Isku tulee tästä!

Isku iskee toisen kerran!

Iskun toinen nettinumero ehtii läjäyttää lukijoita päähän juuri ennen joulua, mutta kovin jouluisesta meiningistä ei voi puhua, sen verran karua kamaa kirjoittajat vyöryttävät.

Vuoden 2010 kakkosnumeroon tulikin jännästi pieniä teemoja. Harry Shannon ja Tomi Jänkälä tarjoilevat ensimmäisen, mutta hys-hys, aiheesta ei sen enempää ettei pilata hyviä tarinoita. Toinen teema liippaa läheltä parisuhteita ja epäonnista seksiä: näistä kirjoittavat Tuomas Saloranta (no, ei Tuomas oikeastaan käsittele parisuhteita), S. J. Hintsala ja Iisa af Ursin. Salorannan ja Hintsalan jutut ovat K18, sen verran hilpeätä menoa niissä on. Perhe-elämän ihanuuksia löytyy myös veteraani Morris Hershmanin novellista "Osallistuva vaimo" - niin, ja miksei myös Rob Kantnerin "Kärpänen lensi ohi". Kummatkin tarinat on aiemmin julkaistu suomeksi eri yhteyksissä ja ovat hyvä esimerkki siitä, että kiinnostavia tarinoita on ilmestynyt erilaisissa lukemistoissa vielä 1980-luvullakin.

Muista myös Iskun edellinen, kehuttu numero! Seuraavan kerran Isku tulee ensi keväänä. Tai no, todennäköisemmin juhannusaattona kuuden aikaan illalla, jos vanhat merkit paikkansa pitävät. Stay tuned!

Iisa af Ursin: Päätös

Raimo oli luvannut pysähtyä ensimmäisellä huoltoasemalla napapiirin yläpuolella ja sen hän myös teki. Eija juoksi korkokengissään naistenvessaan. Raimo nousi hitaasti Bemarista ja kopeloi povitaskuaan. Siellä se oli edelleen, tallessa. Rekkakuskit polttelivat tupakkaa ringissä rekkojensa muurin takana suojassa viimalta. Kinokset liikkuivat autojen valokiilassa kuin hermostuneet villieläimet.
Raimo jäi seisomaan kahvilan ikkunan eteen. Hän puhalsi suustaan huurupilven ja yritti muodostaa renkaita vyöttämään pakkasilmaa. Rekkakuskien matala puhe kuului viiman yli. Raimo näki Eijan tulevan wc:stä ja kävelevän tiskille kännykkä korvalla. Punaiseksi värjätyn siilitukan ympäröimä suu kävi lakkaamatta. Vaimo näytti peliautomaatilta, räikeältä ja mekaaniselta. Imi loputtomasti rahaa, muttei koskaan antanut mitään takaisin.
Kahvi höyrysi. Raimo kietoi sormensa pahvimukin ympäri. Eija kailotti edelleen kännykkäänsä huomaamatta muiden asiakkaiden ärtyisiä katseita. Pronssihäämatka olikin osoittautunut huoltoasemakiertoajeluksi; hän oli odottanut näkevänsä revontulia ja aitoja saamelaisia kulttuuriympäristössään, istuvansa poronnahkataljoilla takkatulen ääressä ja juovansa kuumaa rommitotia. Mutta mitä hän näki: jäistä tietä silmänkantamattomiin ja pelkkiä ankeita huoltoasemia, joissa ainoita nähtävyyksiä olivat rekkakuskit valuttamassa tirisevää lihapiirakkarasvaa suupielistään. Tämä oli tulos, kerrankin kun Raimo osoitti jonkinlaista aloitekykyä. Romanttinen yllätysmatka, tosiaan.
Raimo irrotti kätensä kahvimukista. Sormet hehkuivat punaisina ja hän poistui vessaan lorottamaan niiden päälle jääkylmää vettä.
Edellisen kerran Raimo oli ollut tällä huoltoasemalla kymmenen vuotta sitten. Nyt samasta, tarhaisesta vessan peilistä katsoivat vanhan miehen kasvot. Tupakointi vanhentaa, sanotaan. Raimo hymyili vinosti. Hänet se olisi pitänyt nuorena.
Hän ei ollut polttanut kymmeneen vuoteen. Kahdeksantoista vuoden putki oli loppunut seinään, kun hän oli noussut rekkaansa Salossa ja ajanut yhdeltä istumalta Jäämerelle pysähtyen vain tankkaamaan huoltoasemilla. Hän oli heittänyt punaiset Marlboronsa rantajyrkänteltä mereen kartsa kerrallaan. Viisikymmentä Venäjältä tuotua kartsaa, 500 askia, 10 000 tupakkaa. Sitten hän oli ajanut takaisin Saloon morsiamensa luokse.
Eija ei voinut sietää tupakoitsijoita. Hän oli tehnyt asian selväksi: joko hän tai savukkeet. Eikä Raimo ollut empinyt. Hän oli hullaantunut tomeraan tyttöystäväänsä jonka kapeille lanteille laskeutuivat pellavanvaaleat hiukset. Matka Jäämerelle oli jäänyt Raimon viimeiseksi reissuksi rekkakuskina. Eijan isänä perustama ketjumarkkinointiyritys oli lakanut tuottaa tulosta ja Raimo oli siirtynyt siisteihin sisähommiin. Sitten mukaan kuvioon astuivat oma talo, velat ja lapsettomuus. Heikkoa spermaa heikolla aviomiehellä, puhuttiin Eijan suvussa.
Peilistä katsova vieras mies yritti lyödä Raimoa turpaan. Raimo väisti. Olivat vanhat refleksit kunnossa.
Eija papatti edelleen kännykkäänsä kun he kävelivät ulos kahvilasta. Rekat olivat lähteneet. Niiden muodostaman suojaisen poukaman kohdalla oli nyt vain tyhjä parkkialue. Joitakin lumikinoksia pyörähteli jäätyneellä asvaltilla. Raimo heitti purukumin suuhunsa ja jauhoi sitä startatessaan auton liikkeelle. Eija tiuskaisi, ja hän heitti purkan ikkunasta tavaksi tulleella eleellä.
Eijan mielestä heidän olisi pitänyt etsiä hotelli yöksi. Hirviä ja poroja vilisi teillä öiseen aikaan, puhumattakaan susista. Raimo vastasi, että he ajavat kunnes Jäämeri tulee vastaan. Sinnehän oli satoja kilometrejä, Eija kauhistui. Raimo nukahtaisi rattiin ja he kuolisivat, auto törmäisi vastaantulevaan rekkaan liukkaalla tiellä ja he murskaantuisivat. Eija oli liian nuori kuolemaan. Hän saisi veritulpan autossa istumisesta, puhumattakaan, jos joutuisi nukkumaan penkillä; hän halusi kunnon ravintolaan, pehmeään vuoteeseen ja siistiytymään huoltoasemien rasvan- ja öljynkärystä.
Raimo ei vastannut. Hän ajoi. Tienpinta oli jäinen ja lumi vihmoi tuulilasiin.
- Sinä tapat meidät, Raimo, Eija toisteli. - Me kuolemme kohta, Raimo. Raimo. Raimo!
Pysähdyn Jäämerellä, Raimo tokaisi ja vaikeni.
Matka jatkui läpi lumipyryn. Huoltoasemia tuli ja meni. Maisema heidän ympärillään muuttui yhä mäkisemmäksi, tiet kapeammiksi ja tunturit alkoivat kohota pimeydestä. Joitakin valopisteitä näkyi siellä täällä, yksinäisiä taloja erämaassa. Radiossa soi iskelmä toisensa perään. Eijan taukoamaton, kimeä ääni sekoittui musiikkiin. Hän pääsisi takuulla ennätystenkirjaan, mietti Raimo, sulki taas korvansa ja keskittyi tuijottamaan tietä. Hän laski kilometrejä. Vielä neljäsataa, kaksisataa, sataviisikymmentä. Enää kolmekymmentä, seitsemän, kaksi.
Raimo sammutti moottorin ja he nousivat ulos autosta. Jäämeri avautui heidän edessään aamuyön pimeydessä. Se velloi vapaana tuulen armoilla. Täysikuu heijastui lumikiteistä ja Bemarin valot työnsivät kiilansa kinoksiin. Eija ojenteli puutuneita jalkojaan, hytisi ja valitti. Edes yli 14 tunnin ajomatka ei ollut saanut vaimoa hiljaiseksi. Huoltoasemien jälkeen ensimmäinen paikka, mihin Raimo oli suostunut pysähtymään, oli tuulinen rantajyrkänne keskellä korpea. Missä oli hotelli, missä takkatuli, lämmin suihku ja merellinen aamiainen?
Raimo tunsi sydämensä kohdalla jotakin kovaa. Siellä se oli odottanut Salosta asti. Hän tarttui vaimoonsa, työnsi tämän jyrkänteeltä alas ja otti punaisen Marlboro-askin povitaskustaan. Raimo laittoi savukkeen huulelle ja sytytti. Savurenkaat kehystivät taivaanrannan ja kaukaa kuului jäänmurtajan huuto.

Ilmestynyt alun perin teoksessa Toisten muistoja: Turun yliopiston luovan kirjoittamisen antologia. Toim. Iida Rauma ja Harri Lapinoja. Luovan kirjoittamisen opiskelijayhdistys Kammio: Turku 2007.
Kirjoittaja on kirjallisuuden jatko-opiskelija, joka on toiminut myös vapaana toimittajana ja kustannustoimittajana. Ursinin novelleja on julkaistu Turun ylioppilaslehdessä, Ekho-lehdessä ja Turun yliopiston luovan kirjoittamisen antologioissa. Lisäksi hän on kirjoittanut juttuja muun muassa Peiliin, Kulttuurivihkoihin ja Nuoreen Voimaan.

Rob Kantner: Kärpänen lensi ohi

- Olet yksityisetsivä, Carol sanoi. - Etkö olekin?
- Kuusitoista tuhatta dollaria! Wheel of Fortunen juontaja Pat Sajak huudahti. - Mitä aiotte tehdä nyt?
- Minä pyöritän, kilpailija vastasi.
- Okei, Sajak sanoi epäluuloisesti kilpailijan kumartuessa pyörittämään onnenpyörää.
Käänsin katseeni tv:stä Caroleen. - Tiedät hyvin, että olen yksityisetsivä. Entä sitten?
Carole laski dekkarinsa vatsalleen ja liukui puoli-istuvaan asentoon sohvalla. - Yksityisetsivissä on yleensä hohtoa, hän sanoi.
- Kuka sellaista väittää?
Kilpailija oli valinnut M-kirjaimen. Sajak esitti valittelunsa. Seuraava kilpailija kiepautti pyörää yleisön hurratessa ja taputtaessa käsiään. Katsoin taas Carolea, joka tuijotti minua pistävästi. - Kirjat, elokuvat, hän vastasi.
- Ai ne!
- Niin, ne! Olen lukenut paljon kirjoja viime aikoina ja...
- Sittenhän voisit antaa minulle neuvoja silloin tällöin, sanoin ja ehdin kääntää katseeni takaisin ruutuun nähdäkseni neulan pysähtyvän KONKURSSIN kohdalle.
- Lisäksi, Carole jatkoi, - kirjojen yksityisetsivät selvittelevät aina jännittäviä juttuja, ottavat kiinni rikollisia ja ajavat oikeuden asiaa. Ja sinä vain löhöät lepolassessa sikari toisessa ja oluttölkki toisessa kädessä ja heiluttelet ukkovarpaitasi ilmassa risoine sukkinesi.
- Mitä sinä oikein ajat takaa?
Carole oikaisi selkänsä sohvalla ja risti mailin pituiset, ruskettuneet säärensä. - En tiedä. Pyysin sinut luokseni viettämään iltaa, ja mitä me sitten teemme? Istua jökötämme paikoillamme.
- Tällainen minä olen. Osoita minulle jokin mukava pikkurikos, niin lähdetään pitämään hauskaa, virnuilin vastaukseksi. - Kerjäläisillä ei ole valinnan varaa.
- Minä en ole kerjäläinen!
Minulta pääsi korskahdus. - En minä sitä tarkoittanut. Tar...
- Kerjäläisillä ei ole valinnan varaa! kilpailija kiljaisi.
- Oikein! Sajak huusi orkesterin melun ja yleisön suosionosoitusten lävitse.
- Minä keksin sen ensin, mutisin itsekseni.
Carole taputti pilkallisesti yhdellä kädellään. Will Sommers, Carolen kuusivuotias, vaalea pojanjässikkä, tallusti huoneeseen. - Ben, voitko auttaa minua?
Minun on syytä mainita, ettei Will ole minun lapseni, vaan Carolen. Ja Carolen kanssa olin seurustellut vakituisesti jonkin aikaa, mutta siitä ei ollut tullut mitään. Platoninen suhteemme perustui molemminpuoliseen tarpeeseen. Carole hoiti paperiasiani ja minä korjailin hänen taloaan. Palvelu palvelusta. Rahaa ei liikuteltu; olimme vain kaksi pientä ratasta kuutamourakoinnin laajassa maailmassa.
- Mikä hätänä, Will?
- Luetko minulle tämän kirjan? Will kysyi ja tuli ujosti lähemmäs.
- Totta kai.
En ollutkaan vielä viettänyt aikaani pojan kanssa, ja sitä paitsi kirjailija oli televisiossa juuri valitsemassa palkintoaan, ja tiesin hänen saavan luonnollista koko olevan posliinikoiran.
Will ojensi kirjan minulle. Tunsin hyvin sen sinisen kanssan. Tohtori Seussin Kärpänen lensi ohi. Tarinan tunsin vieläkin paremmin, sillä olin lukenut sen Willille miljoonia kertoja. Tarinassa pikkukaveri sotkeutuu takaa-ajoon ja sen myötä mitä huimimpiin seikkailuihin. Juttu muistutti arkitodellisuutta yhtä paljon kuin Carolen dekkarit. Will ei saanut koskaan tarpeekseen kirjasta. Hän istui hiljaa paikallaan ja kuunteli, kun minä luin, nyökkäili välillä, mutusteli sanoja suussaan silmät kirkkaina ja kasvot hehkuen, näennäisesti täysin tietämättömänä tapahtumien kulusta. Hän oli tajunnut viihteen perustarkoituksen.
- Hyvät herrat, Carole sanoi. Katsoimme häneen. - Ellette pane pahaksenne, minulla olisi teille tehtävä ennen kuin syvennytte kirjaanne. Tarvitsemme maitoa.
- Ohhh, Williltä päässi.
- Älä huoli, sanoin hyvin tietäen, että olin parhailleen juomassa viimeistä olutta. - Käyn hakemassa. Autokin pitää tankata ja ostaa savukkeita.
- Voinko lähteä mukaasi? Will kysyi.
- Ellei äidilläsi ole mitään sitä vastaan. Onko sinulla? kysyin Carolelta.
- Ei ole. Mutta Ben! Vain pieni suklaapatukka. Älkääkä jääkö norkoilemaan.
Ojensin käteni Willille. - Haemme vain maidot, sanoin Carolelle rutiininomaisesti. Aivan kuin olisin sanonut: tylsää, tylsää, tylsää.

