks, kun mä ajattelin että sä sait ehkä vähän väärän käsityksen, mutta sä oli koko ajan varattuna.
– Miki! Ulla päästi. – Mitä sä… Tuu sisään!
– Jos aukaisisit oven, ettei tartte ryömiä luukusta.
Ulla avasi. Hämärässä rappukäytävässä seisoi Miki ja piti kädestä keskenkasvuisen näköistä tyttöä.
– Tulkaa sisään. Mä… mä olin just rupeemassa leikkaamaan leipää.
Selitys sekin, mutta siihen hätään Ulla ei keksinyt parempaakaan. Eikä hän halunnut ruveta kertaamaan iltayön mittaan saamiaan omituisia puheluja.
– Tässä on mun serkkuni Ringa. Se ei oo mitään sukua Ringa Ropolle. Se on kuudennella luokalla ja mun piti kuulemma opettaa sille matikkaa, kun mä oon sentään insinöörioppilas. Sen takia mä en voinu tulla.
– Tulithan sä.
– Nyt tulin. Mutta mun tarttee heti mennä taas. Meillä on tiukka ohjelma.
– Mä en ees saanu kattoo napakymppiä, Ringa valitti.
Ulla tunnisti tytön kiherryksen. Häntä harmitti oma epäluuloisuutensa. Miten hän oli voinut kuvitellakaan..?
– Onks sulla maanantaina aamuvuoro? Miki kysyi.
Ikkunan takana välähti jälleen salama, ja Mikin ruskeat silmät heijastivat sen kirkkaana. Ulla nyökkäsi. Miki piirsi sydämenkuvan huuruiseen ikkunaan, sipaisi häntä kädellä poskelle ja sanoi:
– Mä tuun hakee sut Anttilan takaovelta. Sä tunnistat mut punasesta Volvo Amazonista.
Ringa hihitti mennessään, ja Miki seurasi sitä. Ulla meni sulkemaan oven niiden perässä. Se oli jäänyt auki siksi aikaa, kun he olivat keittiössä, mutta he olisivat kyllä kuulleet, jos joku olisi…
Vaihteeksi soi puhelin. Ulla meni huoneeseensa, oli jo kiskaisemaisillaan johdon irti seinästä, mutta päätti sittenkin vastata. Hänestä tuntui, ettei hän ollut ihan viisas.
– Luulettekshte, että meillä voi teettää ihan mitä vaan? Ei kuulkaash vetele! Me tilattiin jo uush takshi ulalta, eikä niille tarvinnu…
Ulla ei kuullut enempää. Salamanvälähdys ikkunassa paljasti hänelle ison, tummapukuisen miehen, joka oli juuri hiipimässä huoneen ovelta hänen taakseen.
Ulla käännähti nopeasti ympäri ja kirkaisi. Hänellä ei ollut mitään, millä puolustautua; leipäveitsi oli jäänyt keittiöön. Miehen oikean nyrkin sisältä kuului metallinen naksahdus, joka hukkui ukkoseen, ja näkyville syöksähti pitkä, tikarimainen terä. Se välkehti varaparistolla käyvän kelloradion vihreässä valossa kuin salama, kun mies sohi ilmaa Ullan edessä.
Mies ei puhunut eikä murissut, eikä yksikään naapuri tuntunut huomaavan Ullan kirkunaa. Hän hapuili kädellään selän takana kirjoituspöytää ja tapasi sormiinsa sakset. Niissä oli terävä kärki. Mies näytti jäävän nautiskelemaan tilanteesta ja siitä vallasta, jonka stiletti hänelle antoi. Ulla puristi sakset käteensä kuin lyömäaseen, odotti kunnes mies veti veistään itseensä päin ja iski. Mies hätkähti niin, että pudotti stiletin kourastaan ja kirahti hiljaa. Sakset upposivat johonkin pehmeään, ja Ulla tunsi raudanmakuisen, kuuman suihkun kasvoillaan. Hän horjahti ja kaatui miehen mukana maahan, tunsi, kuinka mies veltostui. Verisuihku vaimeni pikkuhiljaa, kunnes sitä ei enää tullut. Hän oli osunut kaulavaltimoon.
Mies oli kuollut kuin kivi, kun Ulla viimein irrotti otteensa saksista, ja huomasi vereen tahrautuneen kuulokkeen lattialla. Hän kuunteli hetken hiljaista linjaa ja pani luurin paikoilleen.
Äkkiä puhelin alkoi soida.

***

Tarinoiden taustaa

Vuonna 1990, kun kirjoitin päätyökseni G-mies Jerry Cottonia ja FinnWestiä, Kolmiokirjan nuortenlehti SinäMinän päätoimittaja tilasi minulta jännitysnovelleja. Tein muutaman salanimellä Tapio Halla-aho. Sukunimen sain silloisesta osoitteestamme.
Tilaajan mielestä tarinoissani oli aina jotakin vikaa, lähinnä kai liian vähän romantiikkaa. Kun sitten neljänteen ehdotettiin muutoksia, jotka minusta olisivat tärvelleet koko novellin rakenteen, annoin olla. Töitä riitti muutenkin. Cottonin ja FinnWestin vastaava toimittaja Seppo Tuisku oli jäämässä eläkkeelle, ja minusta tuli hänen seuraajansa.
Seuraavana kesänä tapasin Jerry Cotton -seminaarissa Jyväskylässä Kirsti Mannisen, joka kehotti minua kokeilemaan nuortenjännäriä, koska se voisi sopia tyyliini. Kirjoitin kirjan Korhonen ja kadonnut faija, joka ilmestyi WSOY:ltä 1993. Se kävi helposti, kun olin harjoitellut lajityyppiä jo SinäMinän novelleissa.
Kaksi SinäMinään tekemääni novellia oli mukana Ammattimies-kokoelmassani, joka tuli Turbatorilta 2008. Loput kaksi ilmestyvät nyt tässä Iskussa. "Vaarallinen lauantai" oli ensimmäistä kertaa luettavissa SinäMinän numerosta 21/1990. Yllä oleva "Yön painajainen" on ennenjulkaisematon.
Tapani Bagge

Eino Leino: Metsätorpassa

2011-12-21T11:41:00.001+02:00

Erääseen metsätorppaan tuli kerran joukko ihmisiä kaupungista ja kysyivät isäntää. Isäntä oli perunakuoppaa kaivamassa, mutta hänen tyttärensä seisoi kaivonvintin vieressä. Samassa tuli isännän veli pellolta ja eräs vieraista kysyi:
- Onko tuo teidän tyttärenne?
- Ei, vastasi isännän veli. - Hän on veljeni tytär.
- Tosiaan. Hän on niin teidän näköisenne.
Keskustelun kuuli isäntä perunakuoppaansa ja se vaikutti häneen niin kummasti, että hän heti nousi ylös ja kysyi, mitä heillä oli asiaa. Saatuaan, mitä tahtoivat, menivät vieraat matkoihinsa eikä heitä sen koommin kuulunut.
Mutta heidän sanansa olivat kummasti vaikuttaneet isäntään. Mitä enemmän asiasta ajatteli, sitä todenmukaisemmalta rupesi hänestä tuntumaan, että lapsi todellakin oli hänen veljensä tytär. Hänen veljensä oli nuori ja naimaton, hänen vaimonsa vielä kaunis, ja hän itse vanha ja kivulloinen. Myöskin muisti hänen kerran sanoneensa veljelleen:
- Kuulepas, miksi et sinä mene naimisiin?
- Eihän tuolla asialla niin kiirettä liene, oli hänen veljensä vastannut.
Niin se oli jäänyt ja veli jäänyt taloon isännän avuksi. Oikeastaan oli hän melkein kuin isäntä itse, sillä hän oli nuori ja voimakas ja oikea isäntä taas vanha ja kivulloinen. Siksi ei hän kyennytkään muuhun kuin kaikellaista pikku näperrystä toimittamaan ja käymään kalalla. Veli teki työtä pellolla ja tuli sitten olemaan paljon yhdessä vaimon kanssa.
Mitä enemmän oikea isäntä asiata ajatteli, sitä todenmukaisemmalta tuntui hänestä, että häntä oli petetty ja että tytär olikin hänen veljensä tytär. Hän mietti asiata kokonaisen viikon, mutta lauantai-iltana hän sanoi:
- Minä menen kirkolla käymään. Hoitakaa te kotia sillä aikaa.
Sunnuntai-iltana hän palasi ja nukkui yönsä hyvin rauhallisesti, sillä hän oli käynyt Herran ehtoollisella. Maanantaiaamuna sanoi hän veljelleen:
- Mene sinä tuon perunakuopan kattoa korjaamaan. Se tuntui olevan rikki sisäpuolelta.
Veli kiipesi alas perunakuoppaan, mutta isäntä hiipi hänen jäljestään ja pudotti hänen päälleen perunakuopan tiilisen katon. Sitten meni hän tupaan, tappoi kirveellä sekä vaimonsa että tyttärensä ja sytytti lopuksi koko tuparakennuksen tuleen. Kun se oli palanut tuhkaksi, lähti hän rauhallisesti verkkojaan kokemaan, mutta tultuaan keskelle järveä, sitoi hän kiviriipan kaulaansa, hyppäsi järveen ja hukutti itsensä. Hänen lakkiaan ajeli tuuli kauan aikaa rannasta toiseen.
Se oli syksy eikä kukaan kulkija sattunut metsätorpassa käymään ennen kuin edellä joulun. Mutta silloin oli kaikki lumen peitossa, ainoastaan tuvan savupiippu törrötti valkealla aholla eikä koskaan saatu tietää, mikä oli torpan asukasten kohtaloksi tullut. Yleisesti arveltiin kuitenkin heidän kuolleen yölliseen tulipaloon.

Ilmestynyt alun perin teoksessa Päiväperhoja. Pieniä tarinoita. Eero Erkko 1903.

2011-06-28T22:29:00.004+03:00

Aloita eteneminen tästä!

Isku netissä jo kolmatta kertaa!

2011-06-28T22:13:00.001+03:00

Tässä on Iskun kolmas nettinumero eli alusta alkaen kolmastoista numero! Mistään huonon onnen koosteesta ei ole kyse, vaikka välillä olikin loppua usko siihen, saadaanko numeroa kasaan.

Kehutun Tarja Sipiläisen toinen esiintyminen Iskussa (edellinen oli erinomainen "Keräilijä", joka on mukana myös Parhaita Isku-jännityskertomuksia -kirjassa) tapahtuu hiukan retrosti, sillä "Viiden aistin juhla" ilmestyi pari vuotta sitten jämäpaloja julkaisseessa Jännityslukemistossa. Tämä oli päätoimittajan virhearvio, sillä teksti on hyvä, taitavasti viitteillä pelaava pieni kauhutarina.

Hiukan samanlainen tapaus, mutta tekstinä aivan toisista maailmoista on amerikkalaisen Pearce Hansenin villi "Halvaantunut tappajasimpanssi", joka ilmestyi sumeksi ensimmäisen kerran Ässä-minilehdessä. Tällaista menoa kelpaa julkaista uudestaan loputtomiin! Patti Abbottin "Kirous-Johnny" taas saadaan suomeksi ensi kertaa, vaikka Abbott, erinomainen kirjoittaja ja vielä erinomaisempi bloggaaja, on esiintynyt Iskussa ja Ässässä ennenkin. Kumpikin novelli on myös sitä pituutta, mikä netissä toiminee parhaiten: alle tuhat sanaa. Kyse on niin sanotusta flash fictionista, joka ei Suomessa ole oikein lyönyt läpi, vaikka netissä on useita englanninkielisiä sivuja, joilla julkaistaan jatkuvasti hyvää uutta rikoskirjallisuutta lyhyessä mitassa.

Lopuksi kaksi kotimaista tekstiä, toinen vanha, toinen uusi. Seppo Tuisku on legenda, jonka nimi ei välttämättä sano monille mitään. Vuonna 1959 alun perin julkaistu "Kuolema iskee takaisin" on varmasti vanhentunutta, mutta silti sujuvasti tehtyä tappoviihdettä, jossa loppuyllätys on juuri niin ironinen kuin kuuluukin. Jussi Katajala taas on nuoren polven tekijä, jolle voi ennustaa pitkää uraa. "Murmanskin syksy" on tunnelmallista kovistelua Venäjän perukoilta.

Jos joku ehti nähdä viestin, jossa sanottiin, että tässä numerossa ilmestyy Allan Guthrien (Viimeinen suudelma) novelli "Love, Rex", niin tiedoksi annettakoon, että se ilmestyy ensi syksynä Iskun 15:nnessä numerossa!

Ja nyt novellien pariin!

Tarja Sipiläinen: Viiden aistin juhla

2011-06-28T21:36:00.001+03:00

Satoi. Laura kirosi aamu-unisuuttaan, sateenvarjo oli taas jäänyt töihin lähtiessä naulakkoon. Vaikka hän juoksi koko matkan bussipysäkiltä kotiin, raskaat pisarat ehtivät kastella villakangastakin niin, että se alkoi lemuta ummehtuneelta. Takkiin oli mennyt viikon palkka, ja pesuohjeessa luki ”kemiallinen pesu”. Paska juttu. Koko päivä oli mennyt samaa rataa, eikä iltakaan näyttänyt yhtään lupaavammalta.
Päivä halpahallin kassalla oli ollut vaihteeksi sellainen, että vasemman koukun heilahdus oli ollut pari kertaa pelottavan lähellä. Eikä hän kauaa kuuntelisikaan pikkusieluisten asiakkaiden valitusta heikosta laadusta ja huonosta palvelusta. Joku hänen lähettämistään työhakemuksista tärppäisi ja hän saisi heittää tylyt hyvästit narisijoille.
Kuistilla Laura alkoi kaivaa avaimia olkalaukun pohjalta, mutta ulko-ovi ei ollutkaan lukossa. Eve tai Mira oli kai jo tullut töistä kotiin. Eteisessä vastaan hyökyi lämpöaalto.
”Eve! Mira!”
Ei vastausta. Outoa. Laura vilkaisi lämpömittaria. Se näytti yli kolmeakymmentä astetta. Vaikka Laura olikin ensimmäiseksi heittänyt haisevan takin yltään, hikeä alkoi puskea otsalle. Hän kokeili patteria, se poltti. Ovi eteisestä pukuhuoneeseen oli auki, myös saunan ovi oli selällään. Kirosanoja jupisten hän kiersi patterin pienemmälle ja marssi sammuttamaan punaisena hehkuvan kiukaan. Hän avasi eteisen ikkunan ja päästi syysilman sisään.
”Hei, tytöt! Mitä te pelleilette?”
Porras narahti, toisen makuuhuoneen suunnalta kuului heikkoa koputusta. Laura kohautti olkiaan. Heidän porukalla vuokraamansa rintamamiestalo äänteli usein itsekseen. Syysmyrskyissä sen kattorakenteet valittivat vanhuuttaan, ja nytkin ulkona puhalsi navakka pohjoistuuli. He olivatkin kertoneet kavereilleen, että entisen omistajan harhaileva haamu ei jättänyt heitä rauhaan, vaan yösydämellä raahusti portaikossa häiritsemässä heidän yöuniaan.
Eve ja Mira olivat valinneet väärän päivän pilalleen. Kuulisivat kunniansa, kunhan tulisivat esille piiloistaan. Aikuiset naiset, lapsellisia kuin keskenkasvuiset kakarat. Laura kiristeli hampaitaan. Mädätkööt kätköissään, hän söisi jääkaapin tyhjäksi. Teetä ja voileipää, vanha kikka saada mieliala kohoamaan.
Jääkaapin ovi tuntui tahmealta. Laura kiljaisi nähdessään vilahduksen jääkaapin sisällöstä. Hän paiskasi oven kiinni ja yritti olla oksentamatta. Kurkkuun noussut pala sai hänet kakomaan.
Sairasta touhua. Olihan heillä ollut rajuhkoja aprillipiloja, mutta nyt oli lokakuu. Mitä helvettiä ne oikein puuhasivat? Oliko tämä joku kummallinen tapa kertoa, ettei Lauran seuraa enää kaivattu? Ei auttanut, vaikka he olivat olleet ystäviä alakoulusta asti; seonneita kämppiksiä hän nyt kaikkein vähiten tarvitsi. Yhdessä oli ollut aivan tarpeeksi. Liikaakin.
Laura kokosi itsensä ja raotti jääkaapin ovea uudelleen. Pakko se oli uskoa. Häntä tuijottivat perintönä saatuun kristallikulhoon kauniisti asetellut verestävät silmät. Silmien vieressä, kannellisessa Tupperwaren kipossa oli jotain punaista. Tahmeaa ja punaista.
Verta! Lauran kädet vapisivat, kun hän otti astian hyllyltä. Varovasti hän raotti kantta ja nuuhkaisi. Yökkäys oli jälleen lähellä. Verta, sitä se epäilemättä oli, mutta veren karvauteen sekoittui jotakin makeaa. Laura alkoi kaataa purkin sisältöä tiskialtaaseen. Se valui tahmeana, kullankeltaisena ja tummanpunaisena spiraalina altaan pohjalle. Hän nuuhkaisi uudestaan. Ei voinut olla totta, veristä siirappia?
Kun jääkaapin kaivaukset paljastivat kelmeän käden torsoa muistuttavan iljetyksen, ilmeisesti siansorkan, ja ketsuppiin sotkettua spagettia, joka ryömi ohuina lonkeroina kattilasta, Lauran aivoissa alkoi herätä muistikuvia.
Nythän oli viimeinen päivä lokakuuta. Ja edellisellä viikolla Eve oli googlannut tautatietoja Halloween-artikkeliin, jota oli kirjoittamassa paikallislehteen. Eve oli jopa pyytänyt Lauraa ja Miraa katsomaan parhaita löytöjään. Grapevinen sivuilta oli löytynyt ohjeita aikuisten Halloween-juhlaan. ”Viiden aistin juhla”, niin siellä oli lukenut, ja perään oli kirjoitettu luettelo käytännön vinkkejä. Siansorkatkin oli mainittu.
Mysteeri ratkaistu.
Laura istui pöydän ääreen ja lusikoi teehensä hunajaa, ilman ei toivottuja lisämausteita. Häntä alkoi naurattaa. Evelle ja Miralle hän ei tunnustaisi, mutta itselleen hänen oli myönnettävä olleensa hetken aikaa kauhuissaan. Kämmenet olivat vieläkin hiestä nihkeät. Joku vastaveto olisi kehitettävä, sen verran paha veto tämä oli.
”No niin, saitte naurunne, kömpikäähän piiloistanne. Keitin teetä – ja täällä on siirappiakin!” Lauran huhuiluun vastasi vain ikkunasta puhaltava tuuli.
”Ollaanko me nyt kuurupiiloa. Mitäs jos toisin teille karkkia, niin voisitte lopettaa keppostelun. En ole sillä tuulella, että jaksaisin tätä koko iltaa.”
Ei vastausta. Sen sijaan Lauran nenään leijui outo haju. Hän oli kerran marjametsässä törmännyt äitinsä kanssa puoliksi syötyyn hirvenraatoon, jonka ympärillä kärpäset olivat pörränneet ekstaasissa. Hän tunnisti löyhkän: mädäntyvää lihaa.
Yläkerrassa narahtelivat lattialaudat, portaista kuului kolinaa. Äänet sekoittuivat toisiinsa, ja niihin yhtyi laukkaavan hevosen aikaansaama kopse. Olohuoneen pimennysverho oli vedetty alas. Vanhemmilta tupaantuliaislahjaksi saatu tykki heijasti seinälle kohtauksen tutusta kauhuelokuvasta – päätön ratsumies karautti uhrinsa kimppuun miekkaa heilutellen. Hengenhädässä kirkuva nainen täytti seinän.
Olohuoneen lattialla lojui avonainen valokuva-albumi. Laura lähestyi sitä ristiriitaisin tuntein.
”Haa, että piti sitten vetää vielä leffat ja valokuvatkin mukaan? Very funny, girls.” Laura kumartui katsomaan albumia. Sivulla oli kolme kuvaa; Mira bikineissään Kalajoen reissulla otetussa kuvassa, Eve viime vappuna valkolakissaan ja kolmannessa kuvassa hän itse koristelemassa kuusta edellisenä jouluna. Neljäs kuva puuttui. Laura jäi tuijottamaan tyhjää kohtaa.
Jokaisen kuvan yli oli vedetty rasti paksulla punaisella tussilla.
Laura otti tukea ovenpielestä. Heikotti. Jos tämä oli Even ja Miran mielestä huumoria, niin hän ei tuntenut ystäviään lainkaan.
Nojatuolissa, selin Lauraan, istui joku.
”Mira? Eve?” Ei vastausta. Laura puristi ovenkahvaa rystyset valkoisena.
”Vitun Halloween-hullut!”
Samassa yläkerrasta alkoi kuulua entistä kovempaa meteliä. Kuin Quasimodon ja Godzillan risteytys olisi tömistellyt vintillä. Jotain tulla kolisteli alas portaita.
Lauran sydämen jyskytys täytti alakerran. Hän veti henkeä niin syvään, että keuhkot tuntuivat halkeavan, puri hampaat yhteen ja lähestyi yläkertaan vieviä portaita. Päättäväisyys oli murentua, kun hän näki, mikä oli saanut aikaan äskeisen kolinan. Portaiden juurella lojui pyöreähkö möykky, jonka tarkemmat piirteet peittivät pitkät, tumman nesteen tahrimat hiukset.
Ilma puristui Lauran keuhkoista yhdellä henkäyksellä. Raivo sumensi katseen, kun hän syöksyi ylös kaksi askelmaa kerrallaan.
”Jumalauta likat! Nyt tuli mitta täyteen. Lähden tästä hullujenhuoneesta huomenna. Saatte leikkiä typeriä leikkejänne keskenänne! Tappakaa vaikka toisenne, ihan sama.”
Laura jatkoi karjumistaan koko matkan ylös. Yläeteiseen päästyään hän tempasi lähemmän makuuhuoneen oven auki sellaisella voimalla, että säikähti irrottaneensa oven saranoiltaan. Hän paiskasi oven saman tien kiinni ja kääntyi oksentamaan kaiteen yli sappinestettä, jota kupli ryöppyinä vatsanpohjasta asti. Hän puristi silmät kiinni niin tiukasti, että sattui, mutta kuva ei suostunut häviämään.
Kenen nyljetty ruumis hänen vuoteellaan retkotti? Kuuluiko hänen alaeteisestä löytämänsä pää tuohon torsoon?
Laura nieleskeli sapen makua suustaan. Ajatukset olivat kuin myrkky, joka jähmetti hänet niille sijoilleen. Vaikka hän kuinka yritti ajatella järkevästi, kääntää tilanteen huonoakin huonommaksi pilaksi, lamaannus ei poistunut.
Lauran äärimmilleen viritetyt aistit varoittivat häntä. Ne kirkuivat niin lujaa, että hänen piti painaa kädet korvilleen. Tiukasti. Ilma hänen takanaan liikahti. Hän ei uskaltanut kääntää päätään.
Jokin kosketti hänen olkapäätään kevyesti. Ote siirtyi olkapäältä kaulalle. Otteen tiivistyessä vuoden takaiset tapahtumat palasivat välähdyksinä: sekopää-Sallan syntymäpäivät, raju riita kolmikon yrittäessä estää tyttöä, kun tämä päätti levittää siipensä ja ponnistaa lentoon parvekkeelta, itkun ja kiroilun, levottomasti nukutun yön, oksennuksenmakuisen syysaamun. Ja Sallan huoneessaan, hiljentyneenä, mustat hiukset otsalle liimautuneina.
Punainen silkkivyö kaulalla kiilteli kuin tuore veri, jalat tavoittelivat tyhjää. Musta enkeli ilman siipiä.
Lauran silmissä sumeni. Alakerrassa stereot alkoivat pauhata täysillä. ”Bye, bye, beautiful...”

Tarja Sipiläinen on lappeenrantalainen kirjoittaja, joka on julkaissut mm. Iskussa, Usvazinessä ja Uusrahvaanomaisissa tarinoissa. "Viiden aistin juhla" on aiemmin ilmestynyt Jännityslukemisto-lehden numerossa 2 (2009).

Pearce Hansen: Halvaantunut tappajasimpanssi

2011-06-28T11:00:00.001+03:00

Kuulit oikein. Muija pettää minua. Se oli automaattisesti paha homma: hänen hygieniansa on aina ollut vähän vasemmalla kädellä hoidettua ja hän haluaa seksiä enemmän kuin espanjankärpäskuurilla oleva pukki. Haluaa sitä enemmän kuin pystyn tarjoamaan, jos tajuat mitä tarkoitan. Riittää, kun sanon, että en ole mikään Ron Jeremy.
En välitä niin kauan kuin muija on asiallinen. Mutta kun löydän jonkun tyypin haisevat alushousut vessasta tai kotiovella tulee vastaan kavereita, jotka vetää vielä vetoketjua kiinni? Voit vain kuvitella, mitä miehen mielessä liikkuu silloin.
Ja sitten minä luen yhden artikkelin lehdestä jostain paikallisen eläintarhan simpanssista, jonka selkäranka on vaurioitunut. Bonzo-raukka on halvaantunut vyötäröstä alaspäin, ne on jopa pistänyt sen rullatuoliin.
Minun kävi sitä simpanssia sääliksi. Meinaan, että sen ainoa duuni koko maailmassa oli olla siellä eläintarhassa ja seistä kun turistit tuijottaa ja heittää välillä niille omaa paskaansa, kun homma käy turhan tylsäksi. Nyt se ei voi tehdä edes sitä. Se on yhtä hyödytön kuin minäkin. Työntelee itseään siinä rullatuolissa kunnes kuolee, ja se on varmaan jossain suojeluohjelmassa, piilossa muilta simpansseilta. Meinaan että olen kuullut että simpanssit tappaa toisia simpansseja, ne on siinä mielessä yhtä edistyneitä kuin me ihmisetkin.
Silloin minulle tulee mieleen: me voidaan varmaan auttaa toisiamme.
Vuokraan teollisuuskämpän toisesta kerroksesta ja murtaudun eläintarhaan ja haen simpanssin sieltä pois, rullatuolin ja kaikki. Vien kaverin siihen kämppään ja hoidan sitä. Saan sen luottamaan itseeni. Tiesitkö ettei simpansseja voi opettaa potalle? Bonzolla oli varmaan hauskaa paskoa rullatuoliin ennen kuin hommasin sinne varaston kertakäyttövaippoja.
Säästän teidät treenausohjelman yksityiskohdilta, mutta valmistujaisjuhla menee näin: Yöllä, kun ketään ei ole näkemässä, vien Bonzon ulos kujalle ja vähän työnnän sitä ylöspäin että se pääsee paloportaille. Sen alavartalohan on ihan hyödytön, mutta sen ylävartalo toimii riittävän hyvin. Se kiipeää ylös käsillään ja ryömii sitten ikkunasta sisään ja raahaa kuolleita jalkojaan perässään. Se tömistelee sängylle, vetää esiin kolmekasin, joka on sen kainalokotelossa, ja ampuu kaikki pyssyyn ladatut kuusi harjoituspatia. Se tyhjentää pyssyn tavaratalon mallinukkeen, jonka olen piilottanut peiton alle. Mallinukella on jopa peruukki, suurin piirtein samaa väriä ja paksuutta kuin minun huoravaimoni tukka.
Bonzoa on helppo kouluttaa, se on fiksu. Opetan sille, että jos se tekee kaiken edellämainitun oikein ja järjestyksessä, se saa tupakka-askin ja pullon Old Overcoatia, jota se voi imeä. Jep, on oikeasti tosi hauskaa katsoa, kun Bonzo vetää ketjussa tupakkaa ja halaa pulloa. Olen aika onnekas kaveri, kun sille kelpaa noinkin halpa viina.
Ja sitten tulee se yö. Vien Bonzon talolle, jossa minä ja muija asutaan. Kuuntelen riittävän kauan, jotta olen varma siitä, ettei hän viihdytä jotain uutta herrasmiestä - sen kyllä kuulee, koska hän tykkää kiljua, koko talo tietää, kun hänellä on vieraita.
Mutta meidän kämppämme on hiljainen kuin hauta.
Ja ylös paloportaita ja ikkunan läpi luikkii Bonzo, ainoa ero on että tällä kertaa kolmekasiin on ladattu ihan oikeita luoteja. Odotan laukauksien ääniä, jotka kertoisivat vaimoni poistumisesta helvettiin. Kun laukaukset kuuluvat, haihdun ja Bonzo jää paikalle selvittelemään hommaa.
Odotan, mutta laukauksia ei tule. Joten hiivin ylös paloportaat ja kurkistan ikkunasta. Sisällä on hämärää, mutta jotain tapahtuu sängyssä, hahmoja erottuu tempoilemassa. Sitten kiljuminen alkaa.
Muijani kirkuu ja niin myös Bonzo, niin kuin ne olisivat tappamassa toinen toistaan. Sitten lamppu sängyn vieressä menee päälle ja minä näen, mitä minun sängyssäni tapahtuu.
Minun vaimoni on kiinnittänyt dildon Bonzon vyötäisille ja ratsastaa sillä niin kuin joku lehmityttö ja tuijottaa minua suoraan silmiin. Vitun apinan kyrpä voi olla kuollut ja halvaantunut, mutta se tietää täsmälleen, mitä on menossa, kummatkin kirkuvat irstasta viidakkomeininkiä toisilleen. Kun vetäydyn pois, tajuan, että muija tietää minun olevan paikalla ja että hän laittoi valot päälle tahallaan, hän haluaa, että minäkin näen.
Apinatalon orgioitten huudot saattavat minua kadulle, kun kompuroin alas kadulle.
Mutta ei saa lannistua, vai mitä? Kuulin yhdestä gorillasta naapurikaupungin eläintarhassa. Vanha Kong siellä on kärsinyt selkäydinvammasta niin kuin Bonzokin, mutta se on vaan vähän pahempi. Kong on kokonaan halvaantunut ja ne kouluttavat sitä liikkumaan rullatuolissa niin että se puhaltaa muoviputkeen. Kong on hyödytön, niin kuin minäkin. Niin kuin Bonzokin ennen kuin vaimoni oli tehnyt siitä seksilelunsa.
Murtaudun eläintarhaan ja nappaan Kongin sieltä ulos, pistän sen sähkörullatuoliin kaukosäätimen ja kiinnitän sen vyötäisille itsemurhapommittajan vyön, niin kuin niillä rättipäillä siellä Irakissa.
Ongelma on vain se, etten pysty nappaamaan Bonzoa ja vaimoani muualla kuin vammaisille tarkoitetuissa paikoissa.

"Paraplegic Killer Chimp" ilmestynyt Powder Burn Flash -blogissa 1.4.2008. Suom. Juri Nummelin; suomennos ilmestynyt ensimmäisen kerran Ässä-lehden numerossa 2 (2009). Julkaistu tekijän luvalla.
Pearce Hansen on amerikkalainen kirjailija, jonka esikoisromaani Street Raised (PointBlank) ilmestyi 2007.

Patti Abbott: Kirous-Johnny

2011-06-28T10:56:00.001+03:00

”Nimenne on siis Kirous-Johnny”, sanoi ylikonstaapeli Duffy. ”Ymmärsinkö oikein?”
”Sillä nimellä mua kutsutaan. Baseball-piireissä siis.” Kirous-Johnny pullisti rintaansa.
Hän istui Detroitin pääpoliisiasemalla yllään Detroit Tigersin virallinen peliasu ja piteli käsissään asuun kuuluvaa lippalakkia. Hän oli lyhyt, vain hiukan yli 160-senttinen, ja painoi tuskin kuuttakymmentä kiloa. Todennäköisesti hän oli saanut aikoinaan koulun pihalla kuulla paljon ikävämpiäkin nimityksiä kuin Kirous-Johnny.
”Kaveri, jonka tunnistitte rivistä, on täällä.” Ylikonstaapeli nyökäytti päätään kohti kalteroitua nurkkausta, jossa istui tukeva, kaljuuntuva mies. ”Hän sanoo että tuo teidän musta silmänne on omaa syytänne, härnäsitte häntä tahallanne. Häntä ärsyttää, että olette ompeluttanut nimen tuon pelipaidan selkään.”
Ylikonstaapeli Duffy nousi hitaasti tuolistaan ja kiersi Kirous-Johnnyn selän taakse. Pelipaidassa tosiaan luki Kirous-Johnny. Hän tökkäsi i-kirjainta sormellaan kuin lisätäkseen sen päälle pisteen.
Mies värähti. ”Teetin sen vasta sitten kun fanit alkoi käyttää sitä nimeä.”
”Meillä on todistaja, joka sanoo sen tapahtuneen ensi kerran radiossa”, ylikonstaapeli ilmoitti. ”Minulla on tässä kirjallinen tallenne kyseisestä Tiger Talk -ohjelman lähetyksestä. Elokuun 12. päivältä vuonna 2006.”
Hän poimi paperinipun pöydältä ja alkoi selata sitä. ”Kas tässä.” Hän kohensi silmälasejaan. ”Taylorilainen Tigers-fani soitti lähetykseen ja kertoi juontajalle kuulleensa teidän sanoneen, että olitte käynyt kahdessatoista matsissa eivätkä Tigersit olleet voittaneet niistä yhtäkään. Koko katsomo oli kuulemma kuullut teidän sanovan niin.”
”Mitä sitten? Niin siinä kävi.”
Ylikonstaapeli nosti katseensa papereista. ”Ei ainuttakaan voittoa yhtenäkään Tigersien huippukausista aina vuodesta -84 lähtien?”
Johnny ravisti päätään.
”Soittaja väittää teidän kehuskelleen, että kannatte kirousta. Yritittekö haastaa riitaa vai?”
”Ei tuntunu reilulta, kun Tigersit voitti yhtä mittaa.”
”Ja sekö sitten oli reilua, kun aloitte saada mainetta kirousmiehenä? Milloin kuulitte nimen ensi kerran?”
”Silloin samana iltana. Se vitsiniekka sieltä Taylorista sanoi ’Ja sinä olet Kirous-Johnny, vai?’ Koko katsomo nauro.”
”Se Taylorin mies sanoo että te nauroitte itsekin ja sanoitte: ’Kirous-Johnny, sepä se.’”
”Ehkä sanoinkin. Oli mukavaa, kun kaikki tiesi mun nimen.”
”Ja kuinka monta tappiota te vielä kävitte todistamassa, herra Kirous? Ei tullut sitten mieleenne jäädä kotiin? Tässä vaiheessa elettiin syyskuuta 2006, ymmärsinkö oikein?”
”Viisi vielä”, mies sanoi. ”Runkosarjan peleissä siis. Silloin yleisö alkoi buuata mulle eikä joukkueelle. Ostin lipun aitioon, mutta sielläkin mut tunnistettiin. En voinu mennä edes vessaan. Siinä vaiheessa ne oli hävinneet seitsemäntoista matsia”, hän kertasi, ”eikä siihen ole laskettu mukaan playoffseja.”
”No lasketaanpa ne sitten. Muistellaanpa hetki New Yorkia.”
”Olin käymässä siskon luona Astoriassa. Sillä sattui olemaan ylimääräinen lippu loppusarjan otteluun.”
Ylikonstaapeli katsoi miestä merkitsevästi. Tämä kaiveli takataskujaan ja veti esiin Tigers-nenäliinan, jolla pyyhkäisi ylähuultaan.
”Okei, okei, pyysin siskoa hankkimaan lipun. Maksoin siitä viisisataa taalaa.”
”Ja Tigers hävisi, eikö vain?” Poliisiaseman metelissä Duffyn ääni kuulosti kuiskaukselta.
”No joo, mutta sen jälkeen pysyttelin poissa. Rupes tulemaan uhkailusoittoja, joten päätin pitää matalaa profiilia. Sen jälkeen Tigersit alko hävitä ihan omia aikojaan. Mulla ei sen kanssa ollut mitään tekemistä.”
”Katsoitteko pelejä televisiosta?”
”Joo, mutta…”
Ylikonstaapeli pudisteli päätään. ”Ja nyt eletään vuotta 2007 eikä teitä päästetä enää stadionille. Yhyy!” hän vinkaisi pikkulapsen äänellä.
Johnny nyökkäsi. ”Niillä on mun kuva kaikkien sisäänkäyntien luona. Eivät päästä edes ulos autosta. Tuo kaveri” – hän viittasi kohti tukevaa miestä – ”päivystää kämppäni edessä vuoden -78 Torinossaan. Eilen, kun tulin kotiin, telkkari oli viety. Radio samoin.”
Hän vilkuili ympärilleen ennen kuin kuiskasi: ”Ja renkaat viillelty.”
Ylikonstaapeli vilkaisi kaltereiden takana istuvaa miestä ja nyökkäsi. ”Lähetän jonkun miehistäni vartioimaan kotianne tänä iltana.”
”Mutta tänään on vieraspeli Clevelandissa.”
Ylikonstaapeli Duffy kohautti olkapäitään. ”Parempi aloittaa saman tien.”
”Ai että ei enää matseja mulle?”
”Oletteko koskaan kuullut sanontaa ’uhrautua joukkueen puolesta’?”

"Johnny Jinx" ilmestynyt alun perin Flash Pan Alley -nettilehdessä 6.7.2007. Suom. Lotta Sonninen. Julkaistu tekijän luvalla. Published with permission of the author.
Patti Abbott on yhdysvaltalainen kirjoittaja, joka on julkaissut lukuisia novelleja eri nettilehdissä. Hänen novellejaan on aiemmin suomennettu Iskussa ja Ässässä. Abbottin blogi on täällä.