- Ostetaanko karkkia kaupasta, Will kysyi.
- Katsotaan, vastasin hajamielisesti, sillä tuijotin edessämme ajavaa keltaista Toyota Coronaa. Etupenkillä istui pariskunta, ja alkuillan hämärässä näin heidän riitelevän. Mies istui ratissa ja nainen hänen vierellään. Enimmäkseen he katsoivat toisiaan eivätkä eteensä ja sinkauttelivat hiljaisia herjojaan. Pidin Mustangini Toyotan takapuskurissa ja seurasin tiiviisti välikohtausta.
- Tai purkkaa, Will sanoi.
- Joo joo.
Nainen iski kuljettaa ohimoon. Mies tarttui naisen permanenttiin, tempaisi pään lähelleen ja sysäsi sen sitten päin oikeanpuoleista sivuikkunaa. Puristin tiukemmin rattia. - Jeesus!
- Mitä? Will kysyi.
Punainen valo välkkyi takapeilissäni. Vilkaisin olkani yli. Moottoripyöräpoliisi. Käänsin ratista oikealle, hiljensin vauhtia ja toivoin poliisin ajavan ohi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan seurasi kannoillani kun pysähdyin pientareelle. Sammutin moottorin, avasin hansikaslokeron. Poliisi nosti pyöränsä jalalle ja lähti kävelemään Mustangiani kohti etsiessäni papereita. - Nyt meille kävi ohraisesti, Will.
- Voi ei, Will huokaisi.
Annoin poliisille ajokorttini, rekisteriotteeni sekä vakuutustodistuksen. Mies tuijotti papereita ja sitten minua. - Ajoitte viittäkymppiä kolmenkymmenenviiden mailin alueella.
Toyota oli häipynyt näkyvistä. - Niin kai, myönnän virheni. Kirjoittakaa lappu ja sillä selvä.
- Mukavaa, että olette samaa mieltä. Käyn näppäilemässä tietokonettani. Tulen heti takaisin.
Poliisi lähti pyörälleen, mutta oli päässyt vain muutaman metrin päähän, kun vanha, ruostunut farmariauto hurautti ohitsemme kolhien samalle tien toiselle puolelle pysäköityä kuplavolkkaria. Seuraavaksi kuulin sireenin ulvontaa. Moottoripyöräpoliisi ajoi rinnalleni. - Ajakaa varovaisemmin ensi kerralla, hän huikkasi, sysäsi paperit käteeni ja ampaisi kuin luoti farmariauton perään.
- Mitä nyt? Will kysyi.
- Onneksi Jumala on olemassa, vastasin, laitoin vaihteen sisään ja kaasutin autoni liikkeelle.
Will istui polvillaan istuimella ja tähysi kojelaudan yli.- Mitä se poliisi tekee nyt?
- Lähti pidättämään pahoja kavereita. Katso.
Ajoin sivutiellä melkein viittäkymppiä pysyäkseni poliisin perässä, joka puolestaan saavutti nopeasti farmariautoa. Takaa-ajettu autoilija ei hiljentänyt vauhtia. Poliisi, joka ohjasi pyöräänsä aloittelijan mahtipontisuudella, siirtyi vasemmalle ja kaasutti farmariauton rinnalle. Hetken he ajoivat rinnatusten, sitten farmariauto käänsi vauhtiaan hiljentämättä vasemmalle ja pakotti poliisin yhä lähemmäs tien reunaa. Poliisi ei älynnyt hiljentää, vaan ajautui penkereelle ja edelleen ruohikkoa kasvavaan ojaan. Hän olisi todennäköisesti pysynyt pystyssä ellei olisi jarruttanut. Pyörä liukui sivuttain ja rojahti nurmikkoon; poliisi jatkoi matkaansa toiseen suuntaan aivan kuin ratsunsa selästä ammuttu cowboy.
Hiljensin hieman vauhtia päästyämme miehen kohdalle. Poliisi nousi seisomaan päätään pudistellen; loukattua ylpeyttään lukuun ottamatta hän näytti olevan kunnossa. Huusin ikkunasta miehelle: - Yritän saada sen kiinni!
Sysäsin kakkosen sisään ja lähdin takaa-ajoon. Mustangini renkaat ulvoivat ja painauduimme istuimiamme vasten.
- Saammeko sen kiinni, Ben? Will kysyi innoissaan.
- Jes, sir. Lainvalvoja on aina paikalla, mutisin vastaukseksi.
Farmariauto kääntyi oikealle. Minä myös, ja auton rallivirityksen vuoksi paljon nopeammin. Vaihdoin taas ja saavutimme farmariautoa. Tulimme vanhalle asuinalueelle; tien varrella oli siellä täällä pysäköityjä autoja. Farmariauto pujotteli huolettomasti autojen lomassa ja kolhi niitä matkallaan. Pysyttelin yhä kannoilla, ja olin varma, että takaa-ajetun pakomatka päättyisi pian, ja niin se päättyikin. Farmariauto ohitti nipin napin maasturin ja samassa kuljettajan oli käännettävä jyrkästi oikealle väistääkseen omakotitalon pihalta peruuttavaa autoa. Renkaat iskivät terävään reunukseen, hyppäsivät sen päälle ja kaatoivat kolme postilaatikkoa peräperää. Matka jatkui kohti kadun reunaan pysäköityä Hertziltä vuokrattua kuorma-autoa. Oikea eturengas, joka oli ilmeisesti vaurioitunut osuessaan kadun reunakiviin, päätti sillä hetkellä lähteä omille teilleen, ja farmariauto menetti lopullisesti ohjattavuutensa. Se joutui sivuluisuun ja jysähti kuorma-autoa vasten.
Vaihdoin pienemmälle, jarrutin ja pysäytin autoni parinkymmenen päähän farmariautosta. Sammutin moottorin, vedin esiin .45:n ralli-istuimen alta ja sysäsin oven auki. Farmariautonkin kuljettajanpuoleinen ovi oli auki, ja näin nuoren ja laihan käkkäräpään lähtevän juoksemaan tyhjälle, ruohoa kasvavalle tontille.
- Pysy autossa, huusin Willille, hyppäsin ulos autosta ja lähdin käkkäräpään päerään. Sata metriä juostuani tiesin tekeväni turhaa työtä. Käkkäräpää oli kaksikymmentä vuotta minua nuorempi, hän oli paremmassa kunnossa ja hänellä oli runsaasti adrenaliinia veressään. Välimatka kasvoi tasaisesti. Sitten hän kipusi edessä olleen kolmimetrisen verkkolanka-aidan yli ja pudottautui vaivattomasti maahan kuin olisi tehnyt sitä koko ikänsä. Minä pysähdyin ruohikolla ja katsoin metsän siimekseen katoavan käkkäräpään perään. Pistooli roikkui raskaana ja hyödyttömänä kädessäni. Vaikka ajatus houkuttikin, niin minulla ei ole tapana ampua ihmisiä pelkän kaahaamisen takia.
Henkeä haukkoen laahustin takaisin Mustangille. Will ei ollut noudattanut kehotustani, vaan käveli epäröiden kohti kuorma-auton kanssa naimisiin mennyttä farmariautoa, jonka kaksi rengasta oli puhjennut ja joka sylki höyryä moottoristaan. - Takaisin, Will! huusin.
Will katsoi minua ja kuulin hänen sanovan: - Vauva itkee.
- Takaisin autoon!
- Vauva itkee! Will huusi puolestaan.
Kävelin hänen luokseen ja jostakin farmariauton uumenista kuulin vaimeaa ulinaa. Pitelin Willin loitolla toisella kädelläni ja avasin takaoven. Ilta oli jo hämärtymässä, mutta näin selvästi lapsen tiukasti sidottuna turvaistuimella. Pienet saapasjalat heiluivat ilmassa ja hampaattomat vauvankasvot katsoivat minuun haikeasti.

- Onko se tyttö vai poika? Will kysyi takapenkiltä.
- Luullakseni poika. Sillä on sininen paita. En ole tutkinut tarkemmin. Vaikka hajusta päätellen pian minun olisi pakko.
Vauvan itku oli muuttunut ajoittaiseksi uikutukseksi. - Nätti vauva, Will sanoi. - Mitä me teemme sillä, Ben?
- Etsitään puhelin, sanoin ja käännyn oikealle nelikaistaiselle kauppakadulle. - Turvaistumieen on maalattu puhelinnumero. Varmaan äidin numero.
- Miksi mies juoksi karkuun?
- Ei aavistustakaan.
Vasemmalla oli itsepalveluhuoltamo. - Käydään tuolla tankkaamassa. Samalla voin soittaa. Okei, Will?
- Minun täytyy käydä pissalla.
- Sekin järjestyy.
Käänsin Mustangin huoltoaseman pihaan ja pysäytin sen bensapumpun viereen. Noustessani autosta näin tummaihoisen, farkkuihin pukeutuneen nuoren miehen tulevan ulos toimistorakennuksesta. - Tankkaanko autonne, sir?
- Luulin tätä itsepalveluasemaksi.
- On ilo saada palvella, mies virnisti.
Ihmeitä tapahtuu aina. Nixonin valtakauden jälkeen kukaan ei ole vaivautunut tankkaamaan autoani. - Kuten haluatte. Onko teillä puhelinta?
- Sori, se on rikki. MIes otti bensaletkun, painoi nappia ja avasi autoni bensaluukun. - Koettakaa onneanne kadun yläpäässä.
- Okei. Will kapusi ulos Mustangista. - Kulman takana, luulisin, sanoin hänelle. Poika nyökkäsi ja lähti kävelemään. Minä nojasin puskuriin ja katsoin sisään takaikkunasta. Vauva makasi hiljaa turvaistuimessaan ja tuijotti suu avoinna ympärilleen.
- Minne poika meni? bensa-aseman hoitaja kysyi.
- Vessaan, vastasin huolettomasti.
Bensapumppu sulkeutui. Huoltoaseman hoitaja veti letkun nokan ulos luukusta ja työnsi sen mittariin. Minä kaivoin lompakon esiin ja etsin sopivaa rahaa. Samassa näin bensa-aseman hoitajan kävelevän poispäin. - Onko bensakin ilmaista? huusin hänen peräänsä.
Mies ei vastannut eikä katsonut taakseen, vaan käveli päättäväisesti bensa-aseman oven eteen pysäköidylle, uudehkolle Chevy Novalle ja hyppäsi ratin taakse.
- Hei! Hei! Mitä nyt?
Mies käynnisti moottorin, peruutti, kaasutti eteenpäin ja kurvasi vilkkaasti liikennöidylle kadulle.
Lompakko kädessä tuijotin mykistyneenä miehen perään. Sitten käännähdin ympäri ja katsoin huoltoasemarakennusta. Tyhjä. Mitä helvettiä? Kaveri tankkaa autoni ja häipyy sitten. Minulla ei ollut aikaa pohtia asiaa kauemmin, sillä Will tuli kulman takaa lautasen kokoisine silmineen, jäykkine jalkoineen ja äänettömästi jauhavine leukoineen. Lähdin vaistomaisesti kävelemään häntä kohti ja kysyin: - Mitä nyt, Will?
Poika kohotti nyrkkinsä ja osoitti peukalollaan selkänsä taakse. - Mies! Pytyn luona on mies! hän sai kakistettua suustaan.
Pistin vipinää kinttuihini. - Mikä mies?
- Sisällä, Ben! Mene auttamaan!
Olin jo pojan vieressä ja aion käskeä häntä pysyttelemään paikoillani. Muutin kuitenkin mieleni ja vedin hänet perässäni raollaan olevalle vessan ovelle, josta pilkotti musta työkenkä ja valkoinen sukka.

Ryöstetyksi, mukiloiduksi ja vessanpyttyyn sidotuksi mieheksi huoltoaseman hoitaja oli pirun ylimielinen. Päästyään vapaaksi hän kielsi minua käyttämästä huoltoaseman puhelinta. Hän ei myöskään sallinut minun jäävän odottelemaan poliiseja. Hän kohautti olkapäitään ja korskahti vetoomuksilleni. Hänet oli ryöstetty jo kahdeksan kertaa, ja tämänkertainen saalis oli ollut pienin, vain 22 dollaria. Se oli hänen arkipäiväänsä ja kuului ilmeisesti myös hänen toimenkuvaansa. Hän ei osoittanut edes poliisille, vaan ilmoitti ainoastaan pääkonttoriin. Sitten hän sytytti savukkeen ja seisoskeli paikallaan levottoman ja nyrpeän näköisenä. Hän tahtoi selvästikin meidän lähtevän mahdollisimman pian ja käyttäytyi kuin minä olisin ollut rikollinen enkä se, joka oli vapauttanut hänet siteistä löyhkäävältä vessan lattialta.
Lastasin Willin Mustangiin ja lähdin ajamaan kohti sekatavarakauppaa. Will istui takana ja kertoi innosta hehkuen koko tarinan vauvalle. Minä istuin ratissa ja suunnittelin strategiaani. Soita vauvan turvaistuimen numeroon ja ota osoite selville. Osta maito ja kaljat ja lähde osoitteeseen. Luovuta vauva äidille ja painu helvetin äkkiä takaisin Carolen luokse, missä me olisimme turvassa.
Oli jo lähes pimeää, kun tulimme kaupalle. Pysäköin autoni ruuhkaiselle parkkipaikalle, irrotin vauvan turvaistuimesta ja kannoin häntä toisella kädelläni samalla kun pitelin kiinni Willistä toisella. Lähdimme kävelemään kaupan ovelle. Vauva oli kevyt kuin hammastikku ja näytti luottavan minuun varauksetta poskellani tuntuvista kujerruksista päätellen. Will katsoi ylöspäin ja hymyili luottavaisesti. Kuusivuotiaan kaverin luottamuksella.
Sisäänkäynnillä maleksi kolme nuorta miestä, joista vanhin oli ehkä seitsemäntoista. Kaikilla oli päällään tummat, tiukat housut, tiukka, napaan asti avonainen valkoinen paita, jonka aukossa välkkyi kultaketju ruskeaa ihoa vasten. Suurin heistä astui minua kohti päästyämme jalkakäytävälle. - Hei, tekisitkö palveluksen? roikale kysyi nokkavasti ja asettui puolittain eteeni.
Minä pysähdyin ja irrotin otteeni Willin kädestä. - En tänään, juippi. Painu vittuun.
- No johan nyt jotakin. Onpa sedällä puheet, juippi korskui ja taputti merkitsevästi taskuaan. - Haet meille vain kuusi pitkää PBR:ää, siinä kaikki.
- Ikäsi ei riitä, sälli.
Nuorukainen oikaisi selkänsä ja silmät sirrillään töytäisi minua rajusti olkapäällään. - Riittääpäs, hän vastasi. Hänen kaverinsa piirittivät meidät. - Tajuutko, että riittää, häh? No, miten olis?
Minä hymyilin. - Pikku hetki. Laskin vauvan Willin ojennetuille käsivarsille. - Jaksatko pidellä vauvaa, Will?
- Jaksan, Ben, Will vastasi, yritti näyttää uhmakkaalta, mutta katseli kuitenkin pelokkaasti nuorukaisia.
- Sinuun voi aina luottaa, virnistin Willille ja käännyin jengin johtajaan päin. - Sinulla taitaa olla taskussasi kättä pitempää.
- Tarpeeksi pitkää sinulle.
- Viitsisitkö vilauttaa?
Tarrasin sällin valkoisiin velttoihin paidankauluksiin, kiersin nyrkkiäni 180 astetta ja tempaisin juipin itseäni kohti. Samalla työnsin toisen käteni hänen housujensa taskuun ja käänsin koko taskun nurinniskoin.
Linkkuveitsi ja pikkurahat kilahtelivat jalkakäytävällä. - Oho, vaarallinen ase, sanoin, tiukensin otettani kauluksessa ja kolautin lyhyen vasemman suoran keskelle roikaleen nenää.
Nuorukainen kiljahti verisuihkun lomasta. Sysäsin hänet kaupan seinää vasten ja käännyin kaveriin päin, joka oli lähestymässä Williä. Kaveri jähmettyi paikoilleen. Tuijotin häntä suoraan silmiin. - Askelkin lähemmäs, niin jyrään sinut maan rakoon. Takaan sen.
Porukan johtaja valitti takanani jalkakäytävälä. Vastapäätä seisova jätkä levitti kätensä ja kohautti olkapäitään. Minä ojensin käteni Williä kohti, ja hän antoi minulle vauvan. - Pysykää poissa näkyvistäni, hyvät herrat, sanoin ja menin Willin edellä kauppaan.

Maidon suhteen ei ollut ongelmia. Ei liioin oluen. Ongelmani oli puhelu, jota yritin soittaa sisäänkäynnin luona olevasta automaatista. Numero oli jatkuvasti varattu. Yritin ainakin kaksikymmentä kertaa kymmenen minuutin aikana. Lopulta fiksuna miehenä älysin vilkaista puhelinluetteloa. Löysinkin Evansin, jolla oli vastaava numero. Osoite oli vain parin korttelin päässä. Olin juuri saanut kirjoitettua numeron muistiin, kun huomasin jotakin omituista kassalla.
Isokokoinen, lyhyttukkainen nuorukainen oli kävelemässä automaattisesti toimiville oville savukekartonki kainalossaan. Kaupan juoksupoika oikaisi selkänsä, tuijotti kaverin perään ja huusi: - Hei pysähdy! Et maksanut ostoksiasi!
Kaveri kiihdytti askeleitaan. Juoksupoika sysäsi pari iäkkäänpuoleista tätiä sivuun ja taklasti tyylikkäästi tupakkavoron. He kaatuivat lattialle, ja savukekartonki lensi kaaressa maissitölkkivuoren päälle. Lyhyttukkainen kaveri oli vahvempi, notkeampi ja paremmin motivoitunut; hän pääsi ensimmäisenä pystyyn ja jysäytti nyrkkinsä heiveröisen juoksupojan kurkkuun. Juoksupoika älähti, muttei hellittänyt puolinelson-otettaan.
Kaupan työntekijät ja asiakkaat tuijottivat järkyttyneinä tappelua eivätkä tehneet mitään mennäkseen väliin. Yksi kassa sai äänensä takaisin. - Apua!
Olin jo ojentamassa vauvaa Willille, joka oli pysytellyt aivan vierelläni. Hyökkäsin tappelupukareiden kimppuun ja onnistuin saamaan kiinni lyhyttukkaisen kauluksesta. Kaveri kumartui kuitenkin ja täräytti yläkoukun leukaani. Tuntui kuin gongi olisi kumahtanut, ja lennähdin anteeksiantamattoman kovalle tiililattialle. Varas kääntyi karatakseen, mutta onnistuin kampittamaan hänet ja lähettämään lennokkaaseen luisuun kohti ulko-ovea. Hän kompuroi nopeasti jaloilleen, kun minä taas olin yhä nelinkontin. Yhtäkkiä ja aivan yllättäen hän kuitenkin pyyhälsi holtittomasti ohitseni ja iskeytyi maissitölkkikekoa vasten. Sitten hän makasikin jo lattialla mitään näkemättömin silmin. Yleisömme huokaistessa helpotuksesta minä hivuttauduin pystyyn ja katsoin ulko-ovelle.
Kaupan ulkopuolella kohtaamani valkopaitainen kaveri seisoi ovella rystyjään hieroen ja naama leveässä virneessä. Oikeanpuoleinen tasku roikkui yhä housujen ulkopuolella. Hänen nenänsä oli kääntynyt poskelle, ylähuuli oli turvonnut punamustaksi, hänen silmänsä olivat yhä sirrillään, mutta kuitenkin hän virnuili minulle julkeasti. - Ei hassumpaa, vai mitä?
- Miksi? sain suustani.
- Velipoikani, kaveri sanoi ja tuijotti lattialla voihkivaa jätkää. - Olen kieltänyt häntä osallistumasta rikoksiin.
Asiakkaisiin tuli yhtäkkiä vipinää, kaikki näyttivät tahtovan ulos. Minä kävelin Willin luokse, otin vauvan ja nostin myös ostoskassin lattialta. Kohtasimme valkopaitaisen kaverin ovella, ja ohjeitani noudattaen Will antoi nuorukaiselle ostamani oluet.

Vauva asui noin kuuden korttelin päästä, kapealla kadulla, jolla ei ollut jalkakäytävää lainkaan. Ajoin hitaasti eteenpäin ja tähyilin talojen numeroita pimeyden keskellä. Tahdoin hoitaa hommani loppuun. Vauva oli käyttäytynyt siivosti tähän mennessä, mutta nyt se alkoi itkeskellä ja touhuta. Ilmeisesti se kaipasi ruokaa tai uutta vaippaa tai ties mitä; pirustako minä tiesin, en minä tiedä lapsista mitään, en synnyttämisestä enkä mistään muustakaan.
Will kyyhötti polvillaan vierelläni ja tuijotti tuikasti eteensä. - Olemmeko kohta perillä, Ben?
- Jokin näistä se on, arvelin katsellessani taloja oikealla puolella. Hiljensin vauhtia. - Tuolla, tuolla on oikea osoite... Voi helvetti!
Hopeanhohtoinen Ford Escort peruutti kadulle ja kaahasi tiehensä. Vilkaisin tasakattoista, yksikerroksista taloa, jonka pihasta auto oli lähtenyt. Osoite oli oikea. Ei valoja. Kuka tahansa asuikin talossa, oli juuri lähtenyt Escortilla ja oli jo melkein näkymättömissä.
- Vyö kiinni, Will! komensin ytimekkäästi, tallasin kaasupoljinta ja lähdin takaa-ajoon.
Escort oli jo aikojen sitten häipynyt kulman taakse. Seurasin perässä niin nopeasti kuin pystyin enkä välittänyt 25 mailin nopeusrajoituksesta. Sain Escortin näkyviini sen kääntyessä valtaväylälle. Käännyttyäni itsekin välimatka alkoi kuroutua umpeen. Välissämme ei ollut muita autoja. Väläyttelin valoni ja töötörin torveani kiinnittääkseni Escortin huomion itseeni. Puolen korttelin päässä oli rautatien tasoristeys, ja varoitusvalot alkoivat vilkkua lähestyessämme sitä. Kello kilkatti ja vilkkupuomit alkoivat laskeutua.
- Okei, Will, saamme sen kiinni.
Escort hiljensi vauhtiaan, siirtyi vasemmalle kaistalle ja lähti kiertämään puomia. Jostain kauempaa kuului junan vihellys. Kiskoille päästyään Escort kääntyi oikealle kiertääkseen toisen puomin, mutta siitä ei tullut mitään.
Auto pysähtyi keskelle kiskoja samalla hetkellä, kun minä olin saavuttanut etummaisen puomin.
Mustangin moottorin pauhun yli kuulin Escortin käynnistysmoottorin valituksen. Kuljettaja, joka oli ilmeisesti yksin autosa, kyyhötti ratin päällä. Junan vihellys kuului uudestaan. Tönäisin oven auki ja hyppäsin ulos. - Pysy autossa, Will, huusin ja lähdin juoksemaan Escortille, jonka kuljettaja kapusi parhaillaan ulos.
Nainen oli nuori, lyhytkokoinen ja pullea, ja hänen musta, pitkä tukkansa oli sidottu hiuslenkillä poninhännäksi. Mustangin lamppujen valossa näin hänen laajentuneet silmänsä ja vitivalkoise kasvonsa. - En saa sitä käyntiin, nainen uikutti. - Aioin kiertää puomit.
Juna vihelsi taas. Haistoin bensan hajun. - Kastelitte tulpat. Siirtykää syrjään kiskoilta, Mrs Evans.
Nainen astui minua kohti ja räpytteli silmiään. - Tunnetteko minut?
- En, mutta vauvanne on autossani.
Kävelin Escortin luokse ja avasin kuljettajan oven. - Toiselle puolelle kiskoja! En voi työntää autoa paluusuuntaan.
Nainen jähmettyi paikoilleen. - Vauvani! Minun pikku Charlieni! Kuinka te...
- Hällä väliä.
Kumarruin Escortiin, siirsin vaihteen vapaalle ja nojasin etupalkkiin työntämään autoa.
- Tahdon lapseni! nainen kirkui. - Hakekaa Charlie minulle! Entinen mieheni vei Charlien hoitohuoneesta - olin jättänyt heidät kahden ainoastaan hetkeksi.
Olin saanut työnnettyä autoa etenepäin parikymmentä senttiä. - Okei. Menkää te auton toiselle puolelle.
Kiersin vilkkupuomin ja juoksin takaisin Mustangille. Will siirsi etupenkkiä eteenäin, jotta pääsisin paremmin ottamaan vauvan ja turvaistumisen. Sitten juoksin takaisin Mrs Evansin luokse. Kyyneleet valuivat suurin helminä hänen poskillaan, kun ojensin hänelle vauvan. - Voi kiitos, kiitos, nainen nyyhkytti ja katsoi vauvaa. Olin jo melkein Escortin luona, kun kuulin hänen sanovan: - Ettekö ole edes vaihtaneet vaippaa?
Juna vihelsi raivokkaasti ja veturin valot näkyivät jo mutkassa. Nojasin Escortin ovipalkkiin ja heijasin autoa edestakaisin. Taas kuului vihellys, ja samassa Escort lähti liikkeelle ja vyöryi kiskoilta. Työnsin varmuuden vuoksi autoa vielä jonkin matkaa eteenpäin. Sitten syöksyin puomin alta kiskoille ja liukastuin karkealla soralla niiden toisella puolelle.
Nousin kömpelösti jaloilleni ja kävelin Mustangin ovelle. Paikkojani koski ja kolotti ja adrenaliini suhisi verisuonissani. Will ei näyttänyt edes huomaavan ohitsemme kiitävää rahtijunaa. Hänen kasvonsa paloivat ihailusta. - Voitit junan!
- Taisin voittaa.
Nojauduin taaksepäin ralli-istuimellani, sytytin savukkeen ja polttelin sitä kärsivällisesti. Minä odotin ja odotin ja odotin. Lopulta konduktöörinvaunu lipui ohitse ja puomit nousivat. Pullea nainen, vauva ja Escort olivat lähteneet jo aikoja sitten. Luonnollisesti.
Olimme jo Carolen talon lähellä - ja katso kumma - näin keltaisen Toyotan edessäni.
Ja samassa näin kuljettajan läimäyttävän naista kasvoihin. Nainen sai kiinni miehen vapaasta kädestä ja kumartui kuin purrakseen sitä. Toyota oli ajaa ulos tieltä. Jättäydyin varmuuden vuoksi taaksepäin ja tunsin Willin silmät kasvoillani.
- Etkö aio tehdä mitään? hän kysyi epäröivästi.
- En.
Will katsoi Toyotaa ja sitten taas minua. - Nehän tappelevat.
- Tapelkoot.
Vilkaisin Williä. - Olemme tehneet jo oman osuutemme, Will. Ainakin tältä kannalta.
Toyota käänsi äkisti väärältä kaistalta vasemmalle ja häipyi näkyvistä. Kului hetki ennen kuin Will rikkoi hiljaisuuden.
- Minua pelotti.
- Niinkö? Ei ollut tarkoitukseni pelästyttää sinua.
- Se mies... siellä vessassa... ja ne ilkeät kaverit kaupassa...
Käänsin autoni keulan Jesse Jameksen tupakkakaupan tyhjälle parkkipaikalle, pysäytin auton ja puristin Williä olkapäästä. - Eivät ne meille mitään voi, sanoin. - En anna niiden tehdä meille mitään pahaa.
- Minua pelotti.
Hengitin syvään ja etsin tyhjentäviä sanoja. - Will. Ilkeitä ihmisiä on kaikkialla. On aina ollut ja niin on vastaisuudessakin. Älä kysy minulta miksi, sillä siihen en pysty vastaamaan. Sen kuitenkin tiedän, että jos on sattunut kasvamaan tarpeeksi isoksi ja vahvaksi eikä älyssäkään ole vikaa, on autettava hyviä ihmisiä ja estettävä ilkeitä tekemästä konnuksiaan, koska monet hyvät ihmiset ovat liian heikkoja puolustamaan itseään.
- Minua pelotti.
Katsoin poikaa pitkään. - Niin minuakin, virnistin. - Temppu onkin siinä, ettei näytä pelkoaan muille.