Seppo Tuisku: Kuolema iskee takaisin

2011-06-28T10:36:00.000+03:00

Tohtori Klaus Vaaralla oli ollut kylliksi aikaa eritellä itseään. Hän tiesi täsmälleen, mikä hänet oli katkeroittanut, mutta tämä tieto ei vähentänyt hänen katkeruuttaan, päinvastoin. Hän tunsi joutuneensa elämässä lapsipuolen asemaan, ja vaikka näkyvä kilpailu jo olikin poissa päiväjärjestyksestä, kalvoi hänen mieltään halu vielä edes kerran onnistua elämässään. Mutta hänen toivettaan uhkasi vaara... Keinoilla millä hyvänsä hän oli päättänyt torjua sen.
Ehkä hän ei koskaan olisi joutunut tällaisen tilanteen eteen, jos kohtalo olisi ollut hänelle suosiollisempi. Klaus Vaara oli joutunut luopumaan tuottavasta praktiikastaan, kun sodassa saatu reumatismi oli vähitellen tehnyt hänet miltei liikuntakyvyttömäski. Ehkä katkeruus ei olisi päässyt pesiytymään hänen mieleensä niin pahoin, jollei hänen nuori vaimonsa olisi lähtenyt toisen, terveen miehen matkaan. Sen jälkeen tohtori Vaaran elämänote oli herpaantunut, jäytävä katkeruus sydämessään hän oli vetäytynyt maalle, pieneen huvilaansa, jossa hän yhä asui.
Hän tunsi olevansa elämän marttyyri. Hän vihasi ihmisiä, mutta osasi peittää kaiken kasvojensa liikkumattoman naamion taakse, minkä lääkärin työ oli hänelle opettanut. Hänen päivänsä kuluivat kirjojen parissa sekä vähäkalaisen joen rannalla istuskelussa, yksitoikkoisessa heittouistimen nakkelussa.
Talvisin hän oli koettanut kirjoitella, aluksi lääketieteellisiä artikkeleita, mutta kyllästyttyään niihin, salapoliisiromaaneja. Kustantajat olivat kuitenkin säännöllisesti palauttaneet hänen käsikirjoituksensa. Ne olivat liian julmia, jopa sadistisia. Ja jälleen kerran Klaus Vaara tunsi joutuneensa syrjityksi...
Mutta sitten hän oli saanut hoitajakseen nuoren, varsin sievän ja erittäin sydämellisen neitosen, Anneli Laaksosen. Vähitellen mies oli tuntenut katkeruuden sulavan mielestään. Väistämättömästi hän rakastui tyttöön. Kun asia kirkastui Vaaralle, täytti entistä suurempi katkeruus hänen ajatuksensa - tietenkään hän ei voisi voittaa tytön rakkautta eikä koskaan saisi häntä omakseen. Ja miten rujo, rampa mies voisi saada elämänhaluisen, kauniin naisen pysymään luonaan...
Kuitenkin itsepäinen toivo pysytteli hengissä epätoivon ja katkeruuden ohella. Hän koetti kömpelösti voittaa tytön sydämen omakseen antamalla lahjoja, korottamalla hänen palkkaansa miltei yli varojensa sekä olemalla hänelle niin ystävällinen kuin osasi. Rakkauttaan hän ei rohjennut tunnustaa, peläten toisen purskahtavan nauruun tai saavansa osakseen jotakin muuta yhtä raatelevaa...
Aika kului, Anneli oli palvellut Vaaralla jo pari vuotta, eikä hänellä sinä aikana ollut tohtorin tietämän mukaan ollut ainoatakaan miestuttavaa. Tyttö oli ujo ja hiljainen, niin että Vaara toivoi hänen kauneudestaan huolimatta välttävän kylän komeat miehet. Vähitellen mies uskoi tytön kuuluvan vain hänelle. Hän rohkeni vihjaista tälle, että hän testamenttaisi koko omaisuutensa Annelille, jos tämä jäisi häntä hoitamaan hänen kuolemaansa saakka...
Tyttö oli mennyt hämilleen eikä tiennyt, mitä sanoa, eikä Vaara ollut hoputtanut häntä antamaan vastausta. Hän oli ollut huomaavinaan, että tyttö oli sen jälkeen ollut hänelle ystävällisempi, ja joskus Anneli lauleli miltei päivät pitkät. Mies tuudittautui onnellisiin ajatuksiin, kunnes...
Olisihan hänen pitänyt osata laskea yhteen tytön pitkät kaupassa viipymiset ja senjälkeiset iloisuuden kaudet. Mutta hänelle tuli täydellisenä yllätyksenä kylän komeimman talon ainoan pojan vierailu. Ensi näkemästä lähtien Klaus Vaaran viha Pentti Aholaa kohtaan oli täydellinen, vaikka nuori mies olikin varsin miellyttävä.
Tämä oli se tohtori Vaaran toivetta uhkaava vaara, jonka hän oli päättänyt torjua keinolla millä hyvänsä. Kun nuoret lähtivät kävelylle ja heidän iloinen naurunsa kuului yli läheisen kosken pauhun, lisääntyi Vaaran katkeruus ja viha pisara pisaralta. Aivan itsestään hänen mieleensä juolahti ajatus murhasta. Kuolema missään muodossa ei ollut outoa tohtorille, hän itsekin oli sota-aikana ilman omantunnontuskia antanut pahoin haavoittuneille liian suuren annoksen morfiinia. Oikeastaan hän siis oli jo tehnyt monta täydellistä rikosta. Eikä hän ollut edes vihannut noita toivottavasti haavoittuneita...
Murhapäätös oli valmis, mutta sen toteuttamisesta hänellä ei vielä ollut mitään suunnitelmaa. Missä, miten ja millä? takoi hänen aivoissaan. Hänellä ei ollut edes ampuma-asetta. Ja hän tahtoi tehdä tavallisen rikoksen. Kun Pentti Ahola kuolisi, suostuisi sureva Anneli varmaan helposti "turvallisen" vanhan miehen vaimoksi, tohtori kaavaili tunteettomasti. Mutta miten hän voisi tehdä murhan joutumatta siitä kiinni?
Vihdoin Klaus Vaara sai hallussaan olevasta tikarista aatteen. Oikeastaan sen synnytti tikarin kädensijan päässä oleva rengas, kun hänen mieleensä joulahti, että siihen voisi kiinnittää narun, jolla kaukaa heitetty ase voitaisiin vetää takaisin... Vaara ymmärsi, ettei hän puolirampana voisi suoralla hyökkäyksellä päästä iskemään tikaria uhriinsa. Mutta miten hän pääsisi kyllin lähelle uhriaan voidakseen edes piilosta heikkovoimaisilla, reumatismin runtelemilla käsillään heittää aseen joltisellakin tarkkuudella maaliinsa? Hän jo hylkäsi ajatuksen, mutta se palasi seuraavana päivänä hänen mieleensä, kun hän ensimmäistä kertaa sinä keväänä kokeili heittouistinaan kosken alapuolella, vanhalla kalastuspaikallaan, jonne johti vartavasten tehty rullatuolin mentävä polku. Vaara kykeni kyllä jotenkin keinottelemaan itsensä sinne ja sieltä takaisin, mutta sitä hänen hoitajattarensa ei tiennyt, sillä mies antoi mielellään tytön työntää hänet kosken alapuolelle.
Sinä aamuna Vaara ei nauttinut kalastuksesta, mutta Anneli sitäkin enemmän, sillä vastarannalla oli onkimassa Pentti Ahola. Nuoret huutelivat kosken pauhun yli toisilleen lapsilleen lemmekkäitä asioita, jotka okaina työntyivät rullatuolissa istuvan miehen sydämeen. Hänen murhasuunnitelmansa kypsyi nopeasti, kun hän kuuli Pentti Aholan ilmoittavan tytölle, että hän tulisi illalla samalle paikalle onkimaan. Se oli selvä vihjaus Annelille, joka näytti ymmärtäneen, mihin hänen mielitiettynsä tähtäsi.
Tohtori Vaara tuli toisenkin kerran sinä päivänä uistelemaan. Hän pyysi Annelia jättämään hänet yksin siksi aikaa, kun tyttö kävisi ostoksilla. Tapahtui, kuten hän oli toivonut. Mutta Vaara ei ryhtynytkään uistelemaan, vaikka etäämpää katsoen olisi niin voinut luulla. Hän oli sitonut tikarin heittoistuimen tilalle ja kokeili, miten tarkkaan hän kykeni heittämään murhaavan aseen toiselle rannalle hiekkaan. Aikojen kuluessa hänestä oli kehittynyt taitava virvelivavan käyttäjä, hänen veroistaan sai hakea kaukaa. Reumaattisilla käsilläkin kävi heitto hyvin, niin että tikari suhahti lähes kolmekymmentä metriä leveän joen yli tarkoitettuun kohtaan tarkemmin kuin kevyt uistin. Ja harjoittelun avulla Vaara saavutti semmoisen osumatarkkuuden, että hän tiesi voivansa vaikeuksitta lähettää tikarin vastarannalla istuvan ihmisen rintaan. Tikarin pitkä terä tekisi uhrista äkkiä lopun. Sen jälkeen hän kelaisi tikarin takaisin luokseen ja keinottelisi itsensä rullatuoleineen huvilaan. Viha antaisi voimia... Jos häntä epäiltäisiin murhasta, ei kukaan kuitenkaan keksisi, miten kaikki oli tapahtunut. Murhaajan jälkiä etsittäisiin tietenkin uhrin luota, eikä tikaria koskaan löydettäisi, sen Vaara kätkisi tuolinsa istuimeen.
Tyytyväisenä tohtori Vaara jäi odottelemaan hoitajatartaan. Kun tyttö vihdoin saapui, oli uistin paikoillaan siiman päässä ja mies valitti kehnoa kalaonneaan. Vaara näytteli hyväntuulista ja hieman kiusoitteli tyttöä Pentti Aholasta, saaden toisen sievästi punastumaan.
Tuli ilta. Anneli valmistautui lähtemään mielitiettyään tapaamaan. Klaus Vaara valmistautui tekemään tytön ja tämän rakastetun tapaamisen mahdollisimman järkyttäväksi. Hän oli ikkunsta nähnyt Pentti Aholan astelevan onkineen joen vastakkaista rantaa, kohti kosken suvantoa.
Kaikki oli valmiina murhaa varten. Kun tyttö lähti, ei Vaara viivyttelyt, vaan hivuttautui rullatuoliinsa, otti virvelin, jossa tikari killui, ja pyöritteli itsensä ulos. Ovet olivat auki, eikä talossa ollut korkeita kynnyksiä rullatuolilla liikkumisen helpottamiseksi. Ulkoeteisen ovikin oli tasan hiekoitetun pihatien kanssa. Mies vilkaisi siihen suuntaan, jonne tyttö oli lähtenyt. Häntä ei enää näkynyt puiden takaa. Kestäisi melkein puoli tuntia ennen kuin tyttö ehtisi kiertää sillan kautta toiselle rannalle ja kosken alle. Siinä ajassa kaikki olisi valmista...
Rullatuolille tehty tie oli pensasistutusten varjoastama, niin ettei Vaaraa näkynyt, kun hän kiireesti rullasi itsensä onkipaikkaansa kohti. Rannalla kasvavien leppein välitse hän näki Pentti Aholan seisovan vastarannalla ja katselevan vähän väliä joen yläjuoksulle päin, toivoen kai näkevänsä Annelin, mutta se oli joessa olevan mutkan takia mahdotonta. Oli viileähköä, koskesta nousi usvaa, ja pettävä "sininen hämärä" kietoi maiseman. Varovasti ja järkähtämättömmästi tyyni Klaus Vaara hivutti rullatuolinsa sopivaan kohtaan, kahden lepän väliin, josta oli hyvä heittää. Tästä Ahola ei huomaisi häntä yhtä helposti kuin hänen tavallisesta uistelupaikastaan.
Sopiva hetki oli tullut. Mies ei edes katsellut uhkaavan vaaran suuntaan. Vaara kohotti heittovapansa, katsahti, että tikari oli oikein siiman päässä - ja vapa viuhahti ilmassa, tikarin suhahtaessa yli usvaisen joen. Sihisten nylonsiima purkautui kelalta. Yhtäkkiä vastarannalla seisova mies parkaisi ja kouraisi rintaansa, mutta samassa hänen jalkansa pettivät. Kun mies vaipui maahan liki vesirajaa, ryhtyi Vaara vimmatusti kelaamaan siimaa takaisin rullalle. Tikari irtosi uhrin rinnasta, ja Vaara kuuli hänen heikosti valittavan. Siima kiertyi nopeasti rullalle, veden kalvossa vain värisi siiman viistämä jälki.
Äkkiä Vaaran kylmä tyyneys katosi, kun Pentti Ahola kohottautui vaivalloisesti käsiensä varaan ja huusi. Vaara unohti hetkeksi siiman kelaamisen, mutta jatkoi sitä entistä kiivaammin, kun Ahola tuiskahti takaisin tantereeseen ja vieri puolittain veteen.
Tohtori Vaara oli jo miltei saamaisillaan tikarin omalle rannalleen, kun se yllättäen tarttui johonkin kiinni, vain muutaman metrin päässä rannasta. Mies kirosi ja koeti kiskoa, mutta pohjaan äskeisen lyhyen kelaustauon aikana painunut tikari ei irronnut. Täytyisikö hänen katkaista siima ja jättää tärkeä todistuskappale helposti löydettävään paikkaan? Se merkitsisi murhaajan paljastumista... Ei sopinut tehdä niin. Vaara kiskoi siimasta, ja tikari tuli näkyviin vedenpinnalle. Se oli kiinni jossakin tulvan ajamassa risussa! Jos vain siima kestäisi kiskoa, saisi hän tikarin varmasti pois...
Hammasta purren mies veti, niin että joustava siima kiristyi kuin viulun kieli, mutta oksa, johon ase oli tarttunut, jousti myös... Äkkiä kylmä väristys kulki miehen selkää pitkin. Hän näki vastarannalla Annelin valkean hahmon. Tyttö kirkaisi nähdessään pää vedessä makaavan miehen. Kylmä hiki nousi Vaaran otsalle. Millä hetkellä hyvänsä tyttö voisi huomata hänet. Samalla hetkellä, kun Anneli alkoi huutaa apua ja yritti vetää Pentti Aholaa kuiville, kiskaisi hätääntynyt Vaara kaikin voimin siimasta.
Hän kuuli napsahduksen ja tunsi siiman löyhtyvän, kun tikaria pitävä oksa katkesi. Vastaavanlaisissa tilanteissa, kun johonkin risuun tarttunut uistin oli ponnahtanut vetäjää kohti siiman jännittämänä, hän oli kyennyt helposti väistämään kevyen esineen, mutta raskaampaa tikaria, joka lensi ilman halki suuremmalla nopeudella, hän ei kyennyt väistämään kyllin nopeasti. Tikarin terä tunkeutui syvälle hänen kurkkuunsa...

Ilmestynyt alun perin Ilmarisen julkaisemassa lehdessä Jännityslukemisto-Seikkailukertomuksia, 40/1959. Julkaistu tekijän luvalla.
Seppo Tuisku (s. 1935) on suomalaisen lukemistoviihteen suuria näkymättömiä, joka kirjoitti ensimmäiset novellinsa Sirpale-lehteen jo 1950-luvulla. Myöhemmin Tuisku avusti paljon Ilmarisen kustannusliikkeen lehtiä ja toimi 1960-luvulla Outsiderin haamukirjoittajana Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuissa. Vuonna 1969 Tuisku nimettiin Jerry Cottonin päätoimittajaksi; myöhemmin hän alkoi toimittaa myös FinnWestiä. Teoksessa Outoja jälkiä (toim. Juri Nummelin, Turbator 2011) on Tuiskun novelli "Ei helmiä sioille" (Elämä, 1973).

Jussi Katajala: Murmanskin syksy

2011-06-28T10:17:00.000+03:00

Vasili käveli ilman kiirettä kohti Jaroslavin kantapaikkaa. On tavallaan Jaroslavin onni, että minä teen sen, Vasili ajatteli, sillä Volodja olisi voinut lähettää asialle jonkun muun, esimerkiksi Bogdanin. Jo pelkkä ajatus Bogdanista sai sataman suunnalta puhaltavan tuulen tuntumaan Vasilista entistä hyisemmältä. Murmanskin kaduilla vaelsi lomalle päässeitä merivoimien sotilaita ja reppuselkäisiä nuoria, teknillisen korkeakoulun opiskelijoita. Opiskelijat toivat Vasilin mieleen Anushkan ja hän mietti, mitä tytölle kuului. Viime tapaamisesta oli ainakin kaksi vuotta. Ohi kiitävien autojen joukossa vilahti turvapalvelu Alekton arvokuljetusauto. Vasili osti matkan varrelta pienestä myyntikojusta vodkapullon, jonka laittoi päällystakin taskuun.
Jaroslavin kantapaikka oli ränsistynyt ja ankea juottola, jota ei ulkoa päin olisi välttämättä arvannut baariksi ellei sen likaisenharmaaseen betoniseinään olisi maalattu mustalla maalilla tekstiä ”Bar Gorshkov”. Vasili pohti, mitä toveri amiraali olisi ajatellut kunniakseen nimetystä baarista. Amiraali oli kuitenkin kuollut jo aikoja sitten eikä ollut nähnyt kotimaansa rappiota. Vasili haki olutta ja istuutui nurkkapöytään odottamaan. Hän päätti pitää päällystakin yllään, koska baarin lämmitys oli lähes olematon.
Ilta oli jo pitkällä kun Jaroslav viimein saapui. Vasili odotti, että Jaroslav oli hakenut vodkansa ja mennyt istumaan ennen kuin nousi ja meni hänen luokseen. Jaroslav ensin yllättyi ja sitten ilahtui nähdessään vanhan armeijakaverinsa. Vasili istuutui Jaroslavin pöytään.
- Mikä sinut tänne toi? Jaroslav ihmetteli.
- Liikeasiat, Vasili vastasi epämääräisesti. – Mitä sinä täällä teet? En ole kuullut sinusta mitään sen jälkeen, kun häivyit Pietarista.
- Olen töissä kalastusaluksella, Jaroslav vastasi.
Vasili ja Jaroslav kumosivat vodkapaukkuja ja vaihtoivat kuulumisia. Vasili piti kuitenkin huolen, että pysyi vodkan määrässä Jaroslavia jäljessä. Kovinkaan moni kuudennen komppanian jermuista ei ollut enää hengissä. Viina, huumeet ja väkivalta olivat vieneet suurimman osan, muutama oli lähtenyt oman käden kautta. Pistooli tuntui Vasilin povitaskussa painavana ja kylmänä. Vasili tunsi hetken haikeutta kuunnellessaan Jaroslavia, mutta terästi sitten itsensä.
Perjantai-illan kääntyessä yöksi Vasili ja Jaroslav päättivät lähteä muualle, koska humalaiset merisotilaat huusivat ja haastoivat riitaa. Vasilin maininta takin taskussa olevasta vodkapullosta sai Jaroslaviin liikettä. Jaroslav pummasi heille kyydin joltain ryyppykaveriltaan, joka ei ollut vielä niin humalassa etteikö olisi pystynyt kääntämään rattia. Ankean betonilähiön sijaan auto kaarsikin Vasilin hämmästykseksi poispäin kaupungista. Tiesikö Jaroslav jotain? Vasili aprikoi. Hän avasi päällystakkinsa, jotta saisi vedettyä pistoolin esiin nopeasti, mikäli tarvetta ilmenisi.
Auto kiipesi Murmanskin vierellä kohoavalle kukkulalle ja pian näkyviin ilmaantui pitkä rivi sekalaisista tarvikkeista kyhättyjä rakennuksia. Jaroslav selitti niiden olevan autotalleja.
- Kalastajat ja merimiehet pitävät näissä autojaan ollessaan merillä, Jaroslav sanoi. – He asuvat täällä ollessaan maissa. Jotkut miehet taas tulevat tänne pakoon vaimojaan. Juovat vodkaa ja ovat korjaavinaan autojaan.
Kuljettaja jätti heidät erään autotallin luokse ja lähti takaisin kaupunkiin onnistuen melkein pysymään yhdellä kaistalla. Jaroslav avasi oven ja sytytti valon. Hänen autotalliinsa oli vedetty sähköjohto, josta sähköyhtiö ei varmastikaan tiennyt mitään.
- Tervetuloa kotiini, Jaroslav sanoi.
Sisällä oven edessä oli vanha kolhiintunut Nissan. Autotallin takaosassa oli pöytä, pari tuolia ja sänky. Jaroslav loihti jostain pari lasia sekä purkillisen suolakurkkuja. Miehet istuivat pöydän ääreen. Vasili korkkasi vodkapullon ja he ottivat heti ryypyt. Vasili antoi katseensa kiertää. Hän huomasi surukseen eräällä hyllyllä käytettyjä ruiskuja.

- Eikös sinulla ollut vaimo ja tytär? Jaroslav kysyi. – Mitä heille kuuluu?
- Erosimme jo kauan sitten. Muija on Kiovassa jonkun ukrainalaisen sängyssä ja Anushka opiskelee Moskovassa lääketiedettä. Kumpaakaan en ole nähnyt pitkään aikaan.
- Paska juttu. Et ole muuten sanonut, millaisissa liikeasioissa olet Murmanskiin tullut?
Vasili päätti kertoa totuuden. Hän otti pistoolin ja laski sen pöydälle eteensä. Jaroslav tuijotti pistoolia epäuskoisena.
- Sinä olet jättänyt velkoja maksamatta väärille ihmisille, Vasili sanoi. – Luulitko olevasi täällä piilossa? Tambovin jengi hallitsee Murmanskin satamaa ja sana touhuistasi on kulkeutunut Pietariin asti.
- Sinä...työskentelet Volodjalle? Jaroslav kysyi epäuskoisena.
- Olen työskennellyt hänelle niin monta vuotta, että ihmettelen itsekin miten olen vielä hengissä. Ehkä se johtuu siitä, että sain eloonjäämisoppini Afganistanissa. Olen nykyisin hänen luottotorpedonsa.
- Miten sinä olet hänen hommiinsa päätynyt?
- Tarvitsin rahaa ja hän tarvitsi miehiä, jotka osaavat käsitellä aseita. Nämä nuoret idiootit, joita Volodja palkkaa ovat saaneet oppinsa amerikkalaisista elokuvista ja kuolevat melkein heti miliisin luoteihin. Minä pidän pääni ja perseeni matalana enkä räiski ympäriinsä. Minä tähtään ennen kuin vedän liipaisimesta.
- Nyt olet sitten tullut perimään velkoja, niinkö? Ei minulla ole rahaa maksaa Volodjalle.
Vasili pudisti päätään.
- Minua ei lähetetty hakemaan rahaa. Minut lähetettiin tappamaan sinut.
Kesti hetken ennen kuin Jaroslav käsitti, mitä Vasili oli sanonut.
- Tappaisitko sinä minut? Mehän olimme yhdessä Afganistanissa.
- Tämä ei ole henkilökohtaista. Lupaan tehdä sen siististi ja nopeasti pistoolilla. Usko minua, pahempiakin vaihtoehtoja löytyisi. Haluatko mennä metsään vai hoidetaanko homma täällä?
Jaroslav nuolaisi huuliaan ja vilkaisi pistoolia.
- Entä jos nappaan pistoolisi ja ammun sinut?
Vasili kohautti olkapäitään.
- Sitten Volodja lähettää jonkun muun hoitamaan homman. Et pääse pakoon.
Jaroslav painoi kasvonsa käsiinsä ja ryhtyi Vasilin järkytykseksi itkemään. Jaroslav iski nyrkillään pöytää.
- Se ei ole oikein! Jaroslav huusi. - Meidät hylättiin sodan jälkeen. Minä tarvitsen aineita pystyäkseni nukkumaan. Eikö sinulla muka ole painajaisia Afganistanista?
- Minulla on nykyisin uusia painajaisia, Vasili sanoi.
Itse asiassa painajainen oli melkein sama, mutta kasvottomat mujahideenit olivat muuttuneet kasvottomiksi OMON-joukkojen miliiseiksi. Kummassakin painajaisessa Vasili ampui häntä päin hyökyvää vihollislaumaa kunnes hänen aseensa iskuri löi tyhjää. Vanhempi painajainen loppui siihen, kun mujahideenit saivat hänet kiinni. Uudemman painajaisen lopussa Vasili katseli, kuinka kymmenien lasertähtäinten punaiset pisteet tanssivat hänen kehollaan.
Jaroslav hieroi päätään ahdistuneena. Sitten hän kohotti katseensa ja tuijotti Vasilia suoraan silmiin.
- Minä saan hommattua rahat, jos autat minua, Jaroslav sanoi. - Jonkun matkan päässä Murmanskista on laiton kasino nimeltä Krokotiili. Pohjoisen laivaston upseerit ja läheisten suljettujen kaupunkien asukkaat käyvät siellä pelaamassa.
- Aiotko ryöstää kasinon? Siellä on varmasti kymmenittäin vartijoita.
- En kasinoa vaan auton, jolla rahat viedään Murmanskiin pankkiin. Tapailin yhtä hölösuuta Alekton sihteeriä, joka kertoi arvokuljetusauton reitin kun juotin häntä tarpeeksi. Auto kulkee sivuteitä, jottei herätä huomiota, mutta siinä on kaksi vartijaa. Yksin en saa pidettyä heitä aisoissa, eikä täällä ole ketään, kehen luottaisin. Auta minua ryöstämään arvokuljetusauto, niin voin maksaa velkani ja säästän henkeni.
Vasili epäröi. Ajatus tuntui huonolta, mutta häntä säälitti armeijatoverinsa ahdinko. Vasili kaatoi itselleen ryypyn ja joi sen kerralla. Vodkan lämmittäessä mahaa hän teki päätöksensä.
- Me tarvitsemme aseita, Vasili sanoi. – Minulla on vain pistooli. Sillä ei pidetä kahta vartijaa kurissa.
Jaroslav virnisti, nousi ylös ja meni sänkynsä luokse. Hän kaivoi jotain sängyn alta ja käännähti äkisti. Vasilin sydän jätti yhden lyönnin väliin hänen nähdessään Jaroslavilla AK-47 rynnäkkökiväärin, jonka piippu oli suunnattu suoraan häneen. Hän päätti kuitenkin olla yrittämättä napata pistooliaan pöydältä. Jaroslav ampuisi hänet täyteen reikiä ennen kuin hän ehtisi itse ampua laukaustakaan.
- Ruki vehr, kapitalist! Jaroslav huusi. – Pikku matkamuisto Afganistanista.
Jaroslav palasi pöydän luokse ja laski rynnäkkökiväärin pöydälle.
- Toimiiko tuo? Vasili kysyi.
- Olen pitänyt sen kunnossa. Merisotilailta saa ammuksia aineita vastaan. Käyn aina välillä metsästämässä kun rahat eivät riitä ruokaan.
Vasili otti rynnäkkökiväärin ja käänteli sitä käsissään. Ase oli kolhuinen, mutta vaikutti toimivan moitteetta.
- Milloin seuraava kuljetus on?
- Perjantain ja lauantain tuotot tuodaan Murmanskiin sunnuntaiaamuna. Meillä on siis huominen aikaa suunnitella keikkaa.
Jaroslav kömpi aamuyöllä omaan sänkyynsä ja Vasili meni Nissaniin nukkumaan. Hän käänsi etupenkin melkein vaakatasoon ja nukahti pian päällystakki peittonaan. Keikan suunnittelua jatkettiin seuraavana aamuna vodkan voimalla. Vasili ja Jaroslav kävivät kaupungilla hankkimassa tarvikkeita. Naamarit löytyivät helposti, mutta univormun hankkiminen vaati hieman työtä. Parilla vodkapullolla ja ruplatukolla sekin onnistui. Iltapäivällä he kävivät Jaroslavin Nissanilla etsimässä sopivaa väijytyspaikkaa ja kun sellainen löytyi, he palasivat kaupungille syömään.
Volodja soitti kesken ruokailun Vasilin puhelimeen, mutta Vasili päätti olla vastaamatta. Hän ei halunnut ryhtyä selittämään, miksi Jaroslav oli vielä hengissä ja mitä hän oli aikeissa tehdä. Volodja ei ilahtuisi ajatuksesta, että hänen alaisensa sekaantuisi arvokuljetusauton ryöstöön sen sijaan, että hoitaisi vain hänelle annetun tehtävän. Vasili ei myöskään halunnut valehdella, ettei ollut vielä löytänyt Jaroslavia. Joku Tambovin jengistä oli saattanut nähdä hänet Jaroslavin seurassa ja tieto saattaisi kantautua Pietariin asti. Vasili järkeili, että kunhan hän veisi velkarahat Volodjalle, tämä ei kyselisi Murmanskin tapahtumista.
Jaroslav olisi halunnut jatkaa ruoan jälkeen iltaa Murmanskin juottoloissa, mutta Vasili pakotti hänet palaamaan autotallille. Vasili piti huolta siitä, ettei Jaroslav käyttänyt aineita keikkaa edeltävänä iltana. Hän ei myöskään antanut Jaroslavin juoda tolkuttomasti vodkapaukkuja, mistä Jaroslav valitti pitkään ja hartaasti. Lopulta Vasili joutui vetoamaan kersantin arvoonsa ja määräämään käskyäänellään sotamies Jaroslavin nukkumaan.
Sunnuntai valkeni kylmänä ja harmaana. Vasili ja Jaroslav ajoivat hyvissä ajoin väijytyspaikalle. Jaroslavin Nissan vietiin jonkin matkan päähän piiloon toisen sivutien varrelle. Jaroslav hikoili, vapisi ja oli hermostunut. Vasili mietti jo koko keikan peruuttamista, mutta päätti jatkaa, koska ei keksinyt muuta tapaa hankkia rahoja. Kun Vasili oli vaihtanut vaatteet, he menivät väijytyspaikan luokse odottamaan. Odotusta kesti pari tuntia, joiden aikana kului paljon tupakkaa. Viimein kuului lähestyvän auton ääntä. Molemmat laittoivat naamarit päähänsä. Jaroslav meni rynnäkkökiväärin kanssa piiloon väijytyspaikan luona olevien puiden taakse. Vasili kävi makaamaan maahan kasvot maata kohden niin, ettei hänen kädessään ollut pistooli näkynyt.
Hetken päästä paikalle ajoi Alekton tunnuksilla varustettu Lada Niva. Vasilin mieleen tuli ajatus, että ehkä Alekton auto ei pysähtyisikään vaan ajaisi hänen ylitseen. Ehkä vartijoita oli kielletty pysähtymästä, vaikka mitä tapahtuisi? Alekton auto kuitenkin pysähtyi ja vähän ajan päästä sen moottori sammutettiin. Vasili oli laskelmoinut oikein. Alekton vartijat eivät voisi tyynesti ohittaa miliisin univormussa keskellä tietä makaavaa miestä vaan tulisivat tutkimaan, mitä oli tapahtunut. Vartijat tunsivat lojaaliutta miliisejä kohtaan eikä heidän radionsa kantaisi täältä asti Murmanskiin, jotta he voisivat ilmoittaa tapahtuneesta. Väijytyspaikka oli sopivasti läheisen kukkulan luomassa katveessa.
Auton molemmat ovet suljettiin ja hiekkatie rahisi vartijoiden askelista. Kun askeleet olivat tarpeeksi lähellä, Vasili pyörähti kyljelleen ja tähtäsi lähempää vartijaa pistoolillaan. Vartijat hämmentyivät nähdessään miliisin, jonka kasvoilla oli Stalin-naamari ja joka tähtäsi heitä pistoolilla. Samassa Jaroslav ilmaantui metsiköstä rynnäkkökiväärin kanssa kasvoillaan Lenin-naamari. Vasili nousi seisomaan.
- Ottakaa rauhallisesti, Vasili sanoi. – Haluamme vain rahat. Antakaa auton avaimet ja käykää maahan makaamaan.
Vartijat vilkuilivat toisiaan sekä ryöstäjiä, mutta eivät tehneet elettäkään totellakseen. Nuorempi vartija yritti siirtää kätensä aseensa kahvalle.
- Käsi irti pistoolista! Jaroslav huusi hermostuneena.
Nuorempi vartija siirsi kätensä vähän kauemmaksi aseestaan. Kumpikaan ei antanut auton avaimia tai käynyt maahan makaamaan. Vasili alkoi hermostua.
- Teille ei käy mitään, jos vain tottelette ja me saamme rahat, Vasili toisti.
Vanhempi vartija ryhtyi ottamaan avaimia vyöltään ja Vasili siirsi katseensa häneen. Nuorempi vartija näki tilaisuutensa tulleen ja yritti vetää aseensa. Hän ei ehtinyt ampua laukaustakaan ennen kuin Jaroslav veti liipaisimesta. Sarjatulella ollut AK-47 rätisi ja vartija kaatui maahan luotien lävistämänä. AK-47 vaikeni ja äkillinen hiljaisuus jähmetti kaikki niille sijoilleen. Jaroslav tointui ensimmäisenä ja riensi kuolleen vartijan luokse.
- Minä käskin tuota pentua pitämään näpit irti pistoolista, Jaroslav selitti lähes paniikissa todettuaan vartijan todella kuolleen.
- Ammu hänet, Vasili sanoi tylysti ja nyökkäsi kohti toista vartijaa.
Vanhempi vartija katsoi kauhuissaan ensin Vasilia ja sitten Jaroslavia.
- Mitä sinä sanoit? Jaroslav kysyi. – Se oli vahinko, miksi minä tuon toisen ampuisin?
- Sinä muutit juuri ryöstön ryöstömurhaksi, Vasili sanoi kylmästi. – Jos tulee ruumiita, todistajia ei jätetä.
Jaroslav kohotti aseensa, mutta ryhtyi empimään ja laski aseensa.
- Minähän sanoin, että se oli vahinko, Jaroslav uikutti. – En minä ole murhaaja.
- Mitä sinä höpiset? Ei sinulla Afganistanissa ollut ongelmia vetää liipaisimesta.
- Sota on eri asia kuin kylmäverinen murha!
Vasili laittoi pistoolinsa povitaskuun ja nappasi rynnäkkökiväärin Jaroslavin kädestä. Hän ei halunnut käyttää omaa asettaan, ettei kuolleita vartijoita pystyttäisi yhdistämään häneen. Jaroslav saisi molempien vartijoiden kuoleman niskoilleen. Oma syynsä, kun oli mennyt tyrimään.
- Luuletko tuomaria kiinnostavan, ammuitko vartijan tahallisesti? Vasili ärähti. – Minua ei kiinnosta kitua loppuelämääni Ognenny Ostrovin saarella, vaikka loppuelämäni siellä olisikin lyhyt.
Hän laittoi rynnäkkökiväärin yksittäistulelle ja ampui vartijaa rintaan. Vartija lysähti polvilleen ja Vasili ampui häntä uudestaan. Vartija kaatui maahan kasvoilleen ja makasi liikkumatta. Vasili ampui varmuuden vuoksi vielä kolmannen kerran ennen kuin riisui naamarinsa. Jaroslav riisui myös naamarinsa paljastaen kalpeat kasvot. Vasili otti auton avaimet kuolleelta vartijalta ja käveli auton taakse.
- Keikka on mennyt niin päin helvettiä, että puuttuisi enää ettei autossa edes olisi rahaa, Vasili murahti.
Vasili avasi takaluukun. Tavaratilassa oli kuusi mustaa putkikassia. Vasili avasi yhden laukuista ja havaitsi helpotuksekseen sen olevan täynnä rahaa. Vartijoiden ruumiit raahattiin piiloon läheiseen maakuoppaan. Jaroslav peitteli ruumiit hätäisesti, minkä jälkeen he palasivat Alekton autolle. Vasili meni matkustajan puolelle ja käski Jaroslavin ajaa oman autonsa luokse. Hetken päästä Jaroslav oli jo rahojen lumoissa ja oli lähes unohtanut kuolleet vartijat.
- Mitä me teemme lopuille rahoille? Jaroslav kysyi. – Kasseissa on paljon enemmän rahaa kuin mitä tarvitsen maksaakseni velkani.
- Ota niin paljon kuin haluat, Vasili vastasi. – Vie vaikka kaikki. En halua joutua selittämään Volodjalle, mistä olen yhtäkkiä saanut kassillisen rahaa.
- Minä ainakin lähden täältä perslävestä jonnekin, missä on lämmintä, Jaroslav sanoi. – Vaikka Espanjaan. Mikset lähtisi mukaan? Ryypätään ja rellestetään rahat. Kun rahat loppuvat, tehdään uusi keikka ja vaihdetaan maisemia.
Ajatus houkutteli Vasilia hetken aikaa, mutta sitten hän pudisti surullisena päätään.
- Volodjan hommista ei jäädä eläkkeelle. Tiedän liikaa hänen touhuistaan, jotta hän voisi päästää minut menemään. Hän etsisi minut käsiinsä, menisin mihin tahansa.
- Lupaan lähettää sinulle kortin Espanjasta, Jaroslav virnisti.
Kun he pääsivät Jaroslavin auton luokse, Vasili nousi kyydistä soittaakseen Volodjalle. Jaroslav jäi autoon suunnittelemaan, miten tuhlaisi rahat. Puhelimessa oli kenttää juuri sen verran, että sillä sai soitettua.
- Sinua on vaikea tavoittaa, Volodja sanoi. – Yritin soittaa eilen. Mitä oikein puuhasit? Joko Jaroslav on mullissa?
- Oli eilen vähän hommia, Vasili sanoi epämääräisesti. – Jaroslav maksoi velkansa, joten en nähnyt mitään syytä päästää häntä päiviltä. Lähden tänään takaisin Pietariin.
- Rahat ovat mukava bonus, mutta sinut lähetettiin kylmentämään Jaroslav. Tapa hänet.
- Mutta hänhän maksoi velkansa, Vasili vastusteli. – Miksi hänet pitäisi kylmentää?
- Koska minä sanon niin ja koska hän maksoi velkansa vasta kun oli aivan pakko. Jos hänet jätettäisiin henkiin, se olisi huono esimerkki muille. Muutkin luulisivat saavansa rajoittamattoman takaisinmaksuajan. Onko asiassa vielä jotain epäselvää?
- Entä jos hän maksaisi kunnon korkoa velalle? Vasili kysyi epätoivoisena.
- Minä tiedän, että hän on sinun vanha armeijakaverisi, Volodja vastasi. – Bogdan kertoi sen minulle. Hän ehdotti sinun lähettämistäsi, jotta saamme selville oletko vielä lojaali. Eikö tyttäresi muuten opiskele Moskovassa? Bogdan on siellä päin asioilla ja hän veisi varmasti mielellään terveisiä tyttärellesi.
- Se ei ole tarpeen, Vasili sanoi. – Hoidan homman loppuun.
Vasili palasi Alekton autoon. Jaroslavin hymy katosi, kun hän näki Vasilin ilmeen.
- Volodja haluaa sinut yhä hengiltä, Vasili sanoi. – Hän aikoo tehdä sinusta varoittavan esimerkin.
- Et kai sinä minua ampuisi? Jaroslav kysyi.
Vasili ei sanonut mitään.
- Anna minä otan yhden kassillisen rahaa ja häivyn. Sano Volodjalle, että olen kuollut. Lupaan pitää matalaa profiilia etkä kuule minusta enää koskaan.
- Yhtä matalaa profiilia kuin täällä Murmanskissa? Sinä onnistut aina hankkiutumaan vaikeuksiin. Jossain vaiheessa Volodja saisi kuitenkin selville, että olet hengissä ja minä olen valehdellut. Paskat minä itsestäni, mutta en halua tyttärelleni käyvän mitään.
- Ammutaan Volodja!
- Hänellä on henkivartijoita.
- Hankitaan kasa aseita ja viedään niitä pirulaisia mukanamme niin paljon kuin mahdollista. Kaadutaan saappaat jalassa. Räiskitään niin kuin amerikkalaisissa elokuvissa!
- Tämä ei ole amerikkalainen elokuva, Vasili sanoi.
Hän otti aseensa povitaskusta ja ampui Jaroslavia ohimoon. Sitten hän pyyhki aseesta sormenjälkensä ja laittoi sen Jaroslavin käteen. Tunnontuskiin tullut ryöstäjä ampui itsensä, siihen johtopäätökseen miliisit tulisivat, Vasili mietti. Ase voitaisiin yhdistää sekalaiseen määrään rikoksia Pietarissa, mutta sitä ei pystyttäisi enää yhdistämään häneen. Jaroslav ei kertoisi Vasilin osuudesta tapahtumiin. Jos joku olisikin nähnyt hänet Murmanskissa, hän olisi vain Jaroslavin tuntematon ryyppykaveri.
Vasili nousi Alekton autosta ja haki Jaroslavin autosta kassin, jossa miliisin univormu oli ollut. Hän vaihtoi vaatteensa ja sulloi miliisin univormun kassiin. Sitten hän palasi Alekton autolle. Vasili avasi takaluukun, avasi yhden mustista putkikasseista ja sulloi omaan kassiinsa niin paljon rahanippuja kuin siihen vain mahtui miliisin univormun lisäksi. Loput rahat hän kaatoi maahan ja heitti kassin tien sivuun. Sitten hän tyhjensi loputkin kassit ja heitteli tyhjät kassit pitkin tienviertä. Tuuli levitteli seteleitä eikä kukaan pystyisi sanomaan, puuttuiko rahaa ja jos, niin kuinka paljon. Vasili meni Jaroslavin autoon ja ajoi pois.
Vasili ajoi niin lähelle Murmanskia kuin uskalsi ja hylkäsi auton tienvarteen. Hän jätti avaimet virtalukkoon ja ovet lukitsematta toivoen auton katoavan. Vasili otti rahat ja miliisin univormun sisältävän kassin ja lähti kävelemään hämärtyvässä illassa kohti Murmanskia. Kassissa oli rahaa niin paljon, että Jaroslavin velkojen jälkeenkin sitä jäisi sievoinen summa. Alkoi hiljalleen sataa lunta. Lumi peittäisi suuren osan jäljistä, Vasili ajatteli tyytyväisenä.
Vasili katsoi kelloaan ja arvioi ehtivänsä hyvin kello 22 aikoihin lähtevään Pietarin junaan. Juna pysähtyisi Vienan Kemissä tunnin ajan, joten Vasili ehtisi käydä lähettämässä Anushkalle paketin. Jos tytöllä oli vähääkään järkeä päässään, hän ei ryhtyisi huutelemaan tuntemattomalta lähettäjältä tulleesta rahalähetyksestä vaan käyttäisi rahat opiskeluunsa. Miliisin univormun hän heittäisi ikkunasta jollain syrjäisellä rataosuudella.
Vasili päätti, että hänen pitäisi hankkiutua eroon Bogdanista. Bogdan yritti ilmiselvästi hankkiutua Volodjan suosioon ja oli laskenut sen varaan, että Vasili ei kylmentäisi Jaroslavia, jolloin hän pääsisi eroon Vasilista. Bogdan olisi varmasti tarjoutunut itse hoitelemaan sekä Jaroslavin että Vasilin jos Vasili ei olisi totellut. Vasililla olisi junamatkalla Pietariin aikaa miettiä, miten hoitelisi Bogdanin.

Jussi Katajala on espoolainen kirjoittaja, joka on julkaissut lukuisia novelleja eri lehdissä, kuten Seikkailukertomuksissa, Usvassa ja MeNaiset.fi:ssä. Lisäksi hänen novellikokoelmansa Nereidien saleista pohjoisille rannoille on luettavana ilmaiseksi täällä.

2010-12-21T18:21:00.002+02:00

Isku tulee tästä!

Isku iskee toisen kerran!

2010-12-21T18:17:00.000+02:00

Iskun toinen nettinumero ehtii läjäyttää lukijoita päähän juuri ennen joulua, mutta kovin jouluisesta meiningistä ei voi puhua, sen verran karua kamaa kirjoittajat vyöryttävät.