Synkkäilmeinen Varole tuli meitä ovelle vastaan. Marssimme hänen ohitseen olohuoneeseen. TV:n onnenpyöräkisa oli tietenkin päättynyt jo kauan sitten. Ja videolaitteen näöstä päätellen Carole ei ollut nauhoittanut minulle ohjelman loppua. Sääli.
- No, kakistakaa ulos, Carole patisti lopulta.
- Kävin tankkaamassa, sanoin.
- Junakin viivytti meitä, Will säesti varovaisesti vierestä.
- Olitte poissa kokonaisen tunnin, ystäväiseni, Carole sanoi jo tutuksi käyneellä kurkkuäänellään.
- Juu, venähtihän se vähän, sanoin huolettomasti ja lähdin viemään maitoja keittiöön. Kun tulin takaisin olohuoneeseen, Will istui äitinsä vieressä sohvalla kirja kädessään. - Luetko minulle nyt, Ben?
Kärpänen lensi ohi taas. - Että luenko? Emmekö juuri eläneet kirjan?
- Mitä? Carole kysyi ihmeissään.
- Myöhemmin, Carole, myöhemmin.
Istuuduin sohvalle lukemaan kirjaa Willille. Sitten olikin aika pistää poika nukkumaan. Palattuani olohuoneeseen heittäydyin lepolasseen, oikaisin jalkani, sytytin savukkeen ja yritin kiinnostua newyorkilaisen yksityisetsivän touhuista. Carole meni keittiöön ja tuli takaisin tukevan Jack Daniels -paukun kanssa. Hän ojensi drinkin minulle, istuutui sohvalle, risti kädet rinnalleen, hymyili äärettömän itsevarmasti ja sanoi: - Antaahan kuulua, Ven.
Ei kai muutkaan auttanut. Aloin kertoa tarinaamme ja käytin leppoisia sanakäänteitä, jottei Carole heittäytyisi mykäksi kuunneltuaan sen loppuun.

"The Eye Went By" ilmestynyt alun perin Alfred Hitchcock's Mystery Magazinessa joulukuussa 1986. Suom. Heikki Rüster. Suomennos aiemmin ilmestynyt Hitchcock esittää 2/1988 nimellä Bob Kantner. Julkaistu tekijän ja suomentajan luvalla.
Rob Kantner (s. 1952) on amerikkalainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten 1980- ja 1990-luvuilla ilmestyneestä Ben Perkins -sarjastaan. Ensimmäinen Ben Perkins -romaani, The Back Door Man, ilmestyi vuonna 1986, ja sarja näytti päättyvän vuonna 1994 teokseen Concrete Hero. Perkins palasi kirjojen sivuille kuitenkin vuonna 2008 teoksessa Final Fling. Perkins-tarinoita on koottu kokoelmaan Trouble Is What I Do (2005).
Kuvitus: Taina Värri.

Harry Shannon: Roikkuvia asioita

Se oli paha kuolema. Minua on vaivannut tähän päivään asti, että olin osallisena siinä. Minun on pakko kertoa jollekulle, niin kauan kuin minussa vain vielä on henkeä jäljellä.
Näin kaikki tapahtui:
Satoi niin helkkaristi ja kello oli jo yli puolenyön. Baarini oli lähes tyhjä. Se talvi oli kylmempi kuin noidan tissi. Tämä oli kuusikymmentäluvun puoltaväliä, joten monet vakiokävijät olivat pakkautuneet sisään katsomaan Bearsien ja Packersien uusintamatsia. Minulla oli kassassa parisataa ja vähän päälle, mikä oli siihen aikaan ihan hyvä tulos, ja minulla oli hyvät fiilikset. Ainoa, joka oli jäänyt hengailemaan paikalle sulkemisaikaan, oli Tom O'Malley. Hän tanssi yksinään eteisessä ja hyräili "Galway Bayta". Tiesin, että Tom yrittäisi livahtaa ovesta ja viedä kassan, se saakelin kyrpä. Mutta sitten hän tulisi aamulla takaisin ja toisi suurimman osan käteisestä takaisin ja pyytäisi anteeksi. Sillä tavalla asiat hoituivat silloin.
Sean Moloney tuli rynnäten oven läpi niin kuin häntä olisi ajanut paha tuuli. Hän oli kahdenkymmenenkolmen, täytti ehkä 24 sinä talvena. Olin tuntenut hänet siitä asti kun hän oli pikkupoika. Hyvä poika se Sean, punatukkainen, pisamakasvoinen irkku. Sean virnisti helposti ja tykkäsi pelata rahasta, mutta kukaan ei olisi koskaan erehtynyt pitämään häntä minään koviksena.
"Patrick, minun pallit jäätyy", hän sanoi. Hän katseli Tomin tanssimista.
"Ei ole uutinen", sanoin. "Mitäs menet tuollaisella idiooteille tarkoitetulla ilmalla ulos?"
"Tullamore Dew kuivana."
"Tulossa on, poika. Tulossa on."
Sean istuutui baarijakkaralle, kiskaisi viskipaukkunsa alas ja hieroi käsiään yhteen.
Tom O'Malleyn ääni nousi kiekunaksi ja hän poistui etuovesta tanssahdellen edelleen yksinään. Olimme nyt yksin.
Sean nojautui äkisti eteenpäin. Ensimmäistä kertaa huomasin, kuinka kalpea hän oli ja että hän hikoili kylmästä huolimatta. Hän vaikutti pelästyneeltä.
"Sinun on pakko auttaa minua, Patrick", hän sanoi. "Olen todella paskamaisessa jamassa."
"Mitä nyt, poika, mikä on hätänä?" Keskeytin sen mitä olin tekemässä ja nojauduin lähemmäksi häntä, kuunnellakseni mitä hänellä oli sanottavanaan.
"Olen perse syvällä numeropelissä", hän sanoo. "Tiedät varmaan, mistä on kyse. Jimmy Bones sanoo, että on vain yksi tapa panna hommat kuntoon. Minun pitää tehdä hänelle palvelus."
Pudistin päätäni ja irvistin. Palvelus Jimmy Bonesille voisi heittää kenet tahansa Humboldtin vankilaan seitsemäksi tai kymmeneksi vuodeksi. Sean hymyili niin kuin homma olisi ollut hänestä jotenkin hauska, mutta me tiesimme kummatkin, ettei se ollut.
"Täsmälleen", hän sanoi. "Mutta mitä vaihtoehtoja minulla on, Patrick? Olen Bonesille velkaa kakskyt tonnia ja korko juoksee koko ajan. Ilman muuta, minä sanon. Mitä tahansa että voin jelppiä, Jimmy. Meinaan, mitä muuta minä voin tehdä, vai?" Hän ei kaivannut vastausta.
"Joten Bones käskee minun mennä O'Learyn luo, mutta Michael ei tiedä, mitä minulle pitäisi tehdä. Hän antaa minun nimeni jollekulle muulle. Minulle sanotaan että minun pitää vain pysyä kotona ja odotella. Viikko kuluu ja minä ihmettelen, mistä on kyse.
"Ja sitten lopulta joku soittaa ja selittää, että minun pitää etsiä yksi puhelinkoppi. Siinä vaiheessa paskannan jo tiiliä, tiedät varmaan tunteen. Ja minun on pakko mennä ja seisoa vitun sateessa Chesterin ja 45:nnen kulmassa kunnes joku soittaa siihen koppiin. Joku tyyppi jota en tunne soittaa, sillä on tosi matala ääni. Hän käskee olemaan valmiina, joku hakee minut Rainbow Liquorin edestä viidentoista minuutin päästä. Minä menen sinne ja odotan. Auto pysähtyy ja ovi aukeaa niin kuin jossain kauhuleffassa. Ääni sanoo että minun pitää nousta kyytiin, joten menen.
"Ja Patrick, minä pelästyn, mutta mietin vaan niitä kahtakymmentätonnia ja kuinka paljon tykkään siitä, että pallit on vielä kiinni kropassani. Se kaveri, joka autoa ajaa, se on yksi vitun pelottava tyyppi. Semmoinen tosi pitkä ja laiha. Laittaa hiukset ja kynnet niin kuin joku muija. Siisti puku, joka on maksanut saman verran kuin mitä minä maksan vuokraa kuukaudessa. Mutta tyypin iholla ei ole mitään väriä, niin kuin se ei olisi nähnyt aurinkoa muutamaan vuoteen. Ajattelin, että ehkä se on juuri tullut kiven sisältä.
"Työnnän käteni eteen ja yritän olla ystävällinen ja se ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Hän kysyy, voinko ajaa ja olla varmistajana, ja minä sanon että totta kai. Olen tehnyt niitä hommia muutaman kerran siellä täällä. Patrick, älä katso minua noin. Ei ne olleet isoja juttuja, pari supermarkettikeikkaa silloin tällöin. Kysyn tyypiltä, mitä tapahtuu eikä se vastaa.
"Pysähdytään yhden kauneussalongin eteen juuri kun se on menossa kiinni. Katsotaan kun ne kaikki homot pakkaa hiustenkuivaajansa ja pussaa toisiaan ja häipyy. Sitten me katsotaan, kun kaksi muijaa alkaa jutella. Toinen on tosi ruma. Iso tukka, suu täynnä purkkaa, sellainen läpinäkyvä paita, vaikka siitä ei todellakaan halua nähdä läpi. Toinen muija, se on ookoo. Ruskeatukkainen. Ehkä vähän yli kolmekymppinen, mutta hyvännäköinen. Hyvin pukeutunut, hyvä kroppa ja lihaksiakin on. Niin kuin se kävisi kolme tai neljä kertaa viikossa salilla.
"Kysyin, että tämän paikanko me ryöstämme. Tyyppi nauraa minulle. Se ajattelee, että onpa söpöä tai jotain. Patrick, se sanoi minulle, että me tapamme yhden tyypin."
Pudistin päätäni ja kaadoin itselleni paukun. Sean nyökkäsi, ja kaadoin hänelle toisen. "Surkea homma, poikaparka", sanoin. Mutta hän tiesi sen jo ja vähän enemmänkin. Lopetin rahojeni laskemisen häneltä piilossa, käänsin setelit kaksin kerroin ja huokaisin. Sanoin: "Jatka. Mitä sitten tapahtui?"
"Vittu, sydän hakkaa niin että se melkein tulee ulos rinnasta, pelottaa niin pirusti. Hyvä luoja jeesus, en ole koskaan tappanut ketään enkä halua aloittaa nytkään, mutta mitä minun muka pitäisi tehdä? Se on kyllä yksi synti, jota en todellakaan tunnusta isä Shaynelle. Mietin, että teen niin että kun se tyyppi nousee autosta hoitaakseen likaisen hommansa, niin minä lähden posottamaan niin kuin joku helvetin lepakko kohti Vegasia. Jätän vaan sen paskan sinne. Kokeilen onneani Nevadassa, josko vaikka onneni muuttuisi. Mutta tiedän, että jos teen sen, Bones tekee sisälmyksistäni voileivän.
"Se mimmi, joka ei ollut kauhean hyvän näköinen, se tulee ensiksi ulos, käynnistää auton ja säätää radiotaan. Tyyppi vieressäni rupeaa nousemaan kuskin puolelta, sitten hän kääntyy. Tunnen, miten jotain osuu mahaani. Katson alas ja se on pyssy, yksi sellainen saatanan 357 Magnum. Melkein kusen housuuni.
"Tyyppi sanoo, että se hyvännäköinen mimmi oli ollut lenkillä puistossa viikonloppuna ja todisti, kun se oli tappanut jonkun Jimmy Bonesin laskuun. Mimmi ei ollut tehnyt mitään asian eteen. Ei ollut mennyt puhumaan kytille tai mitään. Mutta hän pystyisi tunnistamaan tyypin ja Jimmy Bones ei tykkää jättää asioita roikkumaan. Joten minun piti ymmärtää, että tämä oli tärkeä homma.
"Tyyppi antaa pyssyn minulle. Jos joku tulee vittuilemaan, minun pitää ampua se. Sitten tyyppi sanoo, että jos en ole paikalla kun hän tulee takaisin, Jimmy nylkee minut elävältä ja myy kalansyötiksi satamassa. Nyökkään ja jumalauta ei yhtään hävetä sanoa sinulle, että sillä hetkellä tuntui siltä kuin olisin paskonut tiiliskiviä.
"Tyyppi ottaa köyttä taskustaan, niin kuin joku pikkulasten hyppynaru, tiedät varmaan mitä tarkoitan? Puiset kahvat kummassakin päässä. Sitten näen sen köyden, siinä on sähköjohtoa kiedottuna ymärille. Ja se on juuri sen pituinen että sen saa pujotettua kaulan ympärille. Tyypin ei tarvi kuin vetää yhden kerran ja pitää tiukasti kiinni ja siinä on sen mimmin elämä sitten.
"Mitä minun olisi pitänyt tehdä, Patrick? En halua olla mukana, kun se paskapää tappaa jonkun muijan, mutta Jimmy Bones pelottaa minua enemmän kuin Jumala.
"Ruma mimmi ajaa pois. Paremman näköinen laittaa kauneushoitolan kiinni ja tulee ulos. Minä istun autossa ja jumankauta minä vapisen. Pelkään että tulee oksennus. Mielessä käy, että toitottaisin torvea että se mimmi älyäisi varoa tai jotain. Voisin sanoa, että se oli vahinko, mutta pelkäsin ihan liikaa jotta olisin pystynyt siihen.
"Tyyppi lähtee kävelemään mimmin perään niin kuin se yrittäisi iskeä sitä. Mimmi ei käänny katsomaan, menee vain kohti autoaan, heiluttaa käsilaukkuaan. Ja minä istun siellä ja kuolen sisältäpäin, Patrick. Kaikki hidastuu, niin kuin tulisi moottoritiellä kolari ja jotain kauheata tapahtuu ja tietää sen, mutta ei voi tehdä mitään estääkseen sitä tapahtumasta. Tyyppi katsoo katua pitkin kumpaankin suuntaan. Ei ketään. Sitten se pudottaa sen köyden sen naisen kaulan ympäri ja alkaa vetää sitä. Minä suljen silmäni.
"Ja kun avaan ne uudestaan, ne ovat hävinneet."
"Hävinneet?" sanon. Mietin, mitä Sean sanoi onnettomuudesta moottoritiellä. Koska nyt en enää voi olla kuuntelematta ja minun on pakko saada tietää, mitä on tapahtunut.
"Hävinneet", Sean sanoo. "Minä painun autosta ulos ja yritän päättää, mitä minun pitäisi tehdä. Lähden kulkemaan sitä paikkaa kohti, missä ne olivat, ja näen jotain, mitä en enää ikinä halua eläissäni nähdä."
"Pyhimykset meitä varjelkoot", sanon. "Mitä sinä sitten näit?"
"Näen sen hyvännäköisen muijan ja sen suu on auki ja sen hampaat on puristettu tiukasti yhteen ja sen pää on ylhäällä. Ihan niin kuin se ulvoisi kuulle, paitsi että se ei pidä mitään ääntä. Nainen on sen kundin päällä. Tyyppi on katua vasten naamallaan, niska taivutettuna taakse ja se muija vetää niin kovaa kuin pystyy ja lopettaa tyypin siihen paikkaan sen omalla narulla. Veri alkaa virrata joka vitun puolelle, Patrick. Minun teki mieli puklata.
"Muija tuijottaa minua, niin kuin häijy koira tuijottaa. Niin kuin et olisi mitään. Niin kuin se vain miettisi, kannattaako kuistilta edes tulla alas. Muija katsoo autoa ja sitten taas minua. Se näkee, että en nosta asettani ja varmaan hiffaa mistä on kyse. Muija nousee, pyyhkii pölyjä ja nostaa käsilaukkunsa maasta. Sillä ei näytä olevan asetta ja minulla on. Muija kohauttaa olkapäitään ja katsoo minuun. Se sanoo sen niin kuin minun pitäisi tietää asia joka tapauksessa. Se sanoo: 'Jimmy Bones ei tykkää jättää asioita roikkumaan.' Ja sitten se nousee autoon ja ajaa pois."
"Maria, Jumalan äiti", sanoin. Sean Moloney naurahti, mutta hänen äänensä oli liian korkea ja ohut. "Koko homman tarkoitus oli vain saada se tyyppi ansaan", hän sanoi. "Se muija vittu niittasi palkkatappajan, Patrick. Eikö ole ihan parasta?"
"Mitä teit pyssylle?" kysyn.
"Heitin sen vittu jokeen", Sean sanoo. "En ole mikään kovis, Patrick, kyllähän sinä tiedät."
"Tiedän, poika."
Kaadoin Seanille toisen shotin ja hän kiskaisi sen kurkkuunsa. Hän sanoi: "Minulla on aika vähän käteistä tällä hetkellä." Hän oli alkanut jo sammaltaa.
Heilautin kättäni ja kaadoin kaverille vielä yhden. "Saat ilmaiseksi", sanoin. "Koko Irlannissa ei ole välttämättä viskiä niin paljon että tämän illan pystyisi huuhtomaan pois."
"Aamen sille, Patrick", Sean sanoo. Hän tarttuu käteeni. Tunnen, miten hän tärisee. "Sinun on pakko auttaa minua", hän sanoo. "Kello on paljon eikä minulla ole mitään paikkaa minne mennä. Tarvitsen rahaa. Minun täytyy päästä pois kaupungista. Olen nähnyt jo ihan liikaa."
Pohdin asiaa hetken. "Ehkä sinun pitäisikin jo lähteä", sanon.
"Voitko pistää pari taalaa, Patrick?" Sean kysyi. "Minun täytyy liftata jonnekin, vaikka Vegasiin, aloittaa alusta. Minun pitää olla puolessa välissä jo ennen kuin aurinko nousee."
"Minulla ei ollut kovin hyvä ilta", valehtelin. "Sain vain kuusikymppiä ja risat."
"Ihan mitä tahansa", Sean sanoi. "Kaikki käy."
"Ota tuosta, saat kaiken", sanoin. Ja työnsin hänen käteensä muutaman kaksikymppisen ja kympin. Sean Moloney oli niin kiitollinen, että hän melkein alkoi itkeä.
"Tiesin, että voisin luottaa sinuun, Patrick", hän sanoi. Hän nousi lähteäkseen. Ojensin hänelle loput viskipullosta.
"Ota tämä mukaasi, poika", sanoi. "Siellä on kylmää."
Hän pysäytti parin metrin päässä, iso ja pisamanaamainen ja leveä hymy naamalla. Hän oli aika kännissä nyt eikä tuntenut tuskaa. "Olen sinulle yhden velkaa, Patrick", Sean sanoo. "Ehkä tämä on juttu on minulle vain hyväksi. Ehkä tämä antaa minulle hyvän uuden alun, jota olen tarvinnut."
"Ehkä niin, poika", sanoin. "Niin kuin pyhimysmäinen äitini tapasi sanoa: kulkekoot tiet edelläsi, olkoon tuuli aina selkäsi takana ja pitäköön hyvä Luoja sinua kämmenellään ikuisesti."
Hän hymyili ja lähti takaovesta. Laitoin jäljellä olevat neljäsataa dollaria kenkääni. Pistin paikat kuntoon ja suljin baarin tahallani viivytellen. En koskaan sanonut asiasta kenellekään.
Kun Sean Moloney löytyi kuolleena East Riveriltä, sanottiin, että se hölmö oli juonut liikaa sellaisena sateisena iltana. Että hän oli jotenkin päätynyt hakatuksi ja tullut tapetuksi. En sanonut mitään. Silloinkaan kun kenkälaatikko, jossa oli tuhat dollari, ilmestyi ovelleni yhtenä aamuna en sanonut mitään.
Tein vain mitä oli käsketty. Annoin pojalle vähän rahaa ja kaiken viinan, jota hän pyysi. Siinä kaikki. Sen piti oleman jutun alku ja loppu. Koska, ymmärrättehän, kukaan ei koskaan saanut tietää, että hän oli kertonut koko jutun minulle. Jos näin olisi käynyt, minutkin olisi pantu ruumiskassiin.
Mutta en koskaan unohtanut.
Päästin sen kakaran ulos yöhön, kännissä ja hyväntuulisena. Lähetin Seanin suoraan takakujalle, missä se nainen oli varmasti jo odottamassa häntä.
Jimmy Bones ei tykkää jättää asioita roikkumaan.