Vuoden 2010 kakkosnumeroon tulikin jännästi pieniä teemoja. Harry Shannon ja Tomi Jänkälä tarjoilevat ensimmäisen, mutta hys-hys, aiheesta ei sen enempää ettei pilata hyviä tarinoita. Toinen teema liippaa läheltä parisuhteita ja epäonnista seksiä: näistä kirjoittavat Tuomas Saloranta (no, ei Tuomas oikeastaan käsittele parisuhteita), S. J. Hintsala ja Iisa af Ursin. Salorannan ja Hintsalan jutut ovat K18, sen verran hilpeätä menoa niissä on. Perhe-elämän ihanuuksia löytyy myös veteraani Morris Hershmanin novellista "Osallistuva vaimo" - niin, ja miksei myös Rob Kantnerin "Kärpänen lensi ohi". Kummatkin tarinat on aiemmin julkaistu suomeksi eri yhteyksissä ja ovat hyvä esimerkki siitä, että kiinnostavia tarinoita on ilmestynyt erilaisissa lukemistoissa vielä 1980-luvullakin.

Muista myös Iskun edellinen, kehuttu numero! Seuraavan kerran Isku tulee ensi keväänä. Tai no, todennäköisemmin juhannusaattona kuuden aikaan illalla, jos vanhat merkit paikkansa pitävät. Stay tuned!

Iisa af Ursin: Päätös

2010-12-21T17:37:00.000+02:00

Raimo oli luvannut pysähtyä ensimmäisellä huoltoasemalla napapiirin yläpuolella ja sen hän myös teki. Eija juoksi korkokengissään naistenvessaan. Raimo nousi hitaasti Bemarista ja kopeloi povitaskuaan. Siellä se oli edelleen, tallessa. Rekkakuskit polttelivat tupakkaa ringissä rekkojensa muurin takana suojassa viimalta. Kinokset liikkuivat autojen valokiilassa kuin hermostuneet villieläimet.
Raimo jäi seisomaan kahvilan ikkunan eteen. Hän puhalsi suustaan huurupilven ja yritti muodostaa renkaita vyöttämään pakkasilmaa. Rekkakuskien matala puhe kuului viiman yli. Raimo näki Eijan tulevan wc:stä ja kävelevän tiskille kännykkä korvalla. Punaiseksi värjätyn siilitukan ympäröimä suu kävi lakkaamatta. Vaimo näytti peliautomaatilta, räikeältä ja mekaaniselta. Imi loputtomasti rahaa, muttei koskaan antanut mitään takaisin.
Kahvi höyrysi. Raimo kietoi sormensa pahvimukin ympäri. Eija kailotti edelleen kännykkäänsä huomaamatta muiden asiakkaiden ärtyisiä katseita. Pronssihäämatka olikin osoittautunut huoltoasemakiertoajeluksi; hän oli odottanut näkevänsä revontulia ja aitoja saamelaisia kulttuuriympäristössään, istuvansa poronnahkataljoilla takkatulen ääressä ja juovansa kuumaa rommitotia. Mutta mitä hän näki: jäistä tietä silmänkantamattomiin ja pelkkiä ankeita huoltoasemia, joissa ainoita nähtävyyksiä olivat rekkakuskit valuttamassa tirisevää lihapiirakkarasvaa suupielistään. Tämä oli tulos, kerrankin kun Raimo osoitti jonkinlaista aloitekykyä. Romanttinen yllätysmatka, tosiaan.
Raimo irrotti kätensä kahvimukista. Sormet hehkuivat punaisina ja hän poistui vessaan lorottamaan niiden päälle jääkylmää vettä.
Edellisen kerran Raimo oli ollut tällä huoltoasemalla kymmenen vuotta sitten. Nyt samasta, tarhaisesta vessan peilistä katsoivat vanhan miehen kasvot. Tupakointi vanhentaa, sanotaan. Raimo hymyili vinosti. Hänet se olisi pitänyt nuorena.
Hän ei ollut polttanut kymmeneen vuoteen. Kahdeksantoista vuoden putki oli loppunut seinään, kun hän oli noussut rekkaansa Salossa ja ajanut yhdeltä istumalta Jäämerelle pysähtyen vain tankkaamaan huoltoasemilla. Hän oli heittänyt punaiset Marlboronsa rantajyrkänteltä mereen kartsa kerrallaan. Viisikymmentä Venäjältä tuotua kartsaa, 500 askia, 10 000 tupakkaa. Sitten hän oli ajanut takaisin Saloon morsiamensa luokse.
Eija ei voinut sietää tupakoitsijoita. Hän oli tehnyt asian selväksi: joko hän tai savukkeet. Eikä Raimo ollut empinyt. Hän oli hullaantunut tomeraan tyttöystäväänsä jonka kapeille lanteille laskeutuivat pellavanvaaleat hiukset. Matka Jäämerelle oli jäänyt Raimon viimeiseksi reissuksi rekkakuskina. Eijan isänä perustama ketjumarkkinointiyritys oli lakanut tuottaa tulosta ja Raimo oli siirtynyt siisteihin sisähommiin. Sitten mukaan kuvioon astuivat oma talo, velat ja lapsettomuus. Heikkoa spermaa heikolla aviomiehellä, puhuttiin Eijan suvussa.
Peilistä katsova vieras mies yritti lyödä Raimoa turpaan. Raimo väisti. Olivat vanhat refleksit kunnossa.
Eija papatti edelleen kännykkäänsä kun he kävelivät ulos kahvilasta. Rekat olivat lähteneet. Niiden muodostaman suojaisen poukaman kohdalla oli nyt vain tyhjä parkkialue. Joitakin lumikinoksia pyörähteli jäätyneellä asvaltilla. Raimo heitti purukumin suuhunsa ja jauhoi sitä startatessaan auton liikkeelle. Eija tiuskaisi, ja hän heitti purkan ikkunasta tavaksi tulleella eleellä.
Eijan mielestä heidän olisi pitänyt etsiä hotelli yöksi. Hirviä ja poroja vilisi teillä öiseen aikaan, puhumattakaan susista. Raimo vastasi, että he ajavat kunnes Jäämeri tulee vastaan. Sinnehän oli satoja kilometrejä, Eija kauhistui. Raimo nukahtaisi rattiin ja he kuolisivat, auto törmäisi vastaantulevaan rekkaan liukkaalla tiellä ja he murskaantuisivat. Eija oli liian nuori kuolemaan. Hän saisi veritulpan autossa istumisesta, puhumattakaan, jos joutuisi nukkumaan penkillä; hän halusi kunnon ravintolaan, pehmeään vuoteeseen ja siistiytymään huoltoasemien rasvan- ja öljynkärystä.
Raimo ei vastannut. Hän ajoi. Tienpinta oli jäinen ja lumi vihmoi tuulilasiin.
- Sinä tapat meidät, Raimo, Eija toisteli. - Me kuolemme kohta, Raimo. Raimo. Raimo!
Pysähdyn Jäämerellä, Raimo tokaisi ja vaikeni.
Matka jatkui läpi lumipyryn. Huoltoasemia tuli ja meni. Maisema heidän ympärillään muuttui yhä mäkisemmäksi, tiet kapeammiksi ja tunturit alkoivat kohota pimeydestä. Joitakin valopisteitä näkyi siellä täällä, yksinäisiä taloja erämaassa. Radiossa soi iskelmä toisensa perään. Eijan taukoamaton, kimeä ääni sekoittui musiikkiin. Hän pääsisi takuulla ennätystenkirjaan, mietti Raimo, sulki taas korvansa ja keskittyi tuijottamaan tietä. Hän laski kilometrejä. Vielä neljäsataa, kaksisataa, sataviisikymmentä. Enää kolmekymmentä, seitsemän, kaksi.
Raimo sammutti moottorin ja he nousivat ulos autosta. Jäämeri avautui heidän edessään aamuyön pimeydessä. Se velloi vapaana tuulen armoilla. Täysikuu heijastui lumikiteistä ja Bemarin valot työnsivät kiilansa kinoksiin. Eija ojenteli puutuneita jalkojaan, hytisi ja valitti. Edes yli 14 tunnin ajomatka ei ollut saanut vaimoa hiljaiseksi. Huoltoasemien jälkeen ensimmäinen paikka, mihin Raimo oli suostunut pysähtymään, oli tuulinen rantajyrkänne keskellä korpea. Missä oli hotelli, missä takkatuli, lämmin suihku ja merellinen aamiainen?
Raimo tunsi sydämensä kohdalla jotakin kovaa. Siellä se oli odottanut Salosta asti. Hän tarttui vaimoonsa, työnsi tämän jyrkänteeltä alas ja otti punaisen Marlboro-askin povitaskustaan. Raimo laittoi savukkeen huulelle ja sytytti. Savurenkaat kehystivät taivaanrannan ja kaukaa kuului jäänmurtajan huuto.

Ilmestynyt alun perin teoksessa Toisten muistoja: Turun yliopiston luovan kirjoittamisen antologia. Toim. Iida Rauma ja Harri Lapinoja. Luovan kirjoittamisen opiskelijayhdistys Kammio: Turku 2007.
Kirjoittaja on kirjallisuuden jatko-opiskelija, joka on toiminut myös vapaana toimittajana ja kustannustoimittajana. Ursinin novelleja on julkaistu Turun ylioppilaslehdessä, Ekho-lehdessä ja Turun yliopiston luovan kirjoittamisen antologioissa. Lisäksi hän on kirjoittanut juttuja muun muassa Peiliin, Kulttuurivihkoihin ja Nuoreen Voimaan.

Rob Kantner: Kärpänen lensi ohi

2010-12-21T16:55:00.002+02:00

- Olet yksityisetsivä, Carol sanoi. - Etkö olekin?
- Kuusitoista tuhatta dollaria! Wheel of Fortunen juontaja Pat Sajak huudahti. - Mitä aiotte tehdä nyt?
- Minä pyöritän, kilpailija vastasi.
- Okei, Sajak sanoi epäluuloisesti kilpailijan kumartuessa pyörittämään onnenpyörää.
Käänsin katseeni tv:stä Caroleen. - Tiedät hyvin, että olen yksityisetsivä. Entä sitten?
Carole laski dekkarinsa vatsalleen ja liukui puoli-istuvaan asentoon sohvalla. - Yksityisetsivissä on yleensä hohtoa, hän sanoi.
- Kuka sellaista väittää?
Kilpailija oli valinnut M-kirjaimen. Sajak esitti valittelunsa. Seuraava kilpailija kiepautti pyörää yleisön hurratessa ja taputtaessa käsiään. Katsoin taas Carolea, joka tuijotti minua pistävästi. - Kirjat, elokuvat, hän vastasi.
- Ai ne!
- Niin, ne! Olen lukenut paljon kirjoja viime aikoina ja...
- Sittenhän voisit antaa minulle neuvoja silloin tällöin, sanoin ja ehdin kääntää katseeni takaisin ruutuun nähdäkseni neulan pysähtyvän KONKURSSIN kohdalle.
- Lisäksi, Carole jatkoi, - kirjojen yksityisetsivät selvittelevät aina jännittäviä juttuja, ottavat kiinni rikollisia ja ajavat oikeuden asiaa. Ja sinä vain löhöät lepolassessa sikari toisessa ja oluttölkki toisessa kädessä ja heiluttelet ukkovarpaitasi ilmassa risoine sukkinesi.
- Mitä sinä oikein ajat takaa?
Carole oikaisi selkänsä sohvalla ja risti mailin pituiset, ruskettuneet säärensä. - En tiedä. Pyysin sinut luokseni viettämään iltaa, ja mitä me sitten teemme? Istua jökötämme paikoillamme.
- Tällainen minä olen. Osoita minulle jokin mukava pikkurikos, niin lähdetään pitämään hauskaa, virnuilin vastaukseksi. - Kerjäläisillä ei ole valinnan varaa.
- Minä en ole kerjäläinen!
Minulta pääsi korskahdus. - En minä sitä tarkoittanut. Tar...
- Kerjäläisillä ei ole valinnan varaa! kilpailija kiljaisi.
- Oikein! Sajak huusi orkesterin melun ja yleisön suosionosoitusten lävitse.
- Minä keksin sen ensin, mutisin itsekseni.
Carole taputti pilkallisesti yhdellä kädellään. Will Sommers, Carolen kuusivuotias, vaalea pojanjässikkä, tallusti huoneeseen. - Ben, voitko auttaa minua?
Minun on syytä mainita, ettei Will ole minun lapseni, vaan Carolen. Ja Carolen kanssa olin seurustellut vakituisesti jonkin aikaa, mutta siitä ei ollut tullut mitään. Platoninen suhteemme perustui molemminpuoliseen tarpeeseen. Carole hoiti paperiasiani ja minä korjailin hänen taloaan. Palvelu palvelusta. Rahaa ei liikuteltu; olimme vain kaksi pientä ratasta kuutamourakoinnin laajassa maailmassa.
- Mikä hätänä, Will?
- Luetko minulle tämän kirjan? Will kysyi ja tuli ujosti lähemmäs.
- Totta kai.
En ollutkaan vielä viettänyt aikaani pojan kanssa, ja sitä paitsi kirjailija oli televisiossa juuri valitsemassa palkintoaan, ja tiesin hänen saavan luonnollista koko olevan posliinikoiran.
Will ojensi kirjan minulle. Tunsin hyvin sen sinisen kanssan. Tohtori Seussin Kärpänen lensi ohi. Tarinan tunsin vieläkin paremmin, sillä olin lukenut sen Willille miljoonia kertoja. Tarinassa pikkukaveri sotkeutuu takaa-ajoon ja sen myötä mitä huimimpiin seikkailuihin. Juttu muistutti arkitodellisuutta yhtä paljon kuin Carolen dekkarit. Will ei saanut koskaan tarpeekseen kirjasta. Hän istui hiljaa paikallaan ja kuunteli, kun minä luin, nyökkäili välillä, mutusteli sanoja suussaan silmät kirkkaina ja kasvot hehkuen, näennäisesti täysin tietämättömänä tapahtumien kulusta. Hän oli tajunnut viihteen perustarkoituksen.
- Hyvät herrat, Carole sanoi. Katsoimme häneen. - Ellette pane pahaksenne, minulla olisi teille tehtävä ennen kuin syvennytte kirjaanne. Tarvitsemme maitoa.
- Ohhh, Williltä päässi.
- Älä huoli, sanoin hyvin tietäen, että olin parhailleen juomassa viimeistä olutta. - Käyn hakemassa. Autokin pitää tankata ja ostaa savukkeita.
- Voinko lähteä mukaasi? Will kysyi.
- Ellei äidilläsi ole mitään sitä vastaan. Onko sinulla? kysyin Carolelta.
- Ei ole. Mutta Ben! Vain pieni suklaapatukka. Älkääkä jääkö norkoilemaan.
Ojensin käteni Willille. - Haemme vain maidot, sanoin Carolelle rutiininomaisesti. Aivan kuin olisin sanonut: tylsää, tylsää, tylsää.

- Ostetaanko karkkia kaupasta, Will kysyi.
- Katsotaan, vastasin hajamielisesti, sillä tuijotin edessämme ajavaa keltaista Toyota Coronaa. Etupenkillä istui pariskunta, ja alkuillan hämärässä näin heidän riitelevän. Mies istui ratissa ja nainen hänen vierellään. Enimmäkseen he katsoivat toisiaan eivätkä eteensä ja sinkauttelivat hiljaisia herjojaan. Pidin Mustangini Toyotan takapuskurissa ja seurasin tiiviisti välikohtausta.
- Tai purkkaa, Will sanoi.
- Joo joo.
Nainen iski kuljettaa ohimoon. Mies tarttui naisen permanenttiin, tempaisi pään lähelleen ja sysäsi sen sitten päin oikeanpuoleista sivuikkunaa. Puristin tiukemmin rattia. - Jeesus!
- Mitä? Will kysyi.
Punainen valo välkkyi takapeilissäni. Vilkaisin olkani yli. Moottoripyöräpoliisi. Käänsin ratista oikealle, hiljensin vauhtia ja toivoin poliisin ajavan ohi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan seurasi kannoillani kun pysähdyin pientareelle. Sammutin moottorin, avasin hansikaslokeron. Poliisi nosti pyöränsä jalalle ja lähti kävelemään Mustangiani kohti etsiessäni papereita. - Nyt meille kävi ohraisesti, Will.
- Voi ei, Will huokaisi.
Annoin poliisille ajokorttini, rekisteriotteeni sekä vakuutustodistuksen. Mies tuijotti papereita ja sitten minua. - Ajoitte viittäkymppiä kolmenkymmenenviiden mailin alueella.
Toyota oli häipynyt näkyvistä. - Niin kai, myönnän virheni. Kirjoittakaa lappu ja sillä selvä.
- Mukavaa, että olette samaa mieltä. Käyn näppäilemässä tietokonettani. Tulen heti takaisin.
Poliisi lähti pyörälleen, mutta oli päässyt vain muutaman metrin päähän, kun vanha, ruostunut farmariauto hurautti ohitsemme kolhien samalle tien toiselle puolelle pysäköityä kuplavolkkaria. Seuraavaksi kuulin sireenin ulvontaa. Moottoripyöräpoliisi ajoi rinnalleni. - Ajakaa varovaisemmin ensi kerralla, hän huikkasi, sysäsi paperit käteeni ja ampaisi kuin luoti farmariauton perään.
- Mitä nyt? Will kysyi.
- Onneksi Jumala on olemassa, vastasin, laitoin vaihteen sisään ja kaasutin autoni liikkeelle.
Will istui polvillaan istuimella ja tähysi kojelaudan yli.- Mitä se poliisi tekee nyt?
- Lähti pidättämään pahoja kavereita. Katso.
Ajoin sivutiellä melkein viittäkymppiä pysyäkseni poliisin perässä, joka puolestaan saavutti nopeasti farmariautoa. Takaa-ajettu autoilija ei hiljentänyt vauhtia. Poliisi, joka ohjasi pyöräänsä aloittelijan mahtipontisuudella, siirtyi vasemmalle ja kaasutti farmariauton rinnalle. Hetken he ajoivat rinnatusten, sitten farmariauto käänsi vauhtiaan hiljentämättä vasemmalle ja pakotti poliisin yhä lähemmäs tien reunaa. Poliisi ei älynnyt hiljentää, vaan ajautui penkereelle ja edelleen ruohikkoa kasvavaan ojaan. Hän olisi todennäköisesti pysynyt pystyssä ellei olisi jarruttanut. Pyörä liukui sivuttain ja rojahti nurmikkoon; poliisi jatkoi matkaansa toiseen suuntaan aivan kuin ratsunsa selästä ammuttu cowboy.
Hiljensin hieman vauhtia päästyämme miehen kohdalle. Poliisi nousi seisomaan päätään pudistellen; loukattua ylpeyttään lukuun ottamatta hän näytti olevan kunnossa. Huusin ikkunasta miehelle: - Yritän saada sen kiinni!
Sysäsin kakkosen sisään ja lähdin takaa-ajoon. Mustangini renkaat ulvoivat ja painauduimme istuimiamme vasten.
- Saammeko sen kiinni, Ben? Will kysyi innoissaan.
- Jes, sir. Lainvalvoja on aina paikalla, mutisin vastaukseksi.
Farmariauto kääntyi oikealle. Minä myös, ja auton rallivirityksen vuoksi paljon nopeammin. Vaihdoin taas ja saavutimme farmariautoa. Tulimme vanhalle asuinalueelle; tien varrella oli siellä täällä pysäköityjä autoja. Farmariauto pujotteli huolettomasti autojen lomassa ja kolhi niitä matkallaan. Pysyttelin yhä kannoilla, ja olin varma, että takaa-ajetun pakomatka päättyisi pian, ja niin se päättyikin. Farmariauto ohitti nipin napin maasturin ja samassa kuljettajan oli käännettävä jyrkästi oikealle väistääkseen omakotitalon pihalta peruuttavaa autoa. Renkaat iskivät terävään reunukseen, hyppäsivät sen päälle ja kaatoivat kolme postilaatikkoa peräperää. Matka jatkui kohti kadun reunaan pysäköityä Hertziltä vuokrattua kuorma-autoa. Oikea eturengas, joka oli ilmeisesti vaurioitunut osuessaan kadun reunakiviin, päätti sillä hetkellä lähteä omille teilleen, ja farmariauto menetti lopullisesti ohjattavuutensa. Se joutui sivuluisuun ja jysähti kuorma-autoa vasten.
Vaihdoin pienemmälle, jarrutin ja pysäytin autoni parinkymmenen päähän farmariautosta. Sammutin moottorin, vedin esiin .45:n ralli-istuimen alta ja sysäsin oven auki. Farmariautonkin kuljettajanpuoleinen ovi oli auki, ja näin nuoren ja laihan käkkäräpään lähtevän juoksemaan tyhjälle, ruohoa kasvavalle tontille.
- Pysy autossa, huusin Willille, hyppäsin ulos autosta ja lähdin käkkäräpään päerään. Sata metriä juostuani tiesin tekeväni turhaa työtä. Käkkäräpää oli kaksikymmentä vuotta minua nuorempi, hän oli paremmassa kunnossa ja hänellä oli runsaasti adrenaliinia veressään. Välimatka kasvoi tasaisesti. Sitten hän kipusi edessä olleen kolmimetrisen verkkolanka-aidan yli ja pudottautui vaivattomasti maahan kuin olisi tehnyt sitä koko ikänsä. Minä pysähdyin ruohikolla ja katsoin metsän siimekseen katoavan käkkäräpään perään. Pistooli roikkui raskaana ja hyödyttömänä kädessäni. Vaikka ajatus houkuttikin, niin minulla ei ole tapana ampua ihmisiä pelkän kaahaamisen takia.
Henkeä haukkoen laahustin takaisin Mustangille. Will ei ollut noudattanut kehotustani, vaan käveli epäröiden kohti kuorma-auton kanssa naimisiin mennyttä farmariautoa, jonka kaksi rengasta oli puhjennut ja joka sylki höyryä moottoristaan. - Takaisin, Will! huusin.
Will katsoi minua ja kuulin hänen sanovan: - Vauva itkee.
- Takaisin autoon!
- Vauva itkee! Will huusi puolestaan.
Kävelin hänen luokseen ja jostakin farmariauton uumenista kuulin vaimeaa ulinaa. Pitelin Willin loitolla toisella kädelläni ja avasin takaoven. Ilta oli jo hämärtymässä, mutta näin selvästi lapsen tiukasti sidottuna turvaistuimella. Pienet saapasjalat heiluivat ilmassa ja hampaattomat vauvankasvot katsoivat minuun haikeasti.

- Onko se tyttö vai poika? Will kysyi takapenkiltä.
- Luullakseni poika. Sillä on sininen paita. En ole tutkinut tarkemmin. Vaikka hajusta päätellen pian minun olisi pakko.
Vauvan itku oli muuttunut ajoittaiseksi uikutukseksi. - Nätti vauva, Will sanoi. - Mitä me teemme sillä, Ben?
- Etsitään puhelin, sanoin ja käännyn oikealle nelikaistaiselle kauppakadulle. - Turvaistumieen on maalattu puhelinnumero. Varmaan äidin numero.
- Miksi mies juoksi karkuun?
- Ei aavistustakaan.
Vasemmalla oli itsepalveluhuoltamo. - Käydään tuolla tankkaamassa. Samalla voin soittaa. Okei, Will?
- Minun täytyy käydä pissalla.
- Sekin järjestyy.
Käänsin Mustangin huoltoaseman pihaan ja pysäytin sen bensapumpun viereen. Noustessani autosta näin tummaihoisen, farkkuihin pukeutuneen nuoren miehen tulevan ulos toimistorakennuksesta. - Tankkaanko autonne, sir?
- Luulin tätä itsepalveluasemaksi.
- On ilo saada palvella, mies virnisti.
Ihmeitä tapahtuu aina. Nixonin valtakauden jälkeen kukaan ei ole vaivautunut tankkaamaan autoani. - Kuten haluatte. Onko teillä puhelinta?
- Sori, se on rikki. MIes otti bensaletkun, painoi nappia ja avasi autoni bensaluukun. - Koettakaa onneanne kadun yläpäässä.
- Okei. Will kapusi ulos Mustangista. - Kulman takana, luulisin, sanoin hänelle. Poika nyökkäsi ja lähti kävelemään. Minä nojasin puskuriin ja katsoin sisään takaikkunasta. Vauva makasi hiljaa turvaistuimessaan ja tuijotti suu avoinna ympärilleen.
- Minne poika meni? bensa-aseman hoitaja kysyi.
- Vessaan, vastasin huolettomasti.
Bensapumppu sulkeutui. Huoltoaseman hoitaja veti letkun nokan ulos luukusta ja työnsi sen mittariin. Minä kaivoin lompakon esiin ja etsin sopivaa rahaa. Samassa näin bensa-aseman hoitajan kävelevän poispäin. - Onko bensakin ilmaista? huusin hänen peräänsä.
Mies ei vastannut eikä katsonut taakseen, vaan käveli päättäväisesti bensa-aseman oven eteen pysäköidylle, uudehkolle Chevy Novalle ja hyppäsi ratin taakse.
- Hei! Hei! Mitä nyt?
Mies käynnisti moottorin, peruutti, kaasutti eteenpäin ja kurvasi vilkkaasti liikennöidylle kadulle.
Lompakko kädessä tuijotin mykistyneenä miehen perään. Sitten käännähdin ympäri ja katsoin huoltoasemarakennusta. Tyhjä. Mitä helvettiä? Kaveri tankkaa autoni ja häipyy sitten. Minulla ei ollut aikaa pohtia asiaa kauemmin, sillä Will tuli kulman takaa lautasen kokoisine silmineen, jäykkine jalkoineen ja äänettömästi jauhavine leukoineen. Lähdin vaistomaisesti kävelemään häntä kohti ja kysyin: - Mitä nyt, Will?
Poika kohotti nyrkkinsä ja osoitti peukalollaan selkänsä taakse. - Mies! Pytyn luona on mies! hän sai kakistettua suustaan.
Pistin vipinää kinttuihini. - Mikä mies?
- Sisällä, Ben! Mene auttamaan!
Olin jo pojan vieressä ja aion käskeä häntä pysyttelemään paikoillani. Muutin kuitenkin mieleni ja vedin hänet perässäni raollaan olevalle vessan ovelle, josta pilkotti musta työkenkä ja valkoinen sukka.

Ryöstetyksi, mukiloiduksi ja vessanpyttyyn sidotuksi mieheksi huoltoaseman hoitaja oli pirun ylimielinen. Päästyään vapaaksi hän kielsi minua käyttämästä huoltoaseman puhelinta. Hän ei myöskään sallinut minun jäävän odottelemaan poliiseja. Hän kohautti olkapäitään ja korskahti vetoomuksilleni. Hänet oli ryöstetty jo kahdeksan kertaa, ja tämänkertainen saalis oli ollut pienin, vain 22 dollaria. Se oli hänen arkipäiväänsä ja kuului ilmeisesti myös hänen toimenkuvaansa. Hän ei osoittanut edes poliisille, vaan ilmoitti ainoastaan pääkonttoriin. Sitten hän sytytti savukkeen ja seisoskeli paikallaan levottoman ja nyrpeän näköisenä. Hän tahtoi selvästikin meidän lähtevän mahdollisimman pian ja käyttäytyi kuin minä olisin ollut rikollinen enkä se, joka oli vapauttanut hänet siteistä löyhkäävältä vessan lattialta.
Lastasin Willin Mustangiin ja lähdin ajamaan kohti sekatavarakauppaa. Will istui takana ja kertoi innosta hehkuen koko tarinan vauvalle. Minä istuin ratissa ja suunnittelin strategiaani. Soita vauvan turvaistuimen numeroon ja ota osoite selville. Osta maito ja kaljat ja lähde osoitteeseen. Luovuta vauva äidille ja painu helvetin äkkiä takaisin Carolen luokse, missä me olisimme turvassa.
Oli jo lähes pimeää, kun tulimme kaupalle. Pysäköin autoni ruuhkaiselle parkkipaikalle, irrotin vauvan turvaistuimesta ja kannoin häntä toisella kädelläni samalla kun pitelin kiinni Willistä toisella. Lähdimme kävelemään kaupan ovelle. Vauva oli kevyt kuin hammastikku ja näytti luottavan minuun varauksetta poskellani tuntuvista kujerruksista päätellen. Will katsoi ylöspäin ja hymyili luottavaisesti. Kuusivuotiaan kaverin luottamuksella.
Sisäänkäynnillä maleksi kolme nuorta miestä, joista vanhin oli ehkä seitsemäntoista. Kaikilla oli päällään tummat, tiukat housut, tiukka, napaan asti avonainen valkoinen paita, jonka aukossa välkkyi kultaketju ruskeaa ihoa vasten. Suurin heistä astui minua kohti päästyämme jalkakäytävälle. - Hei, tekisitkö palveluksen? roikale kysyi nokkavasti ja asettui puolittain eteeni.
Minä pysähdyin ja irrotin otteeni Willin kädestä. - En tänään, juippi. Painu vittuun.
- No johan nyt jotakin. Onpa sedällä puheet, juippi korskui ja taputti merkitsevästi taskuaan. - Haet meille vain kuusi pitkää PBR:ää, siinä kaikki.
- Ikäsi ei riitä, sälli.
Nuorukainen oikaisi selkänsä ja silmät sirrillään töytäisi minua rajusti olkapäällään. - Riittääpäs, hän vastasi. Hänen kaverinsa piirittivät meidät. - Tajuutko, että riittää, häh? No, miten olis?
Minä hymyilin. - Pikku hetki. Laskin vauvan Willin ojennetuille käsivarsille. - Jaksatko pidellä vauvaa, Will?
- Jaksan, Ben, Will vastasi, yritti näyttää uhmakkaalta, mutta katseli kuitenkin pelokkaasti nuorukaisia.
- Sinuun voi aina luottaa, virnistin Willille ja käännyin jengin johtajaan päin. - Sinulla taitaa olla taskussasi kättä pitempää.
- Tarpeeksi pitkää sinulle.
- Viitsisitkö vilauttaa?
Tarrasin sällin valkoisiin velttoihin paidankauluksiin, kiersin nyrkkiäni 180 astetta ja tempaisin juipin itseäni kohti. Samalla työnsin toisen käteni hänen housujensa taskuun ja käänsin koko taskun nurinniskoin.
Linkkuveitsi ja pikkurahat kilahtelivat jalkakäytävällä. - Oho, vaarallinen ase, sanoin, tiukensin otettani kauluksessa ja kolautin lyhyen vasemman suoran keskelle roikaleen nenää.
Nuorukainen kiljahti verisuihkun lomasta. Sysäsin hänet kaupan seinää vasten ja käännyin kaveriin päin, joka oli lähestymässä Williä. Kaveri jähmettyi paikoilleen. Tuijotin häntä suoraan silmiin. - Askelkin lähemmäs, niin jyrään sinut maan rakoon. Takaan sen.
Porukan johtaja valitti takanani jalkakäytävälä. Vastapäätä seisova jätkä levitti kätensä ja kohautti olkapäitään. Minä ojensin käteni Williä kohti, ja hän antoi minulle vauvan. - Pysykää poissa näkyvistäni, hyvät herrat, sanoin ja menin Willin edellä kauppaan.

Maidon suhteen ei ollut ongelmia. Ei liioin oluen. Ongelmani oli puhelu, jota yritin soittaa sisäänkäynnin luona olevasta automaatista. Numero oli jatkuvasti varattu. Yritin ainakin kaksikymmentä kertaa kymmenen minuutin aikana. Lopulta fiksuna miehenä älysin vilkaista puhelinluetteloa. Löysinkin Evansin, jolla oli vastaava numero. Osoite oli vain parin korttelin päässä. Olin juuri saanut kirjoitettua numeron muistiin, kun huomasin jotakin omituista kassalla.
Isokokoinen, lyhyttukkainen nuorukainen oli kävelemässä automaattisesti toimiville oville savukekartonki kainalossaan. Kaupan juoksupoika oikaisi selkänsä, tuijotti kaverin perään ja huusi: - Hei pysähdy! Et maksanut ostoksiasi!
Kaveri kiihdytti askeleitaan. Juoksupoika sysäsi pari iäkkäänpuoleista tätiä sivuun ja taklasti tyylikkäästi tupakkavoron. He kaatuivat lattialle, ja savukekartonki lensi kaaressa maissitölkkivuoren päälle. Lyhyttukkainen kaveri oli vahvempi, notkeampi ja paremmin motivoitunut; hän pääsi ensimmäisenä pystyyn ja jysäytti nyrkkinsä heiveröisen juoksupojan kurkkuun. Juoksupoika älähti, muttei hellittänyt puolinelson-otettaan.
Kaupan työntekijät ja asiakkaat tuijottivat järkyttyneinä tappelua eivätkä tehneet mitään mennäkseen väliin. Yksi kassa sai äänensä takaisin. - Apua!
Olin jo ojentamassa vauvaa Willille, joka oli pysytellyt aivan vierelläni. Hyökkäsin tappelupukareiden kimppuun ja onnistuin saamaan kiinni lyhyttukkaisen kauluksesta. Kaveri kumartui kuitenkin ja täräytti yläkoukun leukaani. Tuntui kuin gongi olisi kumahtanut, ja lennähdin anteeksiantamattoman kovalle tiililattialle. Varas kääntyi karatakseen, mutta onnistuin kampittamaan hänet ja lähettämään lennokkaaseen luisuun kohti ulko-ovea. Hän kompuroi nopeasti jaloilleen, kun minä taas olin yhä nelinkontin. Yhtäkkiä ja aivan yllättäen hän kuitenkin pyyhälsi holtittomasti ohitseni ja iskeytyi maissitölkkikekoa vasten. Sitten hän makasikin jo lattialla mitään näkemättömin silmin. Yleisömme huokaistessa helpotuksesta minä hivuttauduin pystyyn ja katsoin ulko-ovelle.
Kaupan ulkopuolella kohtaamani valkopaitainen kaveri seisoi ovella rystyjään hieroen ja naama leveässä virneessä. Oikeanpuoleinen tasku roikkui yhä housujen ulkopuolella. Hänen nenänsä oli kääntynyt poskelle, ylähuuli oli turvonnut punamustaksi, hänen silmänsä olivat yhä sirrillään, mutta kuitenkin hän virnuili minulle julkeasti. - Ei hassumpaa, vai mitä?
- Miksi? sain suustani.
- Velipoikani, kaveri sanoi ja tuijotti lattialla voihkivaa jätkää. - Olen kieltänyt häntä osallistumasta rikoksiin.
Asiakkaisiin tuli yhtäkkiä vipinää, kaikki näyttivät tahtovan ulos. Minä kävelin Willin luokse, otin vauvan ja nostin myös ostoskassin lattialta. Kohtasimme valkopaitaisen kaverin ovella, ja ohjeitani noudattaen Will antoi nuorukaiselle ostamani oluet.

Vauva asui noin kuuden korttelin päästä, kapealla kadulla, jolla ei ollut jalkakäytävää lainkaan. Ajoin hitaasti eteenpäin ja tähyilin talojen numeroita pimeyden keskellä. Tahdoin hoitaa hommani loppuun. Vauva oli käyttäytynyt siivosti tähän mennessä, mutta nyt se alkoi itkeskellä ja touhuta. Ilmeisesti se kaipasi ruokaa tai uutta vaippaa tai ties mitä; pirustako minä tiesin, en minä tiedä lapsista mitään, en synnyttämisestä enkä mistään muustakaan.
Will kyyhötti polvillaan vierelläni ja tuijotti tuikasti eteensä. - Olemmeko kohta perillä, Ben?
- Jokin näistä se on, arvelin katsellessani taloja oikealla puolella. Hiljensin vauhtia. - Tuolla, tuolla on oikea osoite... Voi helvetti!
Hopeanhohtoinen Ford Escort peruutti kadulle ja kaahasi tiehensä. Vilkaisin tasakattoista, yksikerroksista taloa, jonka pihasta auto oli lähtenyt. Osoite oli oikea. Ei valoja. Kuka tahansa asuikin talossa, oli juuri lähtenyt Escortilla ja oli jo melkein näkymättömissä.
- Vyö kiinni, Will! komensin ytimekkäästi, tallasin kaasupoljinta ja lähdin takaa-ajoon.
Escort oli jo aikojen sitten häipynyt kulman taakse. Seurasin perässä niin nopeasti kuin pystyin enkä välittänyt 25 mailin nopeusrajoituksesta. Sain Escortin näkyviini sen kääntyessä valtaväylälle. Käännyttyäni itsekin välimatka alkoi kuroutua umpeen. Välissämme ei ollut muita autoja. Väläyttelin valoni ja töötörin torveani kiinnittääkseni Escortin huomion itseeni. Puolen korttelin päässä oli rautatien tasoristeys, ja varoitusvalot alkoivat vilkkua lähestyessämme sitä. Kello kilkatti ja vilkkupuomit alkoivat laskeutua.
- Okei, Will, saamme sen kiinni.
Escort hiljensi vauhtiaan, siirtyi vasemmalle kaistalle ja lähti kiertämään puomia. Jostain kauempaa kuului junan vihellys. Kiskoille päästyään Escort kääntyi oikealle kiertääkseen toisen puomin, mutta siitä ei tullut mitään.
Auto pysähtyi keskelle kiskoja samalla hetkellä, kun minä olin saavuttanut etummaisen puomin.
Mustangin moottorin pauhun yli kuulin Escortin käynnistysmoottorin valituksen. Kuljettaja, joka oli ilmeisesti yksin autosa, kyyhötti ratin päällä. Junan vihellys kuului uudestaan. Tönäisin oven auki ja hyppäsin ulos. - Pysy autossa, Will, huusin ja lähdin juoksemaan Escortille, jonka kuljettaja kapusi parhaillaan ulos.
Nainen oli nuori, lyhytkokoinen ja pullea, ja hänen musta, pitkä tukkansa oli sidottu hiuslenkillä poninhännäksi. Mustangin lamppujen valossa näin hänen laajentuneet silmänsä ja vitivalkoise kasvonsa. - En saa sitä käyntiin, nainen uikutti. - Aioin kiertää puomit.
Juna vihelsi taas. Haistoin bensan hajun. - Kastelitte tulpat. Siirtykää syrjään kiskoilta, Mrs Evans.
Nainen astui minua kohti ja räpytteli silmiään. - Tunnetteko minut?
- En, mutta vauvanne on autossani.
Kävelin Escortin luokse ja avasin kuljettajan oven. - Toiselle puolelle kiskoja! En voi työntää autoa paluusuuntaan.
Nainen jähmettyi paikoilleen. - Vauvani! Minun pikku Charlieni! Kuinka te...
- Hällä väliä.
Kumarruin Escortiin, siirsin vaihteen vapaalle ja nojasin etupalkkiin työntämään autoa.
- Tahdon lapseni! nainen kirkui. - Hakekaa Charlie minulle! Entinen mieheni vei Charlien hoitohuoneesta - olin jättänyt heidät kahden ainoastaan hetkeksi.
Olin saanut työnnettyä autoa etenepäin parikymmentä senttiä. - Okei. Menkää te auton toiselle puolelle.
Kiersin vilkkupuomin ja juoksin takaisin Mustangille. Will siirsi etupenkkiä eteenäin, jotta pääsisin paremmin ottamaan vauvan ja turvaistumisen. Sitten juoksin takaisin Mrs Evansin luokse. Kyyneleet valuivat suurin helminä hänen poskillaan, kun ojensin hänelle vauvan. - Voi kiitos, kiitos, nainen nyyhkytti ja katsoi vauvaa. Olin jo melkein Escortin luona, kun kuulin hänen sanovan: - Ettekö ole edes vaihtaneet vaippaa?
Juna vihelsi raivokkaasti ja veturin valot näkyivät jo mutkassa. Nojasin Escortin ovipalkkiin ja heijasin autoa edestakaisin. Taas kuului vihellys, ja samassa Escort lähti liikkeelle ja vyöryi kiskoilta. Työnsin varmuuden vuoksi autoa vielä jonkin matkaa eteenpäin. Sitten syöksyin puomin alta kiskoille ja liukastuin karkealla soralla niiden toisella puolelle.
Nousin kömpelösti jaloilleni ja kävelin Mustangin ovelle. Paikkojani koski ja kolotti ja adrenaliini suhisi verisuonissani. Will ei näyttänyt edes huomaavan ohitsemme kiitävää rahtijunaa. Hänen kasvonsa paloivat ihailusta. - Voitit junan!
- Taisin voittaa.
Nojauduin taaksepäin ralli-istuimellani, sytytin savukkeen ja polttelin sitä kärsivällisesti. Minä odotin ja odotin ja odotin. Lopulta konduktöörinvaunu lipui ohitse ja puomit nousivat. Pullea nainen, vauva ja Escort olivat lähteneet jo aikoja sitten. Luonnollisesti.
Olimme jo Carolen talon lähellä - ja katso kumma - näin keltaisen Toyotan edessäni.
Ja samassa näin kuljettajan läimäyttävän naista kasvoihin. Nainen sai kiinni miehen vapaasta kädestä ja kumartui kuin purrakseen sitä. Toyota oli ajaa ulos tieltä. Jättäydyin varmuuden vuoksi taaksepäin ja tunsin Willin silmät kasvoillani.
- Etkö aio tehdä mitään? hän kysyi epäröivästi.
- En.
Will katsoi Toyotaa ja sitten taas minua. - Nehän tappelevat.
- Tapelkoot.
Vilkaisin Williä. - Olemme tehneet jo oman osuutemme, Will. Ainakin tältä kannalta.
Toyota käänsi äkisti väärältä kaistalta vasemmalle ja häipyi näkyvistä. Kului hetki ennen kuin Will rikkoi hiljaisuuden.
- Minua pelotti.
- Niinkö? Ei ollut tarkoitukseni pelästyttää sinua.
- Se mies... siellä vessassa... ja ne ilkeät kaverit kaupassa...
Käänsin autoni keulan Jesse Jameksen tupakkakaupan tyhjälle parkkipaikalle, pysäytin auton ja puristin Williä olkapäästä. - Eivät ne meille mitään voi, sanoin. - En anna niiden tehdä meille mitään pahaa.
- Minua pelotti.
Hengitin syvään ja etsin tyhjentäviä sanoja. - Will. Ilkeitä ihmisiä on kaikkialla. On aina ollut ja niin on vastaisuudessakin. Älä kysy minulta miksi, sillä siihen en pysty vastaamaan. Sen kuitenkin tiedän, että jos on sattunut kasvamaan tarpeeksi isoksi ja vahvaksi eikä älyssäkään ole vikaa, on autettava hyviä ihmisiä ja estettävä ilkeitä tekemästä konnuksiaan, koska monet hyvät ihmiset ovat liian heikkoja puolustamaan itseään.
- Minua pelotti.
Katsoin poikaa pitkään. - Niin minuakin, virnistin. - Temppu onkin siinä, ettei näytä pelkoaan muille.

Synkkäilmeinen Varole tuli meitä ovelle vastaan. Marssimme hänen ohitseen olohuoneeseen. TV:n onnenpyöräkisa oli tietenkin päättynyt jo kauan sitten. Ja videolaitteen näöstä päätellen Carole ei ollut nauhoittanut minulle ohjelman loppua. Sääli.
- No, kakistakaa ulos, Carole patisti lopulta.
- Kävin tankkaamassa, sanoin.
- Junakin viivytti meitä, Will säesti varovaisesti vierestä.
- Olitte poissa kokonaisen tunnin, ystäväiseni, Carole sanoi jo tutuksi käyneellä kurkkuäänellään.
- Juu, venähtihän se vähän, sanoin huolettomasti ja lähdin viemään maitoja keittiöön. Kun tulin takaisin olohuoneeseen, Will istui äitinsä vieressä sohvalla kirja kädessään. - Luetko minulle nyt, Ben?
Kärpänen lensi ohi taas. - Että luenko? Emmekö juuri eläneet kirjan?
- Mitä? Carole kysyi ihmeissään.
- Myöhemmin, Carole, myöhemmin.
Istuuduin sohvalle lukemaan kirjaa Willille. Sitten olikin aika pistää poika nukkumaan. Palattuani olohuoneeseen heittäydyin lepolasseen, oikaisin jalkani, sytytin savukkeen ja yritin kiinnostua newyorkilaisen yksityisetsivän touhuista. Carole meni keittiöön ja tuli takaisin tukevan Jack Daniels -paukun kanssa. Hän ojensi drinkin minulle, istuutui sohvalle, risti kädet rinnalleen, hymyili äärettömän itsevarmasti ja sanoi: - Antaahan kuulua, Ven.
Ei kai muutkaan auttanut. Aloin kertoa tarinaamme ja käytin leppoisia sanakäänteitä, jottei Carole heittäytyisi mykäksi kuunneltuaan sen loppuun.

"The Eye Went By" ilmestynyt alun perin Alfred Hitchcock's Mystery Magazinessa joulukuussa 1986. Suom. Heikki Rüster. Suomennos aiemmin ilmestynyt Hitchcock esittää 2/1988 nimellä Bob Kantner. Julkaistu tekijän ja suomentajan luvalla.
Rob Kantner (s. 1952) on amerikkalainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten 1980- ja 1990-luvuilla ilmestyneestä Ben Perkins -sarjastaan. Ensimmäinen Ben Perkins -romaani, The Back Door Man, ilmestyi vuonna 1986, ja sarja näytti päättyvän vuonna 1994 teokseen Concrete Hero. Perkins palasi kirjojen sivuille kuitenkin vuonna 2008 teoksessa Final Fling. Perkins-tarinoita on koottu kokoelmaan Trouble Is What I Do (2005).
Kuvitus: Taina Värri.

Harry Shannon: Roikkuvia asioita

2010-12-21T16:32:00.003+02:00

Se oli paha kuolema. Minua on vaivannut tähän päivään asti, että olin osallisena siinä. Minun on pakko kertoa jollekulle, niin kauan kuin minussa vain vielä on henkeä jäljellä.
Näin kaikki tapahtui:
Satoi niin helkkaristi ja kello oli jo yli puolenyön. Baarini oli lähes tyhjä. Se talvi oli kylmempi kuin noidan tissi. Tämä oli kuusikymmentäluvun puoltaväliä, joten monet vakiokävijät olivat pakkautuneet sisään katsomaan Bearsien ja Packersien uusintamatsia. Minulla oli kassassa parisataa ja vähän päälle, mikä oli siihen aikaan ihan hyvä tulos, ja minulla oli hyvät fiilikset. Ainoa, joka oli jäänyt hengailemaan paikalle sulkemisaikaan, oli Tom O'Malley. Hän tanssi yksinään eteisessä ja hyräili "Galway Bayta". Tiesin, että Tom yrittäisi livahtaa ovesta ja viedä kassan, se saakelin kyrpä. Mutta sitten hän tulisi aamulla takaisin ja toisi suurimman osan käteisestä takaisin ja pyytäisi anteeksi. Sillä tavalla asiat hoituivat silloin.
Sean Moloney tuli rynnäten oven läpi niin kuin häntä olisi ajanut paha tuuli. Hän oli kahdenkymmenenkolmen, täytti ehkä 24 sinä talvena. Olin tuntenut hänet siitä asti kun hän oli pikkupoika. Hyvä poika se Sean, punatukkainen, pisamakasvoinen irkku. Sean virnisti helposti ja tykkäsi pelata rahasta, mutta kukaan ei olisi koskaan erehtynyt pitämään häntä minään koviksena.
"Patrick, minun pallit jäätyy", hän sanoi. Hän katseli Tomin tanssimista.
"Ei ole uutinen", sanoin. "Mitäs menet tuollaisella idiooteille tarkoitetulla ilmalla ulos?"
"Tullamore Dew kuivana."
"Tulossa on, poika. Tulossa on."
Sean istuutui baarijakkaralle, kiskaisi viskipaukkunsa alas ja hieroi käsiään yhteen.
Tom O'Malleyn ääni nousi kiekunaksi ja hän poistui etuovesta tanssahdellen edelleen yksinään. Olimme nyt yksin.
Sean nojautui äkisti eteenpäin. Ensimmäistä kertaa huomasin, kuinka kalpea hän oli ja että hän hikoili kylmästä huolimatta. Hän vaikutti pelästyneeltä.
"Sinun on pakko auttaa minua, Patrick", hän sanoi. "Olen todella paskamaisessa jamassa."
"Mitä nyt, poika, mikä on hätänä?" Keskeytin sen mitä olin tekemässä ja nojauduin lähemmäksi häntä, kuunnellakseni mitä hänellä oli sanottavanaan.
"Olen perse syvällä numeropelissä", hän sanoo. "Tiedät varmaan, mistä on kyse. Jimmy Bones sanoo, että on vain yksi tapa panna hommat kuntoon. Minun pitää tehdä hänelle palvelus."
Pudistin päätäni ja irvistin. Palvelus Jimmy Bonesille voisi heittää kenet tahansa Humboldtin vankilaan seitsemäksi tai kymmeneksi vuodeksi. Sean hymyili niin kuin homma olisi ollut hänestä jotenkin hauska, mutta me tiesimme kummatkin, ettei se ollut.
"Täsmälleen", hän sanoi. "Mutta mitä vaihtoehtoja minulla on, Patrick? Olen Bonesille velkaa kakskyt tonnia ja korko juoksee koko ajan. Ilman muuta, minä sanon. Mitä tahansa että voin jelppiä, Jimmy. Meinaan, mitä muuta minä voin tehdä, vai?" Hän ei kaivannut vastausta.
"Joten Bones käskee minun mennä O'Learyn luo, mutta Michael ei tiedä, mitä minulle pitäisi tehdä. Hän antaa minun nimeni jollekulle muulle. Minulle sanotaan että minun pitää vain pysyä kotona ja odotella. Viikko kuluu ja minä ihmettelen, mistä on kyse.
"Ja sitten lopulta joku soittaa ja selittää, että minun pitää etsiä yksi puhelinkoppi. Siinä vaiheessa paskannan jo tiiliä, tiedät varmaan tunteen. Ja minun on pakko mennä ja seisoa vitun sateessa Chesterin ja 45:nnen kulmassa kunnes joku soittaa siihen koppiin. Joku tyyppi jota en tunne soittaa, sillä on tosi matala ääni. Hän käskee olemaan valmiina, joku hakee minut Rainbow Liquorin edestä viidentoista minuutin päästä. Minä menen sinne ja odotan. Auto pysähtyy ja ovi aukeaa niin kuin jossain kauhuleffassa. Ääni sanoo että minun pitää nousta kyytiin, joten menen.
"Ja Patrick, minä pelästyn, mutta mietin vaan niitä kahtakymmentätonnia ja kuinka paljon tykkään siitä, että pallit on vielä kiinni kropassani. Se kaveri, joka autoa ajaa, se on yksi vitun pelottava tyyppi. Semmoinen tosi pitkä ja laiha. Laittaa hiukset ja kynnet niin kuin joku muija. Siisti puku, joka on maksanut saman verran kuin mitä minä maksan vuokraa kuukaudessa. Mutta tyypin iholla ei ole mitään väriä, niin kuin se ei olisi nähnyt aurinkoa muutamaan vuoteen. Ajattelin, että ehkä se on juuri tullut kiven sisältä.
"Työnnän käteni eteen ja yritän olla ystävällinen ja se ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Hän kysyy, voinko ajaa ja olla varmistajana, ja minä sanon että totta kai. Olen tehnyt niitä hommia muutaman kerran siellä täällä. Patrick, älä katso minua noin. Ei ne olleet isoja juttuja, pari supermarkettikeikkaa silloin tällöin. Kysyn tyypiltä, mitä tapahtuu eikä se vastaa.
"Pysähdytään yhden kauneussalongin eteen juuri kun se on menossa kiinni. Katsotaan kun ne kaikki homot pakkaa hiustenkuivaajansa ja pussaa toisiaan ja häipyy. Sitten me katsotaan, kun kaksi muijaa alkaa jutella. Toinen on tosi ruma. Iso tukka, suu täynnä purkkaa, sellainen läpinäkyvä paita, vaikka siitä ei todellakaan halua nähdä läpi. Toinen muija, se on ookoo. Ruskeatukkainen. Ehkä vähän yli kolmekymppinen, mutta hyvännäköinen. Hyvin pukeutunut, hyvä kroppa ja lihaksiakin on. Niin kuin se kävisi kolme tai neljä kertaa viikossa salilla.
"Kysyin, että tämän paikanko me ryöstämme. Tyyppi nauraa minulle. Se ajattelee, että onpa söpöä tai jotain. Patrick, se sanoi minulle, että me tapamme yhden tyypin."
Pudistin päätäni ja kaadoin itselleni paukun. Sean nyökkäsi, ja kaadoin hänelle toisen. "Surkea homma, poikaparka", sanoin. Mutta hän tiesi sen jo ja vähän enemmänkin. Lopetin rahojeni laskemisen häneltä piilossa, käänsin setelit kaksin kerroin ja huokaisin. Sanoin: "Jatka. Mitä sitten tapahtui?"
"Vittu, sydän hakkaa niin että se melkein tulee ulos rinnasta, pelottaa niin pirusti. Hyvä luoja jeesus, en ole koskaan tappanut ketään enkä halua aloittaa nytkään, mutta mitä minun muka pitäisi tehdä? Se on kyllä yksi synti, jota en todellakaan tunnusta isä Shaynelle. Mietin, että teen niin että kun se tyyppi nousee autosta hoitaakseen likaisen hommansa, niin minä lähden posottamaan niin kuin joku helvetin lepakko kohti Vegasia. Jätän vaan sen paskan sinne. Kokeilen onneani Nevadassa, josko vaikka onneni muuttuisi. Mutta tiedän, että jos teen sen, Bones tekee sisälmyksistäni voileivän.
"Se mimmi, joka ei ollut kauhean hyvän näköinen, se tulee ensiksi ulos, käynnistää auton ja säätää radiotaan. Tyyppi vieressäni rupeaa nousemaan kuskin puolelta, sitten hän kääntyy. Tunnen, miten jotain osuu mahaani. Katson alas ja se on pyssy, yksi sellainen saatanan 357 Magnum. Melkein kusen housuuni.
"Tyyppi sanoo, että se hyvännäköinen mimmi oli ollut lenkillä puistossa viikonloppuna ja todisti, kun se oli tappanut jonkun Jimmy Bonesin laskuun. Mimmi ei ollut tehnyt mitään asian eteen. Ei ollut mennyt puhumaan kytille tai mitään. Mutta hän pystyisi tunnistamaan tyypin ja Jimmy Bones ei tykkää jättää asioita roikkumaan. Joten minun piti ymmärtää, että tämä oli tärkeä homma.
"Tyyppi antaa pyssyn minulle. Jos joku tulee vittuilemaan, minun pitää ampua se. Sitten tyyppi sanoo, että jos en ole paikalla kun hän tulee takaisin, Jimmy nylkee minut elävältä ja myy kalansyötiksi satamassa. Nyökkään ja jumalauta ei yhtään hävetä sanoa sinulle, että sillä hetkellä tuntui siltä kuin olisin paskonut tiiliskiviä.
"Tyyppi ottaa köyttä taskustaan, niin kuin joku pikkulasten hyppynaru, tiedät varmaan mitä tarkoitan? Puiset kahvat kummassakin päässä. Sitten näen sen köyden, siinä on sähköjohtoa kiedottuna ymärille. Ja se on juuri sen pituinen että sen saa pujotettua kaulan ympärille. Tyypin ei tarvi kuin vetää yhden kerran ja pitää tiukasti kiinni ja siinä on sen mimmin elämä sitten.
"Mitä minun olisi pitänyt tehdä, Patrick? En halua olla mukana, kun se paskapää tappaa jonkun muijan, mutta Jimmy Bones pelottaa minua enemmän kuin Jumala.
"Ruma mimmi ajaa pois. Paremman näköinen laittaa kauneushoitolan kiinni ja tulee ulos. Minä istun autossa ja jumankauta minä vapisen. Pelkään että tulee oksennus. Mielessä käy, että toitottaisin torvea että se mimmi älyäisi varoa tai jotain. Voisin sanoa, että se oli vahinko, mutta pelkäsin ihan liikaa jotta olisin pystynyt siihen.
"Tyyppi lähtee kävelemään mimmin perään niin kuin se yrittäisi iskeä sitä. Mimmi ei käänny katsomaan, menee vain kohti autoaan, heiluttaa käsilaukkuaan. Ja minä istun siellä ja kuolen sisältäpäin, Patrick. Kaikki hidastuu, niin kuin tulisi moottoritiellä kolari ja jotain kauheata tapahtuu ja tietää sen, mutta ei voi tehdä mitään estääkseen sitä tapahtumasta. Tyyppi katsoo katua pitkin kumpaankin suuntaan. Ei ketään. Sitten se pudottaa sen köyden sen naisen kaulan ympäri ja alkaa vetää sitä. Minä suljen silmäni.
"Ja kun avaan ne uudestaan, ne ovat hävinneet."
"Hävinneet?" sanon. Mietin, mitä Sean sanoi onnettomuudesta moottoritiellä. Koska nyt en enää voi olla kuuntelematta ja minun on pakko saada tietää, mitä on tapahtunut.
"Hävinneet", Sean sanoo. "Minä painun autosta ulos ja yritän päättää, mitä minun pitäisi tehdä. Lähden kulkemaan sitä paikkaa kohti, missä ne olivat, ja näen jotain, mitä en enää ikinä halua eläissäni nähdä."
"Pyhimykset meitä varjelkoot", sanon. "Mitä sinä sitten näit?"
"Näen sen hyvännäköisen muijan ja sen suu on auki ja sen hampaat on puristettu tiukasti yhteen ja sen pää on ylhäällä. Ihan niin kuin se ulvoisi kuulle, paitsi että se ei pidä mitään ääntä. Nainen on sen kundin päällä. Tyyppi on katua vasten naamallaan, niska taivutettuna taakse ja se muija vetää niin kovaa kuin pystyy ja lopettaa tyypin siihen paikkaan sen omalla narulla. Veri alkaa virrata joka vitun puolelle, Patrick. Minun teki mieli puklata.
"Muija tuijottaa minua, niin kuin häijy koira tuijottaa. Niin kuin et olisi mitään. Niin kuin se vain miettisi, kannattaako kuistilta edes tulla alas. Muija katsoo autoa ja sitten taas minua. Se näkee, että en nosta asettani ja varmaan hiffaa mistä on kyse. Muija nousee, pyyhkii pölyjä ja nostaa käsilaukkunsa maasta. Sillä ei näytä olevan asetta ja minulla on. Muija kohauttaa olkapäitään ja katsoo minuun. Se sanoo sen niin kuin minun pitäisi tietää asia joka tapauksessa. Se sanoo: 'Jimmy Bones ei tykkää jättää asioita roikkumaan.' Ja sitten se nousee autoon ja ajaa pois."
"Maria, Jumalan äiti", sanoin. Sean Moloney naurahti, mutta hänen äänensä oli liian korkea ja ohut. "Koko homman tarkoitus oli vain saada se tyyppi ansaan", hän sanoi. "Se muija vittu niittasi palkkatappajan, Patrick. Eikö ole ihan parasta?"
"Mitä teit pyssylle?" kysyn.
"Heitin sen vittu jokeen", Sean sanoo. "En ole mikään kovis, Patrick, kyllähän sinä tiedät."
"Tiedän, poika."
Kaadoin Seanille toisen shotin ja hän kiskaisi sen kurkkuunsa. Hän sanoi: "Minulla on aika vähän käteistä tällä hetkellä." Hän oli alkanut jo sammaltaa.
Heilautin kättäni ja kaadoin kaverille vielä yhden. "Saat ilmaiseksi", sanoin. "Koko Irlannissa ei ole välttämättä viskiä niin paljon että tämän illan pystyisi huuhtomaan pois."
"Aamen sille, Patrick", Sean sanoo. Hän tarttuu käteeni. Tunnen, miten hän tärisee. "Sinun on pakko auttaa minua", hän sanoo. "Kello on paljon eikä minulla ole mitään paikkaa minne mennä. Tarvitsen rahaa. Minun täytyy päästä pois kaupungista. Olen nähnyt jo ihan liikaa."
Pohdin asiaa hetken. "Ehkä sinun pitäisikin jo lähteä", sanon.
"Voitko pistää pari taalaa, Patrick?" Sean kysyi. "Minun täytyy liftata jonnekin, vaikka Vegasiin, aloittaa alusta. Minun pitää olla puolessa välissä jo ennen kuin aurinko nousee."
"Minulla ei ollut kovin hyvä ilta", valehtelin. "Sain vain kuusikymppiä ja risat."
"Ihan mitä tahansa", Sean sanoi. "Kaikki käy."
"Ota tuosta, saat kaiken", sanoin. Ja työnsin hänen käteensä muutaman kaksikymppisen ja kympin. Sean Moloney oli niin kiitollinen, että hän melkein alkoi itkeä.
"Tiesin, että voisin luottaa sinuun, Patrick", hän sanoi. Hän nousi lähteäkseen. Ojensin hänelle loput viskipullosta.
"Ota tämä mukaasi, poika", sanoi. "Siellä on kylmää."
Hän pysäytti parin metrin päässä, iso ja pisamanaamainen ja leveä hymy naamalla. Hän oli aika kännissä nyt eikä tuntenut tuskaa. "Olen sinulle yhden velkaa, Patrick", Sean sanoo. "Ehkä tämä on juttu on minulle vain hyväksi. Ehkä tämä antaa minulle hyvän uuden alun, jota olen tarvinnut."
"Ehkä niin, poika", sanoin. "Niin kuin pyhimysmäinen äitini tapasi sanoa: kulkekoot tiet edelläsi, olkoon tuuli aina selkäsi takana ja pitäköön hyvä Luoja sinua kämmenellään ikuisesti."
Hän hymyili ja lähti takaovesta. Laitoin jäljellä olevat neljäsataa dollaria kenkääni. Pistin paikat kuntoon ja suljin baarin tahallani viivytellen. En koskaan sanonut asiasta kenellekään.
Kun Sean Moloney löytyi kuolleena East Riveriltä, sanottiin, että se hölmö oli juonut liikaa sellaisena sateisena iltana. Että hän oli jotenkin päätynyt hakatuksi ja tullut tapetuksi. En sanonut mitään. Silloinkaan kun kenkälaatikko, jossa oli tuhat dollari, ilmestyi ovelleni yhtenä aamuna en sanonut mitään.
Tein vain mitä oli käsketty. Annoin pojalle vähän rahaa ja kaiken viinan, jota hän pyysi. Siinä kaikki. Sen piti oleman jutun alku ja loppu. Koska, ymmärrättehän, kukaan ei koskaan saanut tietää, että hän oli kertonut koko jutun minulle. Jos näin olisi käynyt, minutkin olisi pantu ruumiskassiin.
Mutta en koskaan unohtanut.
Päästin sen kakaran ulos yöhön, kännissä ja hyväntuulisena. Lähetin Seanin suoraan takakujalle, missä se nainen oli varmasti jo odottamassa häntä.
Jimmy Bones ei tykkää jättää asioita roikkumaan.

Loose Ends ilmestynyt alun perin Bad Seed -novellikokoelmassa (2001). Suom. Juri Nummelin. Julkaistu kirjailijan luvalla.
Harry Shannon on amerikkalainen psykiatri ja kirjailija, jonka esikoisteos Bad Seed oli. Sen jälkeen Shannon on kirjoittanut kolme rikosromaania entisestä Hollywood-psykiatri Mick Callahanista sekä lukuisia kauhuromaaneja. Shannon on ennen kirjailijanuraansa ollut lauluntekijä ja tehnyt kappaleita mm. Glen Campbellille sekä elokuvayhtiöiden tiedottaja.

Tomi Jänkälä: Sinä et tyttö ymmärrä mistään mitään

2010-12-21T16:23:00.003+02:00

Taksi huristaa pimeää vuoristoista pikkutietä. Olen innosta pinkeänä. Suupielet kohoavat väkisin ja huulilta karkaa tahaton kikatus. Anne mulkaisee minua, sitä hävettää, mutta minkä teet, tunne ei ota laantuakseen. En voi uskoa, että onnistuin, me onnistuimme. Tietenkin onnistuimme, ei se edes ollut vaikeaa, mutten silti meinaa uskoa todeksi, etten jäänyt kiinni ihan vain omaa hölmöyttäni.
Vielä aamulla olin kotona. Äiti lähti normaalisti töihin ja minä lupasin tehdä läksyt heti, kun tulen koulusta. Oli pokassa pitämistä. Kun ovi kolahti, kaivoin sängyn alta matkalaukun ja heitin valmiiksi kirjoitetun viestin ruokapöydälle: Hei äiti, lähdin Annen kanssa lomareissulle etelään. Nähdään viikon päästä. Suukkoja, Pinja.
Ennen kuin äiti ehti takaisin töistä, olin jo lentokoneessa.
Bukarest ei ehkä ole kaikkein seksikkäin bailumesta, mutta äkkilähdöistä ei ollut varaa valita, ei minun viikkorahoillani.
Matka oli pakko valmistella salaa. Äiti ei ikinä olisi päästänyt meitä kahdestaan lomalle Romaniaan. Se ei päästäisi minua edes kymmenen jälkeen kioskille. Viestinkin piti olla ympäripyöreä, ettei äiti soita perään kaiken maailman poliisivoimia ja suurlähettiläitä. Se ei vain tajua, pitää yhä pikkutyttönä, vaikka reilun vuoden päästä voisin jo ostaa Interrail-kortin ja lähteä kuukaudeksi reppumatkalle.
Äiti ei jotenkin ole tässä ajassa kiinni. Sen mielestä Marimekko on cool ja siskoksilla pitää olla samanlaiset kukkamekot. Se oli varmaan söpöä leikki-iässä 70-luvulla. Nyt se on vain ja ainoastaan noloa.
Matkustamisessa se näkee ihme mörköjä. Ihmisiä ne ulkomaalaisetkin ovat, eivät yhtään sen kummempia kuin iittiläinen perusjuntti. Tuon kun sanoin äidille, se heitti sellaisen ”sinä et tyttö ymmärrä mistään mitään” –katseen. Mitä sekin muka tietää, kotiäiti, nurkkaruusu, lukutoukka – ei varmaan ole ikinä käynyt Kouvolan Prismaa kauempana. Kaiken, mitä se on oppinut, se on lukenut Kaari Utrion kirjoista. Sitä pelottaa elämä niin älyttömästi, että se haluaisi kieltää sen kaikilta muiltakin.
Irtaudun kuvittelemasta sitä itkuista marttyyrimäistä raivoa, jolla äiti tulee saarnaamaan, kun palaan kotiin. Nyt ei ole aika murehtia, viikon taukoamattomat bileet odottavat. Keskityn hetkeen.
Auto pomppii pitkin kuoppaista tietä. Valot heijastuvat välillä tiehen, välillä ties minne. Kuski ajaa liian lujaa. Anne osasi kertoa, että tärisevä kyyti johtuu paskoista iskareista. Taksi on Lada, menneen ajan idän ihme, joita Suomikin oli joskus pullollaan. Penkkien päällysteet ovat revenneet ja sojottavat jouset on peitetty kulahtaneilla vilteillä. Auto haisee duunarin tupakalle. Kotona en menisi lähellekään moista romukasaa, mutta nyt en anna rähjäisyyden lannistaa, menköön eksotiikan piikkiin.
Anne näyttää hermostuneelta, aina se. Koettaisi nyt ottaa ilon irti. Ei sitä joka päivä olla tyttöjen kesken remulomalla, pirulauta suurkaupungissa, jossa valkkaria saa ruokakaupoista muutamalla hilulla.
”Kaduttaako?” kysyn.
”Meidän pitäisi olla jo perillä. Kentältä hotellille oli kymmenen kilometriä.”
Taittelen kartan esiin ja osoitan kuskille Bukarestin reunamille tussilla piirrettyä punaista rinkulaa: ”Hotel Resita, please.”
Suhari vilkaisee karttaa ja nyökkää: ”Yes, yes, Hotel Resita, please.”
”When are we there?”
”No long.”
”Why aren’t we using the highway?” tivaan vielä ja osoitan leveää keltaista rantua, joka vie kartalla kentältä hotellin läheisyyteen. Kuljettaja vastaa pitkän litanian kielellä, jonka oletan olevan romaniaa. Loppuun hän lisää englanniksi sanat ”water” ja ”break”.
”Moottoritiellä on kai jostain syystä vettä ja yhteys poikki”, sanon Annelle.
”Joo, tajusin. Se vedättää, että saa ajeluttaa meitä ympäri maaseutua ja laskuttaa sitten enemmän.”
”Niin varmaan, mutta minkä tässä enää tekee?”
”Ei kai mitään, mutta mun pitää päästä vessaan. Kusettaa niin, että silmänvalkuaiset kellertää.”
”Etkö voi odottaa hotellille?”
”Me ollaan körötelty melkein tunti ja ties kuinka kauan vielä menee! Mulla oli hätä jo lähtiessä, pakko päästä nyt heti.”
”Joudut varmaan käymään puskapissalla. Tuskin tähän hätään yleistä hyyskää löytyy.”
”Sano nyt vaan sille, että pysähtyy.”
”Could we stop, please? Nature calls.”
“…”
“My friend needs to pee. Toilet. Pssss, psss, please.”
Kuskin ilme kirkastuu. Hän naurahtaa ja kurvaa tien sivuun kivikkoon. Auto narisee ja kitisee kuin tuskissaan. Anne hyppää ulos ja katoaa pimeyteen. Suhari nousee autosta ja alkaa tupakoida. Hän ojentaa askia minuakin kohti ja kohottaa kysyvästi kulmiaan.
”Ei kiitos”, sanon ja pyöritän kieltävästi päätäni. Nousen kuitenkin seisomaan ja venyttelen jäseniä. Pitkä istuminen ensin lentokoneessa ja sitten taksissa on alkanut puuduttaa. Väsymys painaa. Vastasin kuskillekin vahingossa suomeksi.
Kuljettaja sauhuttelee kaikessa rauhassa. Hän on pitkä, jäntevä ja kulmikaspiirteinen. Leukaa peittää usean päivän karkea sänki. Rouheudessa on jotain komeaa. Hän saattaisi olla suihkun, parturin ja pienen shoppailun jälkeen aikamoinen namupala. Hän huomaa, että tuijotan ja hymyilee. En osaa sanoa hymyn sävyä, en edes, onko se ilkikurinen vai suopea. Käännän pääni pois. Hörppään pullotettua vettä ja koetan olla kuin en olisi kuljettajaa huomannutkaan. Auton hurinan lisäksi kuuluu sirkkojen siritystä ja vaimea, loputtomalta vaikuttava lirinä. Punastun.
Kuljettaja istuu takaisin autoon. Menen kiltisti omalle paikalleni ja olen tutkivinani matkaesitteitä. Autoon tiivistyy vaivautunut hiljaisuus. Kymmeniltä minuuteilta tuntuvan ajan kuluttua Anne vihdoin palaa ja auto nytkähtää vaihde rasahtaen liikkeelle.
”Johan kesti! Annoitko tulla päästä asti?” suhahdan äkäisesti ennen kuin huomaan, että Annen silmät ovat lautasen kokoiset. ”Mitä nyt?”
”O...o...oletko huomannut, ettei autossa ole taksikylttiä katolla?”
”Varmaan pimeä taksi”, sanon rauhoittaakseni sekä itseäni että Annea, vaikka kylmä tunne hiipii ylös pitkin selkärankaa. Ei kysytty taksia, kuski kysyi meitä. Katselen ulos uusin silmin. Tie on pikkuinen vuoristopolku. Katuvaloja ei ole. Asutusta vain siellä täällä. Talot ovat rujoja ja pimeitä. Kaukana horisontissa kajastaa lähin kaupunki. Maisema ei vaikuta Bukarestin esikaupunkialueelta.
”Hotel Resita, please”, sanon kuljettajalle. En pysty peittämään itkua, joka hiipii ääneeni. Hän on huomannut keskustelumme pelokkaan sävyn eikä vaivaudu enää peittelemään. Miehen kurkkuääni kuulostaa enemmän pedon murahdukselta kuin inhimilliseltä naurulta.
Anne on valahtanut kalpeaksi. Kyynelvirrat valuvat pitkin hänen poskiaan. Hän tärisee ja osoittaa sivuikkunaa, josta heijastuu tyhjä kuljettajan istuin.

Tomi Jänkälä on jyväskyläläinen kirjoittaja, joka on aiemmin julkaissut mm. Usvazinessä. Jänkälä voitti vuoden 2010 Nova-novellikilpailun.

Morris Hershman: Osallistuva vaimo

2010-12-21T16:21:00.002+02:00

Olin aina kuvitellut tehneeni oikein, kun rupesin omaksi pomokseni ja hoidin hommani ilman sivullisia. Jo vuosia sitten olin erikoistunut ihmisystävällisiin mutta silti melko tuottoisiin ryöstöihin. Minun ei koskaan tarvinnut tarpella saaliinjaosta, ja muutenkin kaikki sujui mallikkaasti - aina siihen päivään saakka, kun vaimo päätti ryhtyä liikekumppanikseni.
Kaikilla naisilla on ainakin yksi yhteinen ominaisuus: he haluavat aina pärjätä miehille. Ja kun he saavat jonkin ajatuksen pirulliseen pikku päähänsä, miehelle ei yleensä jäää muuta mahdollisuutta kuin mukautua tilanteeseen.
Eräänä iltana istuin vaimoni kanssa olohuoneessa, kun hän aloitti pahaa enteilevän puheensa.
- Aiotko sinä taas tehdä keikkasi yksin?
- En minä olen tähänkään mennessä tarvinnut mitään gangsterijengiä, puolustauduin.
- Sinä voit kuitenkin tarvita apua, hän tokaisi. - Enkä nyt ajattele ketään, jolle sinun pitäisi maksaa. Minä voisin näet auttaa sinua. Kun lapset olivat pienempiä, en tietenkään voinut tulla mukaan. Mutta nyt - no, sinähän tiedät, että ihanneavioliitossa nainen tukee miestään kaikin mahdollisin tavoin. Kaikki jotka kirjoittavat avioliitosta sanovat samaa.
- Marge, jotenkin minusta tuntuu, etteivät ne ihmiset tarkoita meitä, sanoin.
- Jakaminen, hän sanoi, samalla kun käänsi tv:n lännensarjan kohdalle - hän inhosi niitä, mutta katsoi ne aina minun seurakseni, - on avioliiton suurin autuus.
- Ei minusta.
- Sinä et koskaan kerro minulle mitään työasioistasi, hän jatkoi hetken päästä. - Et kskaan sano, mikä sinun mieltäsi painaa, Tom. Muut aviomiehet puhuvat niistä asioista vaimolleen.
- Minulla nyt sattuu olemaan vähän erilainen ammatti.
- Mutta sinä puhut unissasi, hän sanoi ja kumartui minuun päin. - Niinpä tiedän, että sinua huolettaa Galwayn kellotehdas. Sinä et tiedä sen paremmin palkkarahojen määrää kuin palkanmaksupäivääkää. Sanalla sanottuna: sinä tarvitset apua.
- Minä tarvitsisin tietoa, myönsin. - Mutta minä keksin kyllä keinon...
- En aikonut vielä paljastaa sinulla, Tom, mutta olen päättänyt auttaa sinua, Marge keskeytti minut. - Kävin Galwaylla hakemassa itselleni työpaikkaa. Tietenkään minä en näytä enää niin kukoistavalta kuin joskus, mutta sain silti ongittua tietooni yhtä ja toista samalla kun täytin hakulomaketta.
- Voih!
Järkytyin ensin tosi pahasti, mutta sitten muistin, että Marge oli aiemmin ollut töissä kirjanpitäjänä. Olimme tutustuneet toisiimme, kun hän oli tunnistanut minut poliisiasemalle kootusta rivistöstä sen jälkeen, kun olin ryöstänyt yrityksen, jossa hän oli työssä. Mutta en ole koskaan kantanut hänelle kaunaa, sillä oikeudessa hän puolusti minua niin hyvin kuin taisi. Vapauduttuani tapailimme säännöllisesti, ja lopulta meistä tuli aviopari.
- Minulla on tiedot, Marge sanoi hymyillen. - Palkanmaksu tapahtuu torstaisin kello kolmelta, ja yhtiö maksaa aina käteisellä.
- Olisin minä sen itsekin saanut selville, sanoin.
- Ei kestä, Marge jatkoi hieman loukkaantuneena. - Sinä varmaan isket heti ensi torstaina, vai mitä, Tom?
Kohautin harteitani. Vaikka hän tiesi tarkkaan, että käyttäisin tilaisuuden hyväkseni, en halunnut nyt myöntää sitä.
- Olen iloinen, että voi olla vähän avuksi, vaikket sinä osaakaan arvostaa sitä, hän sanoi. - Ja kun olen jo päässyt näin pitkälle, voisin tehdä enemmänkin. Minäkin haluan saada tilaisuuteni.
- Miksei saman tien oteta pennutkin mukaan? kysyin ivallisesti ja häivyin huoneesta kesken länkkärin.
Jos olisin hiukankin hillinnyt itseäni, olisin huomannut, että Marge kävi mietteliääksi. Olisin ihmetellyt itsekseni, minkä vuoksi. Mutta siinä tapauksessa en olisi torstaihin mennessä nukkunut silmällistäkään.
Täsmälleen puolitoista tuntia ennen työn alkamista menin keittiöön hyvästelemään Margen. Hän käyttäytyi aivan luonnollisesti. Hänellä oli esiliina kotimekkonsa päällä ja hän latoi sämpylän puolikkaille kinkkusiivuja ja salaatinlehtiä. Sellaisista eväistä pitävät vain lapset, mutta heistä ei talossa näkynyt vilaustakaan.
- Minä luulin, että lapset ovat teltalla, sanoin tuijottaen sämpylöiden paljoutta.
- Niinkö luulit? Marge vaikutti hieman hermostuneelta. - Mutta jos siellä menee pitkään, sinulle voi tulla nälkä.
- Onko tuo kaikki muka minulle? Luuletko sinä, että minä pistelen evässämpylöitä poskeeni kesken keikan?
- Eihän niitä ole kuin puoli tusinaa - ihan vain kaiken varalta.
- Etkö ole keittänyt kahvia? kysyin ivallisesti, mutta hän ei ollut huomaavinankaan.
- Se on jo termospullossa, kultaseni, hän sanoi rauhallisesti. - Ja toisessa termospullossa on maitoa, jotta voit valita.
- Älä unohda retkikoria, sanoin, kun taas pääsin puheeseen. - Minä tiedän, minä tiedän, sinä haluat vain auttaa.
Myöhemmin hän kävi todella epäystävälliseksi vaatiessaan, että minun olisi vaihdettava ylle paras tumma pukuni.
- Saisit hävetä, kun kuljet kaiken kansan nähtävänä noissa niin sanotuissa urheiluvetimissä, Marge solvasi ja tyrkytti minulle mustat pyhäpatiinini. Kun olin pukeutunut, kävelin suoraa päätä autolleni. Marge istui jo ratin takana.
- Ala nyt jo painua takaisin kotiin siitä, ärähdin. - Mikä sinua oikein vaivaa tänä aamuna?
- Minä tulen sinulle kuskiksi, hän sanoi. - Olet aina kertonut, miten hermostunut sinä olet ennen keikkaa. Tänään sinä voit rentoutua, kun vaimosi ajaa sinut perille.
- Ei!
- Sinä tarvitset tätä autoa, Tom, enkä minä lähde tästä ennen kuin asia on viety loppuun, Marge sanoi jääräpäisesti. - Minä aion olla hyvä vaimo ja auttaa miestäni, halusi hän sitä tai ei. Miten on? Tuletko kyytiin vai et?
Inhosin itseäni, kun nousin kyytiin. Hän lähti liikkeelle ja alkoi lörpötellä.
- Jos me muuttaisimme hienommalle seudulle, voisivat lapset käydä parempaa koulua ja kasvaa muutenkin suotuisammassa ympäristössä. Candy on jo kymmenen, hän on tarpeeksi vanha solmimaan suhteita, joista voi tulevaisuudessa olla apua. Tietysti Juniorkin. Ja sinä siitä vasta hyötyisitkin. Työolosuhteesi paranisivat...
Turha kai enää mainitakaan, mutta äkkiä kaikki meni päin mäntyä. Auton takapenkiltä kuului ääni, joka muistutti pidäteltyä kiherrystä. Hermoni ratkesivat melkein riekaleiksi. Annoin Margelle merkin pysäyttää heti kadunlaitaan, hyökkäsin ulos autosta ja riuhtaisin takaoven auki.
Molemmat lapseni kyyhöttivät jalkatilassa ja painautuivat toisiinsa kiinni yrittäessään olla päästämättä naurua ilmoille. Sen oli varmasti pitänyt olla hauska pila, mutta juuri sinä päivänä minä en pystynyt näkemään siinä mitään huvittavaa.
- Minä... aloitin, mutta sitten katseeni osui eväsretkikoriin. - Oliko tämä sinun ideasi, Marge?
- Äh, tiedätkö mitä, hän kiemurteli, - tuli siihen johtopäätökseen, ettei lapsille ole hyväksi olla niin kauan yksinään. Lasten täytyy osallistua perhe-elämään niin paljon kuin mahdollista. Niin sanovat kaikki aikakauslehtien kasvatusasiantuntijat.
- Lasketko leikkiä? Ei rikoksessa ole mitään kunniallista tai esimerkillistä, Marge, vai etkö ehkä ole kuullut siitä?
- Lapsellakin on velvollisuutensa, Tom. Vastuuton lapsi on tiellä laiskuuteen ja turmelukseen.
- Candyn suhteen sitä on ainakin turha väittää. Kymmenvuotias ja jo matkalla ryöstöyritykseen. Ei tämä ole mitään leikkiä, Marge. Viedään Candy ja Junior takaisin kotiin.
Lapset parkaisivat itkuun, mutta Marge virkkoi kaikessa rauhassa: - Katso tilannetta toisesta näkökulmasta, kulta. Mitä hyvänsä yhdelle meistä tapahtuu, se koskettaa meitä jokaista. Me pidämme kaikessa yhtä ja autamme toisiamme aina tarpeen tullen.
Raaputin mietteliäänä leukaani. Varsinainen keikka oli helppo tapaus. Minun täytyi vai päästä sisään mahdollisimman huomaamatta.
- Sopiiko sentään toivoa, sanoin sovittelevasti hymyillen, - että te ette tule mukaan sisälle?
- Emme tietenkään, Tom.
- Ettekö todellakaan?
- Emme varmasti, Tom. Me annamme sinulle työrauhan, paitsi jos haluat...
- Ei, ei! hätäännyin ja jatkoin ankaralla äänellä. - Teiltä lapsilta odotan, että olette ihmisiksi, kunnes sanomme, että juttu on ohi, onko selvä?
- Selvä on, iskä, sinä voit luottaa meihin, Junior sanoi säteillen.
Ja Marge lisäsi: - Te ette saa hermostuttaa isää, kun hän on työmatkalla. Ette saa edes puhua.
Kuulosti siltä kuin hän olisi ollut ainoa, joka voi neuvoa lapsia, ikään kuin minä olisin puhunut vierasta kieltä.