Loose Ends ilmestynyt alun perin Bad Seed -novellikokoelmassa (2001). Suom. Juri Nummelin. Julkaistu kirjailijan luvalla.
Harry Shannon on amerikkalainen psykiatri ja kirjailija, jonka esikoisteos Bad Seed oli. Sen jälkeen Shannon on kirjoittanut kolme rikosromaania entisestä Hollywood-psykiatri Mick Callahanista sekä lukuisia kauhuromaaneja. Shannon on ennen kirjailijanuraansa ollut lauluntekijä ja tehnyt kappaleita mm. Glen Campbellille sekä elokuvayhtiöiden tiedottaja.

Tomi Jänkälä: Sinä et tyttö ymmärrä mistään mitään

Taksi huristaa pimeää vuoristoista pikkutietä. Olen innosta pinkeänä. Suupielet kohoavat väkisin ja huulilta karkaa tahaton kikatus. Anne mulkaisee minua, sitä hävettää, mutta minkä teet, tunne ei ota laantuakseen. En voi uskoa, että onnistuin, me onnistuimme. Tietenkin onnistuimme, ei se edes ollut vaikeaa, mutten silti meinaa uskoa todeksi, etten jäänyt kiinni ihan vain omaa hölmöyttäni.
Vielä aamulla olin kotona. Äiti lähti normaalisti töihin ja minä lupasin tehdä läksyt heti, kun tulen koulusta. Oli pokassa pitämistä. Kun ovi kolahti, kaivoin sängyn alta matkalaukun ja heitin valmiiksi kirjoitetun viestin ruokapöydälle: Hei äiti, lähdin Annen kanssa lomareissulle etelään. Nähdään viikon päästä. Suukkoja, Pinja.
Ennen kuin äiti ehti takaisin töistä, olin jo lentokoneessa.
Bukarest ei ehkä ole kaikkein seksikkäin bailumesta, mutta äkkilähdöistä ei ollut varaa valita, ei minun viikkorahoillani.
Matka oli pakko valmistella salaa. Äiti ei ikinä olisi päästänyt meitä kahdestaan lomalle Romaniaan. Se ei päästäisi minua edes kymmenen jälkeen kioskille. Viestinkin piti olla ympäripyöreä, ettei äiti soita perään kaiken maailman poliisivoimia ja suurlähettiläitä. Se ei vain tajua, pitää yhä pikkutyttönä, vaikka reilun vuoden päästä voisin jo ostaa Interrail-kortin ja lähteä kuukaudeksi reppumatkalle.
Äiti ei jotenkin ole tässä ajassa kiinni. Sen mielestä Marimekko on cool ja siskoksilla pitää olla samanlaiset kukkamekot. Se oli varmaan söpöä leikki-iässä 70-luvulla. Nyt se on vain ja ainoastaan noloa.
Matkustamisessa se näkee ihme mörköjä. Ihmisiä ne ulkomaalaisetkin ovat, eivät yhtään sen kummempia kuin iittiläinen perusjuntti. Tuon kun sanoin äidille, se heitti sellaisen ”sinä et tyttö ymmärrä mistään mitään” –katseen. Mitä sekin muka tietää, kotiäiti, nurkkaruusu, lukutoukka – ei varmaan ole ikinä käynyt Kouvolan Prismaa kauempana. Kaiken, mitä se on oppinut, se on lukenut Kaari Utrion kirjoista. Sitä pelottaa elämä niin älyttömästi, että se haluaisi kieltää sen kaikilta muiltakin.
Irtaudun kuvittelemasta sitä itkuista marttyyrimäistä raivoa, jolla äiti tulee saarnaamaan, kun palaan kotiin. Nyt ei ole aika murehtia, viikon taukoamattomat bileet odottavat. Keskityn hetkeen.
Auto pomppii pitkin kuoppaista tietä. Valot heijastuvat välillä tiehen, välillä ties minne. Kuski ajaa liian lujaa. Anne osasi kertoa, että tärisevä kyyti johtuu paskoista iskareista. Taksi on Lada, menneen ajan idän ihme, joita Suomikin oli joskus pullollaan. Penkkien päällysteet ovat revenneet ja sojottavat jouset on peitetty kulahtaneilla vilteillä. Auto haisee duunarin tupakalle. Kotona en menisi lähellekään moista romukasaa, mutta nyt en anna rähjäisyyden lannistaa, menköön eksotiikan piikkiin.
Anne näyttää hermostuneelta, aina se. Koettaisi nyt ottaa ilon irti. Ei sitä joka päivä olla tyttöjen kesken remulomalla, pirulauta suurkaupungissa, jossa valkkaria saa ruokakaupoista muutamalla hilulla.
”Kaduttaako?” kysyn.
”Meidän pitäisi olla jo perillä. Kentältä hotellille oli kymmenen kilometriä.”
Taittelen kartan esiin ja osoitan kuskille Bukarestin reunamille tussilla piirrettyä punaista rinkulaa: ”Hotel Resita, please.”
Suhari vilkaisee karttaa ja nyökkää: ”Yes, yes, Hotel Resita, please.”
”When are we there?”
”No long.”
”Why aren’t we using the highway?” tivaan vielä ja osoitan leveää keltaista rantua, joka vie kartalla kentältä hotellin läheisyyteen. Kuljettaja vastaa pitkän litanian kielellä, jonka oletan olevan romaniaa. Loppuun hän lisää englanniksi sanat ”water” ja ”break”.
”Moottoritiellä on kai jostain syystä vettä ja yhteys poikki”, sanon Annelle.
”Joo, tajusin. Se vedättää, että saa ajeluttaa meitä ympäri maaseutua ja laskuttaa sitten enemmän.”
”Niin varmaan, mutta minkä tässä enää tekee?”
”Ei kai mitään, mutta mun pitää päästä vessaan. Kusettaa niin, että silmänvalkuaiset kellertää.”
”Etkö voi odottaa hotellille?”
”Me ollaan körötelty melkein tunti ja ties kuinka kauan vielä menee! Mulla oli hätä jo lähtiessä, pakko päästä nyt heti.”
”Joudut varmaan käymään puskapissalla. Tuskin tähän hätään yleistä hyyskää löytyy.”
”Sano nyt vaan sille, että pysähtyy.”
”Could we stop, please? Nature calls.”
“…”
“My friend needs to pee. Toilet. Pssss, psss, please.”
Kuskin ilme kirkastuu. Hän naurahtaa ja kurvaa tien sivuun kivikkoon. Auto narisee ja kitisee kuin tuskissaan. Anne hyppää ulos ja katoaa pimeyteen. Suhari nousee autosta ja alkaa tupakoida. Hän ojentaa askia minuakin kohti ja kohottaa kysyvästi kulmiaan.
”Ei kiitos”, sanon ja pyöritän kieltävästi päätäni. Nousen kuitenkin seisomaan ja venyttelen jäseniä. Pitkä istuminen ensin lentokoneessa ja sitten taksissa on alkanut puuduttaa. Väsymys painaa. Vastasin kuskillekin vahingossa suomeksi.
Kuljettaja sauhuttelee kaikessa rauhassa. Hän on pitkä, jäntevä ja kulmikaspiirteinen. Leukaa peittää usean päivän karkea sänki. Rouheudessa on jotain komeaa. Hän saattaisi olla suihkun, parturin ja pienen shoppailun jälkeen aikamoinen namupala. Hän huomaa, että tuijotan ja hymyilee. En osaa sanoa hymyn sävyä, en edes, onko se ilkikurinen vai suopea. Käännän pääni pois. Hörppään pullotettua vettä ja koetan olla kuin en olisi kuljettajaa huomannutkaan. Auton hurinan lisäksi kuuluu sirkkojen siritystä ja vaimea, loputtomalta vaikuttava lirinä. Punastun.
Kuljettaja istuu takaisin autoon. Menen kiltisti omalle paikalleni ja olen tutkivinani matkaesitteitä. Autoon tiivistyy vaivautunut hiljaisuus. Kymmeniltä minuuteilta tuntuvan ajan kuluttua Anne vihdoin palaa ja auto nytkähtää vaihde rasahtaen liikkeelle.
”Johan kesti! Annoitko tulla päästä asti?” suhahdan äkäisesti ennen kuin huomaan, että Annen silmät ovat lautasen kokoiset. ”Mitä nyt?”
”O...o...oletko huomannut, ettei autossa ole taksikylttiä katolla?”
”Varmaan pimeä taksi”, sanon rauhoittaakseni sekä itseäni että Annea, vaikka kylmä tunne hiipii ylös pitkin selkärankaa. Ei kysytty taksia, kuski kysyi meitä. Katselen ulos uusin silmin. Tie on pikkuinen vuoristopolku. Katuvaloja ei ole. Asutusta vain siellä täällä. Talot ovat rujoja ja pimeitä. Kaukana horisontissa kajastaa lähin kaupunki. Maisema ei vaikuta Bukarestin esikaupunkialueelta.
”Hotel Resita, please”, sanon kuljettajalle. En pysty peittämään itkua, joka hiipii ääneeni. Hän on huomannut keskustelumme pelokkaan sävyn eikä vaivaudu enää peittelemään. Miehen kurkkuääni kuulostaa enemmän pedon murahdukselta kuin inhimilliseltä naurulta.
Anne on valahtanut kalpeaksi. Kyynelvirrat valuvat pitkin hänen poskiaan. Hän tärisee ja osoittaa sivuikkunaa, josta heijastuu tyhjä kuljettajan istuin.