***

Lopultakin olimme perillä. Henkäisin syvään. En halunnut näyttää Margelle, että olin hermostunut. Otin mustan asiakirjasalkun käteeni.
Melkein toivoin, että operaatio olisi mennyt pieleen heti alusta, mutta niin ei käynyt. Kukaan ei huomannut epäillä minua, kun työnnyin tehtaaseen. Pysähdyin vain hetkeksi sitaisemaan parfymoidun batistiliinan naamioksi ja menin sitten suoraa päätä palkkakonttoriin.
Muutama sana, setelien pakkaaminen mustaan salkkuun, minuutin työ pyykkinarun kanssa, jonka olin tuonut taskussani, ja niin oli keikka melkein ohi.
Käytävällä nykäisin kankaan kasvoiltani, huikkasin ystävällisesti hyvät päivät kirjoituspöytänsä ääressä puurtaville virkailijoille, ja päivän työ oli takana päin.
Marge oli pitänyt moottorin käynnissä ja lähti liikkeelle heti, kun istuin hänen viereensä. Olimme tuskin ehtineet sivukadulle, kun takaamme kantautui hälytys. - Näyttää siltä kuin olisimme selviytyneet, sanoin helpottuneena. - No niin, lapset, nyt voitte taas mekastaa.
Heti alkoi niskaani sataa kysymyksiä ammattini yksityiskohdista. Junior siis yritti puristaa minusta totuuden. Candy luovutti ensimmäisen kysymyksen jälkeen. Minä en nimittäin vastannut yhtään mitään.
Äkkiä Candy kumartui pitkälle etupenkin selkänojan yli ja kuiskasi jotakin Margen korvaan.
- Etkö millään jaksa odottaa paria minuuttia, kulta? Marge kysyi.
- En, äiskä, minulla on hätä, Candy vaikersi itkuisesti.
Marge kääntyi minuun päin. - Yritä nyt pysyä nahoissasi. Tom, meidän täytyy pysähtyä lähimmälle huoltoasemalle.
- Tankkihan on melkein täynnä. Mitä sinä oikein tarvitse?
- Candylla on hätä.
- No hyvä, hänellä on hätä. Siitä huolimatta me emme voi pysähtyä. Minulla on koko saalis täällä autossa ja haluan päästä turvaan niin nopeasti kuin mahdollista.
Candy puhkesi äänekkääseen parkunaan ja löi veljeään, kun tämä pilkkasi häntä hänen heikosta rakostaan. Junior löi takaisin, ja Candy alkoi ulvoa. Mutta Junior ei uskonut, että se oli aitoa, ja löi uudestaan. Marge pysäytti ja meni väliin ja jakoi avokätisesti korvapuusteja, joista minäkin yleisen mylläkän keskellä sain muutaman osakseni.
Viimein Marge löysi huoltoaseman, jossa oli hygieeninen vessa. Hän ei ollut kuulevinaankaan vastalauseitani, vaan pysähtyi tyynesti. Sitten hän kiirehti Candyn kanssa ovesta, jossa luki "Naisille".
Käännyin alistuneena poikani ja perilliseni puoleen. - Tiedätkö mitä, Junior? Tämä on luultavasti ensimmäinen kerta koko rikoshistoriassa, kun pakoauto pysähtyy, jotta jengin jäsen pääsisi vessaan.
Sitten käskin Juniorin koettaa onneaan miestenvessassa, oli hänellä sitten hätä tai ei. Eipähän ainakaan tulisi enää toista samanlaista katkosta lyhyen jäljellä olevan kotimatkan aikana.
Marge halusi välttämättä ajaa seuraavaksi pankkiin, oli hänellä sitten hätä tai ei. Eipähän ainakaan tulisi enää toista samanlaista katkosta lyhyen jäljellä olevan kotimatkan aikana. Annoin hänen pitää päänsä, jotta pääsisin lopultakin rauhaan. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin olimme kotona.
- Ymmärrätkö nyt, mitä minä tarkoitan, kulta? Marge kysyi, kun hän lukitsi ovea jäljessään ja minä vedin kenkiä jalasta.
- Kun kaikki perheessä auttavat toisiaan, niin kaikki sujuu paljon helpommin, ja jokainen iloitsee saadessaan olla mukana ryhmässä.
- Ja kanankakat! sanoin minä.

***

Seuraavana päivänä meillä vieraili kaksi rikospoliisia. Kohteliaampaa parivaljakkoa on vaikea kuvitella. He riisuivat kengät jalastaan heti ovimatolle ja tervehtivät sisään tullessaan. Kumpikaan ei saanut suupieliään tasaiseksi hymystä, ei sitten millään.
Puheliaampi sanoi:
- Teitä ehkä kiinnostaa kuulla, että olemme saaneet merkittävän johtolangan siitä henkilöstä, joka eilen ryösti Galwayn kellotehtaan ja vei mukanaan palkkarahat.
- Miksi se sinua kiinnostaisi? kysyin.
- Viehättävä nainen kävi pari päivää ennen ryöstöä hakemassa kirjanpitäjän paikkaa ja anoti teidän vaimonne nimen ja osoitteen, mies kertoi. - Paikkaa ei ollut sillä erää vapaana, ja nainen kyseli kaikenlaisia palkanmaksupäivästä ja muusta asiaan kuuluvasta. Pelkäänpä, että hänet on tunnistettu teidän vaimoksenne. Kuvaus joka tapauksessa sopii täydellisesti.
- Marge olisi mielellään halunnut sinne töihin, sanoin varovasti. - Lisätuloista on perheessä aina apura, varsinkin jos on kaksi lasta ruokittavana.
- Kuten jo sanoin, eilen tapahtui ryöstö, rikostutkija jatkoi aina vain hymyten. - Eräs silminnäkijä havaitsi auton lähtevän kiireesti tehtaan oven edestä. Hän sai rekisterinumeron muistiin. Tunnus on sama kuin teidän ja rouvanne autossa.
- Minä en ymmärrä tätä, sanoin ja tunsin oloni epämiellyttävän epävarmaksi. Heitin Margeen paljon puhuvan katseen, mutta hän vain tuijotti lattiaan.
- Pahinta kaikessa on, sanoi puhelias poliisi, - että vaimonne kävi pankissa, jossa teillä on yhteinen tallelokero, ja että hän talletti lokeroonne melkoisen määrän seteleitä, joissa on täsmälleen samat numerot kuin kellotehtaasta ryöstetyissä seteleissä. Tämän kaiken selvittämiseen meni aikaa, mutta me onnistuimme siinä.
- Mutta...
En tiennyt, mitä olisin voinut sanoa aiheuttamatta meille enää lisää ikävyyksiä. Ajatus siitä, että koko keikka oli rysähtämässä niskaamme, mykisti minut. Ja juuri se koitui pelastuksekseni, kuten myöhemmin kävi ilmi.
Puhelias poliisi hymyili yhä ja hirnahti päälle vaihteen vuoksi. Sekunnin murto-osan ajan hän näytti melkein katuvalta. Sitten hän sanoi:
- Lyhyesti sanoen, meidän täytyy viedä rouvanne mukaan piiriin, kuulusteluja varten. Me uskomme, että hän oli ryöstäjä.
Olin tietysti aivan ymmälläni. Vasta myöhemmin minulle valkeni, että he olettivat Margen pukeutuneen mieheksi, ryöstäneen rahat ja pujahtaneen pian sen jälkeen takaisin naistenvaatteisiin. Kuka tahansa olikaan ottanut muistiin rekisterinumeromme, häneltä oli täytynyt jäädä huomaamatta, että auto oli ollut täynnä ihmisiä.
- Älä pelkää, rauhoitin Margea ennen kuin he veivät hänet mukaansa. - Minä hankin sinulle parhaan mahdollisen asianajajan. Mutta sinun täytyy pitää suusi kiinni. Se on ainoa mahdollisuus pelastaa minut. Älä unohda, että me olemme yhtä perhettä.
- Mutta sinä... sinähän et joudu vankilaan, Marge henkäisi kyyneleet silmissään.
Nyt ei ollut oikea hetki selittää hänelle, että hänen käsityksensä molemmin puolisesta avunannosta vaikuttaisi loppujen lopuksi bumerangin tavoin. Sitä paitsi me emme joutuisi olemaan kokonaan erossa toisistamme. Minä kävisin vierailupäivinä hänen luonaan ja kirjoittaisin hänelle kerran viikossa. Se oli vähin, mitä saatoin tehdä, sillä aikaa kun hän oli sovittamassa yhteistä rikostamme.

Suom. Tapani Bagge. Julkaistu alun perin ??. Käännös julkaistu alun perin RikosPalat-lehden numerossa 5/1988. Julkaistu kirjoittajan ja kääntäjän luvalla. Published by permission of the author.
Morris Hershman (s. 1926) on 1950-luvulla uransa aloittanut pokkariteollisuuden monitoimimies, joka on kirjoittanut kymmeniä kirjoja eri salanimillä. Hän aloitti kirjoittamisen novelleilla ja hän julkaisi muun muassa Web-, Trapped- ja Off Beat -lehdissä; lisäksi hän kirjoitti paljon scifi-novelleja. Jo näissä hän käytti salanimeä Arnold English, jolla nimellä julkaistiin suomeksi myös hänen ainoa suomeksi käännetty romaaninsa, Cocktail-sarjassa ilmestynyt Seksikoulu (1961, suom. 1971). Hershman on kirjoittanut myös harrastelijalehtiin, kuten Hardboilediin.

S. J. Hintsala: Hellyyden ehdoilla

2010-12-21T16:16:00.001+02:00

Katsot mun herkkupersettä naidessas sitä toista ja hoet kuinka sun tekee mieli mun pillua, mutta et silti nai mua. Puhut vaan siitä miltä tuntuisi jos naisit, toinen muija uikuttaa sun munasi alla ja katson kysyvästi siihen kunnes karjut että sulta tulee ja sanon "Anna tulla." Muija tärisee sun alla ja näprään kynsiäni sen aikaa, että saat munasi ulos sen pillusta. Nakkaan pyyhkeen sängylle ja lupaan siivota jäljet.
Naamaltasi loistaa kuinka hyvää teki, tulet ja pussaat, niinkuin olisin tehnyt jotain. Sa vaan saat sairasta tyydytystä siitä, ettet anna mulle munaasi vaikka tiedät kuinka tahtoisin ja tiedät miltä musta tuntuu jäädä ilman, pillu märkänä ja turvoksissa, mutta niin turhana. Lupaat runkata mutta se loukkaa niin etten mene teidän ruttaamille lakanoille, perse pystössä odottamaan sormiasi, niinkuin tein vielä viikko sitten. Enää en halua, vaikka haluan olen mieluimmin kokonaan ilman, kuin itken sitä mikset ota mua oikeasti.
Miksi itkisin kun tiedän kaikki vastaukset. Kävelen ulos huoneesta ja lämään jauhelihan paistinpannulle, paljon sipulia, valkosipulia, pippuria ja suolaa, lisukkeena salaattia, tarkkailen hiilihydraatteja, jotta olosi säilyy virkeänä iltapäivään. Sulla on vielä tärkeä palaveri, etkä saa nukahtaa kesken alustuksen. Tulet taakseni ja painat toisesta muijasta tahmaisen munasi vasten mun paljasta selkää, mua oksettaa. Sikanauta ja sinä. Se miten kuljet elämässäsi niinkuin omistaisit jokaisen ihmisen, eikä millään ole väliä. Eikä olekaan, mutten siirry pois kun puristat kourasi tisseihini, sillä tiukkapillulla ei ollut tissejä, ei niillä tapaa olla. Ei kyllä mahaakaan, yritän seistä suoremmassa jottet näe kuinka rasva synnytysten jälkeen kerääntyi navan alle, ei paljoa, mutta sen verran ettei masuni koskaan ole ihan litteä ja nätti.
Näykit olkaani ja odotat ruokaa, sulla on nälkä eikä sua paneta enää. Kalusi on pehmeä ja huone haisee vieraalle ja rasvalle. Vihaan sua siks etten pääse sinusta irti. Se miten tosissani yritin ja silti epäonnistuin saa pelkäämään uutta yritystä. Haluaisin olla niin vahva, että pystyisin jättämään sut lopullisesti. Niin ettet enää koskaan voisi loukata mua sillä että suusi puhuu paskaa halusta minuun ja munas ui kaikkien muiden paitsi mun pillussa, unissa ja elämässä.
Joskus ne tiukkapillut soittaa mulle vaikka tavoittelevat sua. Olet niin saatanan kiireinen ettei aikasi riitä edes laittamaan kaatoja vuorojärjestykseen. Ne tietää että pidät mun tekemistä pihveistä. Piruuttani avasin sinisen kalenterisi viimeksi kun joku maksiperse soitti, joku joka on yhtä pitkä kuin leveä. Avasin kalenterisi ja etsin naisen nimen. Raukka luuli mun olevan sihteerisi ja että hänen puheensa sovitusta tapaamisesta menisi täydestä. Eikö nainen ymmärtänyt että silloin kun en iljennyt istua sängyn päässä nojatuolissa, olin kuitenkin oven takana, jota sä et viitsinyt sulkea naidessas muita. Musta oli mukava buukata kalenterisi niin täyteen panoja että hädin tuskin selvisit niistä nääntymättä.
Ehkä keksisin vielä keinon jolla hirttää sut munistasi, niin että saisin sen tyydytyksen jota sinusta hain. Enää kyse ei ollut vain munastasi, halusin nöyryyttää sut niin täydellisesti että putoaisit polvillesi rukoilemaan että katsoisin kohti. Tuolla hetkellä voisin nostaa leukani, potkaista yhteen ristityt kätesi tieltäni ja astua ohitsesi ulos asunnosta ja elämästäsi, johonkin missä ei ole ainuttakaan noin paskamaista sikaa.
Silti jäin, vaikka päätin joka kerta kun urahdit mällit jonkun vittuun tai mun suuhun tai selänpäälle, silloin kun mä nukuin ja runkkasit kun ei ketään pantavaa ollut ja mua et halunnut panna. Joka kerta päätin että kerta olisi viimeinen, mutten pystynyt lähtemään. Ihan kuin olisin kiinni sinussa siimalla, joka antoi liikkumatilaa korttelin verran mutta pakotti palaamaan huoneeseen sen jälkeen kun panosi oli mennyt.
Vaihdoin lakanat, nukuin aina puhtailla lakanoilla ennen kuin panit niillä jotakuta toista. Siksi pyykkikone pyöri jatkuvasti ja narulla roikkui aina valkeita lakanoita, sä panit paljon.
Sun tapaisia tyyppejä on aina ollut, historiankirjat teki teistä suuria, siksi että teillä oli isot munat tai siksi että ne oli pienet ja se pakotti tekemään suuria, sulla oli. Ei sinusta historiaa kirjoitettaisi, nimesi mainittaisiin korkeintaan firman historiikissä sivulla 294. Mun olemassa olosta ei jäisi merkintää aikakirjoihin. Sun tapaisia tyyppejä on aina ollut ja mun tapaisia, niitä jotka alistuu ilman näkyvää syytä, kävelee kaasukammioon välittämättä siitä että kuolema korjaa. Elämä on merkityksetöntä silloin kun oma itse menettää merkityksensä. Silloin ei ole väliä ketä nait, vielä se kuitenkin sattui liikaa, mutta ehkä joskus tulee aika etten tunne mitään.
Silloin voisin laittaa sut lattialle, polvillesi, käskeä liittämään kätesi rukoukseen. Kiertäisin sen mustan ruoskan, joka on kaapissasi mutta jote et käytä, ranteidesi ympärille. Alastomana näytät yhtä aikaa voimakkaalta ja säälittävältä, mua hymyilyttää.
Nuolasen sun poskea ja pukkaan sut kumoon. Et saa saa säilytettyä tasapainoa kädet sidottuina ja kellahdat kumoon, kuin hidastetussa elokuvassa. Persees jää sopivasti potkun tielle, hymyilyttää se miten yrität väistää mun kenkää. Hassu, sen kuuluukin sattua. Sinä olet paska.
Sitten kun olen mennyt ja poliisit löytävät sut. Kädet sinisenä, huulet turvonneina ja mällit lattialla, ne ihmettelee kuka saattoi vihata sua niin paljon, ne ei tiedä että se mitä tein oli hellyyttä. Halusin sun munaa, halusin että naisit mua sen ainoan kerran, jotta tietäisin miltä tunnut sisällä, silloin kun en enää jaksa sanoa mitään ja ääni on pelkkää raskasta hengitystä. Silloin kun munasi turpoaa niin että tunnen kuinka se täyttää ja pakottaa puristamaan niillä lihaksilla, joista en tiennyt. Puristamaan niin kovaa että kaikki räjähtää, sinä räjähdät ja minä.
Sillä hetkellä kun hymyilit ja luulit että pussaisin, liikahdin niin että spermasi levisi reisillesi ja lattialle, otin sen kuluneen vanhan pistoolin, jolla eksä tappoi loukkuunsa eksyneitä eläimiä. Liian tehokas se ase oli siihen työhön, nimismiehen mielestä, mutta eksä sanoi että halusi tehdä kerralla selvän loukkuun jääneestä. Niin minäkin halusin ja painoin aseen oikealle ohimollesi. Sitä mahdollisuutta en halunnut jättää että jäisit henkiin. Tiesin miltä kasvot näyttivät sen jälkeen kun ihminen oli yrittänyt itsemurhaa ampumalla suun kautta aivoihin, ei siihen kuollut, ei aina, kasvot vain katosivat ja nenä ja suu oli pelkkä oudon muotoinen aukko, josta saattoi pillillä imeä ruokaa sisäänsä.
Halusin säästää sun kasvot, sun hymyn, sun silmät, sun nenän ja suun. Suutelin sua. Luulit että leikin, suutelin lujemmin, tunnuit niin hyvältä. Ynähdit jotain vasten mun huulia ja painoin liipasinta, vasen puoli päästäsi repeytyi irti, mutta kasvosi säilyivät. Retkahdit lattialle mun suudelmasta ja nousin. Irrotin äänenvaimentimen ja suljin aseen ja mustat hanskat pieneen laukkuuni ja astuin pois. Pois sun elämästä, kuolemasta, pois puutteesta.

S. J. Hintsala (s. 1971) on pohjoispohjanmaalainen kirjoittaja, joka on opiskellut luovaa kirjoittamista Oriveden opistossa ja kirjoittanut Kolmiokirja-romantiikkaa.

Tuomas Saloranta: Viimeinen laukaus

2010-12-21T16:02:00.002+02:00

”Vedä käteen.”
Kylmä metalli painui ohimoani vasten. Varmistin oli naksahtanut jo ovella, kun minut oli käsketty motellihuoneen sohvalle matkatelevision eteen. Kirosin itsekseni.
Pornobisneksessä on riskinsä, sen olin alalle ryhtyessäni tiennyt. Ja kun riskit realisoituivat, laukkuni olivat jo pakattuina. Jäljet liiketoimistani katosivat sytytysnesteellä, mutta nyt oli selvää, etten ollut peittänyt omia jälkiäni tarpeeksi huolellisesti.
Velkojani eivät saisi omiaan takaisin, joten he tyytyisivät henkeeni. Selvä osoitus heidän ironiantajustaan oli, että he olivat palkanneet perääni juuri tämän miehen.
Björn ”Pervo-Nalle” Lundgren seisoi vieressäni, painoi äänenvaimentimella varustettua pistoolia ohimolleni ja käski minun vetää housut kinttuihin. Sitten hän kertoi säännöt, vaikka tunsin ne jo ennestään. Jokainen alamaailmassa oli kuullut tarinoita Pervo-Nallesta. Kertoja ei tosin koskaan ollut hänen uhrinsa. Yksikään ei ollut selvinnyt hengissä.
Aikaa oli viisitoista minuuttia. Uhri ja Pervo-Nallen ase laukeaisivat samalla hetkellä. Jos uhrilla lerpahtaisi, jos viisitoista minuuttia ehtisi kulua tai jos Pervo-Nalle muusta syystä kyllästyisi, hän ampuisi.
Tilanteesta ei ollut ulospääsyä. Tai ehkä olikin, mutta sitä ei auttanut liian tarkkaan miettiä, jos aikoi pysyä kovana.
Pervo-Nalle katsoi minua odottaen. Huokaisin ja tartuin pikkuveikkaan, joka yritti käpertyä piiloon orastavan kaljamahani alle. Otin vehkeen kouraani ja aloin vatkata. Pelko sai veren pakkautumaan jotenkuten, mutta kalu pysyi puolivelttona. Runkkasin mekaanisesti ja yritin samalla kuumeisesti miettiä mahdollisuuksiani jäädä eloon.
Pervo-Nalle tönäisi minua ohimoon pistoolinpiipulla.
”Enemmän tunnetta”, hän sanoi.
Yritin parhaani. Aloin miettiä viimeisintä panoani jonkun tatjaanan kanssa, hätäistä sutaisua jossain sutenöörin hankkimassa vuokrakämpässä. Siitä taisi olla jo pari viikkoa. Samalla jatkoin pakosuunnitelman miettimistä. Miehetkö muka eivät pysty keskittymään useampaan asiaan yhtä aikaa?
Tilanteen ironisuus alkoi huvittaa minua, ja pelkäsin purskahtavani hysteeriseen nauruun. Naisen päällä oli syytäkin miettiä jotain muuta, Margaret Thatcheria tai saksan verbien taivutusta, mutta nyt kaikki ylimääräiset ajatukset olivat haitaksi.
”Tarvitsen liukuvoidetta”, keksin. ”Se on tuolla matkalaukussa.”
”Miksi?” Pervo-Nallen ääni oli epäluuloinen. ”Ei sinun tarvitse enää huolehtia hiertymistä, yrität vain pelata aikaa.”
”Hei, viimeinen toivomus”, sanoin.
”Ei sitten mitään temppuja”, Pervo-Nalle sanoi.
Nousin sohvalta ja yritin vetää housuja ylös, mutta pistooli pysäytti minut.
”Menet noin. Se estää äkkinäiset liikkeet.”
Taapersin matkalaukulle perse paljaana. Housut kintuissa kävelee kuin pingviini. Toisella kädellä yritin koko ajan pitää yllä edes jonkinlaista stondista. Kyykistyin laukun luo, ja hetken ajan mietin salapohjan alla olevaa pistoolia. Pervo-Nallen aseen piippu oli kuitenkin kiinni takaraivossani ja tiesin, että yksikin äkkinäinen liike roiskauttaisi aivoni varakalsareille.
”Pornokauppiaalla on aina liukuvoide mukana”, sanoin ja yritin naurahtaa. Pervo-Nalle komensi minut takaisin sohvalle.
Levitin voiteen ja aloin taas töihin. Voide litisi nyrkissäni. Kalu pehmeni huolestuttavasti, ja yritin taas palauttaa mieleeni tatjaanan. Muistin räikeänpunaisen korsetin ja verkkosukat, varmaan minun kaupastani peräisin molemmat, teennäisen voihkinan ja hiusten kulahtaneen blondauksen ja pakaroiden selluliitin keskeltä paistavat finnit.
Minun naisteni muisteleminen ei noin keskimäärin auttanut kiihottumista.
Pervo-Nalle haukotteli. Se ei tiennyt hyvää. Hätä toi mieleeni uuden keinon.
”Voinko laittaa leffan pyörimään?” kysyin.
”Vittuiletko?” Pervo-Nalle ärähti. Hänen aseensa oli huomattavasti lähempänä laukeamista kuin minun.
”Minulla on muutama pätkä mukana”, sanoin. ”Toin osan varastosta mukanani.”
Katsoin häntä ja yritin näyttää vakuuttavalta.
”Niin tämä on hauskempaa sinullekin.”
Pervo-Nalle oli edelleen epäluuloinen, mutta antoi minun nousta sohvalta taas. Pääsin hankalasti motellihuoneen kaapille, kylmä rengas painoi koko ajan takaraivoani. Avasin kaappiin kätkemäni kassin ja plarasin koteloita hetken. Aivoni raksuttivat kuumeisesti, vaikka pyssynpiippu takaraivossa ja liukuvoiteen lotina tekivät keskittymisestä hankalaa. Katseeni osui yhteen elokuvaan, ja otin sen hitaasti ja rauhallisesti ulos kassista.
”Tämä on hyvä.”
Menin television luo, Pervo-Nalle pistooleineen koko ajan perässäni, otin kasetin kotelosta ja työnsin sen videonauhuriin. Onneksi viimeisin vuokraaja oli kelannut sen alkuun. Laitoin telkkarin päälle ja filmin pyörimään, ja monokaiuttimista alkoi kuulua huonoa sähköurkumusiikkia. Ruudulle ilmestyi otsikko ”Liukasta litinää lauantaisaunassa”, ja pian kameran edessä keikisteli hoikka punatukkainen nainen, joka alkoi riisua jumppatrikoitaan pukuhuoneessa. Tatuointeja oli kuin merimiehellä, nänneissä oli renkaat ja pian paljastui että alempana myös.
Filmi eteni verkkaisesti, nainen viihtyi suihkun alla pitkään ja innostui hieromaan intiimejä paikkojaan. Kiinnitin katseeni hänen kurveihinsa ja sainkin kalun kovaksi. Aina uskaltaessani vilkuilin kuitenkin Pervo-Nallea, jonka huomasin myös vilkuilevan filmiä kiinnostuneena.
Jatkoin runkkaamista. Nainen meni saunaan, otti kiulusta löylykauhan, jonka kahva oli sorvattu ison kyrvän muotoiseksi. ja alkoi survoa sitä sisäänsä. Pervo-Nallen oli yhä vaikeampi pitää katsettaan minussa, se alkoi väkisinkin kääntyä kohti ruutua. Näin syrjäsilmällä, että hänen housunsa kävivät ahtaiksi.
Saunaan astui kolme kaljua ja tatuoitua miestä. Kun he kävivät käsiksi naiseen, minä tartuin vapaalla kädelläni Pervo-Nallen ranteeseen ja löin hänen asekätensä seinään.
Pervo-Nallen ase – se, joka oli kädessä – laukesi pehmeästi tussahtaen. Irrotin otteen omastani ja löin Pervo-Nallea nyrkillä munille. Samalla ponkaisin ylös sohvalta, toinen käsi yhä kiinni hänen ranteessaan. Housut olivat edelleen myttynä jaloissani, sotkeuduin niihin ja kaaduin koko painollani Pervo-Nallea päin. Hänen takaraivonsa kumahti lattiaan. Ase, tälläkin kertaa pistooli, laukesi taas.
Survaisin polveni Pervo-Nallen nivusiin. Nyt ote aseesta irtosi viimein. Iskin häntä nyrkillä naamaan pari kertaa, sitten tartuin korvista ja hakkasin hänen päätään lattiaan, kunnes hän ei liikkunut. Nousin hänen päältään ja vedin viimein housut takaisin jalkaan. Sitten poimin äkkiä aseen talteen.
Punatukkaisen naisen voihkina ja hänen miesystäviensä örinä kaikuivat yhä korvissani. Pysäytin filmin ja kelasin sen alkuun.
Minun alallani oppii tietämään kaikenlaista. Esimerkiksi sen, että palkkamurhaaja Björn ”Pervo-Nalle” Lundgrenilla oli pakkomielle filmissä esiintyvään punatukkaiseen Lottaan, tai Lolaan, kuten hänen taiteilijanimensä kuului. Lotta sattui kuulumaan vakioasiakkaisiini, ja muistin hänen joskus valitelleen, että humalainen Pervo-Nalle oli kerran jopa ahdistellut häntä kapakassa jatkuvin kosinnoin.
Raahasin Pervo-Nallen sohvalle ja vedin hänen housunsa alas. Kun hän havahtui, seisoin hänen vierellään ja painoin asetta hänen ohimoaan vasten.
”Sinä tiedät säännöt. Pöydällä on liukuvoidetta ja videolla pornoa, jos tarvitset apuvälineitä.”
Pervo-Nallen kasvoille nousi häkeltynyt ilme. Hän yritti kääntyä katsomaan minua, mutta painoin piipun tiukemmin hänen ohimolleen.
”Ilmainen neuvo, vaikka et sinä sillä kohta enää mitään tee”, sanoin. ”Älä koskaan vittuile pornokauppiaalle. Hän tietää sinun perversiosi.”
Kaukosäädin oli toisessa kädessäni. Laitoin filmin pyörimään ja vilkaisin sitten rannekelloani.
”Viisitoista minuuttia alkoi nyt. Voimme kelata eteenpäin, jos haluat ehtiä parhaisiin kohtiin.”
Björn ”Pervo-Nalle” Lundgren kuoli onnellisena miehenä.

Tuomas Saloranta on helsinkiläinen kirjoittaja, joka on julkaissut novelleja mm. Usvazinessä. Hänen novellejaan löytyy myös Hekuman huipulla- ja Tuhansien zombien maa -antologioista.
Kuvitus Henri Joela.

2010-06-22T23:29:00.004+03:00

Ota Isku vastaan!

Iskun ensimmäinen nettinumero!

2010-06-22T23:05:00.009+03:00

Isku läjähtää nyt netissä! Paperilehti on auttamatta historiaa ja vain piintyneitten keräilijöiden himoitsemaa tavaraa. Tällainen laatukama pitää saada kaikkien lukijoiden ulottuville! (Oikeasti Iskun toimitus vain väsähti pahan kerran lehtien postitteluun...)

Iskun ensimmäinen nettinumero on numero 12 eli paperilehden vanhaa numerointia jatketaan. Mikään muu lehdessä ei sitten muutukaan: novellit ovat edelleen tiukkaa uutta kovaksikeitettyä, synkkää, julmaa, mustan humoristista dekkaria, höystettynä kotimaisilla vuosikertatarinoilla. Kaikkien tarinoiden perässä on myös infopaketti kustakin kirjailijasta.

Uusi numero ei poikkea totutusta: iskuja jaellaan säännöllisesti ja suoraan kasvoihin - tai palleaan, ihan mistä tykkää. Valittavana on niin pitkiä kuin lyhyitäkin tekstejä, mutta mitään inhimillistä tunnetta ei jätetä käymättä läpi. Paitsi ehkä rakkautta. Julmassa maailmassa rakkautta kun on niin vaikea löytää...

Ensimmäiseksi voi verrytellä arizonalaisen Keith Rawsonin luonnetutkielmalla "Veri, sirpaleet ja kaikki muu". Sen jälkeen voi siirtyä joko Heikki Nevalan vielä lyhyempään iskutarinaan "Taiteen maku", joka ei välttämättä hivele herkkänahkaisen käsitetaiteen ystävän mieltä. Toinen kotimainen novelli, Petri Salinin "Tavoite kymmenen plus yksi" tarjoilee sekin järkyttävän loppuyllätyksen, joka on Suomessakin pelottavan ajankohtainen. Salinin novelli on sekin sopivan lyhyttä luettavaa - shokki tarinan lopussa ei tosin ota asettuakseen moneen tuntiin.

Pidemmän kerronnan ystäville todellinen herkkupala on englantilaisen, erinomaisesta Kuka on Conrad Hirst? -kirjasta tunnetun Kevin Wignallin "Kuolema" - se kruunaa hienosti Iskun uusimman numeron, sillä se on alun perin ilmestynyt alan lippulaivassa, Ellery Queen Mystery Magazinessa.

Kotimainen vuosikertatarina, Matti Kid Hytösen "Viimeinen potti" vuodelta 1988, on sekin pidempi tarina. Sen kuvaus menneestä Suomesta julkista viinanjuomista kyttäävine poliiseineen ja lankeavine vekseleineen on erityisen koskettava, eihän tästä ole kuin 20 vuotta aikaa! Hämmentävältä tuntuu myös, että vielä 80-luvulla kaupallinen kustantaja saattoi kokeilla dekkarilehden julkaisemista. Tarina nimittäin ilmestyi Kolmiokirjan lyhytikäisessä RikosPalat-lehdessä, jossa debytoi omalla nimellään myös Tapani Bagge.

Lukija voi lopetella mukavasti (tai miten tämän nyt ottaa...) Minnesotan lumisessa maisemassa asuvan Anthony Neil Smithin novellilla "Clive tunnustaa". Teksti on alun perin ilmestynyt absurdien tarinoiden nettilehdessä ja on erinomainen osoitus siitä, miten rikoksen maailma ja absurdismin maailma voivat yhdistyä kiinnostavin tuloksin.

Nyt ei ryppyillä! Lukemaan siitä! Isku on kovempi kuin Dan Brown ja Stieg Larsson yhdessä!

PS. Jos haluat Iskuun, ota yhteyttä lehden päätoimittajaan: juri.nummelin@pp.inet.fi.

Keith Rawson: Veri, sirpaleet ja kaikki muu

2010-06-22T22:49:00.003+03:00

Nuoleskelen huuliani ja tuijotan anoppini kädessä olevaa viinilasia. Hänen kätensä on kuppimaisesti pyöreän lasin ympärillä. Lasissa oleva pinot noir lämpenee hänen ruumiinlämpönsä vaikutuksesta, kun hän hieroo ohutta lasia paksuilla makkarasormillaan.
Olen itse enemmänkin kalja- ja viskimiehiä. Kun juon viiniä, saan siitä koirankusesta vain viiltävän pääkivun, joka saa minut haastamaan riitaa koko maailman kanssa. Lisäksi se värjää oman kuseni kirkkaan keltaiseksi. Nyt on kulunut viikko siitä, kun lupasin Meganille vähentäväni juomistani.
Tyttöni on siis huolissaan alkoholinkäytöstäni.
En tiedä mistä hän sai sen päähänsä. Neljä päivää sitten tullessani kotiin työvuorosta avasin jääkaapin oven ottaakseni kylmän kaljan edellisenä iltana hakemastani korista, mutta oluet olivat kadonneet.
Mitä ihmettä?
Kävin läpi koko jääkaapin ja tarkastin kylmiönkin siltä varalta, että olisin jemmannut muutaman pullon sinne edellisiltana ja unohtanut ne. Aloin jo olla aika kiukkuinen. Heittelin muropaketteja, koiranruokapusseja ja muovikasseja ulos kylmiön ovesta. Halusin olueni. Lopulta olin tarpeeksi tympääntynyt kutsuakseni Megania, jonka tiesin olevan jossain päin taloa.
"Megan!"huusin.
"MITÄ!"hän huusi takaisin. Hän seisoi aivan takanani kädet puuskassa ja naama niin sanotusti norsunvitulla.
"Missä kaljat ovat?"kysyin. Ääneni kuulosti uikuttavalta ja epätoivoiselta. Megin ilme muuttui raivokkaasta halveksuvaksi. Seuraavat kaksi tuntia hän käytti kertomalla, miksi juomiseni huolettaa häntä.
Hän kulutti kaksi tuntia siihen, että sai sanotuksi, ettei halunnut minun kuolevan juomiseni vuoksi ennenaikaisesti ja jättävän häntä yksin.
En yrittänyt selitellä tai väittää vastaan. Istuin vain ja kuuntelin, kenties nyökkäsin välillä. Suostuin vähentämään. En lopettamaan, mutta vähentämään tuntuvasti. Ottamaan yhden kaljan koko sixpackin sijaan, siemailemaan viskiä hillitysti reilun dokaamisen sijaan. Pyyntö oli kohtuullinen. Hän kuitenkin halusi lisäksi, että pysyisin kokonaan kuivilla hetken, että viettäisin kuukauden kuivin suin. Suhtauduin ehdotukseen aluksi hieman karsaasti, mutta annoin periksi, kun hänen silmämeikkinsä alkoi valua hiljaa pitkin hänen poskiaan.
Ensimmäiset päivät olivat okei. Join kokista ja otin päivän päätteeksi pari kipulääkettä. Purkki oli ylijäämää minulle joitain aikoja sitten tehdystä pienestä olkapääleikkauksesta. Se auttoi. Pystyin nukkumaan useimpina öinä. Meg valitti kuorsauksestani (lääkkeiden sivuvaikutus) ja siitä, ettei hän pystynyt herättämään minua unesta. Sain kuitenkin nukuttua viitisen tuntia joka yö. Sillä pärjää, sillä selviää työvuorosta.
Neljäntenä päivänä helvetti kuitenkin repesi.
Pillerit eivät sinä yönä auttaneet paskaakaan. Otin neljä pilleriä kolmannen päivän iltana kello 23 ja vielä kolme lisää neljännen päivän aamuna kello kaksi. Kävelin ympäri olohuonetta todella hermona. Jos tupakoisin, olisin varmasti vetänyt helposti koko askin. Pulloon tarttuminen ei kuitenkaan käynyt kertaakaan edes mielessäni.
Kävin suihkussa ja pukeuduin univormuun tasan kuudelta. Leimasin itseni töihin kello 6:15 ja kuittasin partioauton ulos kello 6:30.
Neljäs päivä oli viimeinen työpäivä ennen kahden vuorokauden vapaata. Se alkoi tavanomaisissa merkeissä. Aamupäivä liikennevalvontaa, pari ylinopeutta; kuskit sylkivät minua kasvoihin, repivät sakkolaput, jotka heille ojensin, sitä tavallista paskaa. Päivä oli jo lopuillaan, kun keskuksesta tuli tehtävä 261. Raiskaus. Voihan vittu.
16-vuotias tyttö, lukiolainen. Ja minä onnenpekka ensimmäisenä tapahtumapaikalla.
Kirjasin uhrin lausunnon, soitin hänen äidilleen, soitin hänen isälleen, soitin kriisipalveluun, tein kaiken.
Ihoani jotenkin pisteli, kun ajoin kotiin. Tytön verille hakattu naama ja mustelmat käsivarsissa kohdissa, joista se mulkku oli painanut hänet maahan, olivat palaneet turvonneiden ja punoittavien silmieni verkkokalvoille pysyvästi. Sellainen paska ei unohdu. Ikinä.
Halusin kaljan. Halusin hukuttaa itseni alkoholiin. Ajoin auton talliin ja menin sisälle. Olin juuri päässyt sisään, kun Meg yllätti minut: menemmekin anopin luokse päivälliselle.
Ja täällä sitä sitten ollaan. Katselen, kun se läskihuora juo viiniään ja hymyilee kaikkitietävää hymyään. Ihoani pistelee yhä, eikä oikea jalkani tunnu millään asettuvan. Se nykii totellen omaa sisäistä rytmiään. Meg yrittää vaivihkaa pidätellä sitä, mutta se ei auta.
En tunne mitään, kun nousen sohvalta. En tunne mitään, kun käteni tarttuu vanhan harpun viinilasiin hänen viedessään sen huulilleen. Tunnen kuitenkin, kun lasi murskautuu hänen tekohampaitaan vasten. Se näyttää siltä kuin hän yrittäisi purra sitä. Hän ikään kuin pitää kiinni lasista hampaillaan.
Hän sai kuitenkin vain pienen haavan huuleensa; lasin rikkoutuneella reunalla näkyy pari pisaraa. Nyt anoppi on käpertyneenä valkoiselle matolle ja huutaa tyttärelleen jotain tähän tapaan: “Minähän sanoin! Minähän sanoin sinulle!"
Meg on noussut seisomaan ja katsoo minua samalla tavalla kuin kolme muuta naista elämässäni ovat minua katsoneet. Hänen katseensa sanoo: "Soitan avioerojuristille heti aamulla."
Kun katson häntä takaisin nielaistessani vuosikertaviinin hänen äitinsä lasista yhdessä veren, sirpaleiden ja kaiken muun kanssa, minun katseeni sanoo: "Mitä oikein odotit, kultaseni? Olethan jo neljäs vaimoni."

"The Blood, the Shattered Glass and All the Rest" ilmestynyt alun perin Flash Fiction Offensive -nettilehdessä 6.11.2009. Suom. Antti Autio. Julkaistu tekijän luvalla.
Keith Rawson on arizonalainen kirjoittaja, joka on julkaissut novelleja eri nettilehdissä, tekee rikosaiheisia artikkeleita ja arvioita mm. Spinetingler Magazineen sekä toimittaa ja julkaisee Crimefactory Zineä. Rawsonin blogi on täällä.

Heikki Nevala: Taiteen maku

2010-06-22T12:43:00.001+03:00

Tulku irvisti suun täydeltä teräviä hampaita. Myöhässä, hän levitti ympärilleen pahaa hajua, kerrassaan myöhässä omasta näyttelystäni! Hän yritti kiiruhtaa, mutta se oli vaikeaa. Uusi iho oli vielä liian arka nopeisiin liikkeisiin. Sattui. Miksi maa oli äkkiä näin rosoinen? Miksi minun piti vaihtaa nahkani nyt, juuri tänään?
Tulku kirosi mielessään jokaisen tuntemansa jumalan nimen, heitti ne kaikki yksi kerrallaan loputtomaan tulimereen paistumaan.
Terävä kivi pisti taas kipeästi. Typerä, typerä uusi iho! Ego — minäkuvan merkitys juolahti Tulkun mieleen kuin varkain. Ehkä se johtui jotenkin siitä, hänen egostaan, vanhan ihon pieneneminen. Tai ei pieneneminen, vaan sisuksen paisuminen, Tulku järkeili. Hän oli luonut teoksensa viime päivinä, kiihottunut sen tuoreudesta, voimasta, ja hänen egonsa ja minänsä ja hän itse oli kasvanut hänen taiteensa mukana. Eikä hän tietenkään voinut paljastaa mestariteostaan yleisölle halkeilleessa nahassa…
Taiteilijana ei ollut helppo olla, Tulku ajatteli, kun uusi maan möykky vihlaisi häntä tuskaisesti. Ei ollenkaan helppo. Ja hän kiiruhti sen minkä pystyi, kivusta piittaamatta. Sillä Tulku oli aistivinaan yleisönsä kärsimättömän jännitteen, vaikka ei ollut vielä edes perillä. Kiihkeät feromonit tulvivat häntä vastaan, odottavan yleisön haju oli levinnyt jo kauas gallerian ulkopuolelle. Kohta, kohta! Hän kannusti valtavaa ruhoaan eteenpäin.
Tulku työntyi sisälle galleriaansa.
Suuri nimetön yleisön massa oli häntä siellä vastassa, riemukas tuoksu levisi hetkessä kaikkialle. Tulku on tullut! Lopultakin Tulku on täällä! Ja hän otti yleisönsä kokemuksella, levitti ympärilleen sopivia, kauniita viestejä ja tuoksuja.
He nauroivat, heillä oli hauskaa. Eikä kukaan enää tuntenut tulleensa paikalla turhan takia.
Ja sitten koitti itse kohokohta: mestari paljastaisi teoksensa. Taiteilijan merkistä puhuri kytkettiin päälle ja feromoniverho imeytyi syrjään. Yleisöstä levisi vatsaa kutkuttava löyhkä.
Tulkun teos — se oli valtava. Alastomat ihmiset oli sullottu erikoisiin muotoihin yhdeksi massiiviseksi rykelmäksi; miehet, naiset ja lapset, he kaikki yhdessä teoksessa! Vastasyntyneet ja ennen aikaisesti poistetut sikiöt työn reunoilla teatraalisina yksityiskohtina.
Revitty iho siellä täällä, veri, tuijottavat lasisilmät.
Tulku oli käyttänyt lähes huomaamatonta sidontaa — olihan hän mestari — ja kerrosten ja ulkonemien välisiä liitoksia oli lähes mahdotonta erottaa tai havaita. Osa ihmisistä oli kuollut jo tekovaiheessa, tietenkin, koska hän oli joutunut vääntämään ne luonnottomiin asentoihin, joita hauras keho ja luut eivät mitenkään kestäneet. Se oli valitettavaa, mutta suurin osa niistä oli kuitenkin vielä elossa, niin kuin pitikin.
Ihmiset olivat sitkeitä elukoita, Tulku ajatella myhäili. Ja hän haistoi teoksensa pelon, oksennuksen ja kusen ja paskan — kuivunutta verta, heikosti pilaantuneen lihan lemu. Ne kaikki hajut toisivat mukanaan oman kulinaarisen elämyksensä.
Tulkun mestariteos! Se oli. Ja hän tiesi sen.
Tulku hymyili tuntiessaan yleisönsä kiihkon, häntä kohtaan leviävän kunnioituksen tuoksun. Hän haistoi sen kaiken: terävät, odottavat hampaat ja taiteen himon — tyydyttämättömän nälän.
Se kaikki teki hänet hyvin onnelliseksi.

Heikki Nevala on jyväskyläläinen kirjoittaja, joka on julkaissut novelleja mm. Tuhansien zombien maa -antologiassa sekä Usvassa ja muissa lehdissä. Nevala debytoinee novellikokoelmalla vuoden 2010 lopussa.

Kevin Wignall: Kuolema

2010-06-21T12:13:00.003+03:00

Hammond jäi autoon, tietäen että se tuhoaisi hänen paikkansa valtion leivissä, ehkä jopa hänen koko uransa. Ensiksi hän oli yrittänyt selittää asiaa itselleen kuvittelemalla, että jos hänen eka keikkansa olisi ollut jotain muuta kuin tämä, hän olisi pystynyt hoitamaan sen, mutta hän tajusi nyt, että he olivat valinneet hänet tähän keikkaan tarkoituksella, lopullisena testinä.
Ja hän oli epäonnistunut. Ehkä he olivat jopa odottaneet sitä, ehkä hänen pomonsa olivat lyöneet vetoa keskenään, että hän jäisi autoon, kun Baker olisi sisällä vanhusta tappamassa. Hänen vatsansa meni kasaan, kun hän muisti tosiasian, että Baker oli tuon pienen kivan mökin sisällä lopettamassa 79-vuotiaan naisen elämää.
Hammond olisi ollut autossa riippumatta siitä, millaisen uhan nainen muodosti, mutta hän ei pystynyt keksimään yhtään oikeutusta sille, että nainen tapettaisiin. Nainen oli työskennellyt maansa hyväksi viidenkymmenen vuoden ajan, sen verran Hammondkin tiesi, mutta silti, ties mistä syystä, hänestä oli tullut riskitekijä entisten isäntiensä silmissä ja hänet piti poistaa.
Hammond katsoi puutarhaa uudestaan, säitten säälimättömästi kiusaamia kevään ensi kukkia, jotka pystyivät panemaan vastaan uhkaavan maaliskuisen pilviselle puhurille. Hammond pohti, hoitiko nainen puutarhaa yksinään vai käyttikö hän puutarhuria. Ja hän pohti näkymää, joka oli varmasti avoin merelle asti, vaikka sitä ei nähnytkään tältä puolelta taloa. Ennen kaikkea hän yritti olla ajattelematta sitä, mitä sisällä tapahtui.
Ja sitten hänen ei täytynyt ajatella mitään, lukuun ottamatta uransa väistämättömästi alaspäin kulkevaa spiraalia, sillä Baker astui huolellisesti ulko-ovesta ja käveli takaisin autolle.
Hän kurkisti sisään ja hymyili sanoen: "Näytät hiukan vihreältä – haluatko, että minä ajan?"
"Kyllä tämä tästä", Hammond sanoi ja käynnisti auton, kun Baker kiipesi sisään ja pisti turvavyön kiinni.
Hän inhosi Bakeria nyt, ei vain sen takia, että Baker vaikutti muutenkin häntä paremmalta, kun tämä katsoi alaspäin häneen niin kuin hän olisi joku kakara liian isoissa kuvioissa, vaan koska Baker oli kaikkea, mitä Hammond oli epäonnistunut olemaan. Baker oli kolmissakymmenissä, mutta oli luultavasti aina näyttänyt samalta ja näyttäisi aina samalta, hänessä oli helpontuntuista itsevarmuutta, hän oli mukavasti omassa elämässään, hän oli mukavasti päätynyt lopettamaan toisten elämiä.
"Sinähän tajuat, että minun on tehtävä tästä raportti."
Hammond nyökkäsi ja sanoi: "En usko, että he antavat minulle toista mahdollisuutta."
"Epäilenpä", Baker sanoi. "Ikävin puoli tässä on se, että Dorothy Jennings ei ollut kovin vaikea tapaus. Diabeetikoita kuolee insuliinin yliannostukseen joka päivä. Eikä hän pannut juurikaan vastaan, joten se meni nopeasti. Helposti. Rauhallisesti."
Ei pannut juurikaan vastaan – mitä kauhuja saattoikaan sisältyä tuollaiseen lauseeseen! Hammondin vatsa kynsi itseään ja pahoinvointi paisui hänen sisällään, kun hän kuunteli Bakerin liukaskielistä kuvausta vanhan naisen murhasta.
"Se olisi voinut olla sinun isoäitisi."
"Vaan ei ollut", Baker sanoi. "En yritä syöttää sinulle tavanomaista 'meidän ei tarvitse tietää syitä' -kukkua, mutta ei tässä voi ruveta henkilökohtaisuuksiin – jos pitää tehdä joku homma, se tehdään. Dorothy Jennings ymmärsi sen ja hän teki paljon hommia eläessään." Hammond tiesi, että lisää oli vielä tulossa, ja hän olikin oikeassa, sillä Baker lisäsi kuin jälkikommenttina: "Dorothy ei olisi jäänyt istumaan autoon."
Hammond arveli, että olisi hyödytöntä puolustaa itseään. Baker oli vanhempi upseeri, hän raportoisi, että Hammond oli jänistänyt, ja se olisi siinä, peli loppu.
Hän voisi kiistellä loputtomiin siitä, että oli joku ero siinä, tappoiko välillä jonkun valtion vihollisen vai tappoiko saman valtion yhden palvelijan – mutta kiistely edellytti ajattelua eikä kukaan halunnut hänen olevan mikään ajattelija.
"Pysäytä auto", Baker sanoi niin hätäisesti, että Hammond ihmetteli, oliko toinen unohtanut jotain rikospaikalle.
He olivat kapealla maaseututiellä eikä edessä tai takana ollut muuta liikennettä, joten Hammond iski jarrut pohjaan ja odotti, että auto oli kokonaan pysähtynyt ennen kuin sanoi: "Mitä nyt?"
"Peruuta tuonne kyltille." Hammond peruutti ja odotti, että Baker sai tutkittua mustaa tekstiä pienessä valkoisessa kyltissä, joka osoitti vielä kapeammalle tielle. "Uskomatonta. Käänny tuonne oikealle."
Hammond teki työtä käskettyä, mutta ei voinut olla sanomatta: "Mitä sinulla on mielessä, pieni kiertoajelu ja maisemien katselua mukavan aamumurhan jälkeen?"
Baker näpäytti takaisin: "Hei, en minä nauti siitä, mitä minä juurin tein, mutta se on minun työni. Jos et kestä sitä, se on ihan ookoo, mutta älä rupea vinoilemaan, Hammond!"
Hän oli raivoissaan, mutta ei vihainen, ja Hammondista tuntui, että hän ei ihan osunut kohdalleen, kun hän sanoi: "Anteeksi, minun ei olisi pitänyt sanoa niin."
"Juuri niin, ei olisikaan!" Bakerilta kesti sydämenlyönnin verran ennen kuin hän rauhoittui, sitten hän sanoi: "Tuolla on hotelli, ei siinä muusta ole kyse, se on meren rannalla – olimme siellä pari kertaa, kun olin lapsi."
"Ymmärrän", Hammond sanoi, vaikka ei ymmärtänytkään.
Oli vaikea kuvitella, että Baker olisi joskus ollut lapsi, mutta ei hän myöskään näyttänyt joltakulta, joka tekisi nostalgisia reissuja. Eikä se johtunut pelkästään siitä, että Baker oli kova, oli kuin kaikki särmät olisivat kuluneet pois eivätkä olleet jättäneet jäljelle mitään, mistä voisi saada otteen, hän oli niin kuin jokin abstrakti pronssipatsas, saumattomasti taottu.
Ehkä Baker vaistosi hänen hämmennyksensä, koska hän sanoi: "Se on hyvä ruokapaikka – voimme syödä lounasta siellä ja sitten lähteä takaisin."
"Hyvä on, tehdään niin."
Tietenkään Hammond ei halunnut syödä tai ainakaan hän ei uskonut, että pystyisi syömään, mutta heiltä kesti 20 minuuttia päästä perille ja siihen mennessä hänen vatsansa oli jo jonkin verran rauhoittunut.
Mielikuvituksettomasti nimetty Point Hotel oli viehättävä, valkoinen Viktorian-aikainen paikka, joka oli selvästi nähnyt parempiakin aikoja ja jota kymmenisen auton ja pienen bussin muodostama ryhmä vielä vähän tahrasi.
Hotelli oli rakennettu omalle niemelleen, sammaleen peittämälle vihreälle alustalle. Niemen tummat kalliot olivat riittävän rikkonaiset ja kulmikkaat, että vedenrantaan pääsi helposti.
Ei sillä että kukaan olisi halunnut sinne tällaisena päivänä, meren ollessa kuin nestemäinen kivilaatta, uhkaava ja pullisteleva. Silloinkin kun he kävelivät hotellille, viidenkymmenen metrin päässä lähimmästä kallionreunasta, Hammond tunsi suolan kosteuttavan tuulta, ja meteli oli riittävän kova, jotta he tunsivat itsensä äkillisesti kuuroiksi astuessaan aulaan.
Ruokalista ei ollut erityisen monipuolinen ja kummatkin tilasivat pihvit, mutta annokset olivat onnistuneita, ja Hammondista tuntui hyvältä saada jotain vatsaansa. He joivat kummatkin vichyvettä, mikä tarkoitti joko sitä, että Baker suunnitteli ajavansa, tai sitä, että hän ei halunnut ryypätä työaikana.
Suurimman osan aikaa he söivät hiljaisuuden vallitessa, ja ainoa hetki, jolloin heidän mielenkiintonsa kiinnittyi jonnekin muualle, oli, kun he olivat jo melkein lopettaneet ja joukko koululapsia livahti kömpelön näköisesti ruokasalin ikkunoiden ohitse ja ulos niemelle.
Lapsia oli noin kaksikymmentä, he olivat ehkä neljäntoista tai viidentoista, kietoutuneina vedenkestäviin takkeihin, tukka hulmuten villisti tuulessa. Kolme opettajaa, kaksi naista ja mies, yrittivät puolihuolimattomasti pitää lapsia järjestyksessä, hyväntuulisia nuhteita huudellen.
Se sai Hammondin muistamaan, ettei hän pystynyt kuvittelemaan Bakerin olleen samanlainen. Ja se taas sai hänet ajattelemaan Dorothy Jenningsiä uudestaan, hänen insuliinilla myrkytettyä ruumistaan, joka odotti löytämistään samalla kun he nauttivat ruoastaan ja ajattelivat pitkää ajomatkaa kotiin.
Kuvotus palasi yllättäen näiden ajatusten myötä, aivan kuin se olisi odottanut hiljaa ja yrittänyt yllättää hänet. Hän ei uskonut, että pystyisi tällä kertaa taistelemaan vastaan. Hän työntyi nopeasti pois päin pöydästä, peläten hetken ajan ettei ehtisi ulos ruokasalista.
Baker oli juuri pannut haarukkansa ja veitsensä alas, mutta näytti yllättyneeltä ja sanoi: "Onko joku hätänä?"
"Ei", Hammond sanoi. "En ole varma. Anteeksi pieni hetki."
Baker ei voinut olla nauramatta, kun hän katseli Hammondin säntäävän kohti vessaa. Hän oli tiennyt jo siitä hetkestä lähtien, kun oli tavannut Hammondin, että tämä ei kestäisi hommaa ja tässä oli lopullinen todiste. Tyyppi ei ollut ollut edes sisällä huvilassa ja nyt hän jo tarkasteli, mitä oli syönyt lounaaksi.
Hän selvitti laskun ja astui ulos saadakseen tuntumaa paikkaan nyt kun hän oli yksinään. Ei se tietenkään tuntunut samalta, koska he olivat aina käyneet täällä kesäisin, mutta ne olivat silti tärkeitä muistoja, onnellisia, melkein yhtä vaarallisen hukuttavia kuin meri hänen alapuolellaan.
Hän toivoi, etteivät kakarat olisi juosseet ympäriinsä kiljuen – vaikka hän oli käynytkin täällä itse pienenä, paikka ei ollut hänen muistoissaan hälyisä ja kovaääninen. Menneisyydessä, niinkin vähän aikaa kuin kaksikymmentä vuotta sitten, se oli ollut hotelli, jossa lasten oli oletettu käyttäytyvän hyvin. Siellä oli edellytetty tietynlaista hienostunutta rauhallisuutta.
Hän käveli pienen matkan päähän hotellista, lähemmäs kohtaa, jossa jyrkänteet rikkoutuivat muodostaakseen helpon pääsyn vedenrajaan. Se oli ollut hänen suosikkipaikkojaan lapsena, rauhaisa satama kivien rajaamille lahdelmille laskuveden aikaan, piilossa hotellin terassilta. Kakaratkin olivat siellä, kovaäänisinä, juosten minne mielivät.
Miesopettaja oli niemen oikeanpuoleisimmalla reunalla kolmen lapsen muodostaman ryhmän kanssa. Kaksi naisopettajaa seisoivat Bakerin lähellä, mutta olivat niin keskittyneitä juttelemaan, ettei heillä ollut mitään käsitystä siitä, mitä heidän vahdittavanaan olevat lapset puuhailivat. Bakerin teki mieli mennä heidän luokseen ja sanoa, että heidän pitäisi pitää lapset tarkemmassa kontrollissa, mutta jokin painavampi asia keskeytti hänen ajatusketjunsa.
Kaikista huudoista ja innostuksen kiljahduksista huolimatta hän erotti välittömästi tytön huudon: "Hyvä jumala!" Tyttö ei ollut huutanut sen kovempaa kuin muutkaan, mutta Baker oli erottanut huudon nopeasti, koska tytön äänensävy oli niin erilainen, siinä oli hätätilan ja pelon ääni.
Baker paikallisti tytön, seurasi tämän katsetta ja näki heti, mistä oli kyse – sykkivä aalto oli tulossa sisään, hämäävän matalana juuri sillä hetkellä, mutta koska se oli leveä ja korkea ja vesimassa oli riittävän, se peittäisi jyrkänteiden alimmat tasanteet.
Tyttö kiljui taas, osoitti huutonsa jollekulle, joka oli kivien seassa alempana. Baker oli nähnyt muutaman lapsen juoksevan polkua pitkin alas ja nähnyt joidenkin tulevan takaisin, ja hän mietti nyt, moniko vielä oli alhaalla, moniko oli jäänyt notkumaan paikalle liian pitkäksi aikaa. Tyttö näytti huutavan jotakuta nimeltä, joten ehkä kyse oli vain yhdestä lapsesta.
Muutama tytön kavereista yhtyi huutoihin, toivottomaan sireenikuoroon, ja yritti epätoivoisesti kertoa yhdelle luokkatoverilleen, mitä heidän opettajansa olivat jo aiemmin heille sanoneet – että oli vaarallista olla alhaalla, että kohta kävisi huonosti.
Kaksi naisopettajaa katsahtivat tyttöjen suuntaan, mutta eivät vieläkään näyttäneet riittävän huolestuneilta. Baker katsoi aaltoa ja tiesi, että oli jo liian myöhäistä, että tämä olisi lehdissä huomenna, koska kohta joku kuolisi.
Hän kääntyi katsomaan hotellia toivoen, että Hammond olisi jo tulossa. Heidän täytyi päästä täältä pois nyt tai ainakin hyvin pian ennen kuin ambulanssi ja poliisit tulisivat paikalle ja kaivattaisiin todistajanlausuntoja.
Se ei johtunut siitä, että hän ei olisi välittänyt, vaan siitä, että hänen työnsä ja velvollisuutensa oli jättäytyä kaiken sellaisen ulkopuolelle. Sitä paitsi yksi katse rantaa kohti tulevaan vesimassaan oli jo kertonut hänelle kaiken, mitä hänen piti tietää – sen että ei ollut mitään tehtävissä.
Kuoro kiljui. Baker kääntyi takaisin jyrkänteille päin ja näki roiskeiden räjähtävän ilmaan, mikä sai aikaan lisää innostuneita huutoja niiltä, jotka eivät vielä tienneet, mitä alhaalla tapahtui. Kaksi naisopettajaa lakkasivat puhumasta ja katsoivat hämmästyneinä, kun roiskeet hajaantuivat ja putosivat alas niin kuin ilotulitteen haipuvat räiskähdykset.
Yksi kirkuvista tytöistä näytti pyörtyvän ja jäi makaamaan lattialle. Tyttö, joka oli aloittanut kirkumisen, kääntyi ja huusi opettajilleen, ääni täynnä kauhua, mutta silti selkeänä ja vahvana.
"Tom on vedessä!"
Baker kuuli opettajien kiroavan hiljaisessa paniikissa, sitten toinen heistä otti kontrollin ja sanoi kollegalleen: "Soita rantavahdille, hae sitten Dave!"
Baker arveli, että Dave oli miesopettaja, joka ei vieläkään näyttänyt tietävän, että jotain oli pielessä. Nainen, joka jäi seisomaan Bakerin lähelle, alkoi haparoida kännykkää käteensä. Toinen lähti juoksemaan kohti jyrkänteitä ja alkoi huutaa lapsille, että näiden pitäisi palata hotellille, mutta kaikki oli liian myöhäistä.
Ikään kuin jotain todisteita olisi tarvittu, Baker huomasi lapsen vedessä, vedestä ei erottunut kuin tämän pää ja ylhäältä katsoen poika näytti melkein hylkeeltä eikä pojalta, jonka lävitse virtasi kylmän aiheuttama shokki, pojalta, joka joko hukkuisi tai kuolisi hypotermiaan jo kauan ennen kuin helikopteri ehtisi paikalle.
Tilanne vaihtui silkaksi paniikiksi muutaman sekunnin sisällä, ensiksi kun muutamat lapset ja sitten lopulta kaikki tajusivat, mitä oli tapahtunut. Miesopettaja juoksi takaisinpäin ja toi kolmea lasta jonossa perässään. Toiset juoksivat takaisin hotellille omin päin. Kaksi muuta hoitivat pyörtynyttä tyttöä.
Osa vain seisoi tietämättä, mitä tehdä. Aina oli joku, joka käyttäytyi niin, ajatteli Baker, ja terroristihyökkäyksessä tai luonnonkatastrofissa he olivat niitä ihmisiä, jotka kuolivat.
Naisopettaja, joka oli naurettavasti yrittänyt ottaa tilannetta haltuunsa, huusi lapsille tajuamatta, että nämä seurasivat omia vaistojaan yhtä paljon nyt kuin kymmenen minuuttia aiemmin. Toinen opettaja kiroili täristen itsekseen, kun hän epäonnistui kerta toisensa jälkeen saada kännykkäänsä toimimaan.
Sitten Baker näki hänet, pojan, jolla oli sotkuinen ruskea tukka, ja hän oli välittömästi hypnotisoitu. Kaiken kaaoksen keskellä, ystäviensä tai opettajiensa huomaamatta, poika riisui rauhallisesti takkinsa, sitten kenkänsä ja sitten sukkansa.
Baker tiesi, mitä poika suunnitteli – miten hän olisi voinut olla tietämättä? - ja osa hänestä halusi kertoa pojalle, että se oli väärä päätös, että hän ei pelastaisi ketään, saisi vain itsensä tapettua. Mutta pojan liikkeet olivat niin sulokkaita että ne näyttivät luovan hänen ympärilleen tunteen tyynestä ja läpitunkemattomasta rauhasta.
Poika jätti tavaransa maahan ja käveli muutaman jaardin matkan polun päähän. Nytkään, paljan jaloin kylmällä kivisellä rinteellä, hän ei horjunut, vaan astui oudon vakain jaloin. Se olisi kuin olisi katsellut intialaisen mystikon kävelevän rennosti palavien hiilien ylitse.
Baker huomasi kävelevänsä eteenpäin, ei pysäyttääkseen poikaa, ainoastaan halusta pitää poika näkyvissään kun tämä lähestyi veden reunaa. Samaan aikaan miesopettaja, edelleen jonkin matkan päässä, näki pojan ja alkoi huutaa, ei pojalle, vaan naisopettajalle, joka kääntyili ympäriinsä hermostuneesti, kykenemättä päättämään, mitä hänen pitäisi tehdä.
Koko joukon huomio kiinnittyi lopulta poikaan hetkellä, jolloin olisi ollut liian myöhäistä puuttua asiaan. Hän seisoi kivillä veden yläpuolella, yhtä välinpitämättömänä muiden huudoille kuin poika, jota aalto huuhtoi jo poispäin. Hän tutki aaltoja kuin surffari ja sitten, kuin hidastetussa elokuvassa, hän sukelsi kiviltä pois helposti ja itsevarman näköisesti.
Hän oli kuin poika ajan ulkopuolelta, kuin teräsihminen, mutta illuusio räjähti rikki samalla hetkellä kun veden kitkerä totuus selvisi hänelle. Kun hän sukelsi aallon halki, hän ui rajusti, ehkä tajuten ensimmäistä kertaa että meri oli kylmempi ja raivokkaampi kuin hän oli odottanut ja että hänen rohkeutensa oli ollut typerää.
Silloinkin kun poika saavutti toverinsa, Baker tunsi valtavaa surua hänen puolestaan, koska tämä oli vahva ja kunniallinen ja epäitsekäs ja kuolisi sen takia. Hänen toverinsa kuolisi, koska oli ollut typerä, mutta tietyssä mielessä toinen pojista kuolisi, koska oli jalo, mutta silti ainoastaan typerämpi.
"Täällä tarvitaan rantavahtia! Point Hotel, poika meni veteen, kaksi poikaa!" Se oli naisopettaja, jossain hänen takanaan, melkein hysteerisenä.
Joku tytöistä käveli Bakerin ohitse vaeltaen kohti hotellia shokissa. Tyttö katsoi Bakeriin ja sanoi niin kuin tämä olisi ollut toimittaja tai poliisi: "Hänen nimensä oli Jake."
Baker nyökkäsi, vaikka epäili ettei tyttö todella havainnut häntä eikä taatusti ainakaan tiennyt, että oli ollut oikeassa käyttäessään mennyttä aikamuotoa. Baker katsoi merelle ja hänen silmänsä olivat vain yhdet monista silmäpareista, jotka olivat kiinnittyneet samaan kohtaan meren tummenevassa sykkeessä.
Poika, jonka nimi oli Jake, kannatteli toista poikaa pidellen hänen päätään aivan kuin antaisi hänelle ohjeita, mutta katseli samassa jatkuvasti kauemmas merelle. Ehkä hän etsi pelastusvenettä tai ehkä aaltojen suuruus pelotti häntä nyt kun hän oli melkein kokonaan niiden alla.
Mutta poika oli vahvempi kuin Baker olisi ikinä voinut kuvitella. Maininki näytti yhtenäiseltä ylhäältä päin katsoen, mutta poika näytti huomaavan jotain, mitä ikinä sitten olikaan odottanut, ehkä oikean aallon, ja äkkiä hän tarttui toveriaan tiukemmin vartalon ympäriltä ja harjoitellun ja varman näköisesti kummatkin ratsastivat aallolla takaisin kiville nopeassa vauhdissa.
Pelastaja osui alempana oleviin kiviin rajusti, mutta lähti saman tien liikkeelle ja alkoi ryömiä poispäin vesirajasta raahaten ensimmäistä poikaa, joka makasi rannalla kuin kuollut merilintu. Pelastajassa ei vieläkään näkynyt merkkejä itsetyytyväisyydestä, kun hän houkutteli toveriaan liikkeelle, nosti tämän jaloilleen, töni liikkeelle polkua pitkin.
Bakerilta kesti hetken tajuta, että tämä ei ollut päättynyt niin kuin sen olisi kuulunut. Sen sijaan oli tapahtunut mahdoton ja kummatkin pojat olivat jollain tavalla päässeet pois vedestä.
Jotkut ylhäällä olevista lapsista hurrasivat ja huusivat spontaanisti. Jotkut itkivät. Miesopettaja juoksi polkua pitkin alas auttaakseen poikia ja muutaman kömpelön liikkeen jälkeen nosti ensimmäisen pojan ylös ja kantoi hänet lopun matkaa.
Toinen poika, se jonka nimi oli Jake, käveli hitaasti heidän takanaan, täristen, kun ensimmäiset merkit uupumuksesta alkoivat tuntua. Siinäkin tilassa, ruskeat hiukset liiskautuneina päähän ja kasvoille, vaatteet roikkuen kylminä vartaloa vasten, hänen ympärillään oli hämmentävä rauhan tuntu. Hän ei näyttänyt joltakulta, joka oli juuri suorittanut ihmeen ja pelastanut samalla ihmiselämän.
Baker tuijotti poikaa, joka oli edelleen rauhaisalla saarellaan kaiken heidät yllättäneen kaaoksen keskellä, ja hän tunsi romahtavansa, aivan kuin jotain olisi repäisty auki hänen sisällään, aivan kuin hän saattaisi tipahtaa kuolleena maahan niemellä. Juuri siltä se Bakerin mielestä tuntui, aivan kuin hän voisi tuntea elämän valuvan ulos hänestä.
Se, mikä häntä oli haavoittanut sydänytimiä myöten, oli tainnuttava tajuamisen hetki. Ensiksi hän oli luullut, että oli ollut kyse tappiosta, kun hän oli nähnyt, miten poika oli toiminut niin kuin oli toiminut, ja hänen omasta itsekkyydestään ja sen tajuamisesta, että hän oli jo kauan kätkenyt kyvyn toimia juuri niin, toimia tavalla, joka oli huimapäisellä, kauniilla tavalla inhimillistä.
Mutta kyse oli jostain pahemmasta. Hän oli tajunnut, ettei hän koskaan ollut ollut tuo poika. Hän ei olisi sukeltanut viidentoista ikäisenä eikä hän olisi sukeltanut nytkään, ei sen takia, että hän olisi pelännyt, vaan sen takia, että syvällä sisimmässään hänellä ei ollut mitään syytä sukeltaa.
Baker ei pelännyt kuolemaa ja hän oli luullut, että se olisi riittänyt, mutta ei pelon läsnäolo ollut saanut poikaa toimimaan niin kuin oli toiminut, kyse oli jostain suuremmasta, se oli rakkautta elämään, halua suojella sitä kaikissa vastoinkäymisissä, sankarillisuutta sen puhtaimmassa muodossaan. Eikä Baker ollut koskaan kadottanut noita luonteenpiirteitä, koska hänellä ei ollut koskaan niitä ollutkaan.
Hän kääntyi, yrittäen päästä poispäin näkymästä, mutta samalla kun lähti kävelemään hotellille hän ei voinut olla ajattelematta Dorothy Jenningsiä. Tämä oli kerran pelastanut kuusi ihmistä Jemenissä ja ottanut valtavan turvallisuusriskin. Jos Baker olisi kertonut Jenningsille tänä aamuna, että hänen kuolemansa pelastaisi yhden hengen, nainen olisi varmasti piikittänyt itse itseään. Se oli elämä, jonka Baker oli päättänyt tänään.
Hammond tuli rakennukselta päin riutuneen ja kalpean näköisenä. Hän hymyili anteeksipyytävästi ja Baker horjahti ja pysähtyi hetkeksi. Hän oli halveksinut Hammondia tähän asti, mutta heti kun hän katsoi tätä hän tiesi, mitä Hammond olisi tehnyt, jos olisi ollut ulkona viisi minuuttia sitten. Hammond ei ehkä tiennyt sitä itse, mutta hän olisi sukeltanut.

***

Hammond oli valmistautunut ripitykseen, pilkkaan. Hän ei ollut valmistautunut näkymään, jonka hän kohtasi, kun hän astui hotellista ulos. Häneltä kesti vain sekunnin tajuta, että oli tapahtunut jokin onnettomuus. Hotellin lähellä oli joukko levottomia ja shokissa olevia lapsia, niemenkärjellä oli lisää lapsia opettajien kanssa, kaikki kerääntyneenä laajaan halaukseen aivan kuin he olisivat hoivanneet jotakuta loukkaantunutta.
Kaikkein kiusallisin asia oli kuitenkin Baker itse. Hän käveli suoraan Hammondia päin, mutta hän näytti hirveältä, aivan kuin joku olisi laittanut päältä pois hänen energianlähteensä. Baker ei näyttänyt niinkään hermostuneelta, vaan pikemminkin surun murtamalta.
"Mitä on tapahtunut?"
Baker näytti saavan takaisin entistä itsevarmuuttaan ja sanoi: "Ei mitään, lapsi joutui veteen, mutta hän on kunnossa."
Hammond katsoi Bakerin olan ylitse ja yritti nähdä, mitä suuressa ihmisväessä oli meneillään. Hän tiesi vaistomaisesti, että heillä olisi paremmat valmiudet auttaa uhreja kuin opettajilla.
"Eikö meidän pitäisi auttaa? Hän voi mennä shokkiin."
"Ei, me emme voi jäädä tänne – meidän täytyy häipyä täältä niin nopeasti kuin mahdollista."
Bakerin silmät olivat säntäilleet ympäriinsä, mutta nyt hän kohdisti ne Hammondiin ja sanoi: "He ovat soittaneet rantavahdin ja lapset ovat kummatkin kunnossa. Luota minuun, he pärjäävät kyllä ilman meitäkin."
Oli niin outoa kuulla Bakerin puhuvan rauhoittavalla äänensävyllä, että Hammond lähti kävelemään tämän kanssa autolle, vilkaisten vielä kerran taakseen kun hän sanoi: "Kummatkin? Luulin, että sanoit että lapsi oli joutunut veteen."
"Toisen vei aalto, toinen sukelsi veteen ja pelasti hänet."
"Uskomatonta, tähän aikaan vuodesta."
Baker nyökkäsi ja sanoi: "Se oli uskomatonta. En usko, että olen ikinä nähnyt mitään vastaavaa." Ja aivan kuin muistaisi mitä oli aiemmin ajatellut hän lisäsi: "Typerää myös. Jollain toisella kerralla he olisivat kummatkin kuolleet."
Hammond ei välittänyt kritiikistä, vaan yritti ajatella, mitä olisi itse tehnyt samassa tilanteessa, nyt tai silloin, kun oli itse lapsi. Hän ei uskonut, että olisi sukeltanut kenenkään perään, ei ainakaan tähän aikaan vuodesta, mutta hän halusi ajatella, että olisi tehnyt niin. Ainakin hän oli varma, ettei olisi vain voinut katsella sivusta ja olla tekemättä mitään.
Kun he tulivat autolle, Baker kysyi: "Voisitkohan sinä ajaa?"
Baker ei vieläkään kuulostanut omalta itseltään, mutta Hammond sanoi: "Totta kai – se on vähintä mitä voin tehdä, kun mämmäsin aamun."
He nousivat autoon ja ajoivat pois. Baker otti pastilleja taskustaan ja tarjosi yhtä Hammondille, joka otti sen vastaan kiitollisena, olipahan jotain, millä saisi oksennuksen jälkimaun pois suustaan.
"Tästä aamusta vielä", Baker sanoi. "Minä kerron, että sinä tulit taloon sisälle, että kaikki meni siististi. Jos siis haluat niin."
Hammond ei uskonut, että kuuli oikein, ja kääntyi nopeasti Bakeriin päin tarkistaakseen, että tämä ei pilaillut hänen kanssaan.
"Ilman muuta, joo, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan."
"Jos sanon, mitä tapahtui, sinun urasi on loppu eikä se olisi oikein. Sinulla on upea ura edessäsi, Hammond, mutta..." Baker epäröi ja sanoi sitten: "Se ura ei ole tällä osastolla. Tee itsellesi palvelus ja pyydä siirtoa. Pärjäät paremmin jossain muualla."
Hammond ei nähnyt, että hänellä olisi jokin toinen vaihtoehto, ei pitkällä aikavälillä, koska ennemmin tai myöhemmin tulisi toinen Dorothy Jennings ja hän tekisi saman päätöksen joka kerta.
"Minä teen niin", Hammond sanoi. "Kiitos."
Hän ei ollut vieläkään vakuuttunut siitä, että Baker oli täysin rehellinen, ellei se mitä hän oli nähnyt hotellilla oli saanut hänet haluamaan tehdä jonkin hyvän teon. Ehkä hän oli arvioinut Bakeria väärin, mutta jokin oli taatusti muuttanut tätä sen jälkeen, kun hän oli lopettanut lounaansa.
Lounaan ajatus sai hänet sanomaan: "Ja olen pahoillani siitä, että homma karkasi käsistä aamulla – en tiedä, mitä tapahtui."
Bakerilta kesti muutama sekunti vastata ja hänen äänensä oli hillitty, kun hän lopulta sanoi: "Minun kaltaisteni ihmisten on helppo ottaa itsestäänselvyytenä se, mitä me teemme, mutta ei ole mitään hävettävää siinä, että et pystynyt siihen. Sinä todistit tänään kuoleman eikä se ole mikään pikku juttu."
Hammond nyökkäsi. Hän oli aikeissa korjata Bakerin erehdys ja sanoa, ettei hän ollut todistanut tänään yhtään kuolemaa, mutta hän vain jatkoi ajamista ja pysyi hiljaa ja Baker pysyi hiljaa hänen vierellään. Kuolema oli tapahtunut – se oli ainoa asia, jolla oli merkitystä.

"A Death" ilmestynyt alun perin Ellery Queen's Mystery Magazinessa joulukuussa 2008. Suom. Juri Nummelin. Julkaistu kirjailijan luvalla.
Kevin Wignall on englantilainen kirjailija, jolta on suomeksi julkaistu Kuka on Conrad Hirst? (2007, Arktinen Banaani 2009, suom. Mika Tiirinen). Wignallin uusin romaani Lipun varjo ilmestyy alkusyksyllä Arktisen Banaanin julkaisemana. Wignallin muita teoksia ovat muun muassa For the Dogs ja Among the Dead. Wignall on yksi bloggaajista Contemporary Nomad -sivulla.