Tomi Jänkälä on jyväskyläläinen kirjoittaja, joka on aiemmin julkaissut mm. Usvazinessä. Jänkälä voitti vuoden 2010 Nova-novellikilpailun.

Morris Hershman: Osallistuva vaimo

Olin aina kuvitellut tehneeni oikein, kun rupesin omaksi pomokseni ja hoidin hommani ilman sivullisia. Jo vuosia sitten olin erikoistunut ihmisystävällisiin mutta silti melko tuottoisiin ryöstöihin. Minun ei koskaan tarvinnut tarpella saaliinjaosta, ja muutenkin kaikki sujui mallikkaasti - aina siihen päivään saakka, kun vaimo päätti ryhtyä liikekumppanikseni.
Kaikilla naisilla on ainakin yksi yhteinen ominaisuus: he haluavat aina pärjätä miehille. Ja kun he saavat jonkin ajatuksen pirulliseen pikku päähänsä, miehelle ei yleensä jäää muuta mahdollisuutta kuin mukautua tilanteeseen.
Eräänä iltana istuin vaimoni kanssa olohuoneessa, kun hän aloitti pahaa enteilevän puheensa.
- Aiotko sinä taas tehdä keikkasi yksin?
- En minä olen tähänkään mennessä tarvinnut mitään gangsterijengiä, puolustauduin.
- Sinä voit kuitenkin tarvita apua, hän tokaisi. - Enkä nyt ajattele ketään, jolle sinun pitäisi maksaa. Minä voisin näet auttaa sinua. Kun lapset olivat pienempiä, en tietenkään voinut tulla mukaan. Mutta nyt - no, sinähän tiedät, että ihanneavioliitossa nainen tukee miestään kaikin mahdollisin tavoin. Kaikki jotka kirjoittavat avioliitosta sanovat samaa.
- Marge, jotenkin minusta tuntuu, etteivät ne ihmiset tarkoita meitä, sanoin.
- Jakaminen, hän sanoi, samalla kun käänsi tv:n lännensarjan kohdalle - hän inhosi niitä, mutta katsoi ne aina minun seurakseni, - on avioliiton suurin autuus.
- Ei minusta.
- Sinä et koskaan kerro minulle mitään työasioistasi, hän jatkoi hetken päästä. - Et kskaan sano, mikä sinun mieltäsi painaa, Tom. Muut aviomiehet puhuvat niistä asioista vaimolleen.
- Minulla nyt sattuu olemaan vähän erilainen ammatti.
- Mutta sinä puhut unissasi, hän sanoi ja kumartui minuun päin. - Niinpä tiedän, että sinua huolettaa Galwayn kellotehdas. Sinä et tiedä sen paremmin palkkarahojen määrää kuin palkanmaksupäivääkää. Sanalla sanottuna: sinä tarvitset apua.
- Minä tarvitsisin tietoa, myönsin. - Mutta minä keksin kyllä keinon...
- En aikonut vielä paljastaa sinulla, Tom, mutta olen päättänyt auttaa sinua, Marge keskeytti minut. - Kävin Galwaylla hakemassa itselleni työpaikkaa. Tietenkään minä en näytä enää niin kukoistavalta kuin joskus, mutta sain silti ongittua tietooni yhtä ja toista samalla kun täytin hakulomaketta.
- Voih!
Järkytyin ensin tosi pahasti, mutta sitten muistin, että Marge oli aiemmin ollut töissä kirjanpitäjänä. Olimme tutustuneet toisiimme, kun hän oli tunnistanut minut poliisiasemalle kootusta rivistöstä sen jälkeen, kun olin ryöstänyt yrityksen, jossa hän oli työssä. Mutta en ole koskaan kantanut hänelle kaunaa, sillä oikeudessa hän puolusti minua niin hyvin kuin taisi. Vapauduttuani tapailimme säännöllisesti, ja lopulta meistä tuli aviopari.
- Minulla on tiedot, Marge sanoi hymyillen. - Palkanmaksu tapahtuu torstaisin kello kolmelta, ja yhtiö maksaa aina käteisellä.
- Olisin minä sen itsekin saanut selville, sanoin.
- Ei kestä, Marge jatkoi hieman loukkaantuneena. - Sinä varmaan isket heti ensi torstaina, vai mitä, Tom?
Kohautin harteitani. Vaikka hän tiesi tarkkaan, että käyttäisin tilaisuuden hyväkseni, en halunnut nyt myöntää sitä.
- Olen iloinen, että voi olla vähän avuksi, vaikket sinä osaakaan arvostaa sitä, hän sanoi. - Ja kun olen jo päässyt näin pitkälle, voisin tehdä enemmänkin. Minäkin haluan saada tilaisuuteni.
- Miksei saman tien oteta pennutkin mukaan? kysyin ivallisesti ja häivyin huoneesta kesken länkkärin.
Jos olisin hiukankin hillinnyt itseäni, olisin huomannut, että Marge kävi mietteliääksi. Olisin ihmetellyt itsekseni, minkä vuoksi. Mutta siinä tapauksessa en olisi torstaihin mennessä nukkunut silmällistäkään.
Täsmälleen puolitoista tuntia ennen työn alkamista menin keittiöön hyvästelemään Margen. Hän käyttäytyi aivan luonnollisesti. Hänellä oli esiliina kotimekkonsa päällä ja hän latoi sämpylän puolikkaille kinkkusiivuja ja salaatinlehtiä. Sellaisista eväistä pitävät vain lapset, mutta heistä ei talossa näkynyt vilaustakaan.
- Minä luulin, että lapset ovat teltalla, sanoin tuijottaen sämpylöiden paljoutta.
- Niinkö luulit? Marge vaikutti hieman hermostuneelta. - Mutta jos siellä menee pitkään, sinulle voi tulla nälkä.
- Onko tuo kaikki muka minulle? Luuletko sinä, että minä pistelen evässämpylöitä poskeeni kesken keikan?
- Eihän niitä ole kuin puoli tusinaa - ihan vain kaiken varalta.
- Etkö ole keittänyt kahvia? kysyin ivallisesti, mutta hän ei ollut huomaavinankaan.
- Se on jo termospullossa, kultaseni, hän sanoi rauhallisesti. - Ja toisessa termospullossa on maitoa, jotta voit valita.
- Älä unohda retkikoria, sanoin, kun taas pääsin puheeseen. - Minä tiedän, minä tiedän, sinä haluat vain auttaa.
Myöhemmin hän kävi todella epäystävälliseksi vaatiessaan, että minun olisi vaihdettava ylle paras tumma pukuni.
- Saisit hävetä, kun kuljet kaiken kansan nähtävänä noissa niin sanotuissa urheiluvetimissä, Marge solvasi ja tyrkytti minulle mustat pyhäpatiinini. Kun olin pukeutunut, kävelin suoraa päätä autolleni. Marge istui jo ratin takana.
- Ala nyt jo painua takaisin kotiin siitä, ärähdin. - Mikä sinua oikein vaivaa tänä aamuna?
- Minä tulen sinulle kuskiksi, hän sanoi. - Olet aina kertonut, miten hermostunut sinä olet ennen keikkaa. Tänään sinä voit rentoutua, kun vaimosi ajaa sinut perille.
- Ei!
- Sinä tarvitset tätä autoa, Tom, enkä minä lähde tästä ennen kuin asia on viety loppuun, Marge sanoi jääräpäisesti. - Minä aion olla hyvä vaimo ja auttaa miestäni, halusi hän sitä tai ei. Miten on? Tuletko kyytiin vai et?
Inhosin itseäni, kun nousin kyytiin. Hän lähti liikkeelle ja alkoi lörpötellä.
- Jos me muuttaisimme hienommalle seudulle, voisivat lapset käydä parempaa koulua ja kasvaa muutenkin suotuisammassa ympäristössä. Candy on jo kymmenen, hän on tarpeeksi vanha solmimaan suhteita, joista voi tulevaisuudessa olla apua. Tietysti Juniorkin. Ja sinä siitä vasta hyötyisitkin. Työolosuhteesi paranisivat...
Turha kai enää mainitakaan, mutta äkkiä kaikki meni päin mäntyä. Auton takapenkiltä kuului ääni, joka muistutti pidäteltyä kiherrystä. Hermoni ratkesivat melkein riekaleiksi. Annoin Margelle merkin pysäyttää heti kadunlaitaan, hyökkäsin ulos autosta ja riuhtaisin takaoven auki.
Molemmat lapseni kyyhöttivät jalkatilassa ja painautuivat toisiinsa kiinni yrittäessään olla päästämättä naurua ilmoille. Sen oli varmasti pitänyt olla hauska pila, mutta juuri sinä päivänä minä en pystynyt näkemään siinä mitään huvittavaa.
- Minä... aloitin, mutta sitten katseeni osui eväsretkikoriin. - Oliko tämä sinun ideasi, Marge?
- Äh, tiedätkö mitä, hän kiemurteli, - tuli siihen johtopäätökseen, ettei lapsille ole hyväksi olla niin kauan yksinään. Lasten täytyy osallistua perhe-elämään niin paljon kuin mahdollista. Niin sanovat kaikki aikakauslehtien kasvatusasiantuntijat.
- Lasketko leikkiä? Ei rikoksessa ole mitään kunniallista tai esimerkillistä, Marge, vai etkö ehkä ole kuullut siitä?
- Lapsellakin on velvollisuutensa, Tom. Vastuuton lapsi on tiellä laiskuuteen ja turmelukseen.
- Candyn suhteen sitä on ainakin turha väittää. Kymmenvuotias ja jo matkalla ryöstöyritykseen. Ei tämä ole mitään leikkiä, Marge. Viedään Candy ja Junior takaisin kotiin.
Lapset parkaisivat itkuun, mutta Marge virkkoi kaikessa rauhassa: - Katso tilannetta toisesta näkökulmasta, kulta. Mitä hyvänsä yhdelle meistä tapahtuu, se koskettaa meitä jokaista. Me pidämme kaikessa yhtä ja autamme toisiamme aina tarpeen tullen.
Raaputin mietteliäänä leukaani. Varsinainen keikka oli helppo tapaus. Minun täytyi vai päästä sisään mahdollisimman huomaamatta.
- Sopiiko sentään toivoa, sanoin sovittelevasti hymyillen, - että te ette tule mukaan sisälle?
- Emme tietenkään, Tom.
- Ettekö todellakaan?
- Emme varmasti, Tom. Me annamme sinulle työrauhan, paitsi jos haluat...
- Ei, ei! hätäännyin ja jatkoin ankaralla äänellä. - Teiltä lapsilta odotan, että olette ihmisiksi, kunnes sanomme, että juttu on ohi, onko selvä?
- Selvä on, iskä, sinä voit luottaa meihin, Junior sanoi säteillen.
Ja Marge lisäsi: - Te ette saa hermostuttaa isää, kun hän on työmatkalla. Ette saa edes puhua.
Kuulosti siltä kuin hän olisi ollut ainoa, joka voi neuvoa lapsia, ikään kuin minä olisin puhunut vierasta kieltä.