Petri Salin: Tavoite kymmenen plus yksi

2010-06-18T13:57:00.004+03:00

Katselin ympärilleni. Hakijoita suuressa jumppasalissa oli parisataa. Kaikki suunnilleen minun ikäisiäni, seassa muutama jonkun vuoden vanhempikin. Alle viisitoistavuotiailla oli omat karsintansa.Tyttöjä ei joukossa ollut kuin pari kolme. Joistakin oli vaikea sanoa.
Jumppasalin seiniä reunusti joukko aseistettuja vartijoita ja turvamiehiä. Vartijoilla oli pelkät pistoolit vyöllä, turvamiehillä sen lisäksi kp. Kaikilla oli luotiliivit mutta turvamiehillä lisäksi kypärät ja muutamalla vielä kilpikin, mikä vähän nauratti meitä. Mitä ne pelkäsivät? Mellakkaa?
Ensin meidän käskettiin riisuutua alusvaatteisille ja lääkäri arvioi meitä silmämääräisesti. Siinä karsiutui jo heti tusinan verran hakijoita. Yksi vaaleatukkainen poika alkoi itkeä jo ennen kuin lääkäri ehti vilkaistakaan häntä eikä lopettanut, ei lopettanut millään, ja sairaanhoitaja joutui antamaan piikin. Sitten vartija talutti pojan ulos. Liikaa paineita eikä pää kestänyt.
Meidät laitettiin polkemaan kuntopyörää jotta sydämen ja keuhkojen tila selviäisi. Yksi hoitajista otti verikokeen. Siitä tutkittiin vaikka mitä. Taudit. Ja tietenkin se käyttikö jotain aineita. Aineiden käyttäjät hylättiin heti. Vain terveet ja hyviä elämäntapoja noudattavat kelpasivat.
Kokeiden jälkeen saimme pukea ja odotella tunnin verran. Sen päätteeksi ne ilmoittivat jatkoon pääsijät. Melkein puolet sai tässä vaiheessa lähteä kotiin. Seurasi lisää odottelua ja jossain välissä kävivät hakemassa uuden verinäytteen ja lisäksi vielä solunäytteen sisäposkesta.
Minulla oli kirja mukana joten aika ei käynyt liian pitkäksi. Nälkä kyllä tuli. Joillakin oli eväät mukana, minä en ollut tullut ajatelleeksi. Moka. Yritin pärjätä käytävän automaatin suklaapatukoilla ja energiajuomalla. Tulikohan siitä miinuspisteitä? Epäterveellisestä ravinnosta? Mutta oli pakko syödä jotain että pysyisi terävänä. Nythän se vasta alkoi.
Käytävällä joku huusi. Oli vissiin seonnut odottelusta tai sitten aineista. Vartijat iskivät sen rautoihin ja kantoivat pois. Ei mitään mahdollisuuksia, ei alunperinkään. Ei tuollaisilla hermoilla.
Kirjalliset alkoivat. Ensin monivalintatehtäviä, sitten rorschachia, sitten lauseiden täydentämisiä. Ne menivät hyvin, ainakin minusta tuntui niin. Suullisissa joutui yksityishuoneeseen ja pöydän takana istuva virkailija esitti sarjan kysymyksiä. Onko suvussa esiintynyt mielenvikaisuutta? Ei. Kuuletko joskus ääniä päässäsi? En. Mitä tekisit jos näkisit hukkuvan kissanpennun? Pelastaisin sen. Onko tyttöystävää? On. Onko sinua kiusattu koulussa? Ei. Oletko kiusannut ketään koulussa? En. Eri puolille kehoani kiinnitetyt sensorit syöttivät dataa tietokoneeseen ja monitori piirsi käyriä virkailijan kollegan tutkittavaksi. Minkälaisia kirjoja luet? Tietokirjoja, luonnontieteitä, historiaa, sotahistoriaa, joskus scifiä. Minkälaisia elokuvia katselet? Scifielokuvia, jännityselokuvia, mustavalkoisia, film noiria. Oletko mittauttanut hiilijalanjälkesi? Olen. Oletko pyrkinyt aktiivisesti pienentämään sitä? Olen. Onko sinulla paljon ystäviä? On. Tykkäätkö koulusta? Kyllä. Mistä aineesta erityisesti? Fysiikasta. Rakastatko vanhempiasi? Kyllä. Tietenkin.
Kysymyksiä riitti melkein tunniksi. Sitten virkailija kokosi paperinsa, puristi kättäni ja ohjasi minut ulos. Melkein heti minut ohjattiin toiseen huoneeseen, suurempaan, jossa leveän pöydän ääressä istui kaksi virkailijaa ja valkotakkinen lääkäri.
Heti aluksi toinen virkailija onniteli minua. Fyysiset kokeet olivat menneet todella hyvin, olin terve ja hyvässä kunnossa. Mielenterveydellisissä kokeissa olin myös aivan kärjessä. Juuri sellaisia täällä etsittiin, täsmälleen sellaisia. Olin siis täysin normaali niin sielultani kuin ruumiiltanikin, esimerkillinen ja valioyksilö suorastaan. Kunpa kaikki nuorisomme edustajat olisivat kuin sinä, sanoi lääkäri, kas siinäpä olisi heille oiva esikuva. Hymyilin ja taisin vähän punastuakin. Se selvästi miellytti heitä.
Ja mitä toiveita sinulla oli, tähän asti vaiennut virkailija sanoi. Tavaratalo tai koulu, sanoin. Tavaratalo tai koulu? Niin, sanoin. He katselivat toisiaan ja pudistelivat päitään. Kiintiöt niiden osalta ovat kyllä aika lailla täynnä. Kaikki haluavat juuri sinne, toinen virkailija sanoi hieman anteeksipyytelevään sävyyn. Eikö mikään muu kelpaisi? Mietin mutta en saanut päähäni mielekkäitä vaihtoehtoja. Tyhmä. Totta kai olisi pitänyt tehdä lista vaihtoehdoista. Oli ihan selvä että kaikki halusivat juuri kouluun tai tavarataloon. Tästä tulisi miinusta, pitkä miinus. Metroasema? sanoin lopulta. Tai ehkä kirjasto? lisäsin vielä. Metroasema? Kirjasto? Erinomaisia valintoja. Osoittavat erinomaista tunneälyä. Laitetaan ne tähän varalle. Kyllä varmasti joku näistä tärppää.
Entä millainen tavoite sinulla on? virkailija kysyi. Tähän olin varautunut huomattavasti paremmin ja tunsin olevani vahvoilla. Useimmat tekivät sen virheen että ilmoittivat liian suuren tavoitteen. Tavoite kannatti aina minimoida niin pieneksi kuin mahdollista ja ilmoittaa pienin mahdollinen luku jonka kanssa kykeni elämään. Isot luvut leikattiin automaattisesti. Se tapahtui joka tapauksessa. En tiedä haittasiko se hakijan mahdollisuuksia, paljon mahdollista että haittasi, mutta ainakin se hidasti prosessia ja prosessi oli jo valmiiksikin hidas.
Kymmenen plus yksi, sanoin. Kymmenen plus yksi, virkailija toisti ja kirjoitti sen papereihinsa. Voi olla että on vähän yläkanttiin. Yläkanttiin? Niin. Kiintiöitä on kiristetty. Johtuu osittain siitä että hakijoita on tänä kalenterivuonna ollut ennätysmäärä ja samoin myönnettyjä lupia. Siksi kiintiöitä on ollut pakko kiristää kautta linjan. Ymmärrät varmaan. Harmittavaa mutta minkäs teet. Virkailija vaikutti aidosti surevan asiaa.
Haastattelun päätteeksi kaikki kolme puristivat kättäni ja toivottivat onnea ja menestystä.

Puolentoista kuukauden kuluttua kuriiri toi kirjatun kirjeen. Kuittasin sen retinaskannerissa ja avasin kirjeen. Tunnustan. Käteni tärisivät.
Hakemus hyväksytty: lupa myönnetty. Voimassaoloajaksi oli merkitty kahden viikon päässä oleva päivämäärä ja paketti tulisi edellisenä iltana. Huono uutinen oli se etten saanut koulua, en tavarataloa, en edes metroasemaa. Myönnetty mikä? Myönnetty: metrovaunu. Sai kelvata. Entä tavoite? Tavoite oli tärkein. Missä se oli? Silmäilin kirjeen nopeasti läpi kunnes löysin etsimäni: kuusi plus yksi. Se oli pettymys. Mutta se piti vain niellä. Pääasia oli että hakemukseni oli mennyt läpi.
Illalla näytin kirjeen isälle ja äidille. Voi kultaseni, äiti sanoi, miksi et sanonut mitään? Koska halusin pitää sen salaisuutena, vastasin, en tahtonut sanoa mitään ennen kuin asia varmistui. Aika kovat karsinnat on poika läpäissyt, isä sanoi lukiessaan kirjettä, tässä sanotaan että hakemuksista vain 2 % menee läpi. Voi kulta! äiti sanoi ja suuteli minua. Ei niitä ihan joka poika läpäisekään, isä sanoi, ei ainakaan kuudentoista vanhana. Äidin silmäkulmassa näkyi kyynel jonka hän pyyhkäisi nopeasti pois. En tiedä oliko se surun vai ylpeyden kyynel.
Paljonko sait? isä kysyi. Kuusi plus yksi, vastasin. Aika hyvin, isä sanoi, ei ollenkaan hassummin. Taitaa olla yli viimeisimmän keskiarvon. Niin taitaa, sanoin.
Ehkä kuusi plus yksi ei ollutkaan niin huono.
Ja mehän lähdetään tältä istumalta ravintolaan juhlistamaan tätä, isä sanoi, ei tällaista joka päivä satu. Pukekaa parhaat päälle, alta pois maailma, tänään juhlitaan!

Kahden viikon kuluttua odottelin junaa metroasemalla. Kello oli puoli kahdeksan aamulla ja olin pukeutunut maastopukuun ja maihinnousukenkiin. Olin ostanut ne varta vasten enkä vielä pitänyt niitä kertaakaan. Olin ajanut pään kaljuksi. Äiti oli ostanut minulle hopeisen ranneketjun johon oli kaiverrettu nimeni ja osoitteeni, päivän päivämäärä ja tietenkin kuusi plus yksi. Isä oli ostanut, äidin vastalauseista huolimatta, hienon taskumatin ja täyttänyt sen vodkalla. Kaadoin tukevan siivun kahvimukiini. Se sai olon tuntumaan kevyeltä.
Olin onnellinen. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin aidosti onnellinen.
Aloin katsella ympärilleni, sillä silmällä. Yksinhuoltajanainen lapsensa kanssa. Virkanainen. Koululainen. Sekopää. Maahanmuuttaja. Hörppäsin kahvia. Eläkeläinen. Opiskelija. Siivooja. Kaupan kassa. Opettaja.Teinityttö. Metro tuli. Ja meni. Annoin sen mennä. Mikä kiire minulla oli? Päässä tuntui niin mukavalta. Olisi sääli lopettaa se liian lyhyeen. Nautiskelin.
Ihmisiä tuli ja meni.
Turisti. Itsekseen puhuja. Kaksoset. (Lasketaanko ne yhdeksi vai kahdeksi?) Taiteilija. Lihava. Rillipää.
Heitin pahvimukin roskakoriin.
Lukiolainen. Jalkapalloilija. Bussikuski. Kotirouva. Kissanomistaja. Invalidi.
Mies. Nainen. Mies. Nainen. Lapsi. Lapsi.
Valitsin suunnan ja astuin seuraavaan metroon. Vaunu oli melkein täynnä. Jäin seisomaan oven viereen ja annoin muiden rynnätä istumapaikoille. Laskin kassini lattialle ja avasin sen. Päällimmäisenä oli edellisenä iltana postissa tullut 22-kaliperinen käsiase. Työnsin lippaan aseeseen. Olin ladannut aseen paketista löytyneillä patruunoilla. Seitsemän patruunaa.
Kuusi plus yksi.
Tein latausliikkeen.
Patruuna oli pesässä. Ase oli ampumavalmis.
Olin jo valinnut ensimmäisen.

Petri Salin on helsinkiläinen kirjailija, joka on julkaissut lukuisia novelleja eri scifi- ja fantasialehdissä, kuten Portissa, Usvassa ja Finnzinessä, sekä novelliantologioissa, kuten Tuhansien zombien maassa. Hänen esikoisnovellikokoelmansa, Jäätynyt Kokytos, ilmestyi 2009, samoin kuin hirtehinen pienoisromaani Toinen nainen (kummatkin Turbator). Turbator julkaisee Salinin Shakespeare-aiheisen rikosnovellikokoelman Kolmaskymmeneskolmas simpanssi vielä vuoden 2010 aikana. Salin bloggaa täällä.

Matti Kid Hytönen: Viimeinen potti

2010-06-17T13:35:00.004+03:00

Kaupunki näytti tieteiselokuvan loppukohtaukselta: ei ainoatakaan eloonjäänyttä. Kesäaamu oli lämmin, lievä tuuli sai voimaa katukuiluissa kiertäessään ja liikutteli yön jätteitä kuin ajaen niitä takaa.
Valaistus oli merkillinen, täyteläisen kellervä, ja mies ajatteli, että tästä olisi saanut hyviä fotoja.
Mutta kamerakin oli mennyt moottoriperineen, laukkuineen, teleputkineen...
Viimeinen potti...
Mies tunsi alkavan krapulan tapaisen, vaikkei ollutkaan juonut paljon yön ja pelin aikana.
Hän kääntyi Vuorimiehenkadun kulmassa ja katsoi taakseen. Ne tuulettivat, ikkuna oli auki.
Yksi niistä oli nyt hänen kuuttatuhattaan ja kameravarustustaan onnellisempi – laitteet se oli hyväksynyt neljästä tonnista.
Ne olivat antaneet taskumatinpohjat miehelle lohduksi ja Karlsson, viimeinen potin nokittaja, satasen taksiin. Mies käveli Viiskulmaan päin. Fredaa meni kaukana edessä yksi ainoa taksi, muuta liikettä ei näkynyt.
Mies ylitti hetken mielijohteesta kadun ja kiiruhti kirkon puistoon. Hän istuutui penkille, poimi taskumatin esiin ja katseli sitä varauksin. Aurinko kuulsi ruskean lasin lävitse. Miestä väsytti. Hän joi hiukan, mutta aine teki pahaa, oksetti. Hän pakotti itsensä kestämään ja kirosi hiljaa sekä hyvin katkerasti, ajatteli vaimoa ja rahoja, jotka oli menettänyt, ja säikähti kaikkea, mitä ajatus sisälsi ja pakotti sen pois heti.
Tehtaankadun kulmasta kääntyi esiin poliisiauto. Mies katseli sitä röyhkeästi, ei vaivautunut piilottelemaan pulloa, että siinähän tulette jos tulette.
Ja ne tulivat: auto kääntyi jalkakäytävälle, ajoi puistokentälle ja suoraan penkin luo. Nyt mies pani pullon poveensa. Volvosta nousi kaksi jämäkkää kukonpoikaa.
– Jaaha, sitä vain otetaan napantereita, sanoi ensimmäinen. Toinen venytteli, oikoi jäseniään pitkän istumisen jäljiltä.
– Niin tuli otettua, mies sanoi haastavasti. – Omiani otin, hän jatkoi heti.
– Paperit. Onko paperia henkilöllisyydestä tällä miehellä? kysyi ensimmäinen poliisi.
Mies kaivoi liki tyhjän lompakon ja onki ainoan satasensa vierestä poliisikortin.
Nuori kukonpoika hämmentyi täysin. Tämä ryypyn ottaja olikin Ratakadun miehiä, komisario jopa.
– Minä tuota... hän aloitti.
– Työtähän te teette ja minä vastoin Helsingin kaupungin järjestyssääntöä, sanoi mies, komisario, tunnettukin aikanaan.
Poliisimiehet pääsivät kiireesti Volvoonsa ja se starttasi nykäisten.
Rahansa hävinnyt tunsi kummallista, katkeraa ja samalla lohduttavaa oloa siitä, että elämä jatkui kaupungissa hänen tappioistaan huolimatta.
Mutta tästä tilanteesta hän ei vähällä selviäisi. Mies seurasi, kunnes partioauto katosi kulman taa ja aikoi sitten ottaa viimeisen ryypyn pullosta.
Hänellä oli aikaa kello 16.15:een asti maksaa vekseli.
Hän jättikin huikan ottamatta, nousi ja päätti pudottaa taskumatkin tummanvihreän kiiltäväksi maalattuun roskapönttöön.
Silloin hän näki roskien seassa rahaa.
Mielettömästi rahaa.
Paketti oli hajonnut ja sen repeämästä näkyi setelien sekamelska. Ex-poliisi seisoi paikallaan ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin älysi vilkaista ympärilleen.
Nämä rahat olivat nyt hänen. Tässä oli homman nimi ja henki.

Kummassakaan valtakunnallisessa päälehdessä ei ollut rahoista mitään. Mies joi neljättä kupillista kahvia. Hänen vaimonsa katsoi vaiti miestä, kysyi sitten, halusiko tämä pullon olutta.
– Juonnit on juotu, vastasi mies.
– Miten... maksatko sinä sen vekselin tänään? vaimo kysyi. Mies pani lehdet syrjään. Hän muisti aution kaupungin, poliisit, kirkon varjot puiston hiekkakentällä ja rahojen paljouden.
– Tänäänhän se on maksettava, mies sanoi.
– Sanoisit nyt missä sinä olit, nainen puhui rauhallisesti. – Käsität sinä, että minun täytyy ajoissa saada tietää, onko tämä meidän elämä lopussa. Kuka se nainen on?
– Ei ole naista, sanoi komisario, eläkkeellä tosin jo, ja katsoi vaimoaan silmiin. – Minä pelasin koko yön Korkeavuorenkadulla.
– Hävisit?
– Voitin kerrankin, mies sanoi.
Vaimo nousi ja meni petaamaan. Kello oli pian kuusi. Mies ajatteli, että kuuden jälkeen hän soittaisi ja kysyisi suoraan Pasilasta, oliko yöllä sattunut mitään erikoista, jotain, jossa oli käsitelty melkoista rahasummaa Eiran alueella.
Hän voisi aina sanoa, että oli tavannut kummallisen, sekavia puhuvan miehen, joka oli tehnyt satasista lennokkeja Sepänkadulla.
Hetken verran mies ajatteli, että hänen oli ollut vaikea erota poliisitovereista. Jotkut kuulemma nauroivatkin hänen virkaintoisille puheluilleen eläkkeelle jäännin jlkeen.
Äkkiä hän nousi ja meni makuuhuoneeseen. Hän taputti vaimoaan takamuksille ja sanoi: – Missä se olutpullo on?
Vaimon kasvoille nousi hymy – vai oliko se puna?
Hän haki miehelleen oluen.

Mies, entinen komisario maan tehokkaimmaksi mainostetussa poliisiyksikössä, istui askarteluhuoneessaan. Ovi oli luonnollisesti lukossa, sillä rahat olivat työkalupöydän laatikossa.
Hän oli tyytynyt erottamaan tuntuvan summan vihreän värisiä seteleitä lompakkoonsa. Siinä oli vekseliin tarvittavat kuusi tuhatta ja lisäksi suurin piirtein saman verran rahaa erikseen.
Miestä harmitti ankarasti kameralaukku sisältöineen.
Ja ne pelaisivat tänään. Karlsson myöskin.
Mies tunsi vähäisen unen aiheuttaman nuhjuisen olon. Silmiä karvasteli. Hän ajatteli, että jos menisi jo nyt pankkiin, silloin saisi nukkua ennen iltayötä.
Jaksaisi pelata kameran takaisin itselleen.
Äkkiä koko juttu alkoi tuntua pilalta. Tunteeseen sekoittui monta vivahdetta: kuka voisi olla niin uskomattoman idioottimainen, että pudottaisi rahapaketin Helsingin kaupungin hyväksyttyyn roskapönttöön? Paljonko rahaa kaikkiaan oli?
Ja mitä poliisimiehen (joskin entisen) piätisi tehdä tässä tilanteessa – mikä olisi ohjesäännön mukaista?
Ei ainakaan rahojen omiminen!
Miestä otti aivoon. Hän koetti ravistaa päätään. Oliko se omatunto? Oliko sellaista yleensä olemassa?
Häntä raivostutti äkkiä suunnattomasti. Oliko ollut pakko mennä pelaamaan, hävitä vekseliin aiotut rahat?
Ex-komisario ajatteli, että tämä juttu ei omistatunnoista parantunut. Nyt pankkiin ja sillä sikari!
Hän lukitsi työkalukaapin huolellisesti, sammutti valon ja meni kellarikäytävään. Hän koetteli askarteluhuoneensa ovea kahteen, kolmeen kertaan.
Sitten hän meni ylös ja sanoi vaimolleen, että kävisi pankissa nyt eikä viidestoista päivä.
Bussipysäkillä hän ajatteli, että käyttäisi rahoista vain osan, sen verran että primaarit rahapulmat katoaisivat. Loput hän toimittaisi Pasilan poliisitaloon. Legenda hänen tunnontarkkuudestaan säilyisi...

Neiti Borg katsoi pitkään. Mies katsoi takaisin ja koetti hymyillä lasiluukun lävitse. Mikä hänessä nyt muka oli vikana?
– Onko tämä jokin pila? neiti Borg kysyi hiljaa.
Mies äimistyi.
– Pila? Minulla on vekseli, joka lankeaa tänään. Ja siinä on kuusituhatta markkaa. Ei se minun rahoissani vitsiltä tunnu...
Neiti Borg kokosi rahat, nousi ja sanoi hiljaa, huomiota herättämättä: – Tulisitteko tänne konttoripäällikön puolelle?
Miehen selässä alkoi kihelmöidä. Mitä hiivattia?
Hän meni eikä käsittänyt mitään ja kuitenkin käsitti, alkoi käsittää, se tuli kuin painajaisuni, ja hänen askeleensa olivat raskaat ja hervottomat tuntuiset.
Konttoripäällikkö, ekonomi Laurikainen, sytytti savukkeen. Hän katsoi rahoja, jotka neiti Borg yksitellen käänteli hänen eteensä pöydälle. Hän nimenomaan käänsi jokaisn setelin.
Komisarion selkä oli hiestä märkä.
Jokainen satanen oli pelkkää A-puolta, julkisivua, etupuoliskoa, myös takapuoleltaan.
– Mitä ihmeen rahoja nämä ovat? Laurikainen kysyi.
– Hetkinen, sanoi mies. Neiti Borg oli viisaasti hiljaa. Toki hän tunsi komisarion ulkonäöltä ja tiesi jopa tämän hienoisista ekonomisista vaikeuksistakin. Hän oli luotto-osaston "neiti". Joskus johtajaa tietävämpi.
– Hetkinen, mies toisti. – Nehän on kummaltakin puolelta samanlaisia!
– Niin ovat, ekonomi Laurikainen sanoi.
– Herran jumala sentään, mies puuskahti. - Mitä minä nyt teen?
He olivat hiljaa kaikki kolme.
– Oletan, että tämä on jonkinlainen vahinko? pankinjohtaja sanoi varovasti.
Mies sanoi, että varmasti oli. Hän kahmi vapisevin käsin rahat takaisin itselleen. Hänen aivoissaan risteili kuin ruuhka-aikana kehä III:n liittymässä.
– Minä sain nämä yksityishenkilöltä. En vaivautunut tarkistamaan millään lailla... ja tänään on vekselin lankeamispäivä... Miten me teemme nyt?
– Jaa-a. Tehän olette aina hoitanut raha-asianne, vastasi ekonomismies. – Sanotaanko että huomenna?
– Sanotaan, helpottui komisario.
Häntä hirvitti, kun hän poistui pankista. Väärennettyjä? Jonkin väärentäjän susikappaleita, joiden kummallekin puolelle oli tullut vihreä etupuoli satasen setelistä?
Mutta jos setelit olivat väärennettyjä, ne olivat hiton hyvin tehtyjä. Ja uusi vihreä satku oli vielä "uusi" monien silmissä...
Joka tapauksessa koko paska oli arvoton.
Siitä oli lähdettävä.
Komisariolla oli Pulma. Tosi isolla peellä.

Hän väänsi numerot hikisin, lipsahtelevin sormin. Karlsson...
– Haloo, täällä puhuu minä, mies sanoi. – Ja minä tahdon kameran takaisin. Pelataanko tänään?
– Onko sulla sitten rahaa vielä? Karlsson kysyi.
– Kuule sattuu olemaan, komisario evp. vastasi äänellä, josta vaivoin siilasi suuttumuksen.
– Me on jo alettu, että koetas sitten tulla pian, Karlsson vastasi.
Mies laski kaksi erillistä nippua. Toisessa oli oikeaa rahaa, vaimolta lainattua, yhdeksänsataa kuusikymppiä. Toisessa oli kuminauhalla niputettuna vähän toistakymmentä tuhatta. Keskeltä nippu oli pari senttiä paksu, kokonaisuutena se muistutti vihreää rusettia.
– Sinulla menee taas koko yö? vaimo kysyi.
– Meni vaikka kaksi, mutta kamera on saatava, mies sanoi. Hän oli tunnustanut vaimolleen, kertonut olleensa yhdessä vaiheessa viime yötä jo reippaasti voitolla, mutta hävinneensä sitten.
Vekselistä hän ei puhunut mitään. Hän ajatteli, että vaimo pitäisi ilman muuta selvänä sitä, että vekkuli oli hoidettu.
– Voi voi sinua mies rukka, sanoi vaimo hiljaa jo sulkeutuneen ulko-oven sisäpinnalle.

Pottia isolla alkukirjaimella ei ollut vielä ilmestynyt. Peli oli ollut tasaista pikku kilinää. Muutaman satasen verran oli mies saanut kahmittua.
Hänen povessaan poltti nippu julkisivupuolisia satasia. Hän oli heti kättelyssä vilauttanut sitä, rehvastellut nippua vararahastoksi, pelannut ainoastaan oikeilla.
Hänellä oli Suunnitelma, joka saattaisi pelastaa kaiken.
Siihen tarvittiin kunnon kortit kahdelle pelaajalle, joista toinen hänen lisäkseen olisi Karlsson.
– Kenen työt? mies sanoi.
– Sinun, sinun, Karlsson vastasi.
Ja mies alkoi jakaa, jakoi kuvia perskortin päälle, kaikki neljä saivat korkeita, hän viidentenä kuninkaan.
– Ässä puhuu, sanoi joku.
– Viisi kymppiä, vastasi Karlsson.
– Aha, mies ajatteli ja katsoi hoolinsa. Se oli ristikuningas. Hänellä oli pari, ja pöydällä pinnassa oli kaksi kuningasta.
– Maksetaan, maksetaan, hän sanoi kuin olisi lohdutellut itseään tyhmyydestään.
Hän jakoi. Oma kortti oli kuutonen. Kellään muulla ei ollut paria näkyvillä. Hän oli siis saletilla. Kun joku sanoi kierrkosen hinnaksi viisikymppiä, hän päätti korottaa sataseen.
Miehet katsoivat häneen kummeksuen. Karlsson näytteli selvää selvemmin, oli olevinaan huolestunut, vilkaisi hoolikorttiaan yhtä uudelleen. Mies arvasi jo, että Karlssonilla oli suoran veto. Mies pelasi kuin olisi bluffannut, että hänellä oli kuningaspari. Mutta kaksi kuningasta pinnassa pöydällä! Kukaan ei uskonut hänen bluffiinsa. Karlsson maksoi, samoin muut.
Ja sitten mies jakoi uudet. Hän olisi armotta kärynnyt valheenpaljastuskojeessa, kun käänsi itselleen kuutosen. Kahdet parit! Karlsson sai kympin. Mies oli puhumassa, kellään muulla ei ollut hänen kuutospariaan parempaa pinnassa. Hän sanoi, että nyt alettaisiin pelata.
– Se maksaa pojat viisisataa markkaa.
Tästä oli tulossa potti. Muut jäivät pois, mutta Karlsson jatkoi, maksoi, sen silmiin oli tullut kiilto, jota voisi kutsua vaikka ilkeäksi, mies ajatteli.
– Tämä viimeinen pihi maksaa sitten kuule paljon, mies sanoi jo ikään kuin etukäteen.
– Antaa maksaa vain, Karlsson rehvasteli.

Mies sai täyden käden kuin kaikki olisi kirjoitettu aikaa sitten tähtiin. Karlsson pihisti vielä ja käänsi sitten näkösälle sotilaan. Sillä saattoi olla suora, muttei värisuoraa.
– Sökö, sanoi mies. Niin oli paras. Nyt Karlssonilla oli avaimet. Mies odotti. Karlsson kaivoi povitaskustaan shekkivihon.
– Paljonko sulla on siinä vararahastossas? hän kysyi.
Miehen pulssi oli nopea. Hän ajatteli, mitä sanoisi. Se oli sivuseikka. Mutta katetta täytyi olla, se oli heidän lakinsa näissä peli-illoissa.
– Yli kymppi, mies sanoi. – Tarviiko laskea?
– Pane raha lavaan, Karlsson sanoi. – Kate täytyy olla, sinä tiedät sen.
Mies nautti suunnattomasti. Hän otti nipun, kostutti peukalonsa ja alkoi laskea, varoi ettei kukaan päässyt näkemään setelien takapuolia.
– Tässä on yli viisitoista tuhatta.
Karlsson kirjoitti shekkiä. Mies tiesi: tämä yritti perustaa hänestä mehuja, laskea sen varaan, että eilen hävinnyt olisi vielä tänä päivänä arka. Ja Karlsson tiesi myös hänen rajalliset ekonomiset mahdollisuutensa.
Mies oli saletilla. Se oli ihana tunne. Karlsson vetkutti ja vetkutti, shekki oli summaa paitsi valmis.
– Yli viisitoista tuhatta? Karlsson kysyi. – Sopiiko, että minä panen viisitoista?
Mies nyökkäsi hiljaa. Karlsson kirjoitti nopeasti summan ja antoi shekin pudota rahojen päälle, keskelle pöytää.
– Hullu mies, sanoi komisario Karlssonille, iski setelinippunsa shekin päälle ja käänsi hoolikorttinsa.
Ja sitten hänen maailmansa pysähtyi.
Hooli oli sotilas. Jätkä. Saakeli. Hän oli katsonut väärinn.
– Minä... mies aloitti.
– Voi herran jumala sentään, Karlsson sanoi. Hän käänsi oman pimeän näkyviin. Kuningas. Hänen kuninkaansa! Ristikurko.
Karlsson lappoi pienemmät rahat, otti shekkinsä ja tarttui miehen rahanippuun.
Miehen ajatuksissa latoi tuhatta ja sataa.
Onneksi se pani nipun poveensa, ei vaivautunut katsomaan sitä.
Mies saattoi ainoastaan sanoa: – Minun täytyy lopettaa.
– Ja ostaa silmälasit, Karlsson iski kuin teloituksen.

Mies istui samalla penkillä. Puhelinkioski oli takana, sen katto-osa näkyi pensasaidan takaa. Ne olivat taas antaneet hänelle pullonlopun.
Miehellä oli rahaa ehkä parikymppiä kolikoina.
Karlssonille oli pakko soittaa nyt heti. Muuten sai yhtä hyvin vetää itsensä hirteen.
Mies otti ryypyn ja ajatteli, että näin tehtiin alkoholisteja liukuhihnalla, menetelmä oli vallan mainio. Sitten hän nousi ja meni ja väänsi numerot elämänsä suurimman nöyryytyksen hetkellä.
– Karlsson kuule. Voitko sinä tulla ulos, minulla on hengentärkeää asiaa, mies sanoi kuin olisi sylkäissyt.
– Niin on minullakin sulle, Karlsson vastasi. – Tulet kuule vähän jumalattoman äkkiä tänne!
– Sinä... tiedät... huomasit? Onko muut siellä?
lähtivät, minä panin kasinon kiinni kun kävin vessassa, vilkaisin rahoja ja huomasin, että komisario on alkanut petoslinjan mieheksi.
– Minä tulen heti, mies sanoi.
Hänen taskunsa pohjalla painoi virka-ase. Puisto oli viileä ja pimeä, kaksi juoppoa kinasteli otetaanko sinun vai minun pullosta, maailma jatkoi rataansa ja mies käveli raskain askelin takaisin Vuorimiehenkadulle.

– Merkitseekö se kamera sinulle niin paljon? Karlsson kysyi. – Ja mistä helvetistä sinä olet saanut nämä tämmöiset rahat?
– Ei kamera enää. Tässä vaiheessa. Mutta vekseli!
– Sinulla lankeaa?
– Lankesi jo eilen. Hävisin ne rahat sinulle!
Miehen käsi oli taskussa, sormet hyväilivät vanhaa Waltheria.
– Jos minä lainaan sinulle vekselirahat? Karlsson kysyi.
– Niin? mies vastasi, kysyi.
– Niin, teetkö sinä mulle yhden palveluksen?
Tätä mies oli odottanut.
– Se on pirun kova palvelus. Minä tarvitsen sinua ja sinun poliisijuttujasi. Mutta se on pirunmoinen juttu. Se on... sitä voisi sanoa rikokseksi!
– Kerro, mies ähkäisi. Hänen aivonsa olivat aivan kuumat. Hän ajatteli, että hänen kunniansa menisi, jos hän ampuisi Karlssonin. Hänestä tuntui kuin hän olisi sekoamaisillaan.
– Kuten sanoin, sitä voisi sanoa rikokseksi, Karlsson puhui miehestä välittämättä, hänen tunteistaan tietämättä.
– Tulehan tänne, Karlsson jatkoi. He menivät perimmäiseen huoneeseen. Mies oli käynyt siellä vain yhden kerran aikaisemmin. Se oli eräänlainen kirjasto- ja kokoelmahuone. Toista seinustaa kiersivät lasiset hyllystöt, joille oli asetettu ilmaisen arvokkaita veistoksia kaukaisesta muinaisuudesta. Hyllystöjen alla oli liki koko seinän mittainen, matala kaappi. Karlsson avasi keskimmäiset pariovet ja veti esiin yhden litteistä, päällekkäisistä laatikoista. Rahakokoelmat. Vanhoja kulta- ja hopealantteja, kuparisiakin, sekä mitaleja.
Toisella seinällä olivat kirjat.
– Tiedätkö sinä, kuinka suuresta summasta nämä on vakuutettu? Karlsson kysyi.
Mies pudisti päätään. Hänen aivoissaan sykki – hän oli Karlssonin ehdoilla mukana tässä nyt.
– Kuudesta miljoonasta markasta, Karlsson sanoi kuin olisi puhunut muutamasta satasesta.
– Missä minä astun mukaan? mies tiedusteli.
– Kun tulipaloa aletaan tutkia, Karlsson sanoi.
– Tulipaloa? Oletko sinä oikein viisas? Tässä talossahan asuu kymmeniä perheitä. Sinä meinaat polttaa huoneistosi...
– Jätä ne asiat mielestäsi, Karlsson sanoi. – Eivät ne sinulle kuulu. Mutta sinä olet minun kanssani täällä, kun palo syttyy. Ja kun ne alkavat tutkia sitä, sinä todistat kaiken alkaneen täysin yllätyksellisesti, valmistelematta, viallisesta sähköjohdosta naapurin puolella – minä olen jo hoitanut asian – ja kun sinä kerrot silminnäkijänä palon alkuvaiheista ja olet entinen tunnettu KRP:n mies, niin nehän uskovat sinuun siltä istumalta.
– Sinä olet hullu mies, Karlsson.
Mies palasi takaisin pelihuoneena pidettyyn ruokasaliin, istuutui korkeaselkäiseen tuoliin ja kaatoi itselleen hiukan Karlssonin viskiä. Karlsson tuli viereen ja kysyi kehottavasti: – No, mitäs sanot? Sinä saat vekselisi, säilytät kunniasi ja sen lisäksi minä kustannan sinulle ja muijallesi luksusluokan Kanarian-matkan. Mitäs sanot?
Miestä, entistä komisariota, oli nöyryytetty enemmän kuin koskaan. Hän ei kykenisi elämään tällaisen taakan kanssa. Hän ei voisi tehdä sitä. Mieluummin hän voisi...
Hän ajatteli äkkiä, että Karlsson oli kaiken pahan ilmentymä, likaisilla keinoilla itsensä taloudellisesti riippumattomaksi saattanut rotta, joka vain halusi kartuttaa omaisuuttaan.
Mies tunsi aseen perän kädessään kaivaessaan savukerasiaa housuntaskusta.
– Minun ei tarvitse todistaa mitään kokoelmistasi, vai? mies kysyi.
– Ei. Minä olen hoitanut niistä suurimman osan turvaan ennen juttua. Jäljelle jää kopioita ja muutama helposti tunnistettava suht arvoton aito kappale. Se puoli on minun heiniäni.
Mies oli ajatellut valmiiksi merkillisen, hullun ratkaisun. Äkkiä se tuntui taivaan lahjalta, se oli uloskäynti kaikesta, ehdoton ja lopullinen.
– No, mitäs sanot? Karlsson kysyi innoissaan.
Mies katsoi Karlssonia pitkään. Kuinka halpana se häntä pitikään...
– Ja sinun vekselisi me hoidetaan heti aamusta, Karlsson intoili. – Minä ymmärrän sinua, olet aina ollut niin vastuullinen tyyppi, sinun kunniasi ei yksinkertaisesti antaisi periksi kulkea nimesi protestilistalla.
Mies ajatteli, että Karlsson osui pirun oikeaan. Ja hän ajatteli, että ellei hän tekisi omaa ratkaisuaan nyt, kesäkuun kuudentenatoista päivänä, kuudenkymmenenkahden vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä, miehenä josta oli tullut legenda, tinkimättömyyden taru jo eläessään, hän ei tekisi sitä enää koskaan.
Ja jos hän tekisi ratkaisunsa, hänen legendansa sen kuin kirkastuisi. Häntä ei koskaan unohdettaisi, hänestä puhuttaisiin vielä kymmenien vuosien kuluttua, ja hänen muistonsa eläisi oudon tarinan muodossa tulevien sukupolvien poliisimiesten keskuudessa, ja...
Ja hän pääsisi vekselistään.

– Minä olen odottanut vastaustasi pian puoli tuntia ja sinä olet juonut pian puoli pulloa minun parasta mustaleimaani, Karlsson valitti.
Silloin mies nousi ylös ja meni aivan Karlssonin luo. Hän kohotti rauhallisesti entisen virka-aseensa, suuntasi sen aivan läheltä Karlssonin oikeaan ohimoon ja ennen kuin Karlsson ehti tehdä mitään ampui tätä päähän.
Sen jälkeen mies totesi, että Karlsson oli varmasti kuollut, pani aseen taskuunsa ja meni eteiseen. Hän otti vara-avaimet kulhosat eteisen peilipöydältä, astui rappukäytävään ja sulki oven.
Hän otti taksin Erottajalta, kyllin kaukaa Vuorimiehenkadulta, ja pyysi kuljettajaa ajamaan hänen kotiosoitteeseensa.
Kotona hän meni makuuhuoneeseen, katseli pitkään nukkuvaa vaimoaan ja ajatteli hetken, että voi tätäkin naisrukkaa.
Hän meni keittiöön, otti jääkaapista pullon olutta, joi sen ja poltti savukkeen. Kaikki oli hiljaista, oli tullut kesäyö.
Mies nousi, meni kellariin, avasi askarteluhuoneensa oven ja otti susiseteleitä sisältävän paketin, nosti sen kainaloonsa, lukitsi jälleen huolellisesti kaikki ovet ja painui ulos yöhön, joka oli vaalean kuultava.
Ostarilta hän nousi yhteen yön viimeisistä busseista ja ajoi keskustaan. Hän käveli rauhallisesti Korkeavuorenkatua alas ja hengitti syvään, keuhkot täyteen, imi sitä, mikä oli vielä...
Vuorimiehenkadulla hän avasi alaoven kuulumattomasti, nousi viidenteen kerrokseen hissiä käyttämättä ja avasi Karlssonin oven.
Hän meni suoraan pelihuoneeseen, purki setelipaketin ja sirotteli väärät setelit ympäri huonetta, lattiaa, pöytiä, tuoleja ja kiinnitti erikoista huolta siihen, että muutama seteli osui verilammikkoonkin.
Sen jälkeen mies kävi Karlssonin viereen polvilleen, otti virka-aseensa ja asetti sen Karlssonin oikeaan käteen. Hän kävi lattialla jonkinlaisen sovellettuun räätälinasentoon. Hänen huulillaan oli merkillisen vapautunut, lähes hurmioitunut hymy.
Hän piti Karlssonia kädestä ja suuntasi aseen omaan otsaansa.
Hetki tuli, mies ei voinut paeta eikä halunnutkaan, sillä hän tahtoi säilyttää legendansa.
Hän painoi Karlssonin sormea, kunnes kaikki äkkiä kiertyi kuumaan väläykseen hänen päänsä ympärillä ja päättyi saman tien, loppui ja musteni, ja mikäli miehellä oli ehtinyt välähtää jonkinlaatuinen viimeinen ajatus, ei hän sitä enää tajunnut se paremmin kuin tarvinnutkaan.
Jos joku olisi ollut paikalla, hän olisi nähnyt, kuinka miehen ruumis hitaasti kaatui selälleen osaksi rahojen, osaksi Karlssonista vuotaneen veren päälle, ja kuinka miehestä itsestään valuva veri laajeni lammikoksi kallisarvoiselle tammiparketille tässä viidennen kerroksen huoneistossa.
Viimeinen potti oli hajallaan heidän ympärillään.

"Viimeinen potti" ilmestynyt alun perin RikosPalat-lehdessä 1/1988. Julkaistu kirjoittajan luvalla.
Matti Kid Hytönen on suomalainen kirjallisuuden ja muun viihteen sekatyöläinen, joka aloitti uransa levyttämällä muutamia singlejä 1970-luvun alussa. Myöhemmin Hytönen kirjoitti lukemattomia novelleja ja jatkokertomuksia Kolmiokirjan lehtiin ja muihin julkaisuihin. Hytönen julkaisi vuonna 1987 jännitysromaanin Miljoonan markan mies.
Nykyään Hytönen toimii KRIS-Suomi ry:ssä ja auttaa vankilasta vapautuvia sopeutumaan takaisin yhteiskuntaelämään.

Anthony Neil Smith: Clive tunnustaa

2010-06-16T16:23:00.009+03:00

1.

Ensimmäisellä kerralla rakensin viritelmän siimasta ja parista huonekalusta. Haulikon oli määrä laueta tyttöystäväni (hän oli veroasioihin erikoistuneen juristin sihteeri) avatessa makuuhuoneen oven palatessaan töistä. Jokin meni pieleen. Valmistauduin laukaukseen, kun kuulin hänen tarttuvan ovenkahvaan. Jostain syystä ase kuitenkin vain kääntyi puoli kierrosta myötäpäivään, pyörähti ylösalaisin ja ampui häntä naamaan. Ehkä se johtui šokista, jossa olin todettuani olevani edelleen elossa, tai sitten koko kauheuden aiheuttamasta pettymyksestä, mutta en voinut tehdä muuta kuin poistua paikalta nopeasti ja vaihtaa maisemaa.

2.