***

Lopultakin olimme perillä. Henkäisin syvään. En halunnut näyttää Margelle, että olin hermostunut. Otin mustan asiakirjasalkun käteeni.
Melkein toivoin, että operaatio olisi mennyt pieleen heti alusta, mutta niin ei käynyt. Kukaan ei huomannut epäillä minua, kun työnnyin tehtaaseen. Pysähdyin vain hetkeksi sitaisemaan parfymoidun batistiliinan naamioksi ja menin sitten suoraa päätä palkkakonttoriin.
Muutama sana, setelien pakkaaminen mustaan salkkuun, minuutin työ pyykkinarun kanssa, jonka olin tuonut taskussani, ja niin oli keikka melkein ohi.
Käytävällä nykäisin kankaan kasvoiltani, huikkasin ystävällisesti hyvät päivät kirjoituspöytänsä ääressä puurtaville virkailijoille, ja päivän työ oli takana päin.
Marge oli pitänyt moottorin käynnissä ja lähti liikkeelle heti, kun istuin hänen viereensä. Olimme tuskin ehtineet sivukadulle, kun takaamme kantautui hälytys. - Näyttää siltä kuin olisimme selviytyneet, sanoin helpottuneena. - No niin, lapset, nyt voitte taas mekastaa.
Heti alkoi niskaani sataa kysymyksiä ammattini yksityiskohdista. Junior siis yritti puristaa minusta totuuden. Candy luovutti ensimmäisen kysymyksen jälkeen. Minä en nimittäin vastannut yhtään mitään.
Äkkiä Candy kumartui pitkälle etupenkin selkänojan yli ja kuiskasi jotakin Margen korvaan.
- Etkö millään jaksa odottaa paria minuuttia, kulta? Marge kysyi.
- En, äiskä, minulla on hätä, Candy vaikersi itkuisesti.
Marge kääntyi minuun päin. - Yritä nyt pysyä nahoissasi. Tom, meidän täytyy pysähtyä lähimmälle huoltoasemalle.
- Tankkihan on melkein täynnä. Mitä sinä oikein tarvitse?
- Candylla on hätä.
- No hyvä, hänellä on hätä. Siitä huolimatta me emme voi pysähtyä. Minulla on koko saalis täällä autossa ja haluan päästä turvaan niin nopeasti kuin mahdollista.
Candy puhkesi äänekkääseen parkunaan ja löi veljeään, kun tämä pilkkasi häntä hänen heikosta rakostaan. Junior löi takaisin, ja Candy alkoi ulvoa. Mutta Junior ei uskonut, että se oli aitoa, ja löi uudestaan. Marge pysäytti ja meni väliin ja jakoi avokätisesti korvapuusteja, joista minäkin yleisen mylläkän keskellä sain muutaman osakseni.
Viimein Marge löysi huoltoaseman, jossa oli hygieeninen vessa. Hän ei ollut kuulevinaankaan vastalauseitani, vaan pysähtyi tyynesti. Sitten hän kiirehti Candyn kanssa ovesta, jossa luki "Naisille".
Käännyin alistuneena poikani ja perilliseni puoleen. - Tiedätkö mitä, Junior? Tämä on luultavasti ensimmäinen kerta koko rikoshistoriassa, kun pakoauto pysähtyy, jotta jengin jäsen pääsisi vessaan.
Sitten käskin Juniorin koettaa onneaan miestenvessassa, oli hänellä sitten hätä tai ei. Eipähän ainakaan tulisi enää toista samanlaista katkosta lyhyen jäljellä olevan kotimatkan aikana.
Marge halusi välttämättä ajaa seuraavaksi pankkiin, oli hänellä sitten hätä tai ei. Eipähän ainakaan tulisi enää toista samanlaista katkosta lyhyen jäljellä olevan kotimatkan aikana. Annoin hänen pitää päänsä, jotta pääsisin lopultakin rauhaan. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin olimme kotona.
- Ymmärrätkö nyt, mitä minä tarkoitan, kulta? Marge kysyi, kun hän lukitsi ovea jäljessään ja minä vedin kenkiä jalasta.
- Kun kaikki perheessä auttavat toisiaan, niin kaikki sujuu paljon helpommin, ja jokainen iloitsee saadessaan olla mukana ryhmässä.
- Ja kanankakat! sanoin minä.

***

Seuraavana päivänä meillä vieraili kaksi rikospoliisia. Kohteliaampaa parivaljakkoa on vaikea kuvitella. He riisuivat kengät jalastaan heti ovimatolle ja tervehtivät sisään tullessaan. Kumpikaan ei saanut suupieliään tasaiseksi hymystä, ei sitten millään.
Puheliaampi sanoi:
- Teitä ehkä kiinnostaa kuulla, että olemme saaneet merkittävän johtolangan siitä henkilöstä, joka eilen ryösti Galwayn kellotehtaan ja vei mukanaan palkkarahat.
- Miksi se sinua kiinnostaisi? kysyin.
- Viehättävä nainen kävi pari päivää ennen ryöstöä hakemassa kirjanpitäjän paikkaa ja anoti teidän vaimonne nimen ja osoitteen, mies kertoi. - Paikkaa ei ollut sillä erää vapaana, ja nainen kyseli kaikenlaisia palkanmaksupäivästä ja muusta asiaan kuuluvasta. Pelkäänpä, että hänet on tunnistettu teidän vaimoksenne. Kuvaus joka tapauksessa sopii täydellisesti.
- Marge olisi mielellään halunnut sinne töihin, sanoin varovasti. - Lisätuloista on perheessä aina apura, varsinkin jos on kaksi lasta ruokittavana.
- Kuten jo sanoin, eilen tapahtui ryöstö, rikostutkija jatkoi aina vain hymyten. - Eräs silminnäkijä havaitsi auton lähtevän kiireesti tehtaan oven edestä. Hän sai rekisterinumeron muistiin. Tunnus on sama kuin teidän ja rouvanne autossa.
- Minä en ymmärrä tätä, sanoin ja tunsin oloni epämiellyttävän epävarmaksi. Heitin Margeen paljon puhuvan katseen, mutta hän vain tuijotti lattiaan.
- Pahinta kaikessa on, sanoi puhelias poliisi, - että vaimonne kävi pankissa, jossa teillä on yhteinen tallelokero, ja että hän talletti lokeroonne melkoisen määrän seteleitä, joissa on täsmälleen samat numerot kuin kellotehtaasta ryöstetyissä seteleissä. Tämän kaiken selvittämiseen meni aikaa, mutta me onnistuimme siinä.
- Mutta...
En tiennyt, mitä olisin voinut sanoa aiheuttamatta meille enää lisää ikävyyksiä. Ajatus siitä, että koko keikka oli rysähtämässä niskaamme, mykisti minut. Ja juuri se koitui pelastuksekseni, kuten myöhemmin kävi ilmi.
Puhelias poliisi hymyili yhä ja hirnahti päälle vaihteen vuoksi. Sekunnin murto-osan ajan hän näytti melkein katuvalta. Sitten hän sanoi:
- Lyhyesti sanoen, meidän täytyy viedä rouvanne mukaan piiriin, kuulusteluja varten. Me uskomme, että hän oli ryöstäjä.
Olin tietysti aivan ymmälläni. Vasta myöhemmin minulle valkeni, että he olettivat Margen pukeutuneen mieheksi, ryöstäneen rahat ja pujahtaneen pian sen jälkeen takaisin naistenvaatteisiin. Kuka tahansa olikaan ottanut muistiin rekisterinumeromme, häneltä oli täytynyt jäädä huomaamatta, että auto oli ollut täynnä ihmisiä.
- Älä pelkää, rauhoitin Margea ennen kuin he veivät hänet mukaansa. - Minä hankin sinulle parhaan mahdollisen asianajajan. Mutta sinun täytyy pitää suusi kiinni. Se on ainoa mahdollisuus pelastaa minut. Älä unohda, että me olemme yhtä perhettä.
- Mutta sinä... sinähän et joudu vankilaan, Marge henkäisi kyyneleet silmissään.
Nyt ei ollut oikea hetki selittää hänelle, että hänen käsityksensä molemmin puolisesta avunannosta vaikuttaisi loppujen lopuksi bumerangin tavoin. Sitä paitsi me emme joutuisi olemaan kokonaan erossa toisistamme. Minä kävisin vierailupäivinä hänen luonaan ja kirjoittaisin hänelle kerran viikossa. Se oli vähin, mitä saatoin tehdä, sillä aikaa kun hän oli sovittamassa yhteistä rikostamme.

Suom. Tapani Bagge. Julkaistu alun perin ??. Käännös julkaistu alun perin RikosPalat-lehden numerossa 5/1988. Julkaistu kirjoittajan ja kääntäjän luvalla. Published by permission of the author.
Morris Hershman (s. 1926) on 1950-luvulla uransa aloittanut pokkariteollisuuden monitoimimies, joka on kirjoittanut kymmeniä kirjoja eri salanimillä. Hän aloitti kirjoittamisen novelleilla ja hän julkaisi muun muassa Web-, Trapped- ja Off Beat -lehdissä; lisäksi hän kirjoitti paljon scifi-novelleja. Jo näissä hän käytti salanimeä Arnold English, jolla nimellä julkaistiin suomeksi myös hänen ainoa suomeksi käännetty romaaninsa, Cocktail-sarjassa ilmestynyt Seksikoulu (1961, suom. 1971). Hershman on kirjoittanut myös harrastelijalehtiin, kuten Hardboilediin.

S. J. Hintsala: Hellyyden ehdoilla

Katsot mun herkkupersettä naidessas sitä toista ja hoet kuinka sun tekee mieli mun pillua, mutta et silti nai mua. Puhut vaan siitä miltä tuntuisi jos naisit, toinen muija uikuttaa sun munasi alla ja katson kysyvästi siihen kunnes karjut että sulta tulee ja sanon "Anna tulla." Muija tärisee sun alla ja näprään kynsiäni sen aikaa, että saat munasi ulos sen pillusta. Nakkaan pyyhkeen sängylle ja lupaan siivota jäljet.
Naamaltasi loistaa kuinka hyvää teki, tulet ja pussaat, niinkuin olisin tehnyt jotain. Sa vaan saat sairasta tyydytystä siitä, ettet anna mulle munaasi vaikka tiedät kuinka tahtoisin ja tiedät miltä musta tuntuu jäädä ilman, pillu märkänä ja turvoksissa, mutta niin turhana. Lupaat runkata mutta se loukkaa niin etten mene teidän ruttaamille lakanoille, perse pystössä odottamaan sormiasi, niinkuin tein vielä viikko sitten. Enää en halua, vaikka haluan olen mieluimmin kokonaan ilman, kuin itken sitä mikset ota mua oikeasti.
Miksi itkisin kun tiedän kaikki vastaukset. Kävelen ulos huoneesta ja lämään jauhelihan paistinpannulle, paljon sipulia, valkosipulia, pippuria ja suolaa, lisukkeena salaattia, tarkkailen hiilihydraatteja, jotta olosi säilyy virkeänä iltapäivään. Sulla on vielä tärkeä palaveri, etkä saa nukahtaa kesken alustuksen. Tulet taakseni ja painat toisesta muijasta tahmaisen munasi vasten mun paljasta selkää, mua oksettaa. Sikanauta ja sinä. Se miten kuljet elämässäsi niinkuin omistaisit jokaisen ihmisen, eikä millään ole väliä. Eikä olekaan, mutten siirry pois kun puristat kourasi tisseihini, sillä tiukkapillulla ei ollut tissejä, ei niillä tapaa olla. Ei kyllä mahaakaan, yritän seistä suoremmassa jottet näe kuinka rasva synnytysten jälkeen kerääntyi navan alle, ei paljoa, mutta sen verran ettei masuni koskaan ole ihan litteä ja nätti.
Näykit olkaani ja odotat ruokaa, sulla on nälkä eikä sua paneta enää. Kalusi on pehmeä ja huone haisee vieraalle ja rasvalle. Vihaan sua siks etten pääse sinusta irti. Se miten tosissani yritin ja silti epäonnistuin saa pelkäämään uutta yritystä. Haluaisin olla niin vahva, että pystyisin jättämään sut lopullisesti. Niin ettet enää koskaan voisi loukata mua sillä että suusi puhuu paskaa halusta minuun ja munas ui kaikkien muiden paitsi mun pillussa, unissa ja elämässä.
Joskus ne tiukkapillut soittaa mulle vaikka tavoittelevat sua. Olet niin saatanan kiireinen ettei aikasi riitä edes laittamaan kaatoja vuorojärjestykseen. Ne tietää että pidät mun tekemistä pihveistä. Piruuttani avasin sinisen kalenterisi viimeksi kun joku maksiperse soitti, joku joka on yhtä pitkä kuin leveä. Avasin kalenterisi ja etsin naisen nimen. Raukka luuli mun olevan sihteerisi ja että hänen puheensa sovitusta tapaamisesta menisi täydestä. Eikö nainen ymmärtänyt että silloin kun en iljennyt istua sängyn päässä nojatuolissa, olin kuitenkin oven takana, jota sä et viitsinyt sulkea naidessas muita. Musta oli mukava buukata kalenterisi niin täyteen panoja että hädin tuskin selvisit niistä nääntymättä.
Ehkä keksisin vielä keinon jolla hirttää sut munistasi, niin että saisin sen tyydytyksen jota sinusta hain. Enää kyse ei ollut vain munastasi, halusin nöyryyttää sut niin täydellisesti että putoaisit polvillesi rukoilemaan että katsoisin kohti. Tuolla hetkellä voisin nostaa leukani, potkaista yhteen ristityt kätesi tieltäni ja astua ohitsesi ulos asunnosta ja elämästäsi, johonkin missä ei ole ainuttakaan noin paskamaista sikaa.
Silti jäin, vaikka päätin joka kerta kun urahdit mällit jonkun vittuun tai mun suuhun tai selänpäälle, silloin kun mä nukuin ja runkkasit kun ei ketään pantavaa ollut ja mua et halunnut panna. Joka kerta päätin että kerta olisi viimeinen, mutten pystynyt lähtemään. Ihan kuin olisin kiinni sinussa siimalla, joka antoi liikkumatilaa korttelin verran mutta pakotti palaamaan huoneeseen sen jälkeen kun panosi oli mennyt.
Vaihdoin lakanat, nukuin aina puhtailla lakanoilla ennen kuin panit niillä jotakuta toista. Siksi pyykkikone pyöri jatkuvasti ja narulla roikkui aina valkeita lakanoita, sä panit paljon.
Sun tapaisia tyyppejä on aina ollut, historiankirjat teki teistä suuria, siksi että teillä oli isot munat tai siksi että ne oli pienet ja se pakotti tekemään suuria, sulla oli. Ei sinusta historiaa kirjoitettaisi, nimesi mainittaisiin korkeintaan firman historiikissä sivulla 294. Mun olemassa olosta ei jäisi merkintää aikakirjoihin. Sun tapaisia tyyppejä on aina ollut ja mun tapaisia, niitä jotka alistuu ilman näkyvää syytä, kävelee kaasukammioon välittämättä siitä että kuolema korjaa. Elämä on merkityksetöntä silloin kun oma itse menettää merkityksensä. Silloin ei ole väliä ketä nait, vielä se kuitenkin sattui liikaa, mutta ehkä joskus tulee aika etten tunne mitään.
Silloin voisin laittaa sut lattialle, polvillesi, käskeä liittämään kätesi rukoukseen. Kiertäisin sen mustan ruoskan, joka on kaapissasi mutta jote et käytä, ranteidesi ympärille. Alastomana näytät yhtä aikaa voimakkaalta ja säälittävältä, mua hymyilyttää.
Nuolasen sun poskea ja pukkaan sut kumoon. Et saa saa säilytettyä tasapainoa kädet sidottuina ja kellahdat kumoon, kuin hidastetussa elokuvassa. Persees jää sopivasti potkun tielle, hymyilyttää se miten yrität väistää mun kenkää. Hassu, sen kuuluukin sattua. Sinä olet paska.
Sitten kun olen mennyt ja poliisit löytävät sut. Kädet sinisenä, huulet turvonneina ja mällit lattialla, ne ihmettelee kuka saattoi vihata sua niin paljon, ne ei tiedä että se mitä tein oli hellyyttä. Halusin sun munaa, halusin että naisit mua sen ainoan kerran, jotta tietäisin miltä tunnut sisällä, silloin kun en enää jaksa sanoa mitään ja ääni on pelkkää raskasta hengitystä. Silloin kun munasi turpoaa niin että tunnen kuinka se täyttää ja pakottaa puristamaan niillä lihaksilla, joista en tiennyt. Puristamaan niin kovaa että kaikki räjähtää, sinä räjähdät ja minä.
Sillä hetkellä kun hymyilit ja luulit että pussaisin, liikahdin niin että spermasi levisi reisillesi ja lattialle, otin sen kuluneen vanhan pistoolin, jolla eksä tappoi loukkuunsa eksyneitä eläimiä. Liian tehokas se ase oli siihen työhön, nimismiehen mielestä, mutta eksä sanoi että halusi tehdä kerralla selvän loukkuun jääneestä. Niin minäkin halusin ja painoin aseen oikealle ohimollesi. Sitä mahdollisuutta en halunnut jättää että jäisit henkiin. Tiesin miltä kasvot näyttivät sen jälkeen kun ihminen oli yrittänyt itsemurhaa ampumalla suun kautta aivoihin, ei siihen kuollut, ei aina, kasvot vain katosivat ja nenä ja suu oli pelkkä oudon muotoinen aukko, josta saattoi pillillä imeä ruokaa sisäänsä.
Halusin säästää sun kasvot, sun hymyn, sun silmät, sun nenän ja suun. Suutelin sua. Luulit että leikin, suutelin lujemmin, tunnuit niin hyvältä. Ynähdit jotain vasten mun huulia ja painoin liipasinta, vasen puoli päästäsi repeytyi irti, mutta kasvosi säilyivät. Retkahdit lattialle mun suudelmasta ja nousin. Irrotin äänenvaimentimen ja suljin aseen ja mustat hanskat pieneen laukkuuni ja astuin pois. Pois sun elämästä, kuolemasta, pois puutteesta.

S. J. Hintsala (s. 1971) on pohjoispohjanmaalainen kirjoittaja, joka on opiskellut luovaa kirjoittamista Oriveden opistossa ja kirjoittanut Kolmiokirja-romantiikkaa.

Tuomas Saloranta: Viimeinen laukaus

”Vedä käteen.”
Kylmä metalli painui ohimoani vasten. Varmistin oli naksahtanut jo ovella, kun minut oli käsketty motellihuoneen sohvalle matkatelevision eteen. Kirosin itsekseni.
Pornobisneksessä on riskinsä, sen olin alalle ryhtyessäni tiennyt. Ja kun riskit realisoituivat, laukkuni olivat jo pakattuina. Jäljet liiketoimistani katosivat sytytysnesteellä, mutta nyt oli selvää, etten ollut peittänyt omia jälkiäni tarpeeksi huolellisesti.
Velkojani eivät saisi omiaan takaisin, joten he tyytyisivät henkeeni. Selvä osoitus heidän ironiantajustaan oli, että he olivat palkanneet perääni juuri tämän miehen.
Björn ”Pervo-Nalle” Lundgren seisoi vieressäni, painoi äänenvaimentimella varustettua pistoolia ohimolleni ja käski minun vetää housut kinttuihin. Sitten hän kertoi säännöt, vaikka tunsin ne jo ennestään. Jokainen alamaailmassa oli kuullut tarinoita Pervo-Nallesta. Kertoja ei tosin koskaan ollut hänen uhrinsa. Yksikään ei ollut selvinnyt hengissä.
Aikaa oli viisitoista minuuttia. Uhri ja Pervo-Nallen ase laukeaisivat samalla hetkellä. Jos uhrilla lerpahtaisi, jos viisitoista minuuttia ehtisi kulua tai jos Pervo-Nalle muusta syystä kyllästyisi, hän ampuisi.
Tilanteesta ei ollut ulospääsyä. Tai ehkä olikin, mutta sitä ei auttanut liian tarkkaan miettiä, jos aikoi pysyä kovana.
Pervo-Nalle katsoi minua odottaen. Huokaisin ja tartuin pikkuveikkaan, joka yritti käpertyä piiloon orastavan kaljamahani alle. Otin vehkeen kouraani ja aloin vatkata. Pelko sai veren pakkautumaan jotenkuten, mutta kalu pysyi puolivelttona. Runkkasin mekaanisesti ja yritin samalla kuumeisesti miettiä mahdollisuuksiani jäädä eloon.
Pervo-Nalle tönäisi minua ohimoon pistoolinpiipulla.
”Enemmän tunnetta”, hän sanoi.
Yritin parhaani. Aloin miettiä viimeisintä panoani jonkun tatjaanan kanssa, hätäistä sutaisua jossain sutenöörin hankkimassa vuokrakämpässä. Siitä taisi olla jo pari viikkoa. Samalla jatkoin pakosuunnitelman miettimistä. Miehetkö muka eivät pysty keskittymään useampaan asiaan yhtä aikaa?
Tilanteen ironisuus alkoi huvittaa minua, ja pelkäsin purskahtavani hysteeriseen nauruun. Naisen päällä oli syytäkin miettiä jotain muuta, Margaret Thatcheria tai saksan verbien taivutusta, mutta nyt kaikki ylimääräiset ajatukset olivat haitaksi.
”Tarvitsen liukuvoidetta”, keksin. ”Se on tuolla matkalaukussa.”
”Miksi?” Pervo-Nallen ääni oli epäluuloinen. ”Ei sinun tarvitse enää huolehtia hiertymistä, yrität vain pelata aikaa.”
”Hei, viimeinen toivomus”, sanoin.
”Ei sitten mitään temppuja”, Pervo-Nalle sanoi.
Nousin sohvalta ja yritin vetää housuja ylös, mutta pistooli pysäytti minut.
”Menet noin. Se estää äkkinäiset liikkeet.”
Taapersin matkalaukulle perse paljaana. Housut kintuissa kävelee kuin pingviini. Toisella kädellä yritin koko ajan pitää yllä edes jonkinlaista stondista. Kyykistyin laukun luo, ja hetken ajan mietin salapohjan alla olevaa pistoolia. Pervo-Nallen aseen piippu oli kuitenkin kiinni takaraivossani ja tiesin, että yksikin äkkinäinen liike roiskauttaisi aivoni varakalsareille.
”Pornokauppiaalla on aina liukuvoide mukana”, sanoin ja yritin naurahtaa. Pervo-Nalle komensi minut takaisin sohvalle.
Levitin voiteen ja aloin taas töihin. Voide litisi nyrkissäni. Kalu pehmeni huolestuttavasti, ja yritin taas palauttaa mieleeni tatjaanan. Muistin räikeänpunaisen korsetin ja verkkosukat, varmaan minun kaupastani peräisin molemmat, teennäisen voihkinan ja hiusten kulahtaneen blondauksen ja pakaroiden selluliitin keskeltä paistavat finnit.
Minun naisteni muisteleminen ei noin keskimäärin auttanut kiihottumista.
Pervo-Nalle haukotteli. Se ei tiennyt hyvää. Hätä toi mieleeni uuden keinon.
”Voinko laittaa leffan pyörimään?” kysyin.
”Vittuiletko?” Pervo-Nalle ärähti. Hänen aseensa oli huomattavasti lähempänä laukeamista kuin minun.
”Minulla on muutama pätkä mukana”, sanoin. ”Toin osan varastosta mukanani.”
Katsoin häntä ja yritin näyttää vakuuttavalta.
”Niin tämä on hauskempaa sinullekin.”
Pervo-Nalle oli edelleen epäluuloinen, mutta antoi minun nousta sohvalta taas. Pääsin hankalasti motellihuoneen kaapille, kylmä rengas painoi koko ajan takaraivoani. Avasin kaappiin kätkemäni kassin ja plarasin koteloita hetken. Aivoni raksuttivat kuumeisesti, vaikka pyssynpiippu takaraivossa ja liukuvoiteen lotina tekivät keskittymisestä hankalaa. Katseeni osui yhteen elokuvaan, ja otin sen hitaasti ja rauhallisesti ulos kassista.
”Tämä on hyvä.”
Menin television luo, Pervo-Nalle pistooleineen koko ajan perässäni, otin kasetin kotelosta ja työnsin sen videonauhuriin. Onneksi viimeisin vuokraaja oli kelannut sen alkuun. Laitoin telkkarin päälle ja filmin pyörimään, ja monokaiuttimista alkoi kuulua huonoa sähköurkumusiikkia. Ruudulle ilmestyi otsikko ”Liukasta litinää lauantaisaunassa”, ja pian kameran edessä keikisteli hoikka punatukkainen nainen, joka alkoi riisua jumppatrikoitaan pukuhuoneessa. Tatuointeja oli kuin merimiehellä, nänneissä oli renkaat ja pian paljastui että alempana myös.
Filmi eteni verkkaisesti, nainen viihtyi suihkun alla pitkään ja innostui hieromaan intiimejä paikkojaan. Kiinnitin katseeni hänen kurveihinsa ja sainkin kalun kovaksi. Aina uskaltaessani vilkuilin kuitenkin Pervo-Nallea, jonka huomasin myös vilkuilevan filmiä kiinnostuneena.
Jatkoin runkkaamista. Nainen meni saunaan, otti kiulusta löylykauhan, jonka kahva oli sorvattu ison kyrvän muotoiseksi. ja alkoi survoa sitä sisäänsä. Pervo-Nallen oli yhä vaikeampi pitää katsettaan minussa, se alkoi väkisinkin kääntyä kohti ruutua. Näin syrjäsilmällä, että hänen housunsa kävivät ahtaiksi.
Saunaan astui kolme kaljua ja tatuoitua miestä. Kun he kävivät käsiksi naiseen, minä tartuin vapaalla kädelläni Pervo-Nallen ranteeseen ja löin hänen asekätensä seinään.
Pervo-Nallen ase – se, joka oli kädessä – laukesi pehmeästi tussahtaen. Irrotin otteen omastani ja löin Pervo-Nallea nyrkillä munille. Samalla ponkaisin ylös sohvalta, toinen käsi yhä kiinni hänen ranteessaan. Housut olivat edelleen myttynä jaloissani, sotkeuduin niihin ja kaaduin koko painollani Pervo-Nallea päin. Hänen takaraivonsa kumahti lattiaan. Ase, tälläkin kertaa pistooli, laukesi taas.
Survaisin polveni Pervo-Nallen nivusiin. Nyt ote aseesta irtosi viimein. Iskin häntä nyrkillä naamaan pari kertaa, sitten tartuin korvista ja hakkasin hänen päätään lattiaan, kunnes hän ei liikkunut. Nousin hänen päältään ja vedin viimein housut takaisin jalkaan. Sitten poimin äkkiä aseen talteen.
Punatukkaisen naisen voihkina ja hänen miesystäviensä örinä kaikuivat yhä korvissani. Pysäytin filmin ja kelasin sen alkuun.
Minun alallani oppii tietämään kaikenlaista. Esimerkiksi sen, että palkkamurhaaja Björn ”Pervo-Nalle” Lundgrenilla oli pakkomielle filmissä esiintyvään punatukkaiseen Lottaan, tai Lolaan, kuten hänen taiteilijanimensä kuului. Lotta sattui kuulumaan vakioasiakkaisiini, ja muistin hänen joskus valitelleen, että humalainen Pervo-Nalle oli kerran jopa ahdistellut häntä kapakassa jatkuvin kosinnoin.
Raahasin Pervo-Nallen sohvalle ja vedin hänen housunsa alas. Kun hän havahtui, seisoin hänen vierellään ja painoin asetta hänen ohimoaan vasten.
”Sinä tiedät säännöt. Pöydällä on liukuvoidetta ja videolla pornoa, jos tarvitset apuvälineitä.”
Pervo-Nallen kasvoille nousi häkeltynyt ilme. Hän yritti kääntyä katsomaan minua, mutta painoin piipun tiukemmin hänen ohimolleen.
”Ilmainen neuvo, vaikka et sinä sillä kohta enää mitään tee”, sanoin. ”Älä koskaan vittuile pornokauppiaalle. Hän tietää sinun perversiosi.”
Kaukosäädin oli toisessa kädessäni. Laitoin filmin pyörimään ja vilkaisin sitten rannekelloani.
”Viisitoista minuuttia alkoi nyt. Voimme kelata eteenpäin, jos haluat ehtiä parhaisiin kohtiin.”
Björn ”Pervo-Nalle” Lundgren kuoli onnellisena miehenä.

Tuomas Saloranta on helsinkiläinen kirjoittaja, joka on julkaissut novelleja mm. Usvazinessä. Hänen novellejaan löytyy myös Hekuman huipulla- ja Tuhansien zombien maa -antologioista.
Kuvitus Henri Joela.