Seuraavalla kerralla ostin neljän kappaleen pakkauksen kertakäyttöisiä partateriä. Ajattelin, että neljä olisi jotenkin parempi kuin yksi. Suunnittelin viiltäväni molemmat ranteeni auki keittiön pesualtaassa tyttöystäväni (lentoemäntä) palatessa töistä kotiin. Painoin terät lujasti ranteisiini, kun ovi avautui. Se teki todella kipeää, kuin paperiviilto potenssiin sata, mutta terät olivat suojateriä, joilla ei päässyt tarpeeksi syvälle. Tajusin nopeasti, miksi vanhat terät olivat parempia. Tyttöystäväni itki, parkui ja lupasi olla pettämättä minua enää koskaan – enkä edes tiennyt hänen olevan uskoton. Hän yritti tarttua ranteisiini, mutta hänen otteensa ei pitänyt, koska vuotava veri teki ihoni todella liukkaaksi. Kun sain lopulta tartuttua pesualtaassa olevaan likaiseen lihaveitseen yrittääkseni uudelleen, puuskutimme ja pyörimme lattialla kuin kaksi kilpapainijaa. Käteni olivat liian liukkaat, ja veitsi päätyi jotenkin hänen kurkkuunsa.
Ymmärrättehän, etten koskaan aikonut tappaa häntä. Ja voin selittää sen toisen haavan. Kun veitsi meni sisään, vedin sen tietysti vaistonvaraisesti ulos. Naisestani suihkuava veri kuitenkin muistutti minua siitä, että televisiossakin kehotetaan aina jättämään veitsi haavaan verenvuotoa estämään. Yritin siis laittaa sen takaisin sisään, mutten osunut kovin hyvin, koska hän ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Jouduin siis nostamaan kytkintä ja vaihtamaan maisemaa.

3.

Kolmas kerta oli aika erikoinen tapaus. Avasin suihkun hanan, hain leivänpaahtimen keittiöstä, palasin kylpyhuoneeseen ja kytkin johdon pistorasiaan. Arvelin, että uusi naiseni näkisi välähdykset ja juoksisi luokseni. Paahdin oli jo lämmin ja olin astumassa suihkuun sen kanssa, kun kuulin suihkuverhon takaa tyttöystäväni äänen: "Rakkaani, täällä olisi sinulle yllätys!" Säikähdin. Paahdin putosi käsistäni, kimposi kylpyammeen reunasta ja putosi suoraan ammeeseen.

4.

Ongelmani on nähdäkseni siinä, että haluan kuolla, mutten kuitenkaan halua tappaa itseäni yksin tyhjässä huoneessa ja haipua hiljalleen pois kenenkään tietämättä. Haluan nähdä rakastajattareni hysteerisenä edes puolen sekunnin ajan, jotta tiedän, kuinka paljon hän tulee kaipaamaan minua. Haluan saada varmuuden siitä, kuinka suuren vaikutuksen kuolemani tekee, miten se muuttaa koko hänen elämänsä. Haluan laittaa hänet maksamaan kaikista pikku naljailuista ja vittuiluista ja peleistä pakottamalla hänet katselemaan, kun kuolen jollakin todella hirveällä tavalla.
Ymmärsin asian jo kauan sitten. Riippumatta siitä, kuinka kovasti yritän tai kuinka upealta ja erilaiselta uusi nainen tuntuu – olipa hän sitten blondi, professori, tummahiuksinen, tavallinen, punapää, pieniluinen, laiha, nymfomaani, uskovainen, koulutyttö, keski-ikäinen, pettäjä, pihtaaja, psykopaatti, teräshermo, maanis-depressiivinen, paljaaksi ajeltu, karvainen, varpaansa menettänyt, raajarikkoinen, lihava, anorektikko, punkkari, gootti, pianisti, pienyrittäjä, sukupuolensa vaihtanut, vaikeaa isäsuhdetta purkava, äitiinsä tullut, eronnut, leski, yksinhuoltaja, adoptoitu tai kotoisin Skotlannista – kaikki ne pelaavat samoja pelejä ja tekevät samat asiat. Yritän tietysti löytää hyvälaatuisia tapauksia, samanlaisia kuin ne, joiden kanssa ystäväni ovat naimisissa ja joita he niin kovin kovasti rakastavat. Saan kuitenkin vain sekoboltseja, joihin puhe ei auta, joita en pysty pitämään otteessani ja joita en voi yksinkertaisesti vain jumaloida.
Haluaisin löytää naisen, joka jumaloi minua ainakin yhtä paljon kuin minä häntä.

5.

Yritin haulikkojuttua vielä toisenkin kerran. Silloin olin matkoilla Dallasissa. Minusta ei olisi tainnut tulla kummoista insinööriä. Häivyin ja vaihdoin taas maisemaa.

6.

Miten pystyin tyrimään hirttäytymisenkin? No, siinä ajoitus on paljon kriittisempi tekijä kuin muissa tavoissa. Jos rakastajattareni löytäisi minut ajoissa, hän saattaisi irrottaa minut, ja joutuisin kärsimään valheellisesta säälistä ja terapoinnista loppuelämäni. Se ei ole aitoa rakkautta, vaan pelkoa, sääliä ja syyllisyyttä. Melko mitätöntä siinä tapauksessa, etten olisikaan kuollut. Päätin siis vaikeuttaa hänen saapumistaan laittamalla esteeksi köyden. Ajattelin, että se hidastaisi hänen laskeutumistaan alas portaita keittiöstä kellariin, jotta ehtisin tukehtua paremmin. Olisi tietysti ollut parempi, jos kaularankani olisi napsahtanut poikki saman tien, mutta se ei nyt sopinut kuvioon. Seisoin toimistotuolillani ja odotin. Kutsuin häntä: “Kulta? Voisitko auttaa Timin koulutehtävien kanssa?” (Hänen poikansa Tim oli saanut juuri ajokortin. Todella synkkä kakara, uskokaa pois.) Potkaisin tuolin pois altani juuri, kun hän avasi oven. Kuolema katseli minua jo silmiin. En pystynyt hengittämään. Naiseni meni täysin sekaisin. Hetkeni oli koittanut... melkein.
Hän kuitenkin pilasi kaiken olemalla katsomatta jalkoihinsa ja kompastumalla portaissa hieman liian pahasti. Kuulin räsähdyksen, kun hänen päänsä osui sementtilattiaan. Pääkallon särkymisestä lähtee sellainen kostea mutta terävä ääni, josta kuulee, että henki lähtee heti. Joten roikuin edelleen siinä, yhä elossa vaikka melkein kuolleena. Jumala kaiketi halusi kiusata minua pilaamalla huolella laatimani suunnitelmat ja jättämällä minut kuolemaan näin nololla tavalla.
Yhtäkkiä autotallin oven sähköinen avaaja heräsi eloon. Ovimekanismin ketju tarttui köyteen ja katkaisi sen. Yllätyin. Olisi käytettävä paksumpaa köyttä ensi kerralla. Putosin kuolleen rakastajattareni katumaasturin konepellille. Tim ajoi autotalliin, aivan liian nopeasti, eikä voinut mitenkään käsittää, mitä hän todella näki.
Tim. Niin, jouduin tietysti tappamaan hänet. En yritä mitenkään selitellä sitä. En minä halunnut tappaa heistä kumpaakaan. Mutta poika oli nyt tielläni, ja hänestä oli vain päästävä eroon. Olin onneksi harjoitellut itseni tappamista niin monesti, että sain Timin hoideltua helposti ja nopeasti. Sikäli kuin asiasta tiedän, tutkimukset lopetettiin jo ennen iltaa. Poika oli hyökännyt äitinsä kimppuun ja ampunut sitten itsensä. Niin se käy.
Häivyin ja vaihdoin maisemaa, mutta ilmeisesti naapuri oli kuitenkin nähnyt minut, ja poliisilla oli nyt piirroskuva kasvoistani.

7.

Uskokaa minua: en koskaan halunnut alkaa muodikkaasti sarjamurhaajaksi. Täytyy silti myöntää, että tv-uutisten piirrokset olivat melko makeita. Ne kutsuivat minua mustien leskien murhaajaksi ja itsensävihaajaksi, koska olivat löytäneet itsemurhaviestini. Sitä virhettä en tehnyt toista kertaa. Muutenkin pidän enemmän arvoituksellisesta lähestymistavasta, joka pakottaa jälkeeni jäävät arvailemaan vaikuttimiani. Kuulostan tietysti siltä kuin minulla olisi valmis tekosyy jokaiselle tapaukselle. Myönnetään, se on huikea sattuma, mutta niin se kuitenkin on. Olette ehkä päässeet laiskistumaan, kun ette näe totuutta. Ehkä ymmärtäisitte, jos katsoisitte hieman CSI:tä. "Seuratkaa todisteita", niin siinäkin sanotaan. Eikö?
Murha ei kerta kaikkiaan ole oikea vastaus tässä tapauksessa. Ei siinä olisi mitään järkeä. Kuunnelkaapa kun kerron.

8.

Ai että myrkkyä? No, tarkoitushan oli, että naiseni olisi tiedettävä heti. Ei, en koskaan kokeillut käyttää myrkkyä.

9.

Paitsi tietysti jos yliannostus lasketaan. Tapailin kerran narkomaania. Hän sekoitti ruiskut vahingossa. Pääsin katselemaan, kun hän kuoli yliannostukseen todella mahtavissa viboissa. Hänen sielunsa poistui näyttämöltä miltei kosmisissa tunnelmissa. Mutta se ruisku oli minua varten. Syyllistämiskeinona yliannostus vastaa ehkä suunnilleen myrkyttämistä tai uuniin tai auton pakokaasuihin tukehtumista. Onnekas kokeilu siis.

10.

Olisi upeaa, jos viimeisin tyttöystäväni voisi olla paikalla teloituksessani. Olen todella iloinen, että hän heräsi ennen minua ja pääsi ulos. Hän sai silti lopulta pahemmat palovammat kuin minä. Yritin nähkääs sytyttää itseni tuleen, mutta vaatteet eivät ottaneet syttyäkseen. Sen sijaan hänen isoäitinsä kutoma viltti olikin todella tulenarkaa tavaraa. Niin, kolmannen asteen palovammat koko alavartalossa. Jokohan hän kävelee?
Säästäisin viimeiset sanani naiselleni. Hän ymmärtäisi, miten hänen ilkeät puheensa jahkailustani ja ainaisesta varattomuudestani satuttivat sydäntäni. Hän kantaisi syyllisyyttä mukanaan vuosia, ja hänen arpensa muistuttaisivat häntä siitä, jos hän sattuisi unohtamaan. Miksei hän voinut rakastaa minua sellaisena kuin olen? Olin? Olen yhä.
Eikä sitten mitään nukutuspiikkiä tai muuta paskaa. Paistakaa minut kuin kananmuna, kärventäkää kuin pekoninpalaa. Haluan, että naiseni näkee vavahtelevan, viimeistä tanssiaan tanssahtelevan ruumiini, ja oppii näkemästään jotain.
Sitä päivää joudutaan kai vielä kuitenkin odottamaan jonkin aikaa. Seuraavissa oikeusasteissa ja valituksissa menee vuosikausia. Ja mikäpä siinä, eihän sitä koskaan tiedä, mitä oikeus päättää. Tuomari saattaakin olla yllättäen myötämielinen ja ymmärtää, ettei vika ollut minun. Ehkäpä hän vapauttaa minut etsimään todellista rakkauttani. Olenhan vielä nuori mies. Monethan eivät löydä elämänkumppaniaan ennen kuin viisikymppisenä tai kuusikymppisenä.
Naisellani on silloin jo uusi elämä, eikä tekemisilläni ole enää merkitystä hänelle, joten aivan hyvin voisin jatkaa elämääni itsekin. Postimies kantaa minulle viestejä naisilta, jotka sanovat pystyvänsä antamaan minulle sitä, mitä tarvitsen. Olisi sääli tuottaa heille pettymys. Siis miksipä ei: vihkiminen vankilassa, aviollisia vierailuja, ja kenties hänkin pelaisi sääntöjen mukaan?
Ja jos ei, on ryhdyttävä luovaksi. On vain niin hiton hankalaa saada itseään hengiltä vierailuaikojen puitteissa.

"Clive Confesses" ilmestynyt alun perin Absurdist Journal -lehdessä kesällä 2007. Suom. Antti Autio. Julkaistu kirjoittajan luvalla.

Anthony Neil Smith on amerikkalainen rikoskirjailija, joka on julkaissut yli 30 novellia sekä neljä kovaotteista ja mustan ja absurdin huumorin täyttämää rikosromaania. Smith opettaa luovaa kirjoittamista Southwest Minnesota State Universityssa. Smith pitää blogia täällä.

2010-03-23T14:55:00.000+02:00

Iskun yhdestoista numero on viimeinkin ilmestynyt! Pitkään teossa ollut numero keskittyy scifiin eli tieteiskirjallisuuteen, ja siinä on kaksi käännöstekstiä ja peräti kaksi vuosikertatarinaa. Kansikuva on Timo Ronkaisen käsialaa ja liittyy omaan novelliini, joka ei varsinaisesti ole scifiä, vaan lähinnä käsittelee scifin kirjoittamista ja julkaisemista.

Lehden hinta on edelleen 3 e / irtonumero, tilaa kätevimmin kommenttiloorassa.

Tässä tarkempi sisältö:

Harri Erkki: Kellari (alun perin Vappu-Vippu -lehdessä vuodelta 1980 [!])
Gerald Page: Murhaaja (Planetary Stories -nettilehdestä parin vuoden takaa, veteraanin perinteinen aikamatkustustarina, jossa yllätysloppu)
Eino Liekki: Professori Tähtiniemen hermoklinikka (salaperäisen salanimen tarina Seikkailujen Maailmasta vuodelta 1940)
Kieran Shea: Koko lähtee lomalle (Plots With Guns -nettilehdestä parin vuoden takaa, Shea uusi novellisti; suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Juri Nummelin: Joe Novak ja scifi-kirjailijan tapaus

Hups! Aika vierähtää...

2010-02-01T22:26:00.000+02:00

...kun ei huomaa edes mainostaa uusia lehtiään. Iskun kymmenes numero ilmestyi jossain vaiheessa vuotta 2009. Se oli juhlanumero, ja siinä julkaistiin vain yksi novelli, Peter Paigen eli Morton Wolsonin pulp-novelli vuodelta 1947. Novelli "Miljoonan dollarin apaja" julkaistiin suomeksi Seikkailujen Maailmassa vuonna 1955, ja sain luvan sen uudelleenjulkaisuun Paigen pojalta. Tarina kertoo yksityisetsivä Cash Walesta, joka saa filippiiniläiseltä raharikkaalta oudon toimeksiannon. Hyvää peruspulpia historian hämäristä! Mukana myös kirjailija Paigen esittely.

Seuraava Isku eli nro 11 tullee olemaan Iskun viimeinen painettu numero, sen jälkeen lehti siirtynee nettiin - mahdollisesti tähän osoitteeseen. Postitukset ja painatukset ovat olleet sen verran iso ruljanssi, että ne ovat vieneet ihan liikaa energiaa pieneltä (lue: yhden hengen) toimitukselta. Mutta hyvää matskua on tulossa, kuten Kevin Wignallin, Anthony Neil Smithin ja monien muiden uusien hardboiled-kirjoittajien novelleja.

Ai niin, se numero 11: se on scifi-numero eli tieteiskirjallisuutta. Tai ehkä se on scientifictionia, tieteellisyyskirjallisuutta Hugo Gernsbackin kauan sitten lanseeraaman termin mukaan. Lehdessä ovat mukana ainakin Harri Erkki vuosikertanovellilla, suomalainen pulpsteri 1930-luvulta, Eino Liekki hiukan shudder pulp -henkisellä tarinalla "Professori Tähtiniemen hermoparantola" Seikkailujen Maailmasta sekä allekirjoittanut koskettavalla Joe Novak -tarinalla. Käännöksinä nähdään Gerald Pagen tyylikäs aikamatkustustarina "Murhaaja" sekä Kieran Shean cyberpunkia, erotiikkaa ja vanhan pulpin henkeä yhdistävä novelli, jonka nimeä en kyllä nyt muistakaan. Mukana mahdollisesti myös pieniä ylläreitä.

Isku-kirjassa painovirhe

2009-03-23T15:31:00.000+02:00

Huomasin vasta äskettäin, että Iskun parhaita sisältävässä kirjassa on painovirhe. Helena Nummisen novellissa "Molotovin cocktail" sivujen 30 ja 31 sisältö on käytännössä sama. Mitään ei kuitenkaan puutu, joten novellin voi silti huoletta lukea - pitää vain hypätä sivun 30 yli.

Iskun parhaat ilmestynyt

2009-03-11T10:10:00.000+02:00

Turkulainen Turbator-kustantamo on juuri julkaissut koosteena kirjan Parhaita Isku-jännityskertomuksia eli Iskun yhdeksän edellisen numeron parhaat novellit. Kirjaa saa ainakin Akateemisesta kirjakaupasta, myöhemmin myös joistain kirjastoista, mutta parhaiten suoraan minulta. Laittakaa sähköpostia tai kommentteja.

Tässä kirjasta hiukan enemmän englanniksi. Tässä myös kirjan sisällysluettelo ja pääkirjoitus:

Isku on ollut minulle tuttu lehti jo pitkään. Olen selannut vuosina 1937-1941 ilmestyneen lehden vuosikertoja lukuisaan otteeseen, ensiksi etsiessäni amerikkalaisia käännösnovelleja, sitten kootessani kokoelmaa Reino Helismaan varhaisista jännitys- ja seikkailunovelleista.
Iskun nimi on nakuttanut mielessäni muutenkin. Olin vuonna 2001 alkanut toimittaa Suomen Länkkäriseuran lehteä, Ruudinsavua, ja sen innoittamana alkanut tehdä myös omakustanteista Pulp-lehteä, jossa käsitellään kaikenlaista kioski- ja muuta vähempiarvoista kirjallisuutta. Mieleen pulpahti ajatus: eikö tällaista kirjallisuutta voisi kirjoittaa ja julkaista itsekin? Olin muutamia vuosia aikaisemmin kirjoittanut huvikseni novelleja yksityisetsivä Joe Novakista. Mitä niille tekisin? Julkaisisin ne tietenkin omassa lehdessä.
Pienen pähkäilyn jälkeen lehden nimeksi tuli juuri Isku, ja jotain vaatimatonta logon tyyppistä kokeiltuani päätin käyttää Kanervan kirjapainon Iskun nimiötä - ideasta kiitos Alasen Askolle!
Nopeasti sain muutaman muunkin ihmisen innostumaan asiasta. Tapani Bagge sanoi, että hänen vanhaa novelliaan saa käyttää, Sami Myllymäki ja Petri Hirvonen kirjoittivat uusia novelleja, ja lisäksi sähköpostituttava James Reasoner, jo legendaarinen pokkarikirjailija, lähetti pari vanhaa novelliaan. Taittovaiheessa piti väsätä nopeasti typerä Mack Bolan -parodia, mutta ajattelin, että mitäs väliä sillä on mitä mustavalkoisessa A5-kokoisessa lehdessä on.
Julkaisijaksi tuli yhdistys nimeltä Kioskikirjallisuusyhdistys. Isku ykkönen sai hyvän vastaanoton. Levikki jäi 80-100 pintaan eikä ole siitä juuri noussut, mikä johtuu osittain markkinointikoneiston vaatimattomuudesta.
Jo ensimmäinen numero iski lehden eetoksen paikoilleen. Joka numerossa on julkaistu sekä käännösnovelli että vanha kotimainen novelli. Vanhoista kotimaisista jutuista kannattaa mainita ainakin Seppo Jokisen ensimmäinen rikostarina (1980) sekä Reino Helismaan ja Seppo Tuiskun, FinnWestin ja Jerry Cottonin toimittajan, novellit.
Monet ulkomaiset - varsinkin amerikkalaiset - kirjailijat ovat olleet ylitsevuotavan anteliaita käännösoikeuksia jakaessaan. Voi vain haaveilla, kuinka upea kirja tulisi Iskun käännösnovellien antologiasta: Jason Starr, Vicki Hendricks, Ed Gorman, Bill Crider, James Reasoner. Kyse on rikkaasta kovaksikeitetyn dekkarin perinteestä, joka on Suomessa usein jäänyt kartanodekkarien ja teknotrillerien katveeseen ja joka suuressa maailmassa elää myös nettilehdissä sekä Iskun kaltaisissa pikkujulkaisuissa.
Lehden kannet on aina myös kuvitettu vanhaan pulp-tyyliin. Suuri kiitos Jukka Murtosaarelle, kuvittajaveteraanille, jota ilman Iskua ei ehkä olisi. Muita kuvittajia ovat olleet muun muassa Henri Joela ja Heikki Sihvonen sekä Mika Lietzen.
Iskun parhaat sisältää Iskun kymmenennen numeron kunniaksi lehden yhdeksän ensimmäisen numeron parhaita kotimaisia alkuperäistarinoita. Valinta-avusta kiitos Tapani Baggelle!
Kymmenennessä numerossa onkin sitten erikoinen namupala: Peter Paigen pulp-novelli vuodelta 1947, "Miljoonan dollarin apaja".
Älä väistä Iskua, sanoo lehden mainosteksti. Älä väistä sitä nytkään.

5 Juri Nummelin: Lukijalle
7 Teemu Paarlahti: Kolme sanaa (Isku 5)
12 Petri Hirvonen: Padren kunnian päivä (Isku 2)
22 Sami Myllymäki: Turhaa riesaa ruumiista (Isku 1)
28 Helena Numminen: Molotovin cocktail (Isku 2)
38 Timo Surkka: Viimeinen temppu (Isku 7)
46 Petri Salin: Kuollut papukaija (Isku 3; merirosvonumero)
54 Heikki-Antero Laurila: Juustohöylä (Isku 8)
68 Juri Nummelin: Joe Novak ja ikkunattoman monadin tapaus (Isku 1)
73 Tapani Bagge: Kylmä tuuli (Isku 5)
77 Tarja Sipiläinen: Keräilijä (Isku 9)

[Muutama sana kirjasta vielä: Alun perin kirjaan ei pitänyt päätyä novellini "Ikkunattoman monadin arvoitus", vaan kolmosnumeron "Merirosvoaarteen tapaus". Vaihdoin sen kuitenkin tähän pieneen tunnelmapalaan, kun totesimme yhdessä Salinin Petrin kanssa, että käyttäisimme hänen merirosvojuttuaan - häneltähän tulee vielä tämän vuoden aikana Turbatorin m-sarjan novellivalikoima, jossa ovat mukana hänen muut Iskussa julkaistut tarinansa. "Kuollut papukaija" oli jäämässä kokoelmasta pois, joten nyt se on ikuistettu kirjankansiin, vaikka ei varsinaisesti sovikaan Iskun parhaat -kirjan muuhun eetokseen. Oma novellini tuossa merirosvonumerossa on hauska ja muutenkin yksi parhaista teksteistäni, mutta kaksi piraattitarinaa samassa kirjassa tuntui liialliselta, joten vaihdoin novellini "Ikkunattomaan monadiin". Kun lueskelin kirjaa sen tultua painosta, huomasin, että tekstissäni on nolo ajallinen virhe. Niitähän ei voi täysin välttää, mutta kun jutun pituus on jossain tuhannen sanan paikkeilla, niin se tuntuu erityisen nololta. Olen joka tapauksessa jossain vaiheessa kokoamassa Novak-tarinoista kirjaa ja korjaan virheen siihen. Mutta tämä tapahtuu aikaisintaan vuonna 2010. Baggen ja Helena Nummisen novellit löytyvät myös heidän kokoelmistaan Ammattimies ja Murhaavasti. Ne ovat sen verran vahvoja tekstejä, että ajattelin käyttää ne myös tässä.]

Isku ja Seikkailukertomuksia ulkona

2009-02-18T13:52:00.000+02:00

Iskun naisnumero eli numero 9 on ulkona, samoin kuin Seikkailukertomuksia nro 3. Sisällysluettelot löydät edellisistä viesteistä. Lehdet lähtevät tilaajille kohtapuoliin. Erikseen tilattuna Isku on 3 euroa ja Seikkailukertomuksia 5. (Plus postimaksut, Iskun kohdalla 1,10, Seikkailukertomuksista en osaa sanoa.)

Viimeinkin Seikkailukertomuksia

2009-01-12T23:11:00.000+02:00

Tässä Seikkailukertomuksia # 3:n sisältöä:

Pat Lambe: Lemurian portto (The Whore of Lemuria, 2007)
Hannu Väisänen: Temppelin kulta
Jaakko Sysimetsä: Shaira, valkohain tytär
Uno Osmio: Modes & Robes (teoksesta Huumehoureita, 1908)
Gerald W. Page: Kaupunki Syrtisissä (The City in the Syrtis, 1970)
Juri Nummelin: Kuolleen kuninkaan talo

Iskukin on kohta tuloillaan, will keep you posted...

Iskun ysinumero on naisnumero

2008-09-10T10:31:00.000+03:00

Iskun ysinumeron teko on aloitettu, koetetaan saada lehti ulos vielä ennen joulua. Painokustannukset ovat nousseet, se voi vähän rajoittaa lehden paksuutta, saa nyt nähdä.

Sisältö on suurin piirtein seuraavanlainen:

Patti Abbott: Hole in the Wall -niminen novelli
Sandra Ruttan: To Die For, kohtalaisen rajua naisdekkaria
Petra Oinonen (eli SusuPetal salanimellä): Huijarit, ilmestynyt Reginassa 90-luvulla
Tarja Sipiläinen: Keräilijä
Pirkko Arhippa: Sydän sydämestä, Auranmaan Viikkolehti 72/2001

Lisäksi olen itse kirjoittanut uuden Joe Novak -tarinan, jossa näkökulma on naisella. (Miksi tekisin näitä lehtiä, jos en olisi itse mukana?)

Isku # 8: tilaajat huom!

2008-09-10T10:30:00.001+03:00

Olen ollut huono postittaja - jos tiedät tilanneesi lehden, mutta et ole sitä saanut, ota yhteyttä joko kommentissa tai sähköpostilla (juri.nummelin(a)pp.inet.fi).

Isku numero 8 ulkona: Ed Gorman ja Bagge

2008-07-06T16:34:00.000+03:00

Isku 8 on tullut painosta ja tilattavissa 3 e naurettavaan hintaan. Sillä saa Ed Gormanin upean elämänmakuisen novellin "Tauko" ja Tapani Baggen vanhan tarinan "Aina murha kotiolot voittaa" vuodelta 1988 sekä Heikki-Antero Laurilan ja Matias Latvasalon uudet jutut. Mukana myös päätoimittajan oma Joe Novak -novelli. Kyse on jälleen kerran upeasta paketista!

Ässä N:o 2 ulkona

2008-06-19T13:01:00.001+03:00

Ässä, maailman pienin pulp-lehti, on jälleen ulkona, vuoden tauon jälkeen! Ainoastaan alle tuhannen sadan sanan novelleja sisältävä lehti tarjoilee tällä kertaa seuraavat novellit:

JT Ellison: Ruohikon Madonna
John Weagly: Breikkausta
Patricia J. Hale: Linnuille ruokaa
Pasi Karppanen: Viiskymppiä kerta, muru
Patti Abbott: Minun sankarini
Salla Simukka: Lopusta alkuun
Tapani Bagge: Ääriviivat
Todd Mason: Jälleennäkeminen
Juri Nummelin: Joe Novak ja helpon tapauksen tapaus
Pearce Hansen: Halvaantunut tappaja-apina

Hinta 2 e ja postikulut (tod. näk. 70 snt).

Jännityslukemisto ulkona, Isku ja Ässä tulossa

2008-06-05T14:17:00.000+03:00

Jännityslukemisto, josta kirjoitin edellisessä viestissä, on tullut painosta. Siinä ei ole vanhaa novellia arkistojen kätköistä, oma novellini on 13-vuotiaana kirjoitettu yksityisetsiväjuttu, jota on vuosien varrella hiottu (mutta eipä ole hääppöisesti auttanut). Muuten sisältö on kuin edellä. Jännärin hinta on 3 e.

Isku tulee, jahka saan kuvituksia ja ehdin editoida oman novellini. Ässääkin on hiottu, siitä myöhemmin. Ilmestyy viimeistään Vammalan vanhan kirjallisuuden päiville.

Edit: Jännityslukemistossa julkaistusta Jesse Karteksen novellista meni lehteen vahingossa editoimaton versio. Valitamme tapahtunutta. Novelli ilmestynee uudestaan Iskun scifi-numerossa ensi vuoden puolella - ja vielä kertaalleen editoituna!

Jännityslukemisto # 2

2008-05-19T20:05:00.000+03:00

Kuten sanoin edellisessä viestissä, teen Iskun tilapulaa helpottaakseni Jännityslukemiston, johon tulee joitain tekstejä, jotka olen hylännyt Iskusta, mutta jotka eivät ole aivan kelvottomia, sekä joitain tekstejä, jotka eivät vain mahtuneet siihen. Sisällys on suurin piirtein tällainen:

Petri Hirvonen: Häkki (vihaa ja inhoa pikkukaupungissa; Cotton-veteraanin raju juttu)
Timo Surkka: (äh, en nyt muistakaan novellin nimeä, irvokas poliisijuttu, jossa on loppukäänne; Cotton-veteraani Surkkakin)
Anssi Ketola: Debet on kredit (murhatarina tilitoimistosta, oli menossa Iskuun mutta ei sitten mahtunut)
Jesse Kartes: Liian kuumaa kuoleville (Jännityslukemiston ekassa numerossa debytoineen Karteksen hauska zombie-juttu, jossa on sopiva annos ystävyyttä ja visvaa)
Petri Laine: Aamunkajo (Ässään tarjolla ollut pikkujuttu tunnetulta scifi- ja fantasiakirjoittajalta)
Tarja Sipiläinen: Viiden aistin juhla (uuden polven kauhukirjoittajan tarina; Sipiläiseltä tulossa novelli Iskun naisnumeroon)

Mahdollisesti arkistojen löytönä Kalevi Nervaksen (lienee salanimi) rasistinen Kiina-juttu 40-luvulta sekä ehkä päätoimittajalta jokin ikivanha teiniaikojen novelli. Riippuu siitä, ehdinkö naputella niitä puhtaaksi.

Edellinen Jännityslukemisto tässä. Painos oli 30 kpl.

Isku numero 8

2008-05-14T13:18:00.000+03:00

Ollut pieniä vaikeuksia Iskun kanssa - tähän numeroon on ollut tulossa liikaa tai liian pitkiä novelleja ja niiden kanssa on pitänyt säätää. Päätin irrottaa tästä novelleja ja käyttää niitä erikseen Jännityslukemistossa, joka "ilmestyy tarvittaessa". Tästä myöhemmin lisää.

Iskun sisältö on nyt todennäköisesti tämä:

Ed Gorman: Tauko (amerikkalaisen veteraanin upea tarina)
Tapani Bagge: Aina murha kotiolot voittaa (arkistojen löytö, Baggea 1980-luvun lopulta RikosPalat-lehdestä)
Heikki-Antero Laurila: Luusua (Oolin dekkarikilpailun voittajan mustaa huumoria)
Matias Latvasalo: Atari (uuden kirjoittajan kovaotteinen poliisijuttu)
Juri Nummelin: Joe Novak ja ärsyttävän opiskelijan tapaus

Arhippa mukana

2008-02-26T13:11:00.000+02:00

Pirkko Arhippa antoi luvan julkaista vuonna 2001 Auranmaan Viikkolehdessä julkaistun novellinsa "Sydämestä sydämeen", joka nimestään on huolimatta on rikosnovelli.

Tulevia numeroita

2008-02-06T22:21:00.000+02:00

Pientä ennakkomainostusta Iskun tulevista numeroista:

numero 8/kevät 2008: veteraani Ed Gormanin novelli, vuosikertatarinana Tapani Baggen "Aina murha kotiolot voittaa" vuodelta 1988, muita kirjoittajia mm. Seikkailukertomuksia nro 2:ssa debytoinut Matias Latvasalo ja Heikki Laurila

numero 9/syksy 2008: naisnumero, käännöksiä ainakin Patti Abbottilta ja Sandra Ruttanilta, vuosikertatarina Reginasta (!), tekijänä salanimellä Petra Oinonen esiintynyt kirjoittaja, joka nykyään tunnetaan paremmin nimellä Susu Petal, lisäksi mukana on uusi kirjoittaja Tarja Sipiläinen sarjamurhaajatarinallaan; koetan saada mukaan myös Pirkko Arhipan, jolta houkuttaisi käyttää Auranmaan Viikkolehdessä vuonna 2000 ilmestynyttä ovelaa pikkunovellia

numero 10/kevät 2009: koska kyse on ilmiselvästi juhlanumerosta, lehdessä on poikkeuksellinen pitkä vanha käännöstarina, amerikkalaisen Peter Paigen eli Morton Wolsonin ihan oikea pulp-lehdessä ilmestynyt novelli "Miljoonan dollarin apaja/When a Man Murders", joka ilmestyi Dime Detective -lehdessä vuonna 1947

numero 11/syksy 2009: scifi-numero: Gerald Pagen novelli "The Assassin" Planetary Stories -nettilehdestä, mahdollisesti joku muukin käännös; kotimaiseksi tarinaksi toivon saavani Harri Erkiltä luvan käyttää hänen 80-luvulla vappulehdessä ilmestynyttä aikamatkailunovelliaan, jossa on murha ja ovela lopetus; lisäksi julkaisen uudestaan Miina Supisen Usvazinessa pari vuotta sitten ilmestyneen novellin

Edit: minullahan on tapana julkaista, ehkä vähän nolostikin, joka numerossa oma Joe Novak -novellini, nais- ja scifi-numeroiden kohdalla se voi olla vähän hankalaa, mutta ehkä ainakin naisnumeroon tulee juttu "Yksityisetsivä, joka rakasti minua"... scifi-novellia Novakin melko banaaleista pikkutapauksista ei oikein saa aikaiseksi, mutta mietitään mietitään...

Seikkailukertomuksia ulkona

2008-01-17T20:20:00.000+02:00

Painotuore Seikkailukertomuksia nro 2 valmiina ja odottaa tilauksiaan: viisi euroa ja postikulut.

Pari uutta kaappausta

2008-01-08T16:44:00.000+02:00

Sain scifi-veteraani Gerald W. Pagelta pari novellia, yhden vanhan ja yhden uuden, jotka käytän jossain vaiheessa - vanhan Seikkailukertomuksissa, uuden ymppään joko Iskun scifi-numeroon, jota aloin suunnitella, tai sitten teen jonkin scifi-lehden erikseen. Page lupasi lähettää myös yhden tarinan, joka ilmestyi 80-luvulla hänen toimittamassaan Heroic Fantasy -antologiassa.

Seikkailukertomuksia # 2 ei ole vieläkään painossa, odottelen yhtä kuvaa. Valitan viivästystä. Tilauksia on kuitenkin jo tullut.

Isku ulkona

2007-12-21T12:42:00.001+02:00

Olen varmaan unohtanut mainita, että Isku # 7 on ulkona. Pieni painos on tosin jo melkein loppuunmyyty tai -jaeltu. Pitää joka tapauksessa ottaa vielä lisää, jos tilauksia tulee lisää.

Isku numero 7

2007-12-05T14:06:00.000+02:00

Tässä tulevan Iskun kantta. Henri Joelan kuvitus - Joela teki henkeä salpaavan pin up -kuvituksen myös Timo Surkan novelliin.

Lehden sisältö on myös varmistunut:

Ed Lynskey: Isoveli (alunperin Think Pink, 2003; uutta amerikkalaista hardboiledia)

Petri Salin: Vakuutustarkastaja (scifi-piireistä ja Iskustakin muistetun kirjoittajan uusi nettivalvonta-aiheinen novelli)

Leo Mäenpää: Kohtalokas arpa (arkistolöytö vuodelta 1955, iskevä länkkäri surkeista luusereista)

Timo Surkka: Viimeinen keikka (Cottoneita ja muita kirjoittaneen huima kostotarina)

Barry Ergang: Kunnianhimo (amerikkalaisen harrastajakirjoittajan lyhyt novelli poliittisesta päätöksenteosta, jossa aseet puhuvat)

Juri Nummelin: Joe Novak ja köyhän parturin tapaus

David Terrenoire: Yhteiseksi hyväksi (alunp. Sacrifice and the ACC, 2005; uuden amerikkalaisen mestarin short-short)

Lehtiä tulossa

2007-11-26T17:42:00.001+02:00

Käynnistysvaikeuksia - kuvituksia ei ole oikein vielä tullut, mutta jutut on taitettu. Isku # 7 ja Seikkailukertomuksia # 2 ovat siis tulossa. Jaa no, oma novellini jälkimmäiseen on vielä vähän kesken.

Leo Mäenpää

2007-11-05T15:04:00.000+02:00

Leo Mäenpään perikunta antoi luvan julkaista Iskussa tämän tarina "Kohtalokas arpa" Seikkailukertomuksista vuodelta 1957. Tiedossa on ankara moraliteetti, joka sijoittuu jonnekin Villiin Länteen.

Tulevista lehdistä

2007-10-11T14:30:00.000+03:00

Pitkästä aikaa tiedotusta tulevista lehdistä:

Isku # 7:

Ed Lynskey: Isoveli (alunperin Think Pink, 2003; uutta amerikkalaista hardboiledia)
Petri Salin: Vakuutustarkastaja (scifi-piireistä ja Iskustakin muistetun kirjoittajan uusi nettivalvonta-aiheinen novelli)
Anssi Ketola: Debet on kredit (uuden kirjoittajan parin sivun murhajuttu)
Timo Surkka: Viimeinen keikka (Cottoneita ja muita kirjoittaneen huima kostotarina)
Juri Nummelin: Joe Novak ja köyhän parturin tapaus

On mahdollista, että saan arkistolöydöksi Leo Mäenpään novellin 50-luvun lopun Seikkailukertomuksista, mutta perikunta miettii vielä.

Seikkailukertomuksia # 2:

James Reasoner: Devil Wings Over France (hauska retropulp-juttu Joe Lansdalen toimittamasta, eh, Retro Pulp -nimisestä kokoelmasta; ensimmäistä maailmansotaa, kaksitasoisia lentokoneita ja kauhua)
Kaarlo Bergbom: Belsazarin pidot (Raamattu-aiheista aika reipasta fantasiaa suomenkielisen teatterin isältä, 1800-luvulta)
JP Koskinen: Murha Betaniassa (dekkarimainen teksti uuden historiallisen romaanin mestarilta)
Matias Latvasalo: kummitusjuttu (uuden kirjoittajan Jamaikalle sijoittuva historiallinen kauhutarina, vielä kunnollista nimeä vailla)

Mukana on mahdollisesti muitakin; itseltäni tulee vielä toinen Pesäri-tarina.

Pari uutta valtausta

2007-08-31T13:05:00.000+03:00

Sain eilen illalla brittiläiseltä kauhu- ja tv-kirjailija Stephen Gallagherilta kaksi erinomaista novellia Iskuun. Hauska saada brittiläistä understatementia jenkkiläisen räväkkyyden rinnalle.

Sitä taas edustaa Morton Wolson, jonka vanha pulp-lehtinovelli tulee ensi vuonna Iskuun. Sain luvan Morton Wolsonin pojalta - ks. tarkemmin Mystery#Filen blogi. Wolson kirjoitti Peter Paigen nimellä ja häneltä on suomennettu kaksi novellia Seikkailujen Maailmassa 50-luvulla. Kyse on humoristisesta kovaksikeitetystä dekkarista, osittain jopa parodisesta.

Seuraavan Iskun sisältöä

2007-08-20T14:20:00.000+03:00

Iskua ollaan jälleen kasaamassa. Seuraavan lehden sisältöä:

Ed Lynskey: Isoveli (uuden jenkkikirjoittajan lupaava yksityisetsivänovelli)
Petri Salin: Vakuutusasiamies (ironista tarinaa nykyajan virtuaali-Suomesta)
Juri Nummelin: Joe Novak ja köyhän parturin tapaus

Mukana on todennäköisesti myös Oolin dekkarikilpailun juuri voittanut Heikki-Antero Laurila jollain novellillaan, samoin kuin uusi kirjoittaja Matias Latvasalo. Yksi mahdollisuus on ottaa mukaan vielä Cotton-veteraani Timo Surkan novelli.

Kotimaisen arkistojen löydön etsintä on vielä kesken - mahdollinen valinta on jokin aika sitten kuollut Leo Mäenpää. Käännöksenä saataneen myös David Terrenoiren lyhäri.

Isku ulkona

2007-08-06T13:27:00.001+03:00

Olen unohtanut mainostaa, että Isku 6 on ulkona - siitä vain tuli kesä-, ei kevätnumero. Tilauksia otetaan vastaan!

2007-07-08T19:05:00.000+03:00

Ronkaisen Timo lähetti seiska-Iskun kannen. Tässä esimakua. Lehti mennee painoon huomenna maanantaina tai tiistaina.

Kirjapainot yhdistyvät

2007-06-20T09:49:00.001+03:00

Käyttämäni Turun yliopiston digipaino yhdistyy Åbo Akademin painon kanssa ja painoon saamani lehdet saattavat viivästyä sen verran, että lehtiä ei tule ennen juhannusta. (Puhe siis Ässästä ja Pulpista, Iskusta ei mitään toivoa.